Isyyden kulttuurinen hullunkurisuus

Perjantaina 6.10. saa ensi-iltansa koti­mai­nen elokuva Yösyöttö. Se kertoo miehestä, joka jää kaksin vas­ta­syn­ty­neen kanssa ja joutuu opet­te­le­maan elämää lapsen ehdoilla. Leffan esit­te­ly­teks­tis­sä sanail­laan: ”Hyvästi seksi, baari-illat ja jut­tu­kei­kat. Tervetuloa puklu­rät­ti, äidin­mai­don­vas­ti­ke ja Teletapit. Mutta mistä hitosta tällainen äijä löytää ne kivi­kau­ti­set äiti­gee­nit?”.

Elokuva on laji­tyy­pil­tään komedia — mitä muutakaan se voisi olla? Vaikka suo­ma­lai­ses­sa van­hem­muus­kult­tuu­ris­sa isän rooli on vah­vis­tu­mas­sa, on eräs mielikuva miesten van­hem­muu­des­ta edelleen voi­mis­saan: mies ja vauva on toivoton ja hul­lun­ku­ri­nen yhdis­tel­mä. Juuri tälle tema­tii­kal­le Yösyöttö naureskelee. 

Miehen yritykset hoitaa vauvaa ovat ole­te­tus­ti hel­lyyt­tä­vän hauskoja. Tosielämässä miehet turvaavat usein tähän annettuun rooliin esittäen suku­puo­len syyksi vaikka sille, ettei vai­pan­vaih­to nyt oikein mennyt hyvin. Näin mies saa paljon anteeksi van­hem­pa­na. Jos mies taas osaa hoitaa pientä lasta edes het­kel­li­ses­ti, tai kovasti yrittää, ollaan lähellä kun­nia­mi­ta­lin myön­tä­mis­tä. Oletukset isän roolista van­hem­pa­na näkyvät myös miehille suun­na­tuis­sa humo­ris­ti­sis­sa van­hem­muusop­pais­sa, kuten auton kor­jausop­paal­ta näyt­tä­väs­sä “vauvan käsikirjassa”. 

Kulttuurissamme monet ajat­te­le­vat, että miehen ei oikeas­taan pidäkään osata hoitaa vauvaa. Jos mies yrittää ja epä­on­nis­tuu, asialle nau­rah­de­taan sym­paat­ti­ses­ti. Lapsen hoi­vaa­mis­ta ei nähdä luon­nol­li­se­na miehille, toisin kuin naisille. 

Tematiikassa piilee kult­tuu­ri­nen epä­oi­keu­den­mu­kai­suus. On normaalia ettei mies osaa hoitaa lasta, etenkään imeväistä. Käsitys jättää täysin huomiotta kaikki ne isät ja yksin­huol­ta­jai­sät, jotka sel­viy­ty­vät van­hem­muu­des­taan vallan mainiosti. Jos nainen puo­les­taan ei kykene hoitamaan lastaan, kes­kus­tel­laan siitä, mikä hänessä on vialla. Mikseivät hänen “kivi­kau­ti­set äiti­gee­nin­sä” toimi? Aletaan epäillä sairautta, esi­mer­kik­si syn­ny­tyk­sen jälkeistä masennusta. 

Oletus äitiyden luon­nol­li­suu­des­ta johtaa siihen, että van­hem­muu­teen kuuluvina epä­var­muu­den tai epä­on­nis­tu­mi­sen hetkinä naisen on vaikea olla syyt­tä­mät­tä itseään. Tässä mielessä miehen van­hem­muus on ver­rat­tain kevyttä ja anteek­sian­ta­vaa. Todellisuudessa äitiys ei ole sen luon­nol­li­sem­paa tai geneet­ti­sem­pää kuin isyyskään. Molemmat ovat sosi­aa­li­sia ja kult­tuu­ri­sia raken­nel­mia, jotka olemme muo­dos­ta­neet anatomis-fysio­lo­gis­ten erojen pohjalta. 

Samalla Yösyöttö -elokuva ansioituu toi­sen­lai­sen van­hem­muu­teen liittyvän kult­tuu­ri­sen normin purussa. Tarina saa alkunsa siitä, että nainen toteaa syn­ny­tyk­sen jälkeen, ettei hänestä ole äidiksi ja ottaa hatkat jättäen miehensä yksin vas­ta­syn­ty­neen kanssa. Vastaavat ker­to­muk­set isistä ovat yleisiä, mutta naisten kohdalla niitä ei juurikaan esitetä edes viihdeteollisuudessa. 

Tilastojen mukaan noin 86 % Suomessa asuvista yksin­huol­ta­ja­per­heis­tä on äidin ja lapsen muo­dos­ta­mia. Miesten syrjintä huol­ta­juus­asiois­sa voimistaa käsitystä äidin roolista isää parempana kas­vat­ta­ja­na. Samalla tämä kertoo siitä, kuinka oikeu­tet­tu mies on jättämään perheensä, ja kuinka kiinni nainen siinä on.

Yösyöttö kääntää tutun tarinan osin pää­lael­leen — tur­val­li­ses­ti komedian muodossa.

Kirjoittaja

Suvi Jaakkola on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta, tutkijakoulutettava Helsingin yliopistossa ja AntroBlogin toinen päätoimittaja. Suvia kiinnostaa etenkin sosiaalisten persoonien koostumus ja psykologinen antropologia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Dokumentit ovat väylä uusiin näkökulmiin tutuista ja vähemmän tutuista asioista. Viime vuosina on yleistynyt etnografinen, havainnollistava kuvaus, jolla halutaan tuoda esiin kuvattavien ihmisten maailmankuvaa. Voiko antropologian opinnoista olla hyötyä dokumenttien teossa? Mitä eroa on antropologisen kenttätyön ja dokumentin teolla? Näihin kysymyksiin lähdimme hakemaan vastauksia palkitulta dokumentaristi Mirja Metsolalta.

Hiljattain uutisoitiin tapauksesta, jossa erään vartiointiliikkeen esimiestehtävissä toiminut henkilö erotettiin työtehtävistään rasistisen Facebook-kirjoittelun vuoksi. Tapaus kertoo sosiaalisen median voimasta, sillä miehen kirjoitteluun kiinnitettiin huomiota alun perin eräällä keskustelupalstalla. Samalla tapaus on kuvaava esimerkki siitä, kuinka sosiaalinen media on tehnyt  yksityisen ja julkisen käsitteistä aiempaa hämärämpiä ja ongelmallisempia.

Prinsessa Dianan viimeiseksi jääneestä automatkasta Pariisissa tuli tänä vuonna kuluneeksi 20 vuotta. Vuosipäivän myötä mediassa on muisteltu Dianan elämää. Antropologisesti mielenkiintoisin seikka ovat kuitenkin Dianan kuoleman kulttuuriset seuraukset, jotka saattoivat vaikuttaa elämäämme enemmän kuin tiedostamme.