DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali valtaa Helsingin jälleen ensi viikolla. Antropologian tavoin dokumenttielokuva voi toimia välineenä oman kulttuurisen näkökulman haastamiseen. Se saa näkemään tai jopa ymmärtämään erilaisia maailmoja ja totuuksia.
Saimme DocPointin järjestäjiltä erityissuosituksen viidestä antropologisesti kiinnostavasta elokuvasta. Toimituksemme päivystävä leffafriikki Emmi Huhtaniemi kävi katsomassa ehdotetut elokuvat ja jakaa seuraavaksi kanssanne muutamia huomioita niistä. Huom! Jutun voi hyvin lukea spoilereita pelkäämättä, lupaamme olla paljastamatta merkittäviä juonenkäänteitä tai loppuratkaisuja.
THE DREAD
The Dread kertoo sympaattisen ja hauskankin tarinan argentiinalaista pikkukylää El Doradoa vaivaavasta mystisestä sairaudesta, ja sen vähintään yhtä mystisestä parannuskeinosta. Dokumentin alkuperäinen nimi El Espanto (Säikähdys) viittaa alueelle tyyppilliseen oireyhtymään, joka on useille antropologeille tuttu myös dokumentin maailman ulkopuolella.
Espanto on ”pahan silmän” kaltainen yhteisöllinen vaiva. Monien kulttuurisidonnaisten häiriöiden tavoin, se liittyy syvästi ihmisten välisiin sosiaalisiin suhteisiin ja jännitteisiin. Eurooppalaisessa historiassa samantyyppinen ilmiö on ollut esimerkiksi hysteria.
Dokumentti koostuu pitkälti haastatteluista, joissa kyläläiset kertovat kameralle omia tulkintojaan. Jotkut heistä yrittävät hienovaraisesti ohjata keskustelua pois tietyistä aiheista, toiset taas sulautuvat paremmin juoruilevan informantin rooliin. Taudin ja parannuksen olemus paljastuu hitaasti. Samalla seurataan kylän verkkaista ja solidaarista elämää, jossa kaikki tietävät kaikkien asiat ja naapurista pidetään huolta.
(Ohjaajat: Martin Benchimol, Pablo Aparo. Argentiina 2017)
Elokuvan esitysajat ja liput näytöksiin.
INAATE/SE/
INAATE/SE/ on kollaasinomainen ja virallista valkopestyä historiankirjoitusta karnevalisoiva, samalla niin viisas kuin tragediasta huumoriakin löytävä dokumentti. Pohjois-Amerikan ojibway-kansaan itsekin kuuluvat dokumentintekijät kertovat yhteisönsä tarinan limittäen keskenään myyttiset ennustukset, virallisen historiankirjoituksen, arkistomateriaalit ja käsivaralta kuvatut haastattelut arkisissa ympäristöissä.
Dokumentissa kuuluu virallisessa historiankirjoituksessa usein sivuutettu vähemmistön näkökulma tapahtumiin, jonka olisi syytä saada enemmän näkyvyyttä. Valitettavasti sama tarina on toistunut lähes kaikkien alkuperäiskansojen kohdalla muodossa tai toisessa. Vanhan ojibway-ennustuksen mukaan muutoksen aika on tullut – vihdoin.
(Ohjaajat: Zack Khalil, Adam Khalil. Yhdysvallat, Kanada 2016)
Elokuvan esitysajat ja liput näytöksiin.
WE ARE HUMANITY
Klassisempaa antropologiaa festivaalin ohjelmistossa tuntuu edustavan We Are Humanity, jossa seurataan Andamaaneilla elävien jarawien elämää.
Kuvauspaikkana toimiva saari näyttäytyy lähes eristäytyneenä paratiisina, jossa kaikki ovat onnellisia. Jarawat kertovat saavansa kaiken tarvitsemansa ympäristöstään, lapset leikkivät rantavedessä, aikuisetkin laulavat käsitöitä tehdessään, ja pariskunnat kertovat olevansa rakastuneita. Turismi ja salametsästys ovat kuitenkin tuoneet saarelle vieraita ihmisiä ja konflikteja on syntynyt. Dokumentin tekijät lopettavatkin solidaarisuuspyyntöön: jarawien elämäntapa on uhattuna, ja kansainvälinen huomio saattaa olla sen pelastus.
(Ohjaaja: Alexandre Dereims. Ranska 2017)
Elokuvan esitysajat ja liput näytöksiin.
Aistietnografisia kokeiluja
Mukana ohjelmistossa on myös kaksi Sensory Ethnography Labiin (SEL) liittyvää teosta. SEL on Harvardin yliopiston kokeellinen laboratorio, joka yhdistää estetiikkaa ja etnografiaa. Laboratorion tuotannoissa hyödynnetään näkökulmia taiteista sekä sosiaali-, humanistisista ja luonnontieteistä.
Aistietnografia on SEL:in tuotannoissa eräänlaista taiteen ja antropologian rajapinnalla tapahtuvaa tutkimista. Dokumenttielokuvan välineenä se tarkoittaa juuri meille totutun katsomisen ja sitä kautta tietämisen tavan kiertämistä. Kontekstien ja selittämisen sijaan tekijät heittävät katsojan välillä keskelle tilanteita, lähelle ihmisiä ja ajoittain abstraktien kuvien äärelle, tunnistamattomien tai arkisten taustaäänten pariin. Katsojalle ei anneta mahdollisuutta etäisyyteen, jota tarvitaan mielen tasolla tapahtuvaan älylliseen lähestymiseen, vaan kerronnallisia keinoja käytetään puhuttelemaan suoraan aisteja ja sitä kautta kehoa ja tunteita.
CANIBA
Murhaaja ja kannibaali Issei Sagawaa tarkasteleva Caniba hyödyntää näitä keinoja, ja tuo aiheensa piinallisen lähelle. Festivaalin ainoa K-18 elokuva on SEL:in johtaja Lucien Castaing-Taylorin ja laboratorion perustajajäsen Véréna Paravelin yhteisohjaus.
Mitään selittämättä tai perustelematta kamera – eli katsoja – on läsnä Sagawan ja hänen samanhenkisen veljensä arjessa, staattisena ja mykkänä. Etäisyyteen ei anneta mahdollisuutta, vaan dokumentissa ollaan kirjaimellisesti Sagawan iholla. Elokuva pakottaa katsomaan aihettaan läheltä ja aistien kautta, ilman järjen ja analyyttisen etäisyyden antamaa turvaa.
Otot ovat pitkiä ja täyttyvät päähenkilöiden läsnäolosta: hengityksestä, keskustelunpätkistä, syömisestä, kodinkoneiden hurinasta – kierrosten lisääntyessä myös päähenkilön sisäinen maisema verisine fantasioineen avataan katsojalle.
Kulttuurisidonnainen kannibalismi on aiheena tuttu antropologeille. Ihmiskunnan historiassa kannibalismia on esiintynyt eri paikoissa ja eri aikoina, ja se liittyy usein yhteisölle positiivisten arvojen uudelleen luomiseen. Syömällä ihmislihaa on esimerkiksi ylläpidetty arvokkaana pidettyä elämää; sulauttamalla edesmenneen yksilön olemus osaksi yhteisöä tai kunnioittamalla kaatunutta vihollista itsen arvoisena. Kulttuurisesti harjoitettu kannibalismi ei siis johdu yksilöllisistä haluista, vaan sen kautta on toteutettu symbolisia ja elämälle tärkeitä merkityksiä.
Sagawan kannibalismi nousee näennäisesti yksilöllisestä seksuaalisesta perversiosta, mutta hänellä on yleisönsä – samalla tavoin kokevien näkymättömänä pysyvä yhteisö.
Caniba näyttää mutta ei kommentoi. Festivaalin ohjelmalehtisessä kysytäänkin: Saako kannibaalista tehdä dokumentin? Oleellista kysymyksessä ei ehkä olekaan Sagawan kannibalistinen halu, vaan se että hän todella murhasi toisen ihmisen toteuttaaksen fantasiansa.
(Ohjaajat: Véréna Paravel, Lucien Castaing-Taylor. Ranska 2017)
Elokuvan esitysajat ja liput näytöksiin.
EL MAR LA MAR
Aistietnografian keinoja käyttää myös El Mar La Mar, jonka toinen ohjaaja J.P. Sniadecki on myös opiskellut SEL:ssa. Kontekstia ei taaskaan avata aluksi, vaan katsoja kuljetetaan pimeässä Sonoran aavikolle, Meksikon ja Yhdysvaltojen raja-alueelle. Kauniin mutta kuolettavan maiseman taustalla kummittelevat traagiset ihmiskohtalot sekä näkymättömät yhteiskunnalliset ja poliittiset rakenteet.
Ääneen pääsevät sekä kotimaastaan lähteneet, matkasta aavikon yli selviytyneet meksikolaiset, että rajaseudulla asuvat ja ruumiita säännöllisesti löytävät yhdysvaltalaiset. Inhimilliset kokemukset ovat läsnä ääninä, joiden kertomia tarinoita tukee kuvamateriaali aavikolta löytyvistä ihmisen jäljistä: vesisäiliöitä, joihin on kirjoitettu rukouksia matkaa varten, lukemattomia vaatteita, reppuja, hammasharja, silmälasit, matkapuhelin, krusifiksi. Vain ihmiset ovat kadonneet jäljettömiin. Dokumentti näyttää ja kuuntelee, mutta ei selitä eikä taustoita. Jäljelle jääneet esineet välittävät enemmän tietoa kuin kasvottomat tilastot kadonneista.
(Ohjaajat: Joshua Bonnetta, J.P. Sniadecki. Yhdysvallat 2017)
Elokuvan esitysajat ja liput näytöksiin.
DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali 29.1.-4.2.2018 Helsingissä.
Lisätietoja: docpointfestival.fi/
Festivaaliviikon aikana AntroBlogi twiittaa lisää suosituksia sekä antropologisia kommentteja DocPointin ohjelmistoon liittyen. Seuraa meitä Twitterissä!
Oikein mielenkiintoista ja avartavaa leffafestivaalia kaikille lukijoillemme!
