Perjantaina 6.10. saa ensi-iltansa kotimainen elokuva Yösyöttö. Se kertoo miehestä, joka jää kaksin vastasyntyneen kanssa ja joutuu opettelemaan elämää lapsen ehdoilla. Leffan esittelytekstissä sanaillaan: ”Hyvästi seksi, baari-illat ja juttukeikat. Tervetuloa puklurätti, äidinmaidonvastike ja Teletapit. Mutta mistä hitosta tällainen äijä löytää ne kivikautiset äitigeenit?”.
Elokuva on lajityypiltään komedia – mitä muutakaan se voisi olla? Vaikka suomalaisessa vanhemmuuskulttuurissa isän rooli on vahvistumassa, on eräs mielikuva miesten vanhemmuudesta edelleen voimissaan: mies ja vauva on toivoton ja hullunkurinen yhdistelmä. Juuri tälle tematiikalle Yösyöttö naureskelee.
Miehen yritykset hoitaa vauvaa ovat oletetusti hellyyttävän hauskoja. Tosielämässä miehet turvaavat usein tähän annettuun rooliin esittäen sukupuolen syyksi vaikka sille, ettei vaipanvaihto nyt oikein mennyt hyvin. Näin mies saa paljon anteeksi vanhempana. Jos mies taas osaa hoitaa pientä lasta edes hetkellisesti, tai kovasti yrittää, ollaan lähellä kunniamitalin myöntämistä. Oletukset isän roolista vanhempana näkyvät myös miehille suunnatuissa humoristisissa vanhemmuusoppaissa, kuten auton korjausoppaalta näyttävässä “vauvan käsikirjassa”.
Kulttuurissamme monet ajattelevat, että miehen ei oikeastaan pidäkään osata hoitaa vauvaa. Jos mies yrittää ja epäonnistuu, asialle naurahdetaan sympaattisesti. Lapsen hoivaamista ei nähdä luonnollisena miehille, toisin kuin naisille.
Tematiikassa piilee kulttuurinen epäoikeudenmukaisuus. On normaalia ettei mies osaa hoitaa lasta, etenkään imeväistä. Käsitys jättää täysin huomiotta kaikki ne isät ja yksinhuoltajaisät, jotka selviytyvät vanhemmuudestaan vallan mainiosti. Jos nainen puolestaan ei kykene hoitamaan lastaan, keskustellaan siitä, mikä hänessä on vialla. Mikseivät hänen “kivikautiset äitigeeninsä” toimi? Aletaan epäillä sairautta, esimerkiksi synnytyksen jälkeistä masennusta.
Oletus äitiyden luonnollisuudesta johtaa siihen, että vanhemmuuteen kuuluvina epävarmuuden tai epäonnistumisen hetkinä naisen on vaikea olla syyttämättä itseään. Tässä mielessä miehen vanhemmuus on verrattain kevyttä ja anteeksiantavaa. Todellisuudessa äitiys ei ole sen luonnollisempaa tai geneettisempää kuin isyyskään. Molemmat ovat sosiaalisia ja kulttuurisia rakennelmia, jotka olemme muodostaneet anatomis-fysiologisten erojen pohjalta.
Samalla Yösyöttö -elokuva ansioituu toisenlaisen vanhemmuuteen liittyvän kulttuurisen normin purussa. Tarina saa alkunsa siitä, että nainen toteaa synnytyksen jälkeen, ettei hänestä ole äidiksi ja ottaa hatkat jättäen miehensä yksin vastasyntyneen kanssa. Vastaavat kertomukset isistä ovat yleisiä, mutta naisten kohdalla niitä ei juurikaan esitetä edes viihdeteollisuudessa.
Tilastojen mukaan noin 86 % Suomessa asuvista yksinhuoltajaperheistä on äidin ja lapsen muodostamia. Miesten syrjintä huoltajuusasioissa voimistaa käsitystä äidin roolista isää parempana kasvattajana. Samalla tämä kertoo siitä, kuinka oikeutettu mies on jättämään perheensä, ja kuinka kiinni nainen siinä on.
Yösyöttö kääntää tutun tarinan osin päälaelleen – turvallisesti komedian muodossa.
