Yläluokkasafarin vaisu saalis

Marraskuun alussa Etelä-Suomen Vasemmistonuoret järjesti Yläluokkasafarin, retken jolla tutus­tut­tiin yläluokan suosimiin asui­na­luei­siin. Näillä vasem­mis­to­nuor­ten ”öky­alueik­si” nimeä­mil­lä asui­na­lueil­la asuu var­si­nai­sen yläluokan lisäksi myös paljon kes­ki­luo­kan edustajia. Heitä Yläluokkasafari ärsytti.

Keskiluokan edustajat kokevat olevansa ahkeria ja kun­nol­li­sia ihmisiä, jotka ovat ansain­neet vau­rau­ten­sa työllään. Rehelliset yrittäjät ja yli­työl­lis­te­tyt kirurgit kokevat, että heillä on oikeus korkeaan elin­ta­soon­sa. Samalla he saattavat kysee­na­lais­taa vero­ra­hoil­la elämisen oikeu­tuk­sen. Näin kes­ki­luo­kan pik­ku­por­va­ril­li­set hyveet mah­dol­lis­ta­vat erään maailman ihmeel­li­sim­mis­tä asioista: suh­teel­li­sen hyvä­osais­ten kat­ke­ruu­den itseään huono-osai­sem­pia kohtaan.

Yläluokkasafari toi esi­mer­kil­li­sel­lä tavalla esille sen, että luok­kae­rois­ta puhuminen koetaan Suomessa usein kiel­tei­se­nä asiana. Vallitseva uus­li­be­ra­lis­ti­nen ideologia korostaa yksilön omia mah­dol­li­suuk­sia. Menestyksen aja­tel­laan riippuvan yksilöstä itsestään, ei tämän luok­ka­taus­tas­ta.

Syksyisin jul­kais­ta­vat vero­tie­dot ovat aiheen kannalta kiin­nos­ta­va ilmiö. Verotiedot pal­jas­ta­vat, millaiset tulot kenel­lä­kin on ollut edel­li­se­nä vero­vuon­na. Kun kes­ki­ty­tään puhumaan tuloe­rois­ta, yli­su­ku­pol­vi­set varal­li­suuse­rot jäävät jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa helposti vähem­mäl­le huomiolle.

Julkisten vero­tie­to­jen ja niiden pohjalta ilta­päi­vä­leh­tien sivuille raken­net­tu­jen ”san­ka­ri­ta­ri­noi­den” voi ajatella vah­vis­ta­van uus­li­be­ra­lis­tis­ta myyttiä oman menes­tyk­sen­sä lähteenä olevasta yksilöstä. Uusliberalistisen ideo­lo­gian mukaan jokainen on oman onnensa seppä. Jää sanomatta, ettei kaikilla ole saman­lais­ta verstasta. Toisilta saattaa puuttua vasarakin.

Myös hyvin­voin­ti­val­tion ideologia on omiaan kätkemään yhteis­kun­nan tosia­sial­lis­ta luok­ka­luon­net­ta. Hyvinvointivaltion rakenteet vah­vis­ta­vat mie­li­ku­vaa siitä, että jokai­sel­la todella olisi samat mah­dol­li­suu­det elämässä.

Suomalainen yhteis­kun­ta esittää itsensä tasa-arvoisena. Juuri tämän vuoksi Yläluokkasafarin saama vas­taan­ot­to onnistui kertomaan jotain hyvin olen­nais­ta suo­ma­lai­sen luok­kayh­teis­kun­nan luon­tees­ta. Suomessa luok­ka­ra­ken­ne kätkeytyy. Varsinaisen yläluokan edustajat ovat hiljaa. He antavat ylemmän kes­ki­luo­kan puhua puo­les­taan.

Monessa muussa maassa yhteis­kun­nan ker­ros­tu­nei­suus on näky­väm­min läsnä. Suomessa luok­kae­rot tulevat näkyväksi eri­tyi­ses­ti silloin, kun yksilö ylittää joitakin oman luokkansa näky­mät­tö­miä rajoja. Opiskelupaikan valinta voi tuottaa tällaisen tilanteen. Antropologi Katriina Järvinen kuvaa kiin­nos­ta­vas­ti sitä, millainen kokemus yliopisto-opiskelu oli työ­väen­luok­kai­sem­mas­ta per­he­taus­tas­ta pon­nis­ta­neel­le.

Opintojen aikana Järviselle selvisi, että useimpien opis­ke­lu­to­ve­rien sosio­eko­no­mi­set läh­tö­koh­dat olivat melko erilaisia kuin hänellä. Useimmilla oli enemmän talou­del­lis­ta ja sosi­aa­lis­ta pääomaa. Etuoikeutetummat eivät vas­taa­val­la tavalla tule tie­toi­sik­si näistä eroista. Omat etuoi­keu­det näyt­täy­ty­vät pikem­min­kin luon­nol­li­se­na osana ihmisenä olemista.

Yksilön luok­ka­taus­ta vaikuttaa amma­tin­va­lin­taan, elin­aja­no­dot­tee­seen ja moneen muuhun asiaan. Siksi yhteis­kun­ta­luo­kas­ta tulisi puhua nykyistä enemmän.

  1. Katriina Järvinen & Laura Kolbe: Luokkaretkellä hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nas­sa, 2007.

Kirjoittaja

Juuso Koponen on valtiotieteiden maisteri ja antropologi, joka valmistelee väitöskirjaa huono-osaisuudesta ja kolmannen sektorin tarjoamasta ruoka-avusta. Juusoa kiinnostavia tutkimuksellisia teemoja ovat huono-osaisuus ja eriarvoisuus, yhteiskuntaluokat, hyväntekeväisyys, talouden antropologinen tutkimus, diskurssianalyysi ja ideologiakritiikki.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Suomi on maailman onnellisin maa. Täällä on rauhallista, turvallista, leppoisaa ja terveellistä. Miksi meitä silti keljuttaa? Olemme ykkösiä, mutta silti on vietävä roskat ulos ja Netflixin hyvät sarjat on jo nähty. Ja mikä ärsyttävintä, töihin on raahauduttava jokainen arkiaamu. Töitä pitää tehdä, itseä kehittää ja yhteiskuntaa edistää. Ja kiireellä. Ikään kuin elämän tarkoitus olisi selvinnyt – ja se olisi jatkuva kehitys.

Kun aktiivimallia vastustanut kansalaisaloite keräsi nopeassa ajassa yli 100 000 kannattajaa, heräsi Suomessa jonkinlaista keskustelua siitä, onko kansalaisaloitteiden kannatusraja jopa liian matala. Poliittiset päättäjät kokivat ongelmalliseksi, että kansalaiset voivat kotisohviltaan käsin kyseenalaistaa tehtyjä päätöksiä ja kipeitä leikkauksia. Edustuksellista demokratiaa oikeutetaan kansan tahdolla. Tämän retoriikan taustalta paljastuu kuitenkin elitistisempi ajattelutapa, jossa kansaa ei haluta häiritsemään päätöksentekoa – ei ainakaan tärkeissä taloutta koskevissa kysymyksissä.

HS uutisoi, että BBC:n Human Planet -dokumenttisarjassa nähty Uudessa-Guineassa asuvien korowaiden puumaja oli rakennettu dokumenttia varten. Kohtaus, jossa korowait muuttavat taloon asumaan, oli siten "tekaistu". BBC:n ja HS:n uutisissa on asiavirheitä. Ne toistavat ongelmallisia käsityksiä dokumenttielokuvien luonteesta sekä primitivistisiä stereotypioita korowaiden kaltaisista yhteiskunnista.

1960-luvun alussa ihmiskunta astui avaruusaikaan. Avaruus oli modernisaation ja teknologisen edistysuskon symboli ja kosmonautit, avaruuden valloittajat, uusia huimapäisiä neuvostoihmisiä. Vastalaskeutuneen kosmonautti Juri Gagarinin harteille kasattiin melkoinen rooli. Laskeuduttuaan hän oli jo huippuunsa treenattu esiintyjä, jonka tehtävänä oli kiertää ympäri maailmaa. Avaruuteen hän ei enää lentänyt. Se ei ollut tarpeen, sillä valtionjohdolle lennon suurin merkitys ei ollut avaruudessa vaan maan päällä: se oli osoitus siitä, että sosialistinen maailmanjärjestelmä toimi.