Maailma löytyy museosta

Teksti: Bruno Gronow. Podcast-lukija: Bea Bergholm.

Etnografiset museot ovat 1800-luvulta lähtien olleet yleinen ins­ti­tuu­tio varsinkin län­si­mais­sa, mutta Suomessa ne ovat olleet har­vi­nai­sem­pia. Tällä hetkellä Suomen ainut etno­gra­fi­nen museo pysyvillä näyt­te­ly­ti­loil­la on vuonna 1998 avautunut Helinä Rautavaaran museo Espoon Tapiolassa.

Antroblogi kävi tutus­tu­mas­sa uusissa tiloissa vastikään avau­tu­nee­seen museoon. Halusimme lisäksi pohtia ylei­sem­min sitä, millainen museo on työ­paik­ka­na ja mikä ant­ro­po­lo­gien suhde on sekä etno­gra­fi­siin että muihin museoihin.

Helinä Rautavaaran museo on useim­mil­le ant­ro­po­lo­geil­le tuttu paikka. Valtaosa tämän kiehtovan museon hen­ki­lö­kun­nas­ta on alusta asti ollut ant­ro­po­lo­ge­ja, ja yhteis­työ­tä on museon ja ant­ro­po­lo­gien välillä tehty laa­jem­min­kin. AntroBlogi pääsi kes­kus­te­le­maan museon­joh­ta­ja Ulla Kinnusen sekä museo­leh­to­ri Ilona Niinikankaan kanssa meitä askar­rut­ta­vis­ta aiheista, ja kysymään näkö­kul­mia museo­maa­il­man saloihin.

Museo1

Helinä Rautavaaran museo. Phuranengo Drom -vanhojen tie -näyttely. Kuva: Suvi Sillanpää

Vaikka aihee­nam­me oli alus­ta­vas­ti museo työ­paik­ka­na, kes­kus­te­lu poiki lopulta paljon laa­jem­paa­kin pohdintaa. Keskustelimme muun muassa museon teh­tä­väs­tä yhteis­kun­nas­sa ja siitä, miten tämä tehtävä on muut­tu­mas­sa. Esiin nousi myös etno­gra­fi­sen museon paikka nyky­maa­il­mas­sa ja min­kä­lai­sia väyliä työ­elä­mään yleensä löytyy. Tulimme myös poh­ti­neek­si ant­ro­po­lo­gien ja etno­gra­fis­ten museoiden mah­dol­lis­ta eri­tyis­suh­det­ta.

Monta väylää museotyöhön

Museonjohtaja Kinnusella ja museo­leh­to­ri Niinikankaalla on varsin erilaiset taustat. Ulla Kinnunen, joka haas­tat­te­lu­het­kel­lä sanoo aloit­ta­neen­sa museon­joh­ta­jan työt ”yksi­tois­ta ja puoli kuukautta sitten”, on kou­lu­tuk­sel­taan kan­sa­tie­tei­li­jä Turun yli­opis­tos­ta. Hänellä ei ole uransa aikana ollut erityisiä pyr­ki­myk­siä museo­työ­hön, ja tie museon­joh­ta­jak­si löytyikin sat­tu­mal­ta. Museota ylläpitää Helinä Rautavaaran etno­gra­fi­sen museon säätiö, ja säätiötyö oli tullut Kinnuselle tutuksi Alvar Aallon säätiössä yhden­tois­ta vuoden rupea­mal­la. Viisivuotisen kult­tuu­ri­pääl­li­kön pestin loppuessa Japanin Suomi-ins­ti­tuu­tis­sa hän päättikin pyrkiä Helinä Rautavaaran museon­joh­ta­jan pestiin.

Ilona Niinikangas on puo­les­taan Helsingin yli­opis­tos­ta vuonna 1999 val­mis­tu­nut kult­tuu­riant­ro­po­lo­gi, jolla on vankka tausta jär­jes­tö­työs­sä. Hän kertoo olleensa opis­ke­li­ja­na ”tuutorien varoit­ta­va esimerkki”. Hän opiskeli vain ”into­hi­moai­nei­ta”, vaikka häntä varoi­tel­tiin, että sekä pää­ai­neo­pin­not että sivuai­neo­pin­not eivät voi olla niin kut­sut­tu­ja mar­gi­naa­liai­nei­ta. Nämä väitetyt ”mar­gi­naa­liai­neet” olivat ant­ro­po­lo­gian lisäksi Niinikankaalla uskon­to­tie­de ja kehi­tys­maa­tut­ki­mus. Tehtyään opintojen ohessa ja niiden jälkeen paljon vapaa­eh­tois­työ­tä eri jär­jes­töil­le, Niinikangas päätyi KEPAn (kehi­ty­syh­teis­työ­jär­jes­tö­jen kat­to­jär­jes­tö) tie­dot­ta­jak­si noin kah­dek­sak­si vuodeksi. Tämän jälkeen hän löysi tiensä Helinä Rautavaaran museoon, jossa on toiminut nyt noin kymmenen vuotta museo­leh­to­ri­na.

Niinikankaan mielestä museotyö on jär­jes­tö­työ­hön ver­rat­tu­na hauskaa, ”sellasta kevyttä duunia”. Museossa katsotaan hänen mie­les­tään maailmaa ilon ja posi­tii­vi­sen kautta. Järjestöissä näkökulma on hieman erilainen. Niissä toiminta on helposti poliit­tis­ta vai­kut­ta­mis­ta, jonka voi mieltää ras­kaam­mak­si.

Museo8

Kuva: Tom Coates (CC BY-NC 2.0)

Kinnunenkin toteaa, että museon tehtävä on posi­tii­vi­nen. Se on yleis­si­vis­tä­vä, ja esi­mer­kik­si kirjastot rin­nas­tu­vat melko hyvin museoiden kanssa. Molemmat ovat ”suurelle yleisölle sivis­tä­viä. Tällainen ylevä ajatus,” hän sanoo. Kinnusen mielestä museo on kuitenkin mur­ros­vai­hees­sa. Museot ovat menossa sel­lai­seen suuntaan, jossa tarjotaan ”tekemistä ja viihdettä vapaa-ajalle.”

Kinnunen kertoo, että hän ja eräs toinen ovat hen­ki­lö­kun­nan ainoat ei-ant­ro­po­lo­git tällä hetkellä — ja hekin ovat kan­sa­tie­te­li­jöi­tä. Näin on ollut museon perus­ta­mi­ses­ta lähtien. Molemmat naiset kertovat vuolaasti Helinä Rautavaaran vaiheista ja kuinka museon perus­ta­mis­ta oli alun perin puol­ta­mas­sa ant­ro­po­lo­ge­ja kuten pro­fes­so­ri Jukka Siikala. Monet näistä Helinä Rautavaara myös tunsi hyvin.

Haastateltavat pai­not­ta­vat, että on kuitenkin hyvä, jos museon parissa työs­ken­te­lee muidenkin alojen osaajia – museoalan ollessa muu­tok­ses­sa kaivataan heidän mie­les­tään muitakin kuin perin­tei­siä tällaisen museon taitajia. Niinikangas muis­tut­taa, että kaikilla museossa työs­ken­te­le­vil­lä ant­ro­po­lo­geil­la on hieman eri kentät. He ovat omien osa-aluei­den­sa asian­tun­ti­joi­ta, ja niiden kautta he voivat rikas­tut­taa museo­työ­tään. Tämä pätee varsinkin etno­gra­fi­seen museoon, jolla on esi­neis­töä kerättynä ympäri maailman.

Museo12

Kuva: Alan Levine (CC BY 2.0)

Pohtiessamme eroja kan­sa­tie­tei­li­jän ja ant­ro­po­lo­gin välillä museo­työs­sä Kinnunen ja Niinikangas toteavat, että tietyt työpaikan rutiinit ja tavat toimia ovat mää­rää­väm­piä kuin taus­ta­kou­lu­tus. Erot saattavat heidän mie­les­tään ilmetä ”silloin kun hifis­tel­lään termeistä”. Tämä ”ter­mi­hi­fis­te­ly” on tietysti tuttua aka­tee­mi­koil­le. Haastateltavamme totea­vat­kin, että on lähinnä kyse siitä, että ”on jumituttu tiet­tyi­hin termeihin, ja aina me sitten kiis­tel­lään siitä, mitä termejä käytetään”.

Museolla on ollut yhteis­työ­tä Espoossa asuvien soma­lia­lais­ten kanssa, eri­tyi­ses­ti naisten. Niinikankaan mukaan he olivat todenneet museolla olevan paljon sellaisia töitä, joita voisivat tehdä muutkin kuin kor­kea­kou­lu­te­tut. Ei siis vält­tä­mät­tä tarvitse olla yli­opis­to­mais­te­ri pääs­täk­seen etno­gra­fi­seen museoon töihin. Helinä Rautavaaran museossa on viiden vaki­tui­sen työn­te­ki­jän lisäksi ollut muutenkin kirjava joukko erilaisia har­joit­te­li­joi­ta, osa-aikaisia opis­ke­li­jaop­pai­ta sekä omien pro­jek­tien kautta museon kanssa yhteis­työs­sä toimivia aka­tee­mik­ko­ja.

Antropologian tai kan­sa­tie­tei­li­jän opin­nois­ta on ollut Kinnusen ja Niinikankaan mielestä suora hyöty heidän työhönsä. Kun he ovat teke­mi­sis­sä moni­nais­ten yleisöjen ja teemojen kanssa, heidän opin­to­taus­tan­sa antaa ”tiettyjä välineitä joita käyttää”. Jos he esi­mer­kik­si tekevät yhteis­työ­tä maa­han­muut­ta­ja­taus­tais­ten ihmisten kanssa, he tie­dos­ta­vat, että on moni­nai­sia iden­ti­teet­te­jä — ”kukaan ei ole kult­tuu­rin­sa kantaja”. He kuitenkin myöntävät, että tällaiset teemat alkavat olla jo tuttuja kaikille. Voidaan toki kysee­na­lais­taa, kuinka hyvin sellaista tietoutta käytetään hyväksi. ”Toiset museot joutuvat kuitenkin har­kit­se­maan lähes­ty­mis­ta­po­jaan enemmän saman­lai­sen koke­muk­sen puut­tees­sa”, he sanovat.

Museo4

Kuva: Chris Barbalis (CC0)

Kinnusen mielestä yksikään kan­sa­tie­tei­li­jä tai ant­ro­po­lo­gi ei sel­lai­se­naan ole valmis museoon. Tällä hän tar­koit­taa sitä, että ”työpaikka opettaa ja kasvattaa”. Työssäoppimisessa tulee lopulta siis suurin osa val­miuk­sis­ta. Antropologit ovat kuitenkin hänen mie­les­tään moneen tai­pu­vai­sia, heitä kun löytyy monilta aloilta.

Etnografinen museo

Kysyessäni Kinnuselta ja Niinikankaalta tar­vi­taan­ko Suomeen etno­gra­fis­ta museota, vastaus on molem­mil­ta terävä kyllä. He lisäävät, että ”ne ovat maa­il­mal­la muotia”. Niinikankaan mukaan ”maailma löytyy sieltä museosta”. Se on hänen mie­les­tään myös tekijä, joka yhdistää museon parissa työs­ken­te­le­viä. Myös ant­ro­po­lo­gia voisi ylei­sem­min­kin olla hyödyksi museo­maa­il­mal­le. Haastateltavien mielestä ant­ro­po­lo­gia on ajan­koh­tai­nen ala. Se voisi tuottaa uusia tul­kin­ta­mah­dol­li­suuk­sia museoa­lal­le, ja antaa jopa etno­gra­fi­siin museoihin uutta näkö­kul­maa. Tämä pätisi naisten mielestä myös laajemmin, esi­mer­kik­si tai­de­museoi­hin.

Museo5

Kuva: Samuel Zeller (CC0)

”Tietysti aja­tel­laan, että ant­ro­po­lo­git ja etno­gra­fi­set museot ovat se matchi”, Niinikangas selittää. Kinnunen jatkaa, että tämä on ”liiankin kapea, selkeä ja lyhyt reitti”. Hänen mukaansa ant­ro­po­lo­gi­ses­ta näkö­kul­mas­ta voisi saada jopa enemmän irti jossain muussa museossa. Kinnunen pitää mie­len­kiin­toi­se­na ajatusta tar­kas­tel­la kan­sa­tie­teel­lis­tä museota ant­ro­po­lo­gi­ses­ta näkö­kul­mas­ta.

Niinikankaan mielestä etno­gra­fis­ta museota tarvitaan eri­tyi­ses­ti nykyi­ses­sä yhteis­kun­nal­li­ses­sa ilma­pii­ris­sä. Museo onkin hänen mukaansa muuttunut: ennen esi­tel­tiin eksoot­tis­ta toista, kun tänä päivänä kes­ki­ty­tään usein kult­tuu­ri­seen moni­nai­suu­teen omassa lähi­pii­ris­säm­me. Hän varoit­te­lee, että tällä hetkellä isot museot näyttävät ”jyräävän” museoa­lal­la, ja kovina aikoina taide nousee etualalle. ”Täytyy varoa, ettei tule huonoksi tai­de­museok­si, vaan pitää sitä omaa yllä,” hän toteaa.

Museo kantaa Helinä Rautavaaran nimeä. Se ei silti yleensä markkinoi itseään tämän uniikin hen­ki­lö­ta­ri­nan kautta, vaan keskittyy enemmän puhumaan kult­tuu­ri­ses­ta moni­nai­suu­des­ta. ”Helinä on se sivu­ta­ri­na, sivu­juon­ne, mutta se iso tarina on joku muu,” Kinnunen selittää.

Niinikangas jatkaa aiheesta ja toteaa, että Rautavaaran hahmo museon taustalla auttaa heitä kuitenkin olemaan hieman vähemmän ryp­py­ot­sai­sia. ”Se tietty kepeys tulee Helinästä, lupa katsoa eri tavalla. Historiallista pai­no­las­tia ei ole. Me ei voida olla liian vakavia, koska meillä on Helinä. Meidän pitää jotenkin tai­dok­kaas­ti sitä perin­net­tä hyödyntää,” hän sanoo.

Museo muutoksessa

Kinnusen mielestä museo miel­le­tään hieman kuivana paikkana, joka ei ole tällä hetkellä kiin­nos­ta­va. Hänen mie­les­tään nyky­ti­lan­tees­sa on oleel­lis­ta rakentaa uudestaan, uudistaa ja päivittää.

Puhe siirtyy museoiden pää­sy­mak­sui­hin, ja molemmat toteavat, että museolla pitää joko olla kun­nol­li­nen pää­sy­mak­su tai sitten ei pää­sy­mak­sua ollenkaan. Toisaalta he toivovat, että museot muut­tui­si­vat täysin ilmai­sik­si, mutta eivät näe sellaisen tapah­tu­van aivan lähiai­koi­na. Helinä Rautavaaran museon he pitävät tällä haavaa ilmaisena, ilmei­ses­ti niin kauan kuin tilat ovat nykyi­ses­sä paikassa.

Museolla on monen muun projektin lisäksi Allegra Lab Helsinki ry:n kanssa käynnissä yhteis­työ­pro­jek­ti, jota haas­ta­tel­ta­vat avaavat vir­tu­aa­li­museo­pro­jek­ti­na. Sen toteut­ta­ji­na on ant­ro­po­lo­ge­ja, ja AntroBlogikin tulee palaamaan asiaan projektin edetessä.

”[Projekti] tar­koit­taa käy­tän­nös­sä sitä, että ruvetaan raken­ta­maan yhtei­söl­lis­tä verk­koa­lus­taa niin, että se mitä meillä on meneil­lään täällä niin saatais siitä vähän sellanen elävä kasvava puu sinne verkkoon, että oltais vähän niin kuin joka puolella.”

Museo6

Kuva: Mike Wilson (CC0)

Virtuaalimuseoprojektin yksi tarkoitus on myös auttaa siinä tapauk­ses­sa, että museo joutuu sulkemaan ovensa pariksi vuodeksi tule­vai­suu­des­sa. Sen kautta museo voisi olla olemassa jon­kin­lai­se­na kes­kus­te­le­va­na alustana, joka hyödyntää inte­rak­tii­vi­suut­ta. Yhteisöllisyys on Helinä Rautavaaran museolle hyvin tärkeää.

Tällä hetkellä museolla on kuitenkin ”hen­gäh­dys­tau­ko” väliai­kais­ti­lois­sa, jotka itsessään ovat pur­ku­tuo­mion alla.

Museon terveiset meille muille

Haastattelun lähes­tyes­sä loppuaan molemmat naiset intou­tu­vat antamaan roh­kai­se­via terveisiä työ­elä­mään astuville opis­ke­li­joil­le ja muillekin.

He pai­not­ta­vat, että usein työtä pitää rakentaa itse jossain muodossa. Tämän lisäksi kannattaa aina olla jotakin, joka tukee omaa opin­toa­laa. ”Harvoin on sitä sellaista, että hei sinä ant­ro­po­lo­gi, tule meille töihin”.

Kinnuselle on yhä pieni arvoitus, kuinka hän lopulta museoa­lal­le pää­tyi­kään. Hän toteaa kuitenkin, että ”kokei­le­mal­la ja kat­se­le­mal­la se [oma ala] usein löytyy”. Molempien mielestä arvaa­mat­to­mat taidot saattavat useinkin johtaa töiden jäljille, eikä mikään opis­ke­luai­ko­jen kurssi tai muu tie­to­tai­to ole loppujen lopuksi turhaa.

Kinnunen päättää aja­tuk­seen, että kun pyörii niiden hommien ympärillä, joista on kiin­nos­tu­nut, alkavat ne usein lopulta kantaa hedelmää.

Museo7

Kuva: Jnzl’s Photos (CC BY 2.0)


Artikkelikuva: João Silas (CC0)

Verkkotaitto: Taina Cooke

Kirjoittaja

Bruno Gronow on sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistolla. Tällä hetkellä hän aloittelee ympäristökiistoja ja kulttuuriperintöä käsittelevää graduaan ja edustaa opiskelijoita Suomen Antropologisessa Seurassa. Bruno toimi Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoiden Väki-lehden päätoimittajana vuonna 2015.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Taide ei sanonnan mukaan tunne rajoja – vaan taitaapa tuntea sittenkin. Suomessa kulttuuripolitiikalla ohjataan luovan kentän mahdollisuuksia tarjota taide- ja kulttuurikokemuksia. Ilman valtion, kuntien ja apurahoja myöntävien instituutioiden rahoitusta taide-elämykset jäisivät ehkä kokematta. Kulttuuripolitiikan rakenteita, ongelmia ja kehityskohtia tutkitaan muun muassa Cuporella, joka on kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus. Kävimme haastattelemassa Cuporen projektitutkijaa ja antropologi Sirene Karria ja kysyimme, millaisten kysymysten kanssa kulttuuripolitiikan tutkimuksessa painitaan.

Vaikka sosiaalinen media on ollut keskuudessamme vasta hetken, meillä on jo monia käsityksiä siitä, millä tavalla sitä kuuluisi käyttää. Sosiaalinen media onkin hauska väylä kulttuurisen merkityksenannon tarkasteluun. Se on useimmille meistä arkipäiväinen, hyvin tuttu ja läheinen asia. Se kietoutuu ihmissuhteisiimme, työhömme sekä käsityksiimme siitä, millaisia ihmiset ovat. Lisäksi se on yhtä aikaa sekä erittäin globaali että vahvasti paikallisväriä ottava ilmiö. Millaisia eroja kulttuurien välinen vertailu paljastaa somen käytön tavoissamme?

Istun beirutilaisessa kahvilassa ja minua turhauttaa. Kirjoitan tutkimusprojektini rahoittajalle vuosiraporttia, vaikka mieleni tekisi jo mennä suomalaisten tutkijatuttujeni kanssa sovitulle kaljalle. Naputan raportin viimeiset sanat valmiiksi ja kuuntelen sivukorvalla, kuinka viereisen pöydän kolmekymppiset beirutilaiset puhuvat espressojen äärellä Libanonin arabian ja englannin sekoituksella siitä, missä journaalissa saisivat julkaistua erään heistä kirjoittaman antropologisen artikkelin. Mietin keskeyttäisinkö heidän keskustelunsa ottamalla kantaa aiheeseen. Lähetän kuitenkin vain raporttini sähköpostitse projektihallintaan, suljen tietokoneen ja lähden kahvilasta tallustamaan baariin kaupunginosan toiselle laidalle. Tätäkö on kenttätyö? Kävellessäni mielessäni pyörii, että teen nyt varmasti jotain väärin.

Aberdeenin yliopiston antropologian professori Tim Ingold kertoo urastaan, ajatuksistaan ja tulevaisuuden suunnitelmistaan. Ingold tunnetaan hyvin filosofisesta ja toiveikkaasta, kielellä leikittelevästä lähestymistavastaan ihmisen olemassaoloon, toimintaan ja suhteellisuuteen ympäristössään. Haastattelun aikana ehdimme myös käsitellä mielikuvitusta, toivoa, tietoa, antropologian ja etnografian eroja, sienirihmastoja ja Sallan kuntaa.