Oliko Elvis ‘intiaani’?

Teksti: Juha Hiltunen, dosentti. Podcast-lukija: Bea Bergholm.

Katsokaa hänen kasvonpiirteitään ja tummaa olemustaan. Eikö vain hän näytäkin vähän intiaanilta? Ja toden totta, hän näytteli intiaania parissa elokuvassaan: Flaming Star (1960) ja Stay Away, Joe (1968).

Entäpä hänen kuuluisat esiintymisasunsa Las Vegasissa 1970-luvulla? Rekvisiitassa näkyi runsaasti rimpsuja ja kirjailukuvioita, jotka tulevat intiaanien kulttuureista. Ja kuin pisteenä iin päällä hänen tumma äitinsä oli kaukaista intiaanisukua.

Tämä kaikki on ollut yleisestikin tiedossa, mutta kokoavaa, kattavampaa tietoa Elviksen intiaanitaustoista ei tähän mennessä ole ollut saatavilla. Tiedon murusia on kuitenkin eri lähteissä runsaasti. Olen keräillyt niitä vuosien varrella niin, että aineistosta riittää nyt jo kokonaiseksi tietokirjaksi.

Tekeillä on opus Elvis Presley – His Native American Roots and Heritage. Teos ei käsittele yksinomaan Elvistä. Pikemminkin hän on jäävuoren huippu, joka on näkyvästi esillä, mutta kantaa olemuksessaan valtavaa massaa kulttuurista, rodullista ja historiallista kehitystä, jonka yksi kulminaatio hän on ollut. Elviksen synnyttänyt maantieteellinen alue ja viitekehys on yksi suurimmista ja tärkeimmistä ‘rotujen’ ja kulttuurivaikutteiden wokpannuista maailman historiassa. Alue tunnetaan yleisesti nimillä Dixieland tai Yhdysvaltojen Etelä.

Kotikonnun ylväs historia

Elvis Aron Presley syntyi 8. tammikuuta 1935 Tupelossa, Mississippin osavaltiossa. Tupelo oli tuolloin pieni maaseutukaupunki, jonka väestöstä suurin osa oli köyhiä valkoisia ja mustaihoisia. Elviksen ollessa vain vuoden vanha yhteisöä kohtasi eräs Yhdysvaltojen historian tuhoisimmista tornadoista. Pikkukaupungin taloista valtaosa tuhoutui ja 300 ihmistä menetti henkensä. Presleyt selvisivät myrskystä nipin napin, samoin kuin heidän pieni kotitalonsa.

Ranskalainen kartta chickasaw-sotien ajalta.

Tupelo oli saanut poikkeuksellista kansallista huomiota jo kahta vuotta aiemmin, kun seutukunta yhdistettiin maan ensimmäiseen suurten taajamien ulkopuoliseen kunnallistekniikkaan. Tähän kuului myös sähkönjakelu vastikään padotun Tennessee-joen voimaloista köyhenpiinkin koteihin. Gladys Presley saattoi muiden vähävaraisten äitien tavoin olla tyytyväinen, kun taloustyöt sähkökäyttöisten apuvälineiden myötä helpottuivat huomattavasti.

Tupelolla on myös merkittävä varhaisempi historia. Se tunnetaan yhtenä sisällissodan taistelupaikoista, joissa unioni eli pohjoisvaltiot voittivat. Tätä aiempi historia on kuitenkin ollut vielä merkityksellisempi. Tupelossa voidaan sanoa ratkaistun koko Pohjois-Amerikan sotilaspoliittinen ja kulttuurihistoriallinen kohtalo 1730-luvulla, jolloin sen paikkeilla sijaitsivat chickasaw-intiaanien pääkylät. Tupelo-nimi tulee heidän kielestään. Se tarkoittaa eri tulkintojen mukaan joko ‘leiripaikkaa’, ‘paalupaikkaa’ tai tiettyä puulajia, joka oli ominainen seudulle.

Englanti ja Ranska kamppailivat 1700-luvulla siirtomaayliherruudesta Pohjois-Amerikassa ja pitkälti myös globaalisti. Ranskan kaksi pääsiirtokuntaa Amerikassa sijaitsivat alkujaan kaukana toisistaan: St. Lawrence -joella nykyisessä Kanadassa (mm. Montreal) ja Mississippin suulla Louisianassa (mm. New Orleans). Alueiden välinen kommunikaatio kulki pääasiassa vesireittejä myöten, jotka olivatkin erinomaiset: Pitkin mahtavaa Mississippi-virtaa sen haaraumien yläjuoksulle, mistä vedenjakajilla oli lyhyet kanootin kantomatkat Suurille järville laskeville joille. Sieltä taas päästiin helposti koillismaahan asti.

Ranskalaiset rakensivat linnakkeita ja kauppapaikkoja pitkin reittiä. He onnistuivat tulemaan toimeen intiaanien kanssa yleisesti paremmin kuin englantilaiset, jotka pitkään pitäytyivät siirtokunnissa Appalakkien vuoriston takana itärannikolla. Ranskalaisten kulkua tällä reitillä häiritsivät muutamat sotaiset heimot, kuten chickasawit, joista englantilaiset strategisesti ymmärsivät tehdä liittolaisiaan. Chickasawit olivat pelättyjä sotureita, oikeita Amerikan spartalaisia. He aiheuttivat harmia jopa irokeesien mahtavalle liittokunnalle, joka myös oli englantilaisten puolella.

Chickasaw-intiaani. Kuva: Juha Hiltunen.

Chickasawien kylien sijainti toimi Pohjois-Amerikan Gibraltarina – ei ainoastaan Mississippin-jokireitin hallinnassa (heillä oli kylä myös nykyisen Memphisin paikalla), vaan myös maareittien suhteen. Kaksi tärkeintä päätietä – käytännössä vain leveitä polkuja – ristesi heidän kylissään. Yksi niistä oli itä-länsi -akselilla kulkeva kauppatie ja sotapolku, joka ylitti Mississippin nykyisen Memphisin kohdalla. Toinen oli kuuluisa Natchez Trace, joka kulki Mississippin alajuoksulta erämaiden poikki lounas-koillinen -akselilla nykyiseen Nashvilleen ja pidemmällekin.

Sekä englantilaiset että ranskalaiset tiesivät, että pitkälti tämän paikan hallinnasta riippui, kumpi suurvalloista saisi yliotteen mantereen kulkuyhteyksien logistiikasta. Kun suhteet englantilaisiin alkoivat eskaloitua sotaisiksi 1730-luvulla, ranskalaiset mobilisoivat suuren sotilasretkikunnan intiaaniliittolaisineen hyökkäämään chickasawien kyliin ja tekemään heistä selvää. Näin tehtiin kolme kertaa, ja kolme kertaa englantilaisten tuliaseilla varustamat chickasawit ajoivat hyökkääjät verissäpäin takaisin.

Ranskalle tappio oli merkittävä. Sen myötä englantilaiset pääsivät entistä vapaammin tunkeutumaan sisämaahan ja perustamaan omia linnoituksiaan niin Suurille järville kuin Ohion alueelle. Kun suuri siirtomaasota muutaman vuoden kuluttua alkoi Englannin ja Ranskan välillä, oli englantilaisilla jo luja ote näistä alueista. Tämä johti lopulta siihen, että englantilaiset voittivat kokonaiskamppailun.

Sodan seuraukset tiedämme. Muun muassa sen vuoksi Englannista tuli maailmanvalta ja maailmankieli. Jos Tupelossa olisi 1730-luvulla käynyt toisin, puhuisimme nyt luultavasti kaikkialla ranskaa.

Intiaaniverta äidin ja isänkin puolelta

Elviksen syntymäkoti Tupelossa. Kuva: Wikimedia Commons.

Tämä varhaishistoria on hyvä tietää Elvistä koskien siksi, että menneisyys varmasti tiedostettiin hänen kotiseudullaan. Epäilemättä Elvis sai ainakin koulussa kuulla yhtä ja toista vaikkapa chickasaw-intiaaneista. Heistä ei yksinkertaisesti voinut olla tietämättä. Tupelon alue, samoin kuin Memphisin seutu, oli pakkolunastettu chickasaweilta 1830-luvun valtiopolitiikassa, jossa intiaaneja siirrätytettiin Mississippin taakse nykyiseen Oklahomaan. Muun muassa Elviksen Gracelandin maat kuuluivat aikoinaan eräälle tunnetulle chickasaw-päällikölle. Tupelossa tiedettiin vanhojen intiaanitaisteluiden paikkoja, ja maasta löytyi yhtenään jäänteitä heidän kylistään. Pojat ja muutkin keräilivät nuolenkärkiä, joita oli määrättömästi siellä ja täällä. Varmasti myös Elvis teki nuorena poikana näin.

Ja kuulipa Elvis äidiltään sitten senkin, että hänen suonissaan virtasi intiaaniverta. Äiti kertoi sukutarinaa, jonka mukaan William Mansell -niminen nuori sotilas, joka oli palvellut kenraali Andrew Jacksonia (sittemmin Yhdysvaltojen presidentti) Creek-intiaanisodassa 1810-luvulla, otti vaimokseen puhdasverisen cherokeetytön nimeltä Morning Dove, Aamun kyyhky. He asettuivat maatilalle Alabaman luoteiskulmaan lähelle Mississippin rajaa, mistä ei ollut pitkäkään matka Tupelon seudulle. Heistä polveutui Gladysin suku, jonka useissa jäsenissä vielä monen polven jälkeen näkyivät tummat ‘intiaanirodun piirteet’.

Maalauksia Elviksen Gracelandin kodista. Vasemmalla äiti Gladys, oikealla Kuningas itse. Kuva: Juha Hiltunen.

Myös Elviksen isän, Vernonin, sukutaustoista on löydetty yhtymäkohtia intiaaneihin. Hänen sukunsa tulee Pohjois-Carolinasta, jossa ainakin yksi esivanhemmista, skotti-iiritaustainen William Winchester, nai tuscarora-päällikön tyttären.

Sekä Gladysin että Vernonin valkoiset sukujuuret juontuvat eteläisten Appalakkien alueelle muuttaneisiin valkoisiin uudisasukkaisiin, jotka olivat pääosin skotti-iirejä. Ei ollut sattumaa, että juuri heitä muutti näille vuorimaille. Maisemat muistuttivat kaukaista kotimaata Skotlannissa. Samalla tavoin suomalaisia asettui mieluiten Minnesotaan, jossa oli runsaasti järviä ja pohjoisen vyöhykkeen metsää – niin kuin Suomessa.

Eteläiset Appalakit, uljaimpana Smoky Mountains, olivat mahtavan cherokee-kansan koti. Siitä hieman pohjoiseen, nykyisen Virginian alueella, kulki yksi harvoja helpompia reittejä pitkän vuoriston poikki sisämaahan. Kuuluisa “polunlöytäjä” Daniel Boone näytti reitin uudisasukkaille vuonna 1775. Uudisasutus sisämaahan pääsi toden teolla alkamaan vasta tämän jälkeen. Jo pitkään sitä ennen Appalakkivuorten vaikeasti saavutettaviin laaksoihin oli muuttanut pakolaisina väkeä siirtokunnista: karanneita mustia orjia, lainsuojattomia valkoisia, espanjalaisia seikkailijoita ja muita uskalikkoja, jotka katsoivat tulevansa toimeen näillä syrjäseuduilla paremmin kuin kolonioissa.

Elviksen ”kotkaviitta”. Kuva: Christa Burns (CC BY-NC 2.0)

Alueen alkuperäisasukkaat ottivat pakolaiset mielellään hoteisiinsa, sillä heidän väkilukunsa oli ratkaisevasti laskenut eurooppalaisten tautien ja sotien seurauksena. Muutenkin metsämaiden intiaanien perinteisiin kuuluivat adoptiot, joilla täydennettiin sodissa supistunutta väestöpohjaa. Nämä tekijät yhdessä vaikuttivat siihen, ettei intiaaniveren sekoittuminen maahan muuttaneeseen valkoiseen ja mustaan väestöön ollut niin voimakasta yhdessäkään toisessa Amerikan osassa kuin täällä. Seka-avioliitot olivat lähes käytäntönä. Muodostui jopa ‘kolmirotuisia’ paikallispopulaatioita, jotka tunnetaan erityisillä nimillä. Tunnetuimpia olivat melungeonit, joiden ydinaluetta oli nykyisen Virginian, Tennesseen ja Pohjois-Carolinan rajamaiden vuoriseutu.

Näiltä mailta Gladysin ja Vernonin juuret olivat yhdessä varhaisessa vaiheessa kulkeneet. Täten on varsin todennäköistä, että Elviksen sukutausta oli vieläkin ‘värikkäämpi’ kuin osataan edes kartoittaa. Geneettisesti onkin mahdollista, että Elvis oli ‘intiaani’ ehkä jopa suhteessa 1:8, mikä on nykyisen mittarin mukaan käypä arvo. Sillä Elvis olisi helposti voinut identifioitua esimerkiksi cherokee-kansan jäseneksi.

Elviksen ‘intiaaniuden’ ilmentymiä

Elviksen komean profiilin on sanottu muistuttavan kreikkalaista jumalpatsasta. Suora nenä ei siis muistuta mitenkään intiaaneista. Tieto intiaanitaustasta on visusti kätketty: manageri Tom Parker käski hänet kauneusleikkaukseen uran alkuvaiheessa, poistattamaan nystyrän ‘intiaaninenästään’. Parker ohjeisti suojattiaan pitämään intiaanitaustan salassa, vaikka Elvis kaikkien lähteiden mukaan itse oli siitä ylpeä. Näin oli varsinkin 1950-luvulla, jolloin intiaanitausta oli lähes yhtä halveksittu kuin ‘neekeriveri’.

Kuva: RV1864 (CC BY-NC-ND 2.0)

1960-luvulla alkoi jo olla toisin, kiitos monien perinteisiä yhteiskuntajärjestyksiä radikaalistikin mullistaneiden liikkeiden. Elvis itsekin oli mukana moottorina, joka sai aikaan nuorison vallankumouksen. Tämä näkyi ennen muuta hänen elokuvissaan. Elvis ei ollut luonnostaan mustahiuksinen niin kuin äitinsä, vaan oli perinyt vaaleamman kuontalon isältään. Hän alkoi elokuvauransa alussa värjätä hiuksensa mustaksi, mistä tuli sitten yksi hänen tavaramerkkinsä. Kerrotaan, että hän teki näin muistuttaakseen palvomaansa äitiä, mutta yhtä todennäköistä on, että hän halusi ilmentää ‘intiaaniuttaan’.

Joka tapauksessa tämä imago ja habitus istui luonnostaan elokuviin, joissa hän sai näytellä intiaania. Los Angelesin intiaaniyhdyskunta otti Elviksen ‘veriveljekseen’ juhlallisessa seremoniassa osoittaakseen kiitollisuutensa näiden ‘intiaaniutta’ esiin nostavien elokuvien PR-työstä. Tapahtumasta on olemassa myös tunnettu valokuva. Elvis sai lahjaksi komean sulkapäähineen, jota hän piti niin suuressa arvossa, että se sai kunniapaikan hänen Graceland-kotinsa makuuhuoneessa.

Elviksen haalaripukujen (ns. jump suit) kokoelma käsittää noin 130 toinen toistaan säihkyvämpää esiintymisasua. Hän käytti niitä 1970-luvulla esiintyessään Las Vegasissa sekä konserttikiertueilla kuolemaansa asti. Nekin tulivat hänen tavaramerkikseen. Kullakin asulla on nimi ja joukossa on sellaisia kuin Navajo Feather, Old Indian Suit, Aztec Sundial ja Inca Gold Leaf Suit. Edellä mainituissa oli kaksi hänen erityissuosikkiaan: Intiaaniasu ja Asteekkien aurinkokiekko. Näistä jälkimmäinen oli sattumoisin hänen yllään myös viimeiseksi jääneessä konsertissa 22. kesäkuuta 1977 Indianapolisissa.

Ja kuinka ollakaan, osapuilleen puolessa tästä asukokoelmasta koristelutematiikka liittyy enemmän tai vähemmän intiaaneihin, cowboy-kulttuuriin tai meksikolaisiin vaikutteisiin. 1970-luku oli aivan toista kuin Elviksen uran alkuaika, jolloin intiaanitausta piti pitää pimennossa. Nyt hän toi sen esiin aivan peittelemättömästi, melkeinpä julkeasti. Hän oli lavalla karateka, rokkari, kunkku ja machosti koreileva intiaanipäällikkö.

Elviksen intiaaniyhteys on saanut parin viime vuosikymmenen kuluessa yhä enemmän näkyvyyttä myös kirjallisuudessa ja internetissä. Se ilmenee niin vahvana, että on olemassa sivustoja, joissa hänet rankataan ‘intiaanina’ kuuluisimpien intiaanien joukkoon.

Elviksen asteekkipuku. Kuva: Juha Hiltunen.

Tämä voi olla liioittelua, mutta kertoo kuitenkin siitä, että syy-yhteydet ovat laajemminkin tiedostettuja. Ja mitä enemmän Elviksen elämän yksityiskohtia penkoo, sitä paremmin käy ilmi, että hän oli hyvin tietoinen ja ylpeä näinkin intiimistä siteestä Amerikan alkuperäisväestöön. Olipa Elviksen veriryhmäkin sama kuin useimmilla intiaaneilla, eli O. Hän myös käytti mielellään intiaanikoruja, rannerenkaita, sormuksia ja cowboy-kravatteja, joissa oli helmikirjailua ja upotettuja turkooseja. Turkoosi oli hänen mielivärinsä, kuten se oli pyhä kivi ja väri myös Pohjois-Amerikan intiaaneille.

Elvis oli syvän Etelän lapsi. Tämän maailman perusteet olivat seudun monenkirjavissa intiaanikulttuureissa. Heiltä on peräisin muun muassa monet kasvikunnan hyödykkeet, jotka ovat Etelän Cajun– ja Tex-Mex-keittiöiden perusteena. Maissi, pavut, tomaatti, chili – vain muutama mainittavaksi – ovat intiaaneilta saatuja. Maahan muuttaneet espanjalaiset ja ranskalaiset sekoittuivat niin intiaaneihin kuin mustiinkin, joita oli tuotu Amerikkaan orjina. He muodostivat ‘sekaroturyhmän’, joka tunnetaan kreoleina. Elvis tunsi yhteyttä myös heihin, mistä näkyvimpänä merkkinä on elokuva King Creole.

Appalakkien angloamerikkalainen valkoinen väestö, joka oli niin ikään suurelta osin ‘sekarotuista’, tunnettiin mm. hillybilleinä eli vapaasti kääntäen ‘tunturitahvoina’. Elvis tunsi hyvin heidätkin: hänen ensimmäinen taitelijanimensä oli Hillybilly Cat. Jopa Etelän kuuluisa juurimusiikki, jota on muun muassa blues, country, jazz, soul ja rock’n roll, ja joka yleensä liitetään pääasiassa seudun mustan väestön aikaansaannokseksi, on tarkempien tutkimusten myötä osoittautunut osin intiaaneilta omaksutuksi perinnöksi. Sellaista on esimerkiksi tietty tempo ja rytmi, joka tunnetaan nimellä back beat – takapotku synkooppi, joka luo vanhoille rokkikappaleille ominaisen vetävän tyylin.

Elvis ja Dolores Hart elokuvan King Creole trailerissa vuodelta 1958 (public domain)

Kun Elvis rokkasi kappaleellaan All Shook Up tai esitti letkeän countrybiisin Flaming Star, hän eläytyi alkuvoimaisesti esitykseen, jossa yhdistyivät niin intiaanien, afroamerikkalaisten kuin myös valkoisten musiikkikulttuurien yhteiset tekijät. Luultavasti juuri näistä tekijöistä johtuen – joita oli poikkeuksellinen eläytyminen ja monikulttuurinen lahjakkuus – hänestä tuli kaikkien aikojen menestynein esiintyvä taiteilija.

Lähdekirjallisuutta

Browder, Jim 2009. True Presley History. Phantom Printworks, Memphis.

Chadwick, Vernon (Toim.) 1997. In Search of Elvis. WestviewPress, Boulder.

Curtin, Jum 1998. Elvis. Unknown Stories Behind the Legend. Celebrity Books, Nashville.

Curtin, Jim 1999. Elvis. The Early Years. Celebristy Books, Nashville.

Dundy, Elaine 2004. Elvis and Gladys. University Press of Mississippi, Jackson.

Hiltunen, Juha 2008. “Oliko Elvis “intiaani”? The King. No. 1. 2008 (Osa 1, s. 4-14), No. 2. 2008 (Osa 2, s. 4-14).

Moore, Azalia & Harris, Guy & Presley, Sybil & Clark, Lee 2010. We Remember Elvis. Rosedog Books, Pittsburgh.

Snyder, Michael 2012. ”Elvis as Indian in Film and Life”. Teoksessa American Indians and Popular Culture. Vol. 1 (s. 55-67). Toim. Elizabeth  DeLaney Hoffman. E-book, ABC-CLIO.

Artikkelikuva: Kirsi Hellman