Karjalassa vainaja oli 1800-1900 -luvuilla osa elävien maailmaa vielä noin kuuden viikon ajan kuolemansa jälkeen, vaikka ruumis haudattiin pian. Näiden viikkojen aikana edesmennyt kulki kotipiirissään, tarkkaillen läheistensä toimia.
Vaikka vainaja “asui” jo hautausmaalla, hänen näkymätön liikehdintänsä elävien joukossa oli otettava huomioon. Tätä varten olivat päivittäiset, haudalla tapahtuvat itkuvirret, joilla osoitettiin kuolleelle kunnioitusta ja viestittiin tämän kanssa.
Kuten monissa osissa maailmaa, myös meillä pohjoisessa uskottiin tällaisen siirtymävaiheessa olevan vainajan voivan olla pahantahtoinen eläviä kohtaan ja saattavan vahingoittaa heitä. Kansanperinteeseen pohjaava käsitys vainajasta aktiivisena toimijana ei ollut kadonnut kristinuskon myötä. Vainajien uskottiin konkreettisesti odottavan tuomiopäivää haudoissaan, mullan alla odotusta huokaillen.
Vainaja oli kykenevä häiritsemään eläviä niin kauan, kuin luissa oli lihaa jäljellä. Tämän vuoksi ruumiin lihaa pidettiin hyvin väkevänä: ihmisen pystyi ajamaan järjiltään syöttämällä sitä hänelle. Voima katosi vainajasta vasta hiljalleen, ruumiin maatuessa.
Vainajan oleskelu elävien joukossa päättyi kuusnetäliset-nimiseen juhlaan. Se järjestettiin vainajan kotona, ja hän itse oli kunniavieras. Juhlan myötä vainaja siirtyi hautuumaalle, jonne seuraavana aamuna tarjoiltiin vielä ateria. Tämän jälkeen vainajan ei enää oletettu poistuvan haudastaan, ja aktiivinen muistaminen siirtyi tiettyihin muistopäiviin.
Lukemista
- Kaarina Koski: Sosiaalinen kuolema. Teoksessa Kuoleman kulttuurit Suomessa, toim. Hakola, Kivistö & Mäkinen. 2014.
