“Onko eskimoilla kesälomaa? Mikä on navan merkitys kulttuurille? Miksi ihmiset eivät kerää koiriensa jätöksiä?”
Muun muassa nämä ovat tutkijatohtori Matti Eräsaaren keräämiä esimerkkejä siitä, millaisiin kysymyksiin antropologeilla oletetaan olevan vastaus valmiina. Mutta miten tällaiset arkielämään liittyvät pienet asiat kytkeytyvät laajempaan antropologiseen keskusteluun ja antropologisen tiedon näkyvyyteen suomalaisessa mediassa?
Teemaa pohdittiin Suomen Antropologisen Seuran joulukuussa järjestämässä paneelikeskustelussa ”Antropologia, media ja yhteiskuntasuhteet”. Paikalla keskustelemassa oli liuta antropologiaan ja mediaan erikoistuneita asiantuntijoita: Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Jukka Huusko, AntroBlogin päätoimittaja ja Allegra Lab Helsingin viestintävastaava Ninnu Koskenalho, Tampereen yliopiston tutkija Mari Korpela, Helsingin yliopiston tutkija Minna Ruckenstein sekä Soveltavan Antropologian Verkoston edustaja Hilja Aunela. Keskustelun johtajana toimi Suomen Antropologi -lehden päätoimittaja, tutkija Matti Eräsaari.
Erikoinen nippelitieto kiinnostaa
Paneelikeskustelu. Kuva: Antti Leppänen
Panelistit pohtivat aluksi sitä, miten hyvin antropologinen tieto on tällä hetkellä näkyvillä valtamediassa. Jukka Huuskon mukaan suomalaisessa mediassa antropologitaustaiset ihmiset ovat melko hyvin edustettuina ja heitä arvostetaan. Hän kertoo, että muutama vuosi sitten pelkästään Hesarin ulkomaantoimitustiimin kymmenestä jäsenestä kolme oli koulutukseltaan antropologeja, Huusko mukaan lukien. Hän korostaa, että vaikka antropologiaa opiskelleita työskentelee paljon toimittajina, näiden kahden ammatin toimintatavat ja käytännöt ovat jyrkässä ristiriidassa toistensa kanssa:
”Kiire ja julkaisutahdin lisääntyvä nopeus sanelevat pitkälti toimittajien työtä, kun taas antropologit käyttävät työssään paljon aikaa asioihin perehtymiseen”, hän selventää.
Journalistisessa työssä kuitenkin arvostetaan paljon sitä, miten antropologisen koulutuksen saaneet ihmiset pyrkivät perehtymään syvällisesti asioihin ja menemään lähteiden äärelle. Huusko itse piti opiskeluaikanaan omien sanojensa mukaan journalisteja ”yksinkertaisina tomppeleina”, mutta päätyikin lopulta alalle itse ja on työskennellyt toimittajana yli kymmenen vuotta.
Huuskon mukaan antropologian ja valtavirtajulkisuuden välisessä suhteessa haastavaa voi olla erityisesti antropologien kyky kommunikoida median kanssa. Vaarana on, että antropologia nähdään joskus ”hörhötieteenä” ja jopa vaikeasti lähestyttävänä. Juuri tämän takia tarvitaan lisää antropologisen tiedon popularisointia, hän uskoo.
AntroBlogin päätoimittajan Ninnu Koskenalhon mukaan oleellista on pystyä tarjoamaan antropologiaan pohjaavaa tietoa laajempaa yleisöä kiinnostavassa muodossa. Tärkeää on pohtia, miten, missä muodossa, ja minkä kanavan välityksellä tätä tietoa esitetään, ja miten sen voisi ankkuroida ihmisiä kiinnostaviin asioihin. Hänen mielestään antropologian laajuus ja monipuolisuus ovat alan tärkeimpiä valttikortteja, vaikka yleisesti tunnustettua ideaa antropologiasta ei olekaan helppo pukea sanoiksi. 
Tutkija Minna Ruckenstein taas on eri linjoilla muun paneelin kanssa, sillä hänen mukaansa valtavirtamedia ei ole antropologian kannalta ihanteellisin väylä tiedon jakamiselle ja edistämiselle. Hän on omien sanojensa mukaan enemmän ”suljettujen ovien takana työstämisen kannalla”, ja omaksi väyläkseen hän mainitsee asiantuntijavaikuttamisen.
”Antropologian koulutukseni on jalostunut hiljalleen joksikin muuksi”, hän toteaa. Tällä hetkellä Ruckenstein työskentelee digitaaliantropologian tutkimusprojektien parissa Helsingin yliopistolla.
Huusko viittaa Eräsaaren alussa esittämiin kysymyksiin toteamalla, että ”pienten ja spesifien kummallisuuksien kautta voidaan selittää suuria linjoja”. Koskenalho nyökyttelee vieressä ja toteaa, että juurikin nämä kummalliset kysymykset ovat hieno mahdollisuus, sillä ne kiinnostavat suurempaa yleisöä.
Inhimillistä näkökulmaa ja ahaa-elämyksiä
Entä miten antropologian ja muiden tieteenalojen yhdistäminen onnistuu parhaiten yhteiskunnallisella tasolla? Tätä kommentoi tutkija Mari Korpela, joka oli vuosina 2014-2017 töissä EU:n maahanmuuttokysymyksiä koskevassa monitieteisessä projektissa. Projekti ei suoranaisesti ollut antropologinen, mutta Korpela koki olevansa tehtävässä oman ammattikuntansa edustaja.
Hän sanoo, että hänen tehtävänään oli ”tuoda inhimillistä näkökulmaa projektiin ja muistuttaa virkamiehiä todellisten ihmisten elämästä, sillä virkamiehet rakastavat tuijottaa tilastoja ja numeroita”.
Korpelan mukaan projektiin osallistuneet virkamiehet todellakin osoittivat kiinnostusta hänen näkemyksiään kohtaan, sillä tilastoista ja kvantitatiivisesta materiaalista ei voi lukea kaikkea tarpeellista. 
Kuva: Curtis MacNewton
Korpela korostaakin sitä, kuinka kaikki voivat oppia toisiltaan jotain monitieteisissä projekteissa. Eri tieteenalojen edustajat esittävät erilaisia kysymyksiä ja ymmärtävät myös vastaukset eri tavoin. Ruckenstein toteaa oppineensa uransa varrella ainakin sen, että yksin on ikävä työskennellä. Yhteistyö on hänen mielestään tärkeää missä tahansa työssä.
”Olen havahtunut siihen, että eiväthän muidenkaan alojen ihmiset hassumpia ole!” Ruckenstein nauraa.
Paneeli on yhtä mieltä siitä, että paljon on jo tehty antropologisen osaamisen nostamiseksi laajempaan yhteiskunnalliseen näkyvyyteen ja alan osaaminen on paraikaa levittäytymässä yhä useammille aloille. Soveltavan Antropologian Verkoston edustaja Aunela toteaa, että antropologialla on pitkä, omanlaisensa tiedonmuodostuksen perinne, mutta osaamme myös tunnustaa muiden osaamisen ja nähdä mahdollisuuksia yhteistyössä.
Huusko kommentoi vielä, että hänen mielestään antropologinen tapa kirjoittaa on toimiva ja sovellettavissa hyvin journalistiseen työhön, sillä toimittajan on tärkeää osata kirjoittaa hyviä tarinoita. Hän korostaa myös sitä, että antropologit voivat halutessaan tuoda julkiseen keskusteluun yksioikoisuutta kyseenalaistavia näkökulmia ja tarjota ahaa-elämyksiä: ”Asiat eivät olekaan näin yksinkertaisia.”
”Antropologinen tieto on asenne, jolla lähestytään maailmaa”, Huusko tiivistää. Hänen mukaansa se tarkoittaa ainakin kunnioitusta ja uteliaisuutta kaikkea uutta kohtaan.
Muu paneeli on asiasta yhtä mieltä. ”Maailma avartuu, kun oivaltaa, että jossain asiat ovatkin ihan eri lailla kuin omassa maailmassa tai omassa päässä”, Koskenalho kiteyttää vielä lopuksi.
Toimitus
- Podcast-lukija: Sanna Rauhala
- Verkkotaitto: Suvi Sillanpää
- Artikkelikuva: Ewan Robertson
Lukemista
- Jukka Huuskon haastattelu AntroBlogissa: Journalismia antropologisten linssien läpi katsottuna
