Henkilökultti suomalaisessa ydinvoimaprojektissa

Physics Today -lehti julkaisi lokakuun nume­ros­saan artik­ke­lin, jossa yhdys­val­ta­lai­sen Cornellin yli­opis­ton ant­ro­po­lo­gi Vincent Ialenti perehtyy Olkiluodon ydin­jä­te­säi­liö Onkalon raken­ta­mi­seen ja pro­jek­tis­sa syntyneen hen­ki­lö­kul­tin vai­ku­tuk­siin. Ialenti teki etno­gra­fis­ta tut­ki­mus­ta Suomessa vuosina 2012 – 2014 tutkien sitä, miten esi­ku­vak­si nostetun pro­jek­tin­joh­ta­jan äkillinen kuolema vaikutti koko yhteisön henkeen ja raken­nus­pro­jek­tin etenemiseen.

Onkalo on Olkiluodon ydin­voi­ma­lan yhteyteen suun­ni­tel­tu radio­ak­tii­vi­sen jätteen säiliö, jonka raken­nut­taa yritys nimeltä Posiva Oy. Tulevien vuosien aikana Onkalo remon­toi­daan, jotta se voisi tule­vai­suu­des­sa säilöä sisäänsä jopa 6500 tonnia radio­ak­tii­vis­ta jätettä. Lopulta, vuoden 2120 tienoilla, Onkalo tullaan eris­tä­mään ja hylkäämään.

Ialenti kir­joit­taa siitä, miten Posivan ammat­ti­lai­set suun­nit­te­li­vat ja varau­tui­vat tulevaan. Häntä kiinnosti eri­tyi­ses­ti se, mitä tapahtui, kun Onkaloon liittyvä kehi­tys­työ oli tyssätä pro­jek­tin­joh­ta­ja Sepon (Ialentin käyttämä pseu­do­nyy­mi) äkil­li­seen kuolemaan. Ialenti pohtii, mitä Sepon tarina voi opettaa muille tänä päivänä, kun ydinvoima-alaa ympäri maailman koettelee mittava sukupolvenvaihdos.

Seppo oli tunnettu siitä, että hän tunsi Onkalon raken­ta­mis­pro­jek­tiin liittyvät asiat parhaiten. Hän oli johtanut projektia 1980-luvulta lähtien. Eräs Ialentin infor­man­teis­ta kuvasi häntä projektin “dik­taat­to­rik­si”. Toinen infor­mant­ti puhui Seposta ”tur­val­li­suus­pro­jek­tin Kekkosena”.

Sepon kuoltua 2000-luvun puo­li­vä­lis­sä koko projekti pysähtyi tila­päi­ses­ti. Jäljelle jääneet työn­te­ki­jät yrittivät uudel­leen­jär­jes­tää rooleja ja etsiä esi­mer­kik­si Sepon tie­to­ko­neel­ta ja rapor­teis­ta vihjeitä siitä, miten hän aikanaan ajatteli.

Sepon vaikutus työyh­tei­söön ja projektin suju­mi­seen ei kui­ten­kaan päättynyt hänen kuo­le­maan­sa. Ialentin infor­mant­ti kommentoi, että Sepon ”haamu” elää yhä. Ihmiset pysäh­ty­vät projektin eri vaiheissa pohtimaan, mitä Seppo olisi tehnyt tai sanonut mihinkin asiaan.

Seppo tun­net­tiin työyh­tei­sös­sä tem­pe­ra­ment­ti­se­na, jurona ja äärim­mäi­sen työ­orien­toi­tu­nee­na. Hän oli kuvausten mukaan luja­tah­toi­nen, karis­maat­ti­nen ja erittäin älykäs mies. Hänellä oli tapana suuttua alai­sil­leen ja kol­le­goil­leen sekä lähteä kokouk­sis­ta ovet paukkuen. Toisaalta Seppoa kuvail­tiin myös hyvän­tuu­li­sek­si ihmiseksi, eri­tyi­ses­ti yrityksen sau­nail­lois­sa tai juhlissa ollessaan.

Kun Sepon kollegat kuvai­le­vat edes­men­nyt­tä pro­jek­tin­joh­ta­jaa tällä tavoin, voidaan Ialentin mukaan puhua ant­ro­po­lo­gias­sa­kin käy­te­tys­tä esikuvan käsit­tees­tä. Esikuva tar­koit­taa yksilöä, jonka ympäröivä yhteisö nostaa jalus­tal­le, ja joka voi­mak­kaas­ti vaikuttaa muiden elämään. Tällaisista auk­to­ri­tee­teis­ta kerrotaan paljon tarinoita ja muistoja, joita myös vali­koi­daan ja muokataan – tahat­to­mas­ti tai tie­toi­ses­ti. Ialenti kir­joit­taa, että ant­ro­po­lo­gian parissa esi­mer­kik­si esi­van­hem­mat tai edes­men­neet päälliköt ulottavat usein vai­ku­tuk­sen­sa vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Toisinaan tarinat Seposta olivat keskenään ris­ti­rii­tai­sia. Osa tari­nois­ta lujitti ryhmän yhteen­kuu­lu­vuu­den tunnetta, toisissa tilan­teis­sa taas kerrotut jutut jakoivat mie­li­pi­teet. Varmaa kuitenkin on, että vaikka Seppoa ei enää ole, hänen muistonsa vaikuttaa yhä projektin ympärillä toimivien ammat­ti­lais­ten toimintaan.

Ialenti vertaa artik­ke­lis­saan kuvauksia Seposta kuvauk­siin esi­mer­kik­si Hyman Rickoverista (1900−1986). Hän oli Yhdysvaltain laivaston ”grand old man”, USS Nautilus -ydin­voi­ma­su­kel­lus­ve­neen kehittäjä. Näitä kahta miestä yhdistää Ialentin mukaan se, että tie­to­tai­ton­sa lisäksi he jättivät jälkeensä erään­lai­sen hen­ki­lö­kul­tin, joka vaikuttaa koko jäljelle jää­nee­seen yhteisöön.

Sepon kuolema osoitti yri­tyk­sel­le, kuinka koko projekti oli lop­pu­pe­leis­sä riip­pu­vai­nen kyseisen ihmisen ammat­ti­tai­dos­ta – jopa siinä määrin, että pro­jek­tis­ta oli tullut ”yhden miehen show”. Nykyään Posiva toimii toisin ja pyrkii vält­tä­mään yhden ihmisen nos­ta­mis­ta ylitse muiden. Sepon työ­teh­tä­viä hoitaa useamman ihmisen tiimi, joka nojaa myös esi­mie­hiin ja ulko­mai­siin kon­sult­tei­hin. Yritys pyrkii siihen, että pro­jek­tiin liittyvä tieto olisi läpi­nä­ky­väm­pää ja helpommin jäljitettävissä.

Ialentin mukaan Sepon tapaus on vain osa maa­il­man­laa­juis­ta asian­tun­ti­juu­den katoa­mi­sen ongelmaa. Eläköitymiset, ulkois­ta­mi­nen ja äkilliset kuo­le­man­ta­pauk­set voivat horjuttaa ydin­voi­ma­pro­jek­te­ja eri­tyi­ses­ti silloin, kun arvokas ja uniikki tietämys on kes­kit­ty­nee­nä vain yhteen avainhenkilöön.

Muutkin ydin­voi­maor­ga­ni­saa­tiot maa­il­mal­la voivat joutua vas­taa­van­lai­seen tilan­tee­seen, etenkin jos hen­ki­lö­kult­te­ja syntyy van­hem­pien asian­tun­ti­joi­den ympärille. Ydinvoima-ala tulee kokemaan tule­vai­suu­des­sa haasteita, kun vanhat työn­te­ki­jät siirtyvät eläk­keel­le ja uusia pitäisi saada hou­ku­tel­tua alalle, joka Three Mile Islandin (1979) ja Tšernobylin (1986) tapausten jälkeen ei ole ollut järin hyvässä maineessa.

Ialenti kir­joit­taa, että ydinvoima-alan ammat­ti­lais­ten tulisikin pysähtyä pohtimaan, miten he voisivat työ­elä­mäs­sä parhaiten säilyttää vanhojen asian­tun­ti­joi­den aja­tus­ta­po­ja ja tietoutta. Tätä taitoa tullaan tar­vit­se­maan tule­vai­suu­des­sa, kun työvoima kokee mer­kit­tä­viä muutoksia.

Onkalon pilot­ti­luo­la. Kuva: Kallerna (CC BY-SA 3.0)

  • Podcast-lukija: Bruno Gronow
  • Verkkotaitto: Eemi Nordström
  • Artikkelikuva: K.E. Hellman

Vincent Ialenti. Death and Succession Among Finland’s Nuclear Waste Experts. Physics Today, lokakuu 2017.

Kirjoittaja

Bea Bergholm valmistunut sosiaali- ja kulttuuriantropologian kandiksi Helsingin yliopistosta ja valmistelee tällä hetkellä graduaan Pohjois-Amerikan ympäristökonflikteista. Ympäristöasioiden lisäksi Bea innostuu lingvistisestä antropologiasta, lääketieteestä ja seinäkiipeilystä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Länsimaissa populaarikulttuuri on perinteisesti nähty uhkana moraalisille normeille ja yhteiskunnalliselle järjestykselle, 1800-luvun lopun sarjanovelleista 1980- ja 1990-lukujen metallimusiikkiin. Digitaaliset pelit ovat yksi viimeisimmistä päivityksistä tähän vuosisataiseen kulttuuriseen jatkumoon. Niistä alettiin tekemään syntipukkeja yhteiskunnallisille ongelmille 1990-luvun puolivälissä. Perusargumentti on, että väkivaltaiset pelit lisäävät aggressiivisuutta, ja saattavat pahimmillaan johtaa jopa väkivaltaiseen käyttäytymiseen.

Miten pelastetaan katoava kieli tai elvytetään marginaaliin ajettu kulttuuri? Kielen ja kulttuurin välinen suhde on kiistaton, mutta samaan aikaan kieliä kuolee sukupuuttoon jatkuvasti. Tämä johtuu yleensä siitä, että kieli ei siirry luontevasti vanhemmilta sukupolvilta nuoremmille poliittisista tai sosiaalisista syistä. Myös Suomessa saamelaisten kielen ja kulttuurin siirto sukupolvien välillä on ollut vaarassa. Ongelmaan on löydetty yhtenä ratkaisuna kielipesät varhaiskasvatuksen muotona.

Kenttätöihin lähtemistä voidaan ajatella omanlaisenaan tulikasteena ja initiaatioriittinä, jonka suoritettuaan antropologikokelas viimein saavuttaa täysivaltaisen aseman tieteellisen yhteisön jäsenenä. Aiemmin opittu teoria ja eettiset periaatteet ohjaavat kokelasta, mutta soveltaminen jää tulevan antropologin harteille. Kentältä palannut tutkija on täten vihitty etnografian saloihin ja laadullisen tutkimuksen keskeisiin menetelmiin. Nyt alkava Kirjeitä kentältä -kolumnisarja vie lukijan kentälle viiden kolumnistin mukana.

Etnografinen tutkimustoimisto Kenno myy etnografiaan perustuvaa asiakasymmärrystä yrityksille ja organisaatioille. Kaupan on siis menetelmä, jonka jokainen antropologi opettelee opintojensa aikana. Kenno pyrkii tutkimustulosten perusteella avittamaan niin tuotteiden, palveluiden kuin alueiden kehitystä. Lopullisena päämääränä on tarjota ihmisille parempia arkikokemuksia.