Miss Helsinki-kisaajien ”fantasiapäähineet”, Kiasman feikkisaamenpuvut, Sanna Ukkola sulkahatussa. Sosiaalisessa mediassa on viime vuosina aika ajoin kohistu kulttuurisesta omimisesta. Laajemmalle yleisölle käsite on tullut tutuksi lähinnä iltapäivälehtien kohukirjoitusten ja television keskusteluohjelmien kautta, joissa vähemmistöjä kuvataan omimisesta ”loukkaantuneina”. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet ilmiön todelliset vaikutukset alkuperäiskansojen yhteiskunnalliseen ja kansainväliseen asemaan.
Omimisella tarkoitetaan toisesta kulttuurista – yleensä valtaväestön vähemmistökulttuurista – lainaamista esimerkiksi symbolien tai vaatteiden muodossa. Kuten Jukka Jouhki ja Liina Mustonen AntroBlogissa ovat huomauttaneet, kulttuurisen omimisen ongelmat juontavat juurensa yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin. Monet vähemmistöryhmät kokevat syrjintää käyttäessään julkisesti omien kulttuuriensa symboleita, vaikka samalla valtaväestö voi hyötyä näistä esimerkiksi taloudellisesti. Kulttuurinen omiminen on eri tavoin ongelma monille ryhmille, joilla ei ole yhteiskunnallista valta-asemaa. Alkuperäiskansoille tällä on kuitenkin aivan omanlainen merkityksensä, joka liittyy näiden kansojen historialliseen suvereenisuuteen ja kansainvälisesti tunnustettuihin oikeuksiin. En väitä, että omiminen olisi vähemmän haitallista muille ryhmille, mutta tässä tekstissä käsittelen niitä erityisiä tapoja joilla omiminen vaikuttaa juuri alkuperäiskansoihin.
Alkuun todettakoon, että kulttuurisesta omimisesta alkuperäiskansojen oikeuksien yhteydessä puhuttaessa ei pyritä syyllistämään lapsia inkkarileikeistä tai lailla rajaamaan esineiden käyttöä. Sen sijaan keskustelulla tuodaan esille kulttuurisen omimisen vahingolliset vaikutukset alkuperäiskansoille. Allekirjoittanut on itsekin nuorena pukeutunut naamiaisiin intiaaniksi, mutta alkuperäiskansojen tilanteeseen perehtyneenä en sitä enää tekisi. Jos alkuperäiskansojen historiat, kokemukset ja yhteisöt olisivat paremmin tunnettuja, tuskin moni muukaan enää noihin leikkeihin ryhtyisi.
Kuva: Jenelle Ball (CC0)
Kansalliset ja kansainväliset oikeudet
Alkuperäiskansoilla on kansallisesti ja kansainvälisesti määritellyt oikeudet, joiden toteutumisen kulttuurinen omiminen käytännössä estää. Esimerkiksi Suomen perustuslaki tunnustaa saamelaiset alkuperäiskansana. Tämän mukaan heillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan.
Alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeus on myös kansainvälisesti määritelty. Syyskuussa tuli kymmenen vuotta täyteen YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien eli UNDRIP -sopimuksen allekirjoittamisesta (United Nations Declaration on the Rights of Indigenous Peoples). Sen mukaan alkuperäiskansoilla on oikeus määrätä omasta taloudellisesta, yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta kehittymisestään. 
Kuva: Lenny Miles (CC0)
Käytännössä monet sopimuksen tavoitteet eivät toteudu. Vuonna 2007 Yhdysvallat, Kanada, Australia ja Uusi-Seelanti kieltäytyivät allekirjoittamasta sopimusta. Kaikki neljä ovat kuitenkin viime vuosina eri tavoin pyörtäneet päätöksensä. Tämän lisäksi myös heti allekirjoittaneet valtiot ovat olleet haluttomia tukemaan alkuperäiskansoja mm. maaoikeuksien turvaamisessa. Esimerkiksi Suomi sai keväällä YK:n rotusyrjinnän komitealta huomautuksen saamelaisten asemasta. Komitean mukaan Suomen tulisi paremmin varmistaa saamelaisten vapaaehtoinen ennakkosuostumus hyväksyessään projekteja, jotka vaikuttavat saamelaisten maa- ja resurssinkäyttöoikeuksiin. Kulttuurinen omiminen rajaa osaltaan erityisesti alkuperäiskansojen kulttuurista itsemääräämisoikeutta. Sulkapäähinemuoti on tästä hyvä esimerkki. Joillekin Pohjois-Amerikan tasankokansoille sulkapäähine on yksilön ansaitsema kunniamerkki. Pyyntö olla käyttämättä näitä päähineitä ei siis koske pelkästään ei-alkuperäisväestöä, vaan myös näiden kulttuurien niitä jäseniä, joille ei ole sitä kunniaa myönnetty. Jäljitelmäpäähineet kieltävät näiltä ryhmiltä oikeuden suojella omaa kulttuuriaan.
Asuttajakolonialismi
Harva mieltää Suomen kolonialistiseksi valtioksi termin perinteisessä merkityksessä, jossa vieras kansa ottaa valtaansa kaukaisen alueen ja hyödyntää sekä sen resursseja että alkuperäisasukkaiden työvoimaa. Kolonialismilla on kuitenkin monta muotoa. Viime kuussa Lapin yliopiston arktisen alkuperäiskansapolitiikan tutkimusprofessori Rauna Kuokkanen kirjoitti asuttajakolonialismin käsitteestä blogikirjoituksen. Asuttajakolonialismi on alkuperäiskansatutkimuksessa laajalti käytetty termi. Sillä tarkoitetaan prosessia, jolla kansa asuttaa alueen ja syrjäyttää alkuperäisväestön kokonaan ottaakseen maat ja resurssit omaan haltuunsa. 
Kuva: Suohpanterror
Alkuperäisväestöä ei välttämättä eliminoida väkivalloin vaan heidät voidaan eri keinoin sulauttaa valtaväestöön. Näkyvä esimerkki tällaisesta käytännöstä on Kanadan ja Yhdysvaltojen 1800- ja 1900-lukujen asuntolakoulut, joissa alkuperäiskansalapsilta kiellettiin oma kieli, kulttuuri ja perheyhteydet. Koulujen yhtenä tavoitteena oli sulauttaa alkuperäiskansat valtaväestöön, jolloin he eivät enää kaipaisi reservaattimaita ja maat voitaisiin siirtää valtaväestön käyttöön. Myös Pohjoismaissa – Suomi mukaan lukien – on ollut saamelaisille asuntolakouluja.
Asuttajakolonialismi ei kuitenkaan ole aina näin helposti havaittavissa. Kulttuurinen omiminen toimii osana asuttajakolonialistista prosessia tuomalla alkuperäiskansojen kulttuurit valtavirran käyttöön. Mediassa nähdään alkuperäiskansojen symboleita, kuten sulkapäähineitä tai saamenpukuja useimmiten muiden kuin ryhmään kuuluvien käytössä. Näin syntyy kuva alkuperäiskansoista kuolleina kulttuureina tai jopa kuvitteellisina satuhahmoina.
Alkuperäiskansat eivät ole kuolevia kulttuureja. Pelkästään Yhdysvalloissa on yli 560 valtion tunnustamaa eri alkuperäiskansaa, joilla on eri kielet, perinteet ja uskomukset. Heidän kulttuurinsa elävät ja kehittyvät. Alkuperäiskansojen oikeuksia on mahdoton turvata, jos heidän olemassaoloaan ei tunnusteta. Kun ulkopuoliset käyttävät alkuperäiskansojen kulttuurien symboleita, he samalla edistävät heidän sulautumistaan valtaväestöön ja identiteettien lopullista häviämistä. 
Kuva: Suohpanterror
Teoksessaan Playing Indian (1998) Dakota-kansaan kuuluva tutkija Philip J. Deloria kertoo, kuinka amerikkalaiset ovat kautta historian käyttäneet etenkin tasankokansojen symboliikkaa luodakseen yhdysvaltalaista identiteettiä. Jo vuonna 1773 Britannian siirtomaavaltaa protestoivat pukeutuivat alkuperäiskansojen edustajiksi tehdäkseen poliittista pesäeroa eurooppalaisiin. Myös 1960-luvun hippimuoti miellettiin ”amerikkalaiseksi” juuri sen alkuperäiskansoilta lainaamien reunakoristeiden ja sulka-asusteiden vuoksi.
Myös suomalaiset käyttävät saamelaiskulttuurin elementtejä ”suomalaisuuden” luomisessa. Esimerkiksi vuonna 2014 Miss Maailma –kilpailussa Carola Miller edusti Suomea pilailupuodista ostettu feikkisaamenpuku yllään. Hän perusteli päätöstään kertomalla, että puvusta ”syntyy mielikuvia eksoottiseen Suomen Lapin luontoon.” Tällaisessa käytössä pyritään luomaan tietynlaista kuvaa Suomesta, mutta samalla huomaamatta sulautetaan saamelaista kulttuuria osaksi kansallista identiteettiä.
Kulttuurisen omimisen kansainvälinen merkitys
Mutta mitä väliä on sillä, käyttääkö suomalainen Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kulttuureja jäljittelevää päähinettä? Tätä kysymystä toimittaja Sanna Ukkola pyrki avaamaan Pressiklubissa 6. lokakuuta. Jakso ja sitä seurannut kiistely heijastavat alkuperäiskansoista käytävän keskustelun yleisiä epäkohtia. Ukkola avasi jakson pukeutuneena sulkahattuun, mikä teki hänen asemastaan lähtökohtaisesti selvän: hän ei näe sulkapäähineen käytössä ongelmaa. Tämän hän vahvisti ohjelman jälkeen Twitterissä. Toimintatapa odotetusti provosoi. Se myös sulki mahdollisuuden rakentavaan vuoropuheluun. 
Kuva: Prabuddha Sharma (CC0)
Sosiaalisessa mediassa tempaus keräsi sekä vastalauseita että tukea Ukkolan teolle. Sen sijaan, että alkuperäiskansojen oikeudet olisivat saaneet huomiota, aihe siirtyi pian sananvapauteen. Twitter-käyttäjän kysyttyä huumorimielessä, pitäisikö Ukkolan seuraavaksi pukea päähänsä KKK-huppu tai liimapullo, alkuperäiskansojen oikeudet unohtuivat kokonaan.
On väitetty etteivät Amerikan alkuperäiskansat välitä, siitä mitä suomalainen juontaja pistää päähänsä televisiossa. Ja kuitenkin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansatoimijat ovat protestoineet juuri tällaista toimintaa. Monet festivaalit Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Britanniassa ovat kieltäneet sulkapäähineiden käytön tämän vuoksi. Brownin apulaisprofessori, Cherokee-kansan jäsen Adrienne Keene on blogissaan kuvaillut kulttuurista omimista merkkinä alkuperäiskansojen jatkuvasta syrjäyttämisestä. Ympäri maailmaa käytetään pukuleikeissä intiaaniasuja, mutta alkuperäiskansojen köyhyys, korkeat itsemurhaluvut ja yhtiöiden tunkeutuminen reservaattimaille eivät kiinnosta. Näistä kulttuureista omiminen ympäri maailman tukee asuttajakolonialistista prosessia, jossa alkuperäiskansojen identiteettejä häivytetään.
Suomessa saamelaisasiat saavat hyvin vähän huomiota ja ovat Pohjoismaiden ulkopuolella vielä vähemmän tunnettuja. Suomen Saamelaisnuoret ry:n puheenjohtaja Petra Laiti on tuonut esille, että Tenonjokisopimukseen tai suunnitteilla olevaan Jäämeren rataan kantaa ottava saamelainen kuvataan mediassa hyökkäävänä. Saamelaiset mielletään loukkaantujiksi, kun he kommentoivat itsemääräämisoikeutensa toteutumista, oli kyse sitten kulttuurisesta omimisesta tai kalastusoikeuksien puolustamisesta.Valtioneuvosto ilmoitti lokakuun 19. päivä aikomuksestaan aloittaa Suomessa sovintokomissio. Tämä ottanee mallia esimerkiksi Kanadan totuus- ja sovintokomissiosta, jolla pyrittiin parantamaan valtion ja alkuperäiskansojen välisiä suhteita käsittelemällä menneitä epäkohtia. Miten Suomessa voidaan käydä keskustelua historiallisista epäkohdista, kuten asuntolakouluista ja sulauttamispolitiikasta, jos jo keskustelu väärennetyistä saamenpuvuista kohtaa näin kovaa vastarintaa? Miten alkuperäiskansat voivat pitää kiinni kansainvälisesti sovituista oikeuksistaan, jos virheellisten kuvausten esille tuomiseen vastataan vain vetämällä sulkapäähine tiukemmin päähän?
Asuttajakolonialismi on sekä kansallinen että kansainvälinen uhka alkuperäiskansoille. Vain tunnistamalla sen eri yhteiskunnalliset muodot ja antamalla alkuperäiskansojen johtaa keskustelua omista asioistaan voimme yhdessä turvata näiden yhteisöjen tulevaisuuden.
Kuva: Umanoide (CC0)
Toimitus
- Podcast-lukija: Sanna Rauhala
- Verkkotaitto: Taina Cooke
- Artikkelikuva: Pete Bellis (CC0)
Lukemista
- Deloria, Philip J. (1998) Playing Indian.
- Lehtola, Veli-Pekka (2015) Saamelaiskiista – sortaako Suomi alkuperäiskansaansa?
- Lennox, Corinne ja Damien Short, toim. (2016) Handbook of indigenous peoples’ rights.
- Wolfe, Patrick (2006) Settler Colonialism and the Elimination of the Native. Journal of Genocide Research. 8:4. 387-409.
Kulttuurinen omiminen on USA:sta levinnyt taantumuksellinen, länsikeskeinen käsite. Sillä tarkoitetaan hyvää, mutta se perustuu rajoittuneisiin käsityksiin kulttuureista ja ihmisryhmistä, keskittyen enemmän siihen mikä ihmisiä erottaa kuin yhdistää. Eikö esim. saamelaisuutta voisi nähdä osana Suomea ja globaalia maailmaa, eikä vain alistettuna vähemmistönä? Euroviisuissa yleisöäänestyksen voittanut Norjan kappale ”Spirit in the Sky” on hyvä esimerkki saamelaisen mytologian antamasta inspiraatiosta. Lasten intiaanileikitkin voivat antaa mahdollisuuden eläytyä muiden asemaan. Jos olisin itse 100% suomalainen ja haluaisin silti pitää saamelaispukua ja joku sanoisi, ettei se käy, en välittäisi yhtään. Ei kenelläkään ole velvollisuutta välittää jonkun tuntemattoman subjektiivisista näkemyksistä siitä mitä muut voivat pukea päälleen, varsinkin jos vedotaan ryhmien ylitsepääsemättömään erilaisuuteen. Ukkolankin päähinetempauksen pointtina ei ollut tarkoitus nauraa alkuperäiskansoille, vaan nykyajan pikkuasioihin takertuvalle keskustelukulttuurille.
Kaikki kulttuurit ovat aina omineet muista kulttuureista juuri niitä ”kivoimpia” asioita kehittäen niitä eteenpäin välittänättä sen astisesta historiasta. Sanomalla että joku ei saa käyttää asioita muista kulttuureista, koska hänellä on väärä ”rotu”, uskonto tai ihonväri, tuo esille USA:ssa yhä taustalla vaikuttavan ajatuksen sosiaalisesta segregaatiosta. Ongelma onkin, että kulttuurisen omimisen lähtökohtana usein nimenomaan jokin yksittäinen esine tai symboli katsotaan vähemmistöjen kulttuurille elintärkeäksi. Tämä on kuitenkin aika alentuva suhtautumistapa. Kulttuuri ei ikinä ole vain jokin vaate, ruoka tai tavara, vaan se on kokonainen elintapa ja maailmankatsomus, johon kuuluu olennaisesti ryhmän historia, tavat ja normit. Ikävää on, että vähemmistöjen edustajat saadaan helposti uskomaan, että heidän kulttuurinsa pelkistyy muutamaksi tavaraksi ja se määritellään vain tälläisten pinnallisten elementtien, kuten asujen ja symbolien kautta.
Ymmärrän että historiallisista syistä johtuen USA:ssa ei nähdä omaa napaa pidemmälle ja halutaan luoda ihmisten välille keinotekoisia aitoja, mutta miksi Suomessa tällaisia käsitteitä on kopioitava ”edistyksellisinä” maasta, jossa koko sen historian ajan vallalla ollut rotujaottelu vaikuttaa yhä ”edistykselliseenkin” ajatteluun? No, ainahan on paljon helpompaa puhua yhdysvaltalaiseen tapaan vaikka saamelaispuvuista tai matkamuistoista, kuin puhua siitä miten saamelaisten oikeuksien kehitys on käytännössä pysähtynyt Suomessa.
Miten tuleekaan mieleen, että nähdään ”alkuperäiskansat” jotenkin vähemmän pätevinä ja riippuvaisina ”valtaväestön” -mitä ikinä se tarkoittaakaan – toimista.