Isyyden kulttuurinen hullunkurisuus

Perjantaina 6.10. saa ensi-iltansa koti­mai­nen elokuva Yösyöttö. Se kertoo miehestä, joka jää kaksin vas­ta­syn­ty­neen kanssa ja joutuu opet­te­le­maan elämää lapsen ehdoilla. Leffan esit­te­ly­teks­tis­sä sanail­laan: ”Hyvästi seksi, baari-illat ja jut­tu­kei­kat. Tervetuloa puklu­rät­ti, äidin­mai­don­vas­ti­ke ja Teletapit. Mutta mistä hitosta tällainen äijä löytää ne kivi­kau­ti­set äiti­gee­nit?”.

Elokuva on laji­tyy­pil­tään komedia — mitä muutakaan se voisi olla? Vaikka suo­ma­lai­ses­sa van­hem­muus­kult­tuu­ris­sa isän rooli on vah­vis­tu­mas­sa, on eräs mielikuva miesten van­hem­muu­des­ta edelleen voi­mis­saan: mies ja vauva on toivoton ja hul­lun­ku­ri­nen yhdis­tel­mä. Juuri tälle tema­tii­kal­le Yösyöttö nau­res­ke­lee.

Miehen yritykset hoitaa vauvaa ovat ole­te­tus­ti hel­lyyt­tä­vän hauskoja. Tosielämässä miehet turvaavat usein tähän annettuun rooliin esittäen suku­puo­len syyksi vaikka sille, ettei vai­pan­vaih­to nyt oikein mennyt hyvin. Näin mies saa paljon anteeksi van­hem­pa­na. Jos mies taas osaa hoitaa pientä lasta edes het­kel­li­ses­ti, tai kovasti yrittää, ollaan lähellä kun­nia­mi­ta­lin myön­tä­mis­tä. Oletukset isän roolista van­hem­pa­na näkyvät myös miehille suun­na­tuis­sa humo­ris­ti­sis­sa van­hem­muusop­pais­sa, kuten auton kor­jausop­paal­ta näyt­tä­väs­sä “vauvan käsi­kir­jas­sa”.

Kulttuurissamme monet ajat­te­le­vat, että miehen ei oikeas­taan pidäkään osata hoitaa vauvaa. Jos mies yrittää ja epä­on­nis­tuu, asialle nau­rah­de­taan sym­paat­ti­ses­ti. Lapsen hoi­vaa­mis­ta ei nähdä luon­nol­li­se­na miehille, toisin kuin naisille.

Tematiikassa piilee kult­tuu­ri­nen epä­oi­keu­den­mu­kai­suus. On normaalia ettei mies osaa hoitaa lasta, etenkään imeväistä. Käsitys jättää täysin huomiotta kaikki ne isät ja yksin­huol­ta­jai­sät, jotka sel­viy­ty­vät van­hem­muu­des­taan vallan mainiosti. Jos nainen puo­les­taan ei kykene hoitamaan lastaan, kes­kus­tel­laan siitä, mikä hänessä on vialla. Mikseivät hänen “kivi­kau­ti­set äiti­gee­nin­sä” toimi? Aletaan epäillä sairautta, esi­mer­kik­si syn­ny­tyk­sen jälkeistä masen­nus­ta.

Oletus äitiyden luon­nol­li­suu­des­ta johtaa siihen, että van­hem­muu­teen kuuluvina epä­var­muu­den tai epä­on­nis­tu­mi­sen hetkinä naisen on vaikea olla syyt­tä­mät­tä itseään. Tässä mielessä miehen van­hem­muus on ver­rat­tain kevyttä ja anteek­sian­ta­vaa. Todellisuudessa äitiys ei ole sen luon­nol­li­sem­paa tai geneet­ti­sem­pää kuin isyyskään. Molemmat ovat sosi­aa­li­sia ja kult­tuu­ri­sia raken­nel­mia, jotka olemme muo­dos­ta­neet anatomis-fysio­lo­gis­ten erojen pohjalta.

Samalla Yösyöttö ‑elokuva ansioituu toi­sen­lai­sen van­hem­muu­teen liittyvän kult­tuu­ri­sen normin purussa. Tarina saa alkunsa siitä, että nainen toteaa syn­ny­tyk­sen jälkeen, ettei hänestä ole äidiksi ja ottaa hatkat jättäen miehensä yksin vas­ta­syn­ty­neen kanssa. Vastaavat ker­to­muk­set isistä ovat yleisiä, mutta naisten kohdalla niitä ei juurikaan esitetä edes viih­de­teol­li­suu­des­sa.

Tilastojen mukaan noin 86 % Suomessa asuvista yksin­huol­ta­ja­per­heis­tä on äidin ja lapsen muo­dos­ta­mia. Miesten syrjintä huol­ta­juus­asiois­sa voimistaa käsitystä äidin roolista isää parempana kas­vat­ta­ja­na. Samalla tämä kertoo siitä, kuinka oikeu­tet­tu mies on jättämään perheensä, ja kuinka kiinni nainen siinä on.

Yösyöttö kääntää tutun tarinan osin pää­lael­leen — tur­val­li­ses­ti komedian muodossa.

Kirjoittaja

Suvi Jaakkola on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin toinen päätoimittaja. Suvia kiinnostavat mm. liminaaliset elämäntilanteet, psykologisen antropologian soveltaminen käytäntöön sekä robottien ja ihmisten yhteiselo.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.

Aktivisti ja yrittäjä, vuorovaikutus- ja mindfulness-kouluttaja, antropologi ja ihmislähtöinen tekijä. Elina Kauppila on kirjoittanut kasvatusoppaita kiireisille, vetänyt vuorovaikutuskursseja vanhemmille ja toimii vapaa-ajallaan ilmastotoimia vaativan Elokapina-liikkeen joukoissa. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo urastaan hyvinvointialalla.