Heittoja: Inhimillisyyttä vanhustenhoitoon

Suomalaisessa van­hus­ten­hoi­dos­sa tuntuu val­lit­se­van ris­ti­rii­ta. Yksilöllisessä yhteis­kun­nas­sam­me elää uskomus, jonka mukaan jokaisen tulisi pärjätä omillaan ja keskittyä itseensä. Ydinperheen ideaaliin eivät iso­van­hem­mat kuulu. Vanhusten huo­len­pi­to on meillä monesti ulkois­tet­tu kokonaan valtiolle.

Jos valtion takaamaa hoitoa ei ole, jää huo­len­pi­to omaisten harteille. Tämä on tilanne monissa paikoin maailmaa. Vaikka omaisen hoi­vaa­mi­nen koetaan tärkeäksi, se luo perheille sosi­aa­lis­ta ja talou­del­lis­ta huolta. Lisäksi val­tiol­li­sen tuen puut­tues­sa henkilöt, joilla ei ole lainkaan lähio­mai­sia, jäävät helposti heit­teil­le.

Valtiolta toivotaan sosi­aa­lis­ta ja talou­del­lis­ta tukea, jonka avulla taata van­huk­sil­le tas­a­puo­li­set mah­dol­li­suu­det ter­vey­den­hoi­toon, itse­näi­seen elämään, sosi­aa­li­seen osal­lis­tu­mi­seen, itsensä toteut­ta­mi­seen ja oma­nar­von­tun­toon. Hyvinvointivaltio tähtää juuri tähän; silti hoi­ta­jis­ta ja resurs­seis­ta on meillä pulaa, ja niin vanhukset kuin omai­set­kin kärsivät.

Antropologian vah­vuuk­sia on tut­ki­muso­te, joka menee hyvin lähelle ihmisten elettyä elämää. Miten van­hus­ten­hoi­toa voi­tai­siin parantaa? Päätimme kysyä tätä ihmisiltä, jotka tuntevat aiheen oma­koh­tai­ses­ti ja haas­tat­te­lim­me hoitajaa, omaista ja vanhusta. Haastateltavat asuvat pää­kau­pun­ki­seu­dul­la ja vali­koi­tui­vat haas­tat­te­luun sat­tu­man­va­rai­ses­ti.

Tehokkuusajattelu ja sen ongelmat

Kuva: Kaisa Vainio

Haastatteluissa tois­tui­vat samat ongelmat: kiire, välin­pi­tä­mät­tö­myys, hoitajien lii­al­li­nen vaih­tu­vuus sekä tuetun asumisen vähäisyys. Kiire aiheutti yli­voi­mai­ses­ti suurimman osan van­hus­ten­hoi­don ongel­mis­ta, inhi­mil­li­syy­den jäädessä tehok­kuu­den jalkoihin. Vanhustenhoidon asiak­kaa­na ihmisen sosi­aa­li­nen elä­män­pii­ri voi olla kapeim­mil­laan kes­kit­ty­nyt hoitajiin ja pal­ve­lu­ta­lon muihin asuk­kai­siin.

Haastateltavat kokivat, että pal­ve­lu­ta­lo- ja hoi­to­ko­ti­paik­ko­ja on aivan liian vähän. Tällä hetkellä monet huo­no­kun­toi­set vanhukset joutuvat jäämään kotiin vaikka eivät vält­tä­mät­tä pärjää yksin ja elämän perus­asiat, kuten ruo­an­lait­to tai kodin­hoi­to, unohtuvat. Kaikki ikäih­mi­set eivät myöskään halua jäädä asumaan kotiin.

Jos pal­ve­lu­ta­lo­paik­ko­ja olisi enemmän, saisi ihminen asua kuin omassa kodissa, tuttujen huo­ne­ka­lu­jen ympä­röi­mä­nä. Silti ei olisi yksi­näis­tä: tarjolla olisi yhteis­ruo­kai­lut muiden asuk­kai­den kanssa ja akti­vi­teet­ti­mah­dol­li­suuk­sia. Palvelutalot lisäävät tur­val­li­suu­den tunnetta — vanhuksen ja omaisten ei tarvitse pelätä, kun apu on aina lähellä. Samalla hoi­to­ko­te­ja kuvattiin liian lai­tos­mai­sik­si, ja niihin kai­vat­tiin lisää kodin­kal­tai­suut­ta. Omainen arveli juuri viih­ty­vyy­den olevan suurin ero julkisten ja yksi­tyis­ten hoi­to­ko­tien välillä.

Kun hoi­to­paik­ko­ja on liian vähän, korostuu koti­hoi­ta­jien rooli. Hoitajia on kuitenkin työ­mää­rään nähden aivan liian vähän. Vanhuksen ainut ihmis­koh­taa­mi­nen voi olla kotiin tuleva hoitaja, jonka tekemiset, sanomiset ja niiden ympärille syntyvä tun­neil­ma­pii­ri voivat olla todella mer­kit­tä­väs­sä roolissa vanhuksen päivässä. Tehostettu ajan­käyt­tö aiheuttaa sen, että tämä kontakti on kiireinen ja keskittyy hoi­to­toi­men­pi­teen ympärille. Kun hoitajan on suo­riu­dut­ta­va työstään kiireessä, voi tun­ne­vies­tin­tä jäädä vähem­mäl­le. Vanhuksen odottama kontakti voi olla kylmä ja välin­pi­tä­mä­tön. Odotukset ja tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi jäävät täyt­ty­mät­tä.

Monet vanhukset ovat oppineet lapsesta asti siihen, että ensin aja­tel­laan muita ja sitten vasta itseä. Siinä moni vanhus sitten mukautuu aja­tuk­seen, että aikaa ei ole enempää hänelle. Ymmärtävät liian hyvin systeemiä ja jäävät tehok­kuu­den jalkoihin,” entinen hoitaja kommentoi.

Haastateltavien mukaan hoitajien kanssa on myös liikaa vaih­tu­vuut­ta. Vanhusten olisi muka­vam­paa olla tutun hoitajan kanssa. Ammattitaitoisia hoitajia tarvitaan lisää, ja hoitoalan työ­hy­vin­voin­tiin tulisi panostaa, jotta tekijät pysyi­si­vät alalla pidempään. Lisäämällä hoitajien määrää ja paran­ta­mal­la heidän työ­olo­jaan mah­dol­li­suus vanhusten inhi­mil­li­sem­pään hoitoon paranisi. Jos stressi ja kiire vähenisi, olisi helpompaa luoda oikeita ihmis­koh­taa­mi­sia.

Ongelmana resurssit vai kulttuuri?

Mutta mitä muuta tästä voidaan todeta kuin että yhteis­kun­nan on tur­vat­ta­va van­hus­ten­huol­lon resurssit? Onko taustalla jotain perus­ta­van­laa­tui­ses­ti maa­il­man­ku­vaam­me liittyvää?

Eräs haas­ta­tel­ta­vis­ta totesi, että kuolema ja sairaus ovat suo­ma­lai­ses­sa yhteis­kun­nas­sa piilossa. Niitä tunnutaan käsi­tel­tä­vän klii­ni­ses­ti tai vain lähi­pii­ris­sä. Hän pohti ihmisten kenties tuntevan kyvyt­tö­myyt­tä sairauden ja kuoleman koh­taa­mi­seen, jolloin tuntuu luon­te­vam­mal­ta antaa vanha omainen muiden huomaan.

Kuoleman sanotaan olevan näkymätön tässä yhteis­kun­nas­sa, mutta samalla sen poissaolo tuntuu poistavan terveen suh­teel­li­suu­den arkisesta suo­rit­ta­mi­seen ja tehok­kuu­teen kes­kit­ty­väs­tä elämästä. Haastateltava pohti, kuinka elossa oleminen on itses­tään­sel­vyys, jos kuolema ja sairaus pii­lo­te­taan. Kiitollisuudesta muodostuu elin­voi­maa yllä­pi­tä­vän, normaalin tunteen sijaan inno­va­tii­vi­nen hen­ki­syy­den­har­joi­te tehok­kuusa­jat­te­lun keskellä. Hoitaja kertoi, kuinka ilta­toi­mien jälkeinen petiin peittely, kiitos tästä päivästä ja hyvän yön toivotus on monesti lii­kut­tu­nut hetki sekä hoi­ta­jal­le että hoi­det­ta­val­le.

  • Verkkotaitto: Eemi Nordström
  • Artikkelikuva: Pixabay​.com

Kirjoittaja

Julia Granroth on sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistolla. Kandidaatintutkielmassaan hän tarkasteli addiktioita terveydellisen epätasa-arvon ilmentyminä. Julia työskentelee kesällä 2017 tutkimusavustajana Kuluttajatutkimuskeskuksen projektissa, joka tutkii, kuinka arkipäivän kokemukset tietotekniikan algoritmeista vaikuttavat ihmisten ymmärrykseen koneiden maailmasta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Vuoden 1918 sotaa on tulkittu aikalaisten toimesta eri tavoin niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Myös sodanjälkeinen historiantutkimus on tuottanut erilaisia tulkintoja. Tätä moninaisuutta selittää se, että Suomessa sodittiin samanaikaisesti monesta eri syystä: työväenluokan vapauttamiseksi kapitalismin kahleista, valtiollisen itsenäisyyden turvaamiseksi ja kotimaisia kapinallisia vastaan. Lisäksi vuoden 1918 sota oli osa ensimmäistä maailmansotaa. Miten sodan kokeneet ihmiset ovat ilmaisseet ja tulkinneet kokemuksiaan? Missä määrin kokemusten sisällöt muotoutuvat ja muuntuvat niissä prosesseissa, joissa henkilökohtaisesti koettu tapahtuma välitetään muille kerronnan avulla? Toisin sanoen, miten kokemuksia käsitellään – ilmaistaan ja tulkitaan – kun henkilökohtainen ja yksilöllinen tieto, tunne ja tulkinta asetetaan kulttuuriseen ja sosiaaliseen kontekstiin ja välitetään tietylle kohderyhmälle sanojen voimalla?

Kaksi AntroBlogin toimittajaa jalkautui Wonderlust-festivaalille, joka juhlisti tiedostavaa, kaikenkirjavaa seksiä ja seksuaalisuutta jo viidettä kertaa. Tapahtuma tarjoaa tilaisuuden vapautua vallitsevista normeista, kokeilla ja tutkailla kaikkea seksuaalisuuteen liittyvää. Miltä se näyttää antropologin silmin? Ihmisen seksuaalisuus kasvaa ja kehittyy tietyn kulttuurisen ympäristön vaikutuksen alaisena.