Teksti: Daina Kukka Harvilahti, VTM. Podcast-lukija: Sanna Rauhala.
Teatterisalista poistuu hyväntuulinen katsoja ja tyytymätön Helsingin Sanomien ammattikriitikko. Mistä on kyse? Miksi esittävä taide on niin haastava taiteenlaji ja esityksen epäonnistuminen niin katkeraa kalkkia? Miksi Nykyisemmän ajan ensi-illan jälkeen teatterista lähti tyytyväinen antropologi?
Kiedon tässä tekstissä yhteen erilaisia tapoja kokea teatteria, tavallisesta katsojasta ammattimaiseen kriitikkoon. Se miten kritisoimme esityksiä kertoo paljon siitä, mikä merkitys teatterilla yhteiskunnallisesti ja henkilökohtaisesti meille on.
Helmikuussa ensi-iltansa saanut Musiikkiteatteri Kapsäkin näytelmä Nykyisempi aika perustuu Charlie Chaplinin elokuvaan Nykyaika. Tämän 1930-luvun klassikon pohjalta toteutettu näytelmä tuo esiin teknologian ja ihmisen suhdetta, työn murrosta sekä pienen ihmisen selviytymiskeinoja ja iloja muutoksen keskellä.
Käsikirjoittaja Markus Leikola halusi omien sanojensa mukaan näyttää, mitä yhteistä Chaplinin kuvauksella ja meidän ajallamme on muokkaamalla kohtauksia elokuvista Nykyaika (Modern Times) ja Diktaattori (The Great Dictator) nykypäivään sopiviksi.
Chaplinin klassikoista jälkimmäinen kuvaa Hitlerin valta-aikaa ja fasismia poliittisen satiirin keinoin. Sitä on käytetty tuomaan täytettä näytelmän juoneen. Nykyisemmän ajan toteutus saikin käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen vertailukohdan kahden aikakauden välille, kun populismi otti uuden askeleen Donald Trumpin astuttua presidentin virkaan.
Vertaukset 1930- ja 2010-lukujen välillä näkyvät niin näyttämölle muokatussa tekstissä kuin visuaalisessa toteutuksessa. Kun tehtaassa lähes tauotta raatava nimetön kulkurihahmo päätyy ylirasituksen seurauksena parantolaan, joutuu meidän aikamme mediatyöläinen, Antti Korhosen esittämä Kaarle, pakkolomalle lehdistön uudistumispaineiden ja työtovereiden irtisanomisen jälkeen. Lääkärit kehottavat ottamaan rauhallisesti ja välttämään kiihtymystä – Kaarlen tapauksessa pilleripurkki kädessä. Elokuvan leikkaus kaupungin raastavaan meluun sekä näytelmän videoheijastus muurahaismaiseen ihmisvilinään esittävät epäsuoran kysymyksen siitä, kuinka meidän on mahdollista säilyttää mielenterveytemme lähes maanisissa ”nykyajoissamme”.
Näytelmä hyödyntää Nykyajan kohtauksia ja leikkauksia. Elokuvan sähköterästehdas on aikanaan ollut futuristinen valvontalaitteineen ja suurine näyttöineen, joiden kautta johtaja voi hoputtaa alaisiaan. 2010-luvun loppupuolen mediatalossa taas kaikki toimii erikokoisten näyttöjen kautta.
Molempien aikakausien työkulttuurin keskeiseksi motoksi nousee: “Enemmän, nopeammin, lisää!”. Kun säälimättömästä työvauhdista selvinneet kulkurit jäävät työttöminä ja kodittomina ihmettelemään maailmaa, he löytävät jotain ajatonta – unelmia ja yksinkertaisia iloja.
Kuten ohjaaja Paavo Kerosuo näytelmän käsiohjelmassa ilmaisee, ihminen elää aina nykyaikaa.
”Elimme ja elämme kaikki nyt. Ihmettelemme ihmisyyttä ja mietimme kuinka meidän käy tässä arvaamattomassa kehityksen ja muutoksen ajassa.”
Kuten sanottu, Nykyisemmän ajan ensi-illasta poistui muiden joukossa hyväntuulinen vastavalmistunut antropologi sekä teatterikriitikko Lauri Meri. Miksi näytelmä ei vakuuttanut ammattimaista Helsingin Sanomien kriitikkoa? Mistä näkökulmasta tätä tilannetta katsoo antropologi?
Leikolan mukaan nauru on pienen ihmisen paras ase – Chaplin sen jo tiesi. Teatteri ei tarvitse ihmeellisempää tehtävää kuin tehdä totisesta naurettavaa huumorin voimalla. Se myös muistuttaa, miksi elämä on elämisen arvoista kaikissa pienissä yksityiskohdissaan.
Helsingin Sanomien arvostelu kertoo tehtävän epäonnistuneen. Sen mukaan Chaplinin elokuvan pohjalta syntynyt musikaali ei kosketa eikä naurata. Käsiohjelman rikas filosofis-yhteiskunnallinen pohdinta ja humanistinen ote eivät kritiikin perusteella ole siirtyneet katsomoon tunteina ja uusina oivalluksina, eikä nokkela ja hauska musiikki ole tukenut tarinaa.
Koska sanomalehdessä toimiva kriitikko puhuu ensisijaisesti lukijakunnalleen, on mielenkiintoista pohtia sitä, mikä kriitikon rooli on suhteessa laajempaan yleisöön, ja toisaalta millaisia näkökulmia antropologia voi tarjota teatteritaiteiden tutkimiseen.
Kriitikko portinvartijana
Termi ’kritiikki’ on syntynyt kreikan kielen sanoista ’kritikos’ ja ’krités’ sekä latinan kielen sanasta ’criticus’. Nämä tarkoittavat tuomitsemista ja arvostelemista, tuomaria tai asiantuntijaa.
Teatterikritiikko on asiantuntija. Hän tarjoaa lukijoilleen sekä informaatiota että subjektiivisen näkemyksensä esimerkiksi siitä, mitkä teatteriesitykset ovat näkemisen arvoisia. Hän katsoo esitystä näyttämötaiteen tuntemuksen silmin ja arvioi sen onnistumista kokonaisuutena.
Antropologisin termein voidaan sanoa, että kriitikot toimivat yleisön puolesta taiteilijoiden tai esiintyjien kompetenssin arvostelijoina. Kompetenssilla viitataan tässä teatterintekijöiden teknisiin ja esteettisiin taitoihin sekä esiintyjien kykyyn luoda vuorovaikutuksellinen suhde yleisöön. Kriitikot taas turvautuvat asiantuntemukseen ja henkilökohtaiseen kokemukseen arvioidessaan, kuinka hyvin taiteenlajin tai genren edustajat onnistuvat välittämään merkityksiä ja tunnetiloja yleisölle.
Performanssia tutkineen antropologi Edward Schieffelinin mukaan esteettisen ja symbolisen performanssin muodot, joihin teatteritaide sisältyy, ovat osallistujilleen pohjimmiltaan vuorovaikutuksellisia. Tämän tekstin kannalta kiinnostavaa on myös performanssimuotojen “luonnollinen riskialttius”.
Esiintyjät asettavat itsensä tietoisesti alttiiksi arvostelulle. Heidän tehtävänsä on välittää näytelty ja mielikuvituksellinen todellisuus, joka ideaalitapauksessa saa osallistujien tietoisuuden hetkeksi siirtymään pois arkitodellisuudesta. Esitys voi onnistuessaan antaa osallistujille tuoreen näkökulman omaan elämäänsä ja auttaa heitä purkamaan tunteitaan voimakkaan kokemuksen kautta.
Jos tässä tehtävässä epäonnistutaan, performanssit ovat sitä katkeraa kalkkia, josta tekstin alussa mainitsin.
Teatterikritiikki on journalismin muotona erityinen. Se pyrkii osoittamaan yhtäaikaisesti subjektiivisuutta ja asiantuntevuutta. Kriitikko puhuu itsestään osana yleisöä, arvottaen edellä mainittua kompetenssia. Samalla hän kiinnittää huomiota näyttämötekniikkaan ja esityksen kokonaisuuteen. Tästä esimerkkinä käy Meren toteamus, että Nykyisemmän ajan ohjaajan “on tietysti ollut hankala hoitaa tehtäväänsä ja tarkkailla tilannetta, koska hän on käytännössä koko ajan näyttämöllä yhdeksässä eri roolihahmossa”. Kokonaisuuden kannalta on toisin sanoen ollut epäedullista, että ohjaaja on liiaksi poikennut hänelle osoitetusta roolista.
Mutta mikä on kriitikon ja muun yleisön suhde? Kun kriitikko kirjoittaa, että esitys ei naurata, sanooko hän, että esityksen ei tulisi naurattaa vai että kukaan ei ole nauranut yleisössä?
Osoituksia yleisön ja kriitikon arvovallan suhteesta on populaarikulttuurissa laajasti. Television laulu- ja kykykilpailuissa tuomarit karsivat kandidaatit, joiden taitotaso ei heidän mukaansa riitä ammattimaiseen uraan. Tuomarit arvostelevat ammatillisin termein laulajien äänenkäyttöä, esiintymistä ja tulkintaa, eli tunteen ja tekstin välittymistä kuuntelijoille. Asiantuntijan roolista käsin he ohjaavat yleisöä valitsemaan kilpailun lopulliset voittajat, jotka siirtyvät jalostamaan taitojaan ammattilaisten kanssa. Yleisön suosikit palkitaan usein myös erikseen. Parhaimmillaan kriitikko voi auttaa suurempaa yleisöä valitsemaan suuresta tarjonnasta katsomisen ja maksamisen arvoiset esitykset.
Mitä tulee Helsingin Sanomien kritiikkiin, Meri epäilee näytelmän punaisen langan kadonneen harhateille jossain kohtaa tekemisen prosessia. Syyksi hän arvuuttelee ajankäyttöä, rahaa tai ohjauksen puutetta.
Kommentti muistuttaa minua siitä, kuinka itse esitys on vain jäävuoren huippu ja prosessin tulos. Matka ideasta käsikirjoitukseksi ja valmiista käsikirjoituksesta näyttämölle on monivaiheinen. Lisäksi eri näytökset voivat erota toisistaan suurestikin intensiteetiltään. Erään vanhemman rouvan tokaisu ensi-illan jälkeen tuki tätä ajatusta: “Onhan se vielä vähän raakile, mutta kyllä se siitä kehittyy!”
Ja se tyytyväinen katsoja…
Miksi sitten itse lähdin esityksestä tyytyväisenä? Tarkoitukseni oli alunperin tarkastella esityksen teemoja sekä Helsingin Sanomien ennakkojutussa mainittua vertailevaa näkökulmaa. Oli ilahduttavaa seurata esitystä juuri Chaplinin Nykyajan ja Diktaattorin katselun jälkeen, sillä elokuvien kohtauksista saatiin kuin saatiinkin mielenkiintoisia siltoja meidän ‘nykyisempään aikaamme’. Näistä teemoista nousivat erityisesti jo mainitut teknologian ja ihmisen suhde, työelämän muutokset sekä valta.
Vaikka Kaarlen hahmo ei omaksunut Chaplinin kulkurille ominaista kohelluksen täyteisen komiikan määrää, ei esityksen sanoma jäänyt epäselväksi. Minulle se kertoi, että kaiken muutoksen keskellä ja suorakampanjoinnin tulituksessa ihmiset yhä rakastuvat, pitävät luomutahinivoileivästä tai lauantaimakkarasta ja unelmoivat. He ovat osa aikaansa, mutta säilyttävät jotain ajatonta ihmisyydestä.
Ihmisyyttä ei kuitenkaan ole pelkästään kauniit kohtaamiset ja rakkaustarinat, vaan myös vallanhalu, uuden luominen, sääntöjen laatiminen ja niiden vastustaminen sekä karismaattisten johtajien seuraaminen ja erilaisten aatteellisten ryhmien rakentaminen.
Taide voi toimia ajankuvana, vaikka se ei suoranaisesti menisi ihon alle. Suorat muistutukset teknologian ja sosiaalisen median painoarvosta elämässämme saavat nykyihmisen kiemurtelemaan tai nauramaan – usein samaan aikaan. Tässä kohtaa näytelmä onkin onnistunut naurattamaan hauskojen laulujen lisäksi. Robotti Johnny ”Big Data” Googlesson mittaa näytelmässä yleisön onnellisuusvasteita ja tarkistaa internetistä kuvitteellisen katsojan kissan voinnin. Katsoja on itse päivittänyt kuvan kissastaan internetiin kaikkien nähtäväksi. Hän on siis omaksunut uuden teknologian vapaaehtoisesti ja ehkä lähes huomaamattaan.
Kuten antropologia, myös teatteri voi valottaa meille kaukaisilta ja vierailta tuntuvien ilmiöiden lisäksi omaa arkipäiväämme – asioita, joita usein pidämme joko käsittämättöminä tai itsestäänselvyyksinä. Kun näytelmän keskeiset hahmot, Kaarle ja Paula, puhuvat ruokailutottumuksistaan, Kaarle paheksuu pienellä katseella Paulan mieltymystä lauantaimakkaraan. Paula taas kuuntelee heltyneen huvittuneena Kaarlen yksityiskohtaista luetteloa superfoodeista ja luomutuotteista.
Paulan häpeilemättömästä kommentista huvittavan tekee se, että ainakin punavihreässä kuplassani lihan syöminen tulee useimmiten kuitata kommenteilla, kuten “mutta vain luomulihaa silloin tällöin” tai “yleensä kuitenkin ostan vegaanisia tuotteita”. Olemmeko eettisiä vai elitistejä? Mitä sinä söit aamupalaksi?
Tietenkään ei voi odottaa, että teatteriin elämyksiä etsimään tai nauramaan lähtenyt katsoja olisi etukäteen tutustunut elokuvahistoriaan ymmärtääkseen teatterin tarjoamia vihjeitä syvemmin. Jos kuitenkin päätät ostaa lipun johonkin historiallisia vertauksia tekevään teatteriesitykseen, suosittelen lämpimästi tätä lähestymistapaa!
Lähteet:
Helsingin Sanomien teatteriarvostelu: ”Chaplinin elokuvan pohjalta syntynyt ”musikaali” ei kosketa eikä naurata”
Helsingin Sanomien uutinen: Chaplinin Nykyaika-elokuvan teatteriversio nähdään Helsingissä ensi kertaa maailmassa
Artikkelikuva: Nykyisempi aika. Kuvassa Kaija Kärkinen ja Antti Korhonen, kuvaaja Toivo Heinimäki.
Verkkotaitto: Taina Cooke
