Suomalaisessa vanhustenhoidossa tuntuu vallitsevan ristiriita. Yksilöllisessä yhteiskunnassamme elää uskomus, jonka mukaan jokaisen tulisi pärjätä omillaan ja keskittyä itseensä. Ydinperheen ideaaliin eivät isovanhemmat kuulu. Vanhusten huolenpito on meillä monesti ulkoistettu kokonaan valtiolle.
Jos valtion takaamaa hoitoa ei ole, jää huolenpito omaisten harteille. Tämä on tilanne monissa paikoin maailmaa. Vaikka omaisen hoivaaminen koetaan tärkeäksi, se luo perheille sosiaalista ja taloudellista huolta. Lisäksi valtiollisen tuen puuttuessa henkilöt, joilla ei ole lainkaan lähiomaisia, jäävät helposti heitteille.
Valtiolta toivotaan sosiaalista ja taloudellista tukea, jonka avulla taata vanhuksille tasapuoliset mahdollisuudet terveydenhoitoon, itsenäiseen elämään, sosiaaliseen osallistumiseen, itsensä toteuttamiseen ja omanarvontuntoon. Hyvinvointivaltio tähtää juuri tähän; silti hoitajista ja resursseista on meillä pulaa, ja niin vanhukset kuin omaisetkin kärsivät.
Antropologian vahvuuksia on tutkimusote, joka menee hyvin lähelle ihmisten elettyä elämää. Miten vanhustenhoitoa voitaisiin parantaa? Päätimme kysyä tätä ihmisiltä, jotka tuntevat aiheen omakohtaisesti ja haastattelimme hoitajaa, omaista ja vanhusta. Haastateltavat asuvat pääkaupunkiseudulla ja valikoituivat haastatteluun sattumanvaraisesti.
Tehokkuusajattelu ja sen ongelmat
Kuva: Kaisa Vainio
Haastatteluissa toistuivat samat ongelmat: kiire, välinpitämättömyys, hoitajien liiallinen vaihtuvuus sekä tuetun asumisen vähäisyys. Kiire aiheutti ylivoimaisesti suurimman osan vanhustenhoidon ongelmista, inhimillisyyden jäädessä tehokkuuden jalkoihin. Vanhustenhoidon asiakkaana ihmisen sosiaalinen elämänpiiri voi olla kapeimmillaan keskittynyt hoitajiin ja palvelutalon muihin asukkaisiin.
Haastateltavat kokivat, että palvelutalo- ja hoitokotipaikkoja on aivan liian vähän. Tällä hetkellä monet huonokuntoiset vanhukset joutuvat jäämään kotiin vaikka eivät välttämättä pärjää yksin ja elämän perusasiat, kuten ruoanlaitto tai kodinhoito, unohtuvat. Kaikki ikäihmiset eivät myöskään halua jäädä asumaan kotiin.
Jos palvelutalopaikkoja olisi enemmän, saisi ihminen asua kuin omassa kodissa, tuttujen huonekalujen ympäröimänä. Silti ei olisi yksinäistä: tarjolla olisi yhteisruokailut muiden asukkaiden kanssa ja aktiviteettimahdollisuuksia. Palvelutalot lisäävät turvallisuuden tunnetta – vanhuksen ja omaisten ei tarvitse pelätä, kun apu on aina lähellä. Samalla hoitokoteja kuvattiin liian laitosmaisiksi, ja niihin kaivattiin lisää kodinkaltaisuutta. Omainen arveli juuri viihtyvyyden olevan suurin ero julkisten ja yksityisten hoitokotien välillä.
Kun hoitopaikkoja on liian vähän, korostuu kotihoitajien rooli. Hoitajia on kuitenkin työmäärään nähden aivan liian vähän. Vanhuksen ainut ihmiskohtaaminen voi olla kotiin tuleva hoitaja, jonka tekemiset, sanomiset ja niiden ympärille syntyvä tunneilmapiiri voivat olla todella merkittävässä roolissa vanhuksen päivässä. Tehostettu ajankäyttö aiheuttaa sen, että tämä kontakti on kiireinen ja keskittyy hoitotoimenpiteen ympärille. Kun hoitajan on suoriuduttava työstään kiireessä, voi tunneviestintä jäädä vähemmälle. Vanhuksen odottama kontakti voi olla kylmä ja välinpitämätön. Odotukset ja tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi jäävät täyttymättä.“Monet vanhukset ovat oppineet lapsesta asti siihen, että ensin ajatellaan muita ja sitten vasta itseä. Siinä moni vanhus sitten mukautuu ajatukseen, että aikaa ei ole enempää hänelle. Ymmärtävät liian hyvin systeemiä ja jäävät tehokkuuden jalkoihin,” entinen hoitaja kommentoi.
Haastateltavien mukaan hoitajien kanssa on myös liikaa vaihtuvuutta. Vanhusten olisi mukavampaa olla tutun hoitajan kanssa. Ammattitaitoisia hoitajia tarvitaan lisää, ja hoitoalan työhyvinvointiin tulisi panostaa, jotta tekijät pysyisivät alalla pidempään. Lisäämällä hoitajien määrää ja parantamalla heidän työolojaan mahdollisuus vanhusten inhimillisempään hoitoon paranisi. Jos stressi ja kiire vähenisi, olisi helpompaa luoda oikeita ihmiskohtaamisia.
Ongelmana resurssit vai kulttuuri?
Mutta mitä muuta tästä voidaan todeta kuin että yhteiskunnan on turvattava vanhustenhuollon resurssit? Onko taustalla jotain perustavanlaatuisesti maailmankuvaamme liittyvää?
Eräs haastateltavista totesi, että kuolema ja sairaus ovat suomalaisessa yhteiskunnassa piilossa. Niitä tunnutaan käsiteltävän kliinisesti tai vain lähipiirissä. Hän pohti ihmisten kenties tuntevan kyvyttömyyttä sairauden ja kuoleman kohtaamiseen, jolloin tuntuu luontevammalta antaa vanha omainen muiden huomaan.
Kuoleman sanotaan olevan näkymätön tässä yhteiskunnassa, mutta samalla sen poissaolo tuntuu poistavan terveen suhteellisuuden arkisesta suorittamiseen ja tehokkuuteen keskittyvästä elämästä. Haastateltava pohti, kuinka elossa oleminen on itsestäänselvyys, jos kuolema ja sairaus piilotetaan. Kiitollisuudesta muodostuu elinvoimaa ylläpitävän, normaalin tunteen sijaan innovatiivinen henkisyydenharjoite tehokkuusajattelun keskellä. Hoitaja kertoi, kuinka iltatoimien jälkeinen petiin peittely, kiitos tästä päivästä ja hyvän yön toivotus on monesti liikuttunut hetki sekä hoitajalle että hoidettavalle.
Toimitus
- Verkkotaitto: Eemi Nordström
- Artikkelikuva: Pixabay.com
