Isyyden kulttuurinen hullunkurisuus

Perjantaina 6.10. saa ensi-iltansa koti­mai­nen elokuva Yösyöttö. Se kertoo miehestä, joka jää kaksin vas­ta­syn­ty­neen kanssa ja joutuu opet­te­le­maan elämää lapsen ehdoilla. Leffan esit­te­ly­teks­tis­sä sanail­laan: ”Hyvästi seksi, baari-illat ja jut­tu­kei­kat. Tervetuloa puklu­rät­ti, äidin­mai­don­vas­ti­ke ja Teletapit. Mutta mistä hitosta tällainen äijä löytää ne kivi­kau­ti­set äiti­gee­nit?”.

Elokuva on laji­tyy­pil­tään komedia — mitä muutakaan se voisi olla? Vaikka suo­ma­lai­ses­sa van­hem­muus­kult­tuu­ris­sa isän rooli on vah­vis­tu­mas­sa, on eräs mielikuva miesten van­hem­muu­des­ta edelleen voi­mis­saan: mies ja vauva on toivoton ja hul­lun­ku­ri­nen yhdis­tel­mä. Juuri tälle tema­tii­kal­le Yösyöttö naureskelee. 

Miehen yritykset hoitaa vauvaa ovat ole­te­tus­ti hel­lyyt­tä­vän hauskoja. Tosielämässä miehet turvaavat usein tähän annettuun rooliin esittäen suku­puo­len syyksi vaikka sille, ettei vai­pan­vaih­to nyt oikein mennyt hyvin. Näin mies saa paljon anteeksi van­hem­pa­na. Jos mies taas osaa hoitaa pientä lasta edes het­kel­li­ses­ti, tai kovasti yrittää, ollaan lähellä kun­nia­mi­ta­lin myön­tä­mis­tä. Oletukset isän roolista van­hem­pa­na näkyvät myös miehille suun­na­tuis­sa humo­ris­ti­sis­sa van­hem­muusop­pais­sa, kuten auton kor­jausop­paal­ta näyt­tä­väs­sä “vauvan käsikirjassa”. 

Kulttuurissamme monet ajat­te­le­vat, että miehen ei oikeas­taan pidäkään osata hoitaa vauvaa. Jos mies yrittää ja epä­on­nis­tuu, asialle nau­rah­de­taan sym­paat­ti­ses­ti. Lapsen hoi­vaa­mis­ta ei nähdä luon­nol­li­se­na miehille, toisin kuin naisille. 

Tematiikassa piilee kult­tuu­ri­nen epä­oi­keu­den­mu­kai­suus. On normaalia ettei mies osaa hoitaa lasta, etenkään imeväistä. Käsitys jättää täysin huomiotta kaikki ne isät ja yksin­huol­ta­jai­sät, jotka sel­viy­ty­vät van­hem­muu­des­taan vallan mainiosti. Jos nainen puo­les­taan ei kykene hoitamaan lastaan, kes­kus­tel­laan siitä, mikä hänessä on vialla. Mikseivät hänen “kivi­kau­ti­set äiti­gee­nin­sä” toimi? Aletaan epäillä sairautta, esi­mer­kik­si syn­ny­tyk­sen jälkeistä masennusta. 

Oletus äitiyden luon­nol­li­suu­des­ta johtaa siihen, että van­hem­muu­teen kuuluvina epä­var­muu­den tai epä­on­nis­tu­mi­sen hetkinä naisen on vaikea olla syyt­tä­mät­tä itseään. Tässä mielessä miehen van­hem­muus on ver­rat­tain kevyttä ja anteek­sian­ta­vaa. Todellisuudessa äitiys ei ole sen luon­nol­li­sem­paa tai geneet­ti­sem­pää kuin isyyskään. Molemmat ovat sosi­aa­li­sia ja kult­tuu­ri­sia raken­nel­mia, jotka olemme muo­dos­ta­neet anatomis-fysio­lo­gis­ten erojen pohjalta. 

Samalla Yösyöttö ‑elokuva ansioituu toi­sen­lai­sen van­hem­muu­teen liittyvän kult­tuu­ri­sen normin purussa. Tarina saa alkunsa siitä, että nainen toteaa syn­ny­tyk­sen jälkeen, ettei hänestä ole äidiksi ja ottaa hatkat jättäen miehensä yksin vas­ta­syn­ty­neen kanssa. Vastaavat ker­to­muk­set isistä ovat yleisiä, mutta naisten kohdalla niitä ei juurikaan esitetä edes viihdeteollisuudessa. 

Tilastojen mukaan noin 86 % Suomessa asuvista yksin­huol­ta­ja­per­heis­tä on äidin ja lapsen muo­dos­ta­mia. Miesten syrjintä huol­ta­juus­asiois­sa voimistaa käsitystä äidin roolista isää parempana kas­vat­ta­ja­na. Samalla tämä kertoo siitä, kuinka oikeu­tet­tu mies on jättämään perheensä, ja kuinka kiinni nainen siinä on.

Yösyöttö kääntää tutun tarinan osin pää­lael­leen — tur­val­li­ses­ti komedian muodossa.

Kirjoittaja

Suvi Jaakkola on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin toinen päätoimittaja. Suvia kiinnostavat mm. liminaaliset elämäntilanteet, psykologisen antropologian soveltaminen käytäntöön sekä robottien ja ihmisten yhteiselo.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Covid-19 -pandemia on varjostanut odottavien äitien raskausaikaa ja perheen ensimmäistä vauvavuotta. Sekä pelko viruksen vaikutuksesta äidin ja vauvan terveyteen että koronarajoitukset ovat eristäneet monen äidin sosiaalisista kontakteista ja tehneet odotuksesta yksinäistä. Perheen perustamiseen liittyvien riittien puuttuminen on jättänyt useat vanhemmat tyhjän päälle ja lisännyt omillaan pärjäämisen painetta.

Miten keravalainen nuoruus 1970- ja 1980-luvuilla liittyy 50-luvun rock ‘n’ rolliin ja Yhdysvaltojen etelävaltioiden lippuun? Lippuun yhdistyy paljon ristiriitaisia merkityksiä, joita joudutaan pohtimaan, kun lipun historiaa ja erilaisia käyttöyhteyksiä esitellään suomalaisen museon kontekstissa 2020-luvulla.

Kuinka monta seksuaalirikosta vaaditaan kriisiin? Kriisit ovat aina määrittelykysymyksiä ja kriisipuhe poliittisten ja taloudellisten motiivien värittämää. Kriisipuhe hyödyttää usein esittäjäänsä, mutta tilanteen kuvaaminen kriisinä voi olla arvokasta myös laajempien yhteiskunnallisten epäkohtien paljastamisessa.

Steinerpedagogiset varhaiskasvattajat kokevat lasten muuttuneen viime vuosikymmenten aikana. Yhä useammat lapset “tietävät kaikesta kaiken ja puhuvat kuin pienet aikuiset” mutta eivät liity leikkiin, eivät selviä vastoinkäymisistä, eivätkä osaa käyttää käsiään. Näin käy, kun yhteiskunta keskittyy älyyn, tietoon ja tuottavuuteen.