Nykyisempi aikamme

Teksti: Daina Kukka Harvilahti, VTM. Podcast-lukija: Sanna Rauhala.

Teatterisalista poistuu hyvän­tuu­li­nen katsoja ja tyy­ty­mä­tön Helsingin Sanomien ammat­ti­krii­tik­ko. Mistä on kyse? Miksi esittävä taide on niin haastava tai­teen­la­ji ja esityksen epä­on­nis­tu­mi­nen niin katkeraa kalkkia? Miksi Nykyisemmän ajan ensi-illan jälkeen teat­te­ris­ta lähti tyy­ty­väi­nen antropologi? 

Kiedon tässä tekstissä yhteen erilaisia tapoja kokea teatteria, taval­li­ses­ta kat­so­jas­ta ammat­ti­mai­seen krii­tik­koon. Se miten kri­ti­soim­me esityksiä kertoo paljon siitä, mikä merkitys teat­te­ril­la yhteis­kun­nal­li­ses­ti ja hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti meille on.

Helmikuussa ensi-iltansa saanut Musiikkiteatteri Kapsäkin näytelmä Nykyisempi aika perustuu Charlie Chaplinin elokuvaan Nykyaika. Tämän 1930-luvun klassikon pohjalta toteu­tet­tu näytelmä tuo esiin tek­no­lo­gian ja ihmisen suhdetta, työn murrosta sekä pienen ihmisen sel­viy­ty­mis­kei­no­ja ja iloja muutoksen keskellä. 

Käsikirjoittaja Markus Leikola halusi omien sanojensa mukaan näyttää, mitä yhteistä Chaplinin kuvauk­sel­la ja meidän ajallamme on muok­kaa­mal­la koh­tauk­sia elo­ku­vis­ta Nykyaika (Modern Times) ja Diktaattori (The Great Dictator) nyky­päi­vään sopiviksi. 

Chaplinin klas­si­kois­ta jäl­kim­mäi­nen kuvaa Hitlerin valta-aikaa ja fasismia poliit­ti­sen satiirin keinoin. Sitä on käytetty tuomaan täytettä näytelmän juoneen. Nykyisemmän ajan toteutus saikin käsi­kir­joi­tuk­sen val­mis­tu­mi­sen jälkeen ver­tai­lu­koh­dan kahden aika­kau­den välille, kun populismi otti uuden askeleen Donald Trumpin astuttua pre­si­den­tin virkaan.

teatteri9

Kuva: McKay Savage (CC BY 2.0)

Vertaukset 1930- ja 2010-lukujen välillä näkyvät niin näyt­tä­möl­le muo­ka­tus­sa tekstissä kuin visu­aa­li­ses­sa toteu­tuk­ses­sa. Kun tehtaassa lähes tauotta raatava nimetön kul­ku­ri­hah­mo päätyy yli­ra­si­tuk­sen seu­rauk­se­na paran­to­laan, joutuu meidän aikamme media­työ­läi­nen, Antti Korhosen esittämä Kaarle, pak­ko­lo­mal­le lehdistön uudis­tu­mis­pai­nei­den ja työ­to­ve­rei­den irti­sa­no­mi­sen jälkeen. Lääkärit kehot­ta­vat ottamaan rau­hal­li­ses­ti ja vält­tä­mään kiih­ty­mys­tä — Kaarlen tapauk­ses­sa pil­le­ri­purk­ki kädessä. Elokuvan leikkaus kaupungin raas­ta­vaan meluun sekä näytelmän video­hei­jas­tus muu­ra­hais­mai­seen ihmis­vi­li­nään esittävät epäsuoran kysy­myk­sen siitä, kuinka meidän on mah­dol­lis­ta säilyttää mie­len­ter­vey­tem­me lähes maa­ni­sis­sa ”nyky­ajois­sam­me”.

Näytelmä hyödyntää Nykyajan koh­tauk­sia ja leik­kauk­sia. Elokuvan säh­kö­te­räs­teh­das on aikanaan ollut futu­ris­ti­nen val­von­ta­lait­tei­neen ja suurine näyt­töi­neen, joiden kautta johtaja voi hoputtaa alaisiaan. 2010-luvun lop­pu­puo­len media­ta­los­sa taas kaikki toimii eri­ko­kois­ten näyttöjen kautta. 

Molempien aika­kausien työ­kult­tuu­rin kes­kei­sek­si motoksi nousee: “Enemmän, nopeammin, lisää!”. Kun sää­li­mät­tö­mäs­tä työ­vauh­dis­ta sel­vin­neet kulkurit jäävät työt­tö­mi­nä ja kodit­to­mi­na ihmet­te­le­mään maailmaa, he löytävät jotain ajatonta — unelmia ja yksin­ker­tai­sia iloja.

Kuten ohjaaja Paavo Kerosuo näytelmän käsioh­jel­mas­sa ilmaisee, ihminen elää aina nykyaikaa. 

”Elimme ja elämme kaikki nyt. Ihmettelemme ihmi­syyt­tä ja mietimme kuinka meidän käy tässä arvaa­mat­to­mas­sa kehi­tyk­sen ja muutoksen ajassa.” 

Kuten sanottu, Nykyisemmän ajan ensi-illasta poistui muiden joukossa hyvän­tuu­li­nen vas­ta­val­mis­tu­nut ant­ro­po­lo­gi sekä teat­te­ri­krii­tik­ko Lauri Meri. Miksi näytelmä ei vakuut­ta­nut ammat­ti­mais­ta Helsingin Sanomien krii­tik­koa? Mistä näkö­kul­mas­ta tätä tilan­net­ta katsoo antropologi?

Nykyisempi aika. Kuvassa Antti Korhonen, kuvaaja Toivo Heinimäki.

Leikolan mukaan nauru on pienen ihmisen paras ase — Chaplin sen jo tiesi. Teatteri ei tarvitse ihmeel­li­sem­pää tehtävää kuin tehdä totisesta nau­ret­ta­vaa huumorin voimalla. Se myös muis­tut­taa, miksi elämä on elämisen arvoista kaikissa pienissä yksityiskohdissaan. 

Helsingin Sanomien arvostelu kertoo tehtävän epä­on­nis­tu­neen. Sen mukaan Chaplinin elokuvan pohjalta syntynyt musikaali ei kosketa eikä naurata. Käsiohjelman rikas filosofis-yhteis­kun­nal­li­nen pohdinta ja huma­nis­ti­nen ote eivät kritiikin perus­teel­la ole siir­ty­neet katsomoon tunteina ja uusina oival­luk­si­na, eikä nokkela ja hauska musiikki ole tukenut tarinaa. 

Koska sano­ma­leh­des­sä toimiva kriitikko puhuu ensi­si­jai­ses­ti luki­ja­kun­nal­leen, on mie­len­kiin­tois­ta pohtia sitä, mikä kriitikon rooli on suhteessa laa­jem­paan yleisöön, ja toisaalta millaisia näkö­kul­mia ant­ro­po­lo­gia voi tarjota teat­te­ri­tai­tei­den tutkimiseen.

Kriitikko portinvartijana

Termi ‘kritiikki’ on syntynyt kreikan kielen sanoista ‘kritikos’ ja ‘krités’ sekä latinan kielen sanasta ‘criticus’. Nämä tar­koit­ta­vat tuo­mit­se­mis­ta ja arvos­te­le­mis­ta, tuomaria tai asiantuntijaa. 

Teatterikritiikko on asian­tun­ti­ja. Hän tarjoaa luki­joil­leen sekä infor­maa­tio­ta että sub­jek­tii­vi­sen näke­myk­sen­sä esi­mer­kik­si siitä, mitkä teat­te­rie­si­tyk­set ovat näkemisen arvoisia. Hän katsoo esitystä näyt­tä­mö­tai­teen tun­te­muk­sen silmin ja arvioi sen onnis­tu­mis­ta kokonaisuutena. 

Teatteri6

Kuva: John-Mark Kuznietsov (CC0 1.0)

Antropologisin termein voidaan sanoa, että kriitikot toimivat yleisön puolesta tai­tei­li­joi­den tai esiin­ty­jien kom­pe­tens­sin arvos­te­li­joi­na. Kompetenssilla viitataan tässä teat­te­rin­te­ki­jöi­den teknisiin ja esteet­ti­siin taitoihin sekä esiin­ty­jien kykyyn luoda vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­nen suhde yleisöön. Kriitikot taas tur­vau­tu­vat asian­tun­te­muk­seen ja hen­ki­lö­koh­tai­seen koke­muk­seen arvioi­des­saan, kuinka hyvin tai­teen­la­jin tai genren edustajat onnis­tu­vat välit­tä­mään mer­ki­tyk­siä ja tun­ne­ti­lo­ja yleisölle. 

Performanssia tutkineen ant­ro­po­lo­gi Edward Schieffelinin mukaan esteet­ti­sen ja sym­bo­li­sen per­for­mans­sin muodot, joihin teat­te­ri­tai­de sisältyy, ovat osal­lis­tu­jil­leen poh­jim­mil­taan vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­sia. Tämän tekstin kannalta kiin­nos­ta­vaa on myös per­for­mans­si­muo­to­jen “luon­nol­li­nen ris­kialt­tius”.

Esiintyjät asettavat itsensä tie­toi­ses­ti alttiiksi arvos­te­lul­le. Heidän teh­tä­vän­sä on välittää näytelty ja mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­nen todel­li­suus, joka ide­aa­li­ta­pauk­ses­sa saa osal­lis­tu­jien tie­toi­suu­den hetkeksi siir­ty­mään pois arki­to­del­li­suu­des­ta. Esitys voi onnis­tues­saan antaa osal­lis­tu­jil­le tuoreen näkö­kul­man omaan elämäänsä ja auttaa heitä purkamaan tun­tei­taan voi­mak­kaan koke­muk­sen kautta. 

Jos tässä teh­tä­väs­sä epä­on­nis­tu­taan, per­for­mans­sit ovat sitä katkeraa kalkkia, josta tekstin alussa mainitsin.

Teatterikritiikki on jour­na­lis­min muotona erityinen. Se pyrkii osoit­ta­maan yhtä­ai­kai­ses­ti sub­jek­tii­vi­suut­ta ja asian­tun­te­vuut­ta. Kriitikko puhuu itsestään osana yleisöä, arvottaen edellä mainittua kom­pe­tens­sia. Samalla hän kiin­nit­tää huomiota näyt­tä­mö­tek­niik­kaan ja esityksen koko­nai­suu­teen. Tästä esi­merk­ki­nä käy Meren toteamus, että Nykyisemmän ajan ohjaajan “on tietysti ollut hankala hoitaa teh­tä­vään­sä ja tark­kail­la tilan­net­ta, koska hän on käy­tän­nös­sä koko ajan näyt­tä­möl­lä yhdek­säs­sä eri roo­li­hah­mos­sa”. Kokonaisuuden kannalta on toisin sanoen ollut epäe­dul­lis­ta, että ohjaaja on liiaksi poikennut hänelle osoi­te­tus­ta roolista.

Mutta mikä on kriitikon ja muun yleisön suhde? Kun kriitikko kir­joit­taa, että esitys ei naurata, sanooko hän, että esityksen ei tulisi naurattaa vai että kukaan ei ole nauranut yleisössä?

Nykyisempi aika. Kuvassa Kaija Kärkinen ja Antti Korhonen, kuvaaha Toivo Heinimäki.

Osoituksia yleisön ja kriitikon arvo­val­lan suhteesta on popu­laa­ri­kult­tuu­ris­sa laajasti. Television laulu- ja kyky­kil­pai­luis­sa tuomarit karsivat kan­di­daa­tit, joiden taitotaso ei heidän mukaansa riitä ammat­ti­mai­seen uraan. Tuomarit arvos­te­le­vat amma­til­li­sin termein laulajien äänen­käyt­töä, esiin­ty­mis­tä ja tulkintaa, eli tunteen ja tekstin välit­ty­mis­tä kuun­te­li­joil­le. Asiantuntijan roolista käsin he ohjaavat yleisöä valit­se­maan kilpailun lopul­li­set voittajat, jotka siirtyvät jalos­ta­maan taitojaan ammat­ti­lais­ten kanssa. Yleisön suosikit palkitaan usein myös erikseen. Parhaimmillaan kriitikko voi auttaa suurempaa yleisöä valit­se­maan suuresta tar­jon­nas­ta kat­so­mi­sen ja mak­sa­mi­sen arvoiset esitykset.

Mitä tulee Helsingin Sanomien kri­tiik­kiin, Meri epäilee näytelmän punaisen langan kadonneen har­ha­teil­le jossain kohtaa tekemisen prosessia. Syyksi hän arvuut­te­lee ajan­käyt­töä, rahaa tai ohjauksen puutetta. 

Kommentti muis­tut­taa minua siitä, kuinka itse esitys on vain jäävuoren huippu ja prosessin tulos. Matka ideasta käsi­kir­joi­tuk­sek­si ja valmiista käsi­kir­joi­tuk­ses­ta näyt­tä­möl­le on moni­vai­hei­nen. Lisäksi eri näytökset voivat erota toi­sis­taan suu­res­ti­kin inten­si­tee­til­tään. Erään vanhemman rouvan tokaisu ensi-illan jälkeen tuki tätä ajatusta: “Onhan se vielä vähän raakile, mutta kyllä se siitä kehittyy!” 

Ja se tyytyväinen katsoja…

Miksi sitten itse lähdin esi­tyk­ses­tä tyy­ty­väi­se­nä? Tarkoitukseni oli alunperin tar­kas­tel­la esityksen teemoja sekä Helsingin Sanomien ennak­ko­ju­tus­sa mainittua ver­tai­le­vaa näkö­kul­maa. Oli ilah­dut­ta­vaa seurata esitystä juuri Chaplinin Nykyajan ja Diktaattorin katselun jälkeen, sillä elokuvien koh­tauk­sis­ta saatiin kuin saa­tiin­kin mie­len­kiin­toi­sia siltoja meidän ‘nykyi­sem­pään aikaamme’. Näistä teemoista nousivat eri­tyi­ses­ti jo mainitut tek­no­lo­gian ja ihmisen suhde, työelämän muutokset sekä valta.

Vaikka Kaarlen hahmo ei omaksunut Chaplinin kul­ku­ril­le ominaista kohel­luk­sen täyteisen komiikan määrää, ei esityksen sanoma jäänyt epä­sel­väk­si. Minulle se kertoi, että kaiken muutoksen keskellä ja suo­ra­kam­pan­join­nin tuli­tuk­ses­sa ihmiset yhä rakas­tu­vat, pitävät luo­mu­ta­hi­ni­voi­lei­väs­tä tai lau­an­tai­mak­ka­ras­ta ja unel­moi­vat. He ovat osa aikaansa, mutta säi­lyt­tä­vät jotain ajatonta ihmisyydestä. 

Ihmisyyttä ei kui­ten­kaan ole pel­käs­tään kauniit koh­taa­mi­set ja rak­kaus­ta­ri­nat, vaan myös val­lan­ha­lu, uuden luominen, sääntöjen laa­ti­mi­nen ja niiden vas­tus­ta­mi­nen sekä karis­maat­tis­ten johtajien seu­raa­mi­nen ja eri­lais­ten aat­teel­lis­ten ryhmien rakentaminen. 

teatteri7

Kuva: Marjolein Irene Schuit (CC BY-ND 2.0)

Taide voi toimia ajan­ku­va­na, vaikka se ei suo­ra­nai­ses­ti menisi ihon alle. Suorat muis­tu­tuk­set tek­no­lo­gian ja sosi­aa­li­sen median pai­noar­vos­ta elä­mäs­säm­me saavat nykyih­mi­sen kie­mur­te­le­maan tai nauramaan — usein samaan aikaan. Tässä kohtaa näytelmä onkin onnis­tu­nut nau­rat­ta­maan hauskojen laulujen lisäksi. Robotti Johnny ”Big Data” Googlesson mittaa näy­tel­mäs­sä yleisön onnel­li­suus­vas­tei­ta ja tarkistaa inter­ne­tis­tä kuvit­teel­li­sen katsojan kissan voinnin. Katsoja on itse päi­vit­tä­nyt kuvan kis­sas­taan inter­ne­tiin kaikkien näh­tä­väk­si. Hän on siis omaksunut uuden tek­no­lo­gian vapaa­eh­toi­ses­ti ja ehkä lähes huomaamattaan.

Kuten ant­ro­po­lo­gia, myös teatteri voi valottaa meille kau­kai­sil­ta ja vierailta tuntuvien ilmiöiden lisäksi omaa arki­päi­vääm­me — asioita, joita usein pidämme joko käsit­tä­mät­tö­mi­nä tai itses­tään­sel­vyyk­si­nä. Kun näytelmän keskeiset hahmot, Kaarle ja Paula, puhuvat ruo­kai­lu­tot­tu­muk­sis­taan, Kaarle paheksuu pienellä katseella Paulan miel­ty­mys­tä lau­an­tai­mak­ka­raan. Paula taas kuuntelee heltyneen huvit­tu­nee­na Kaarlen yksi­tyis­koh­tais­ta luetteloa super­foo­deis­ta ja luomutuotteista. 

Paulan häpei­le­mät­tö­mäs­tä kom­men­tis­ta huvit­ta­van tekee se, että ainakin puna­vih­reäs­sä kuplas­sa­ni lihan syöminen tulee useim­mi­ten kuitata kom­men­teil­la, kuten “mutta vain luo­mu­li­haa silloin tällöin” tai “yleensä kuitenkin ostan vegaa­ni­sia tuotteita”. Olemmeko eettisiä vai eli­tis­te­jä? Mitä sinä söit aamupalaksi?

Tietenkään ei voi odottaa, että teat­te­riin elämyksiä etsimään tai nauramaan lähtenyt katsoja olisi etukäteen tutus­tu­nut elo­ku­va­his­to­ri­aan ymmär­tääk­seen teatterin tarjoamia vihjeitä syvemmin. Jos kuitenkin päätät ostaa lipun johonkin his­to­rial­li­sia ver­tauk­sia tekevään teat­te­rie­si­tyk­seen, suo­sit­te­len läm­pi­mäs­ti tätä lähestymistapaa!

teatteri5

Kuva: Lloyd Dirks (CC0 1.0)


Lähteet:

Helsingin Sanomien teat­te­riar­vos­te­lu: “Chaplinin elokuvan pohjalta syntynyt ”musikaali” ei kosketa eikä naurata”

Helsingin Sanomien uutinen: Chaplinin Nykyaika-elokuvan teat­te­ri­ver­sio nähdään Helsingissä ensi kertaa maailmassa

Artikkelikuva: Nykyisempi aika. Kuvassa Kaija Kärkinen ja Antti Korhonen, kuvaaja Toivo Heinimäki.

Verkkotaitto: Taina Cooke

Kirjoittaja

Daina Kukka Harvilahti on Etelä-Intian teatterimuotoihin hurahtanut valtiotieteiden maisteri ja muusikko, jonka erityisiä kiinnostuksen kohteita ovat vallankumouksellinen teatteri, Intian kastittomien Dalit-liike ja kaupunkikulttuuri. Hän on toiminut erilaisissa järjestöissä Suomessa ja Intiassa monikulttuurisuuden ja ihmisoikeuskysymysten parissa. Seuraavaksi hänellä on suunnitelmissaan etnografista haastattelua, musiikkiterapeuttisia menetelmiä ja laulunkirjoitusta yhdistävät projektit.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Designmuseo esittelee kevään päänäyttelyssään “Secret Universe – Maailmojen salat” muotoilijakaksikko Aamu Songin ja Johan Olinin tuotantoa yli kymmenen vuoden ajalta. Näyttelyssä pyritään nostamaan esiin käsityöläisiä ja kulutuskriittisyyttä. Valtasuhteet kuitenkin piiloutuvat kolonialististen jaotteluiden taakse, ja näyttelyn sankari on muotoilija, joka haluaa pelastaa uhanalaisiksi nimetyt käsityötaidot.