Kotipiirissä kulkevat vainajat

Suurin osa suo­ma­lai­sis­ta kuolee nykyään sai­raa­las­sa, ja kuoleman jälkeiset toimet kuuluvat eri­kois­tu­neil­le ammat­ti­lai­sil­le. Kuoleman kulttuuri on aivan naa­pu­ris­sam­me ollut vielä hil­jat­tain varsin erilaista.

Karjalassa 1800 – 1900 -luvuilla ruumis hau­dat­tiin pian kuoleman jälkeen, mutta vainaja oli osa elävien maailmaa vielä noin kuuden viikon ajan. Tänä aikana edes­men­nyt kulki koti­pii­ris­sään, tark­kail­len läheis­ten­sä toimia. Kuten monissa osissa maailmaa, myös meillä uskottiin tällaisen siir­ty­mä­vai­hees­sa olevan vainajan voivan olla pahan­tah­toi­nen eläviä kohtaan ja vahin­goit­taa heitä.

Vaikka vainaja “asui” jo hau­taus­maal­la, hänen näkymätön lii­keh­din­tän­sä elävien joukossa oli otettava huomioon. Tätä varten olivat päi­vit­täi­set, haudalla tapah­tu­vat itku­vir­ret, joilla osoi­tet­tiin kuol­leel­le kun­nioi­tus­ta ja vies­tit­tiin tämän kanssa. Kansanperinteeseen pohjaava käsitys vai­na­jas­ta aktii­vi­se­na toimijana ei ollut kadonnut kris­ti­nus­kon myötä. Vainajien uskottiin kon­kreet­ti­ses­ti odottavan tuo­mio­päi­vää hau­dois­saan, mullan alla odotusta huo­kail­len.

Vainaja oli kykenevä häi­rit­se­mään eläviä niin kauan, kuin luissa oli lihaa jäjlellä. Tämän vuoksi ruumiin lihaa pidettiin hyvin väkevänä: ihmisen pystyi ajamaan jär­jil­tään syöt­tä­mäl­lä sitä hänelle. Voima katosi vai­na­jas­ta vasta hil­jal­leen, ruumiin maatuessa.

Vainajan oleskelu elävien joukossa päättyi kuus­ne­tä­li­set-nimiseen juhlaan. Se jär­jes­tet­tiin vainajan kotona, ja hän itse oli kun­nia­vie­ras. Juhlan myötä vainaja siirtyi hau­tuu­maal­le, jonne seu­raa­va­na aamuna tar­joil­tiin vielä ateria. Tämän jälkeen vainajan ei enää oletettu poistuvan hau­das­taan, ja aktii­vi­nen muis­ta­mi­nen siirtyi tiet­tyi­hin muis­to­päi­viin.

  1. Kaarina Koski: Sosiaalinen kuolema. Teoksessa Kuoleman kult­tuu­rit Suomessa, toim. Hakola, Kivistö & Mäkinen. 2014.

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Toimittaja Satu Kivelän Havaintoja ihmisestä – sarjassa käsiteltiin tällä kertaa pahuutta. Mitä pahuus on, ja onko ihminen luonnostaan hyvä vai paha? Kivelän haastatteleman psykiatrian ylilääkäri Hannu Lauerman mukaan pahuus on pohjimmiltaan muiden ihmisten oikeuksien loukkaamista. Tiedeyhteisössä on pitkään käyty debattia ihmislajin luontaisesta väkivaltaisuudesta.

Tiibetiläisessä ilmahautauksessa vainajan ruumiista hankkiudutaan eroon tarjoamalle se haaskalintujen syötäväksi. Käytäntöön liittyy näkemyksiä elämän kunnioittamisesta ja kuolemasta ensisijaisesti henkisenä tapahtumana.

Ihmisille on luontevaa elää useammassa todellisuudessa yhtä aikaa. Käsin kosketeltavan todellisuuden lisäksi elämme usein myös jollain toisella todellisuuden alueella – niitä voi kutsua muodikkaasti lisätyksi todellisuudeksi, ja ne esittävät kysymyksen: mitä jos jokin meille annetussa tilanteessa olisikin toisin? Vaikka kysymys on mitä inhimillisin, lisättyjä todellisuuksia arvotetaan keskenään hyvin eri tavoin. Esimerkiksi enkeleiden kautta koettu lisätty todellisuus on toisille kovin häiritsevää. Miksi sitä arvotetaan toisin kuin vaikkapa peliharrastusta?

Muistatko tamagotchit? Vuosituhannen vaihteen suosikkilelu aiheutti kuohuntaa paitsi lasten ja lapsenmielisten parissa, myös Israelin uskonnollisissa piireissä. Milloin virtuaalielämä on tarpeeksi elossa kuollakseen?