Heittoja: Inhimillisyyttä vanhustenhoitoon

Suomalaisessa van­hus­ten­hoi­dos­sa tuntuu val­lit­se­van ris­ti­rii­ta. Yksilöllisessä yhteis­kun­nas­sam­me elää uskomus, jonka mukaan jokaisen tulisi pärjätä omillaan ja keskittyä itseensä. Ydinperheen ideaaliin eivät iso­van­hem­mat kuulu. Vanhusten huo­len­pi­to on meillä monesti ulkois­tet­tu kokonaan valtiolle.

Jos valtion takaamaa hoitoa ei ole, jää huo­len­pi­to omaisten harteille. Tämä on tilanne monissa paikoin maailmaa. Vaikka omaisen hoi­vaa­mi­nen koetaan tärkeäksi, se luo perheille sosi­aa­lis­ta ja talou­del­lis­ta huolta. Lisäksi val­tiol­li­sen tuen puut­tues­sa henkilöt, joilla ei ole lainkaan lähio­mai­sia, jäävät helposti heit­teil­le.

Valtiolta toivotaan sosi­aa­lis­ta ja talou­del­lis­ta tukea, jonka avulla taata van­huk­sil­le tas­a­puo­li­set mah­dol­li­suu­det ter­vey­den­hoi­toon, itse­näi­seen elämään, sosi­aa­li­seen osal­lis­tu­mi­seen, itsensä toteut­ta­mi­seen ja oma­nar­von­tun­toon. Hyvinvointivaltio tähtää juuri tähän; silti hoi­ta­jis­ta ja resurs­seis­ta on meillä pulaa, ja niin vanhukset kuin omai­set­kin kärsivät.

Antropologian vah­vuuk­sia on tut­ki­muso­te, joka menee hyvin lähelle ihmisten elettyä elämää. Miten van­hus­ten­hoi­toa voi­tai­siin parantaa? Päätimme kysyä tätä ihmisiltä, jotka tuntevat aiheen oma­koh­tai­ses­ti ja haas­tat­te­lim­me hoitajaa, omaista ja vanhusta. Haastateltavat asuvat pää­kau­pun­ki­seu­dul­la ja vali­koi­tui­vat haas­tat­te­luun sat­tu­man­va­rai­ses­ti.

Tehokkuusajattelu ja sen ongelmat

Kuva: Kaisa Vainio

Haastatteluissa tois­tui­vat samat ongelmat: kiire, välin­pi­tä­mät­tö­myys, hoitajien lii­al­li­nen vaih­tu­vuus sekä tuetun asumisen vähäisyys. Kiire aiheutti yli­voi­mai­ses­ti suurimman osan van­hus­ten­hoi­don ongel­mis­ta, inhi­mil­li­syy­den jäädessä tehok­kuu­den jalkoihin. Vanhustenhoidon asiak­kaa­na ihmisen sosi­aa­li­nen elä­män­pii­ri voi olla kapeim­mil­laan kes­kit­ty­nyt hoitajiin ja pal­ve­lu­ta­lon muihin asuk­kai­siin.

Haastateltavat kokivat, että pal­ve­lu­ta­lo- ja hoi­to­ko­ti­paik­ko­ja on aivan liian vähän. Tällä hetkellä monet huo­no­kun­toi­set vanhukset joutuvat jäämään kotiin vaikka eivät vält­tä­mät­tä pärjää yksin ja elämän perus­asiat, kuten ruo­an­lait­to tai kodin­hoi­to, unohtuvat. Kaikki ikäih­mi­set eivät myöskään halua jäädä asumaan kotiin.

Jos pal­ve­lu­ta­lo­paik­ko­ja olisi enemmän, saisi ihminen asua kuin omassa kodissa, tuttujen huo­ne­ka­lu­jen ympä­röi­mä­nä. Silti ei olisi yksi­näis­tä: tarjolla olisi yhteis­ruo­kai­lut muiden asuk­kai­den kanssa ja akti­vi­teet­ti­mah­dol­li­suuk­sia. Palvelutalot lisäävät tur­val­li­suu­den tunnetta — vanhuksen ja omaisten ei tarvitse pelätä, kun apu on aina lähellä. Samalla hoi­to­ko­te­ja kuvattiin liian lai­tos­mai­sik­si, ja niihin kai­vat­tiin lisää kodin­kal­tai­suut­ta. Omainen arveli juuri viih­ty­vyy­den olevan suurin ero julkisten ja yksi­tyis­ten hoi­to­ko­tien välillä.

Kun hoi­to­paik­ko­ja on liian vähän, korostuu koti­hoi­ta­jien rooli. Hoitajia on kuitenkin työ­mää­rään nähden aivan liian vähän. Vanhuksen ainut ihmis­koh­taa­mi­nen voi olla kotiin tuleva hoitaja, jonka tekemiset, sanomiset ja niiden ympärille syntyvä tun­neil­ma­pii­ri voivat olla todella mer­kit­tä­väs­sä roolissa vanhuksen päivässä. Tehostettu ajan­käyt­tö aiheuttaa sen, että tämä kontakti on kiireinen ja keskittyy hoi­to­toi­men­pi­teen ympärille. Kun hoitajan on suo­riu­dut­ta­va työstään kiireessä, voi tun­ne­vies­tin­tä jäädä vähem­mäl­le. Vanhuksen odottama kontakti voi olla kylmä ja välin­pi­tä­mä­tön. Odotukset ja tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi jäävät täyt­ty­mät­tä.

Monet vanhukset ovat oppineet lapsesta asti siihen, että ensin aja­tel­laan muita ja sitten vasta itseä. Siinä moni vanhus sitten mukautuu aja­tuk­seen, että aikaa ei ole enempää hänelle. Ymmärtävät liian hyvin systeemiä ja jäävät tehok­kuu­den jalkoihin,” entinen hoitaja kommentoi.

Haastateltavien mukaan hoitajien kanssa on myös liikaa vaih­tu­vuut­ta. Vanhusten olisi muka­vam­paa olla tutun hoitajan kanssa. Ammattitaitoisia hoitajia tarvitaan lisää, ja hoitoalan työ­hy­vin­voin­tiin tulisi panostaa, jotta tekijät pysyi­si­vät alalla pidempään. Lisäämällä hoitajien määrää ja paran­ta­mal­la heidän työ­olo­jaan mah­dol­li­suus vanhusten inhi­mil­li­sem­pään hoitoon paranisi. Jos stressi ja kiire vähenisi, olisi helpompaa luoda oikeita ihmis­koh­taa­mi­sia.

Ongelmana resurssit vai kulttuuri?

Mutta mitä muuta tästä voidaan todeta kuin että yhteis­kun­nan on tur­vat­ta­va van­hus­ten­huol­lon resurssit? Onko taustalla jotain perus­ta­van­laa­tui­ses­ti maa­il­man­ku­vaam­me liittyvää?

Eräs haas­ta­tel­ta­vis­ta totesi, että kuolema ja sairaus ovat suo­ma­lai­ses­sa yhteis­kun­nas­sa piilossa. Niitä tunnutaan käsi­tel­tä­vän klii­ni­ses­ti tai vain lähi­pii­ris­sä. Hän pohti ihmisten kenties tuntevan kyvyt­tö­myyt­tä sairauden ja kuoleman koh­taa­mi­seen, jolloin tuntuu luon­te­vam­mal­ta antaa vanha omainen muiden huomaan.

Kuoleman sanotaan olevan näkymätön tässä yhteis­kun­nas­sa, mutta samalla sen poissaolo tuntuu poistavan terveen suh­teel­li­suu­den arkisesta suo­rit­ta­mi­seen ja tehok­kuu­teen kes­kit­ty­väs­tä elämästä. Haastateltava pohti, kuinka elossa oleminen on itses­tään­sel­vyys, jos kuolema ja sairaus pii­lo­te­taan. Kiitollisuudesta muodostuu elin­voi­maa yllä­pi­tä­vän, normaalin tunteen sijaan inno­va­tii­vi­nen hen­ki­syy­den­har­joi­te tehok­kuusa­jat­te­lun keskellä. Hoitaja kertoi, kuinka ilta­toi­mien jälkeinen petiin peittely, kiitos tästä päivästä ja hyvän yön toivotus on monesti lii­kut­tu­nut hetki sekä hoi­ta­jal­le että hoi­det­ta­val­le.

  • Verkkotaitto: Eemi Nordström
  • Artikkelikuva: Pixabay​.com

Kirjoittaja

Julia Granroth on sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistolla. Kandidaatintutkielmassaan hän tarkasteli addiktioita terveydellisen epätasa-arvon ilmentyminä. Julia työskentelee kesällä 2017 tutkimusavustajana Kuluttajatutkimuskeskuksen projektissa, joka tutkii, kuinka arkipäivän kokemukset tietotekniikan algoritmeista vaikuttavat ihmisten ymmärrykseen koneiden maailmasta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta aloitti tänä syksynä ensimmäistä kertaa historiansa aikana islamilaisen teologian opetuksen. Uuteen lehtorin virkaan astui pitkän tutkijan uran tehnyt uskontoantropologi Mulki Al-Sharmani. Tässä haastattelussa hän kertoo monivaiheisen uratarinansa.

Kuoleman jälkeinen elämä Suomessa on täynnä resurssien haaskausta. Voiko antropologia tarjota uusia ratkaisuja asiaan, ja tehdä kuolemasta vähäpäästöisempää? Heittoja-sarjassa esitellään vaihtoehtoja ekologisemmalle kuolemalle.