Kirjeitä kentältä: Ugandan auringon alla

Syksyllä 2017 koitti viimein päivä, jota varten olin val­mis­tau­tu­nut puo­li­tois­ta vuotta. Olin lähdössä pakoon Suomen talvea päi­vän­ta­saa­jan lämpöön. Edessäni odotti kolmen kuukauden kent­tä­työ­jak­so Pohjois-Ugandan Gulussa. Olin lukenut valtavat määrät kir­jal­li­suut­ta valit­se­mas­ta­ni aiheesta ja tunsin itseni kaikin puolin valmiiksi lähtöön. Paloin halusta päästä keräämään aineistoa graduani varten ja tapaamaan vanhoja tuttujani, olinhan käynyt Ugandassa jo kahtena edel­lis­vuon­na erään kehi­ty­syh­teis­työ­pro­jek­tin merkeissä.

Tutkimukseni tulisi käsit­te­le­mään sodan­jäl­keis­tä kotiu­tu­mis­ta Ugandassa nyt kun maan hal­li­tuk­sen ja Lord’s Resistance Army -sis­si­liik­keen välisen sodan päät­ty­mi­ses­tä oli kulunut kymmenen vuotta. Halusin keskittyä etenkin LRA:n sodan aikana kaap­paa­mien ihmisten koke­muk­siin, sillä monet heistä olivat joutuneet sotimaan liikkeen nimissä vuosia, eikä paluu takaisin siviiliin ole aiempien tut­ki­mus­ten mukaan ollut val­tao­sal­le heistä helppo.

Aihetta on tutkittu paljon heti sodan jälkeen, mutta vuosien varrella kan­sain­vä­li­sen yhteisön kiin­nos­tus, ja sen myötä myös kaa­pat­tu­jen kotiu­tu­mi­sen hel­pot­ta­mi­seen suunnattu rahoitus, oli pääosin lak­kau­tet­tu. Lukemani kir­jal­li­suu­den mukaan pidemmän aikavälin seurantaa entisten kaa­pat­tu­jen tilan­tees­ta ei oltu juurikaan tehty. Halusin tietää, miten heidän elämänsä oli ehtinyt muuttua vuosien varrella. En tosin ollut ainoa, sillä samat kysy­myk­set kiin­nos­ti­vat monia muitakin aloit­te­le­via tut­ki­joi­ta, kuten tulisin hyvin pian huo­maa­maan…

Tutkimuskirjallisuudesta käytännön pariin

Ensimmäisenä läksynäni ymmärsin nopeasti, että kir­jal­li­suu­des­ta on apua ennen kaikkea taustan ymmär­tä­mi­ses­sä, mutta nyky­ti­lan­tees­ta ei sen perus­teel­la voi vält­tä­mät­tä tehdä kovinkaan kummoisia joh­to­pää­tök­siä. Akateeminen tutkimus on hidasta etenkin ant­ro­po­lo­gias­sa, jossa pitkät jaksot kentällä edeltävät aikaa­vie­vää artik­ke­lin- tai kir­jan­kir­joi­tus­pro­ses­sia. Kun aka­tee­mi­nen tuotos on vihdoin julkaistu, on elämä kentällä ehtinyt kulkea omia uomiaan jo hyvän tovin.

Yhdestä asiasta voi kuitenkin olla lähes varma: jos olet löytänyt kir­jal­li­suu­des­ta tut­ki­mi­sen arvoisen aukon jota lähdet täyt­tä­mään, et toden­nä­köi­ses­ti ole ensim­mäi­nen. Näin on siitä huo­li­mat­ta, että olet kuvi­tel­lut jo löy­tä­nee­si kaiken aiheesta tehdyn tut­ki­muk­sen. Suurinta osaa graduista ja opin­näy­te­töis­tä kun ei löydy artik­ke­li­tie­to­kan­nois­ta, vaan ne jäävät helposti pölyt­ty­mään yli­opis­to­jen kir­jas­toi­hin. Samalla tavalla kan­sa­lais­jär­jes­tö­jen laatimat raportit voivat päätyä ainoas­taan sisäiseen käyttöön tai hukkua lukuisten muiden kal­tais­ten­sa joukkoon. Sama tutkimus saatetaan tehdä moneen kertaan, mutta tieto siitä ei koskaan välity eteenpäin.

Tämän läksyn opin kantapään kautta, sillä tapasin jat­ku­vas­ti ihmisiä, jotka joko tutkivat kaa­pat­tu­jen kotiu­tu­mis­ta tai olivat tutkineet sitä aiemmin. Törmäsin näihin ihmisiin mitä kum­mal­li­sim­mis­sa paikoissa: etsies­sä­ni itselleni vuokra-asuntoa sen omistaja oli tehnyt kehi­tys­maa­tut­ki­muk­sen gradunsa aiheesta. Illalliskutsuilla paikalle ilmestyi entisiä LRA-kapi­nal­li­sia tutkiva poli­tii­kan tut­ki­muk­sen mais­te­rio­pis­ke­li­ja. Alueen Facebook-ryhmässä jälleen yksi sosi­aa­li­työn­te­ki­jä ilmoitti olevansa tulossa tutkimaan entisten lap­si­so­ti­lai­den kotiu­tu­mis­ta opin­näy­tet­tään varten. Tilanne tuntui absur­diu­des­saan sur­ku­hu­pai­sal­ta, olinhan itsekin yksi heistä.

Kuvassa kir­joit­ta­ja Niina Ahola sylissään Jerry. Kuva: Ochola Isaac.

Sattuma ohjaa tutkijaa

Gulun sairaalan psy­kiat­ri­nen osasto. Kuva: Niina Ahola.

Onneksi sattuma astui peliin ja päädyin vuokralle taloon, jonka jaoin yhdessä alueella työs­ken­te­le­vien lää­kä­rei­den ja sai­raan­hoi­ta­jien kanssa. Heidän kanssa kes­kus­tel­les­sa­ni eteeni avautui kokonaan uusi maailma, sillä jatkuvan hen­ki­lös­tö- ja resurs­si­pu­lan kanssa tais­te­le­va Gulun sairaala paljasti kirjavan määrän paitsi hoi­to­käy­tän­tö­jä myös kult­tuu­ri­si­don­nai­sia käsi­tyk­siä sai­rauk­sien syistä ja niiden hoidosta. Aloin imeä tietoa sai­raa­loi­den arjesta jutus­tel­les­sa­ni naa­pu­rei­de­ni kanssa ja kent­tä­päi­vä­kir­ja­ni täyttyi käy­mis­tä­ni kes­kus­te­luis­ta.

Lähes varkain huomasin kes­kit­ty­nee­ni tutkimaan entistä enemmän pai­kal­lis­ten pääsyä mie­len­ter­veys­pal­ve­lui­hin sekä sitä, miten trau­ma­oi­reet ja mie­len­ter­veys ylipäänsä ymmär­ret­tiin poh­joi­su­gan­da­lais­ten parissa. En unohtanut entisiä kaa­pat­tu­ja tut­ki­muk­ses­sa­ni, mutta näkö­kul­ma­ni siirtyi uusille urille sitä mukaa, kun huomasin kaa­pat­tu­jen elä­mäs­sään koh­taa­mien haas­tei­den lähen­ty­neen val­ta­väes­tön koke­muk­sia. Heidän ajat­te­le­mi­nen eril­li­se­nä ryhmänä alkoi tuntua kei­no­te­koi­sel­ta.

Siitä huo­li­mat­ta kaa­pat­tu­jen haas­tat­te­luis­ta saamani tiedot ohjasivat minua eteenpäin ja lomit­tui­vat ter­vey­den­hoi­toa­las­ta saamieni tietojen kanssa. Esimerkiksi ne haas­ta­tel­ta­va­ni, jotka kärsivät län­si­mais­sa mie­len­ter­vey­son­gel­mien piiriin luo­ki­tel­luis­ta oireista hakeu­tui­vat ennemmin kirkon tai pai­kal­lis­ten ajwaka-paran­ta­jien luo hoitoon kuin kli­ni­koil­le. Heidän käsi­tyk­sen­sä ongelmien syistä poikkesi monin osin län­si­mai­ses­ta näkö­kul­mas­ta, eikä sai­raa­la­hoi­toa ollut aina helposti saa­ta­vil­la.

Seurasi seuraava tärkeä oppi­läk­sy­ni: kentän on parempi antaa ohjata aineis­ton­ke­ruu­ta kuin toi­sin­päin. Aloin myös entistä paremmin ymmärtää, miksi laa­dul­lis­ta tut­ki­mus­ta ei ole mah­dol­lis­ta toistaa sel­lai­se­naan kenenkään muun toimesta, sillä jokainen kentällä tekemäni valinta vaikutti tut­ki­muk­sen lop­pu­tu­lok­seen. Mikäli olisin päätynyt asumaan jonnekin muualle, olisin tuskin kiin­nos­tu­nut ter­vey­den­huol­los­ta, ja olisin päätynyt tar­kas­te­le­maan aihettani jostain toisesta näkö­kul­mas­ta. Samanlaisia tilan­tei­ta tuli kent­tä­työn aikana vastaan jat­ku­vas­ti.

Luovimista eettisten käytäntöjen viidakossa

Gulu on siitä erikoinen paikka, että se toimii lukuisten kan­sa­lais­jär­jes­tö­jen, tut­ki­joi­den ja lähe­tys­työn­te­ki­jöi­den kes­kit­ty­mä­nä. Uganda on vuo­si­kym­me­niä tunnettu “kehi­ty­syh­teis­työ­lel­lik­ki­nä” ja kan­sain­vä­lis­tä rahaa on virrannut alueelle paljon. Sodan aiheut­ta­ma huma­ni­taa­ri­nen kriisi ja lap­si­so­ti­lai­den kotiin­pa­luu toivat poh­joi­seen valtavan määrän toi­mi­joi­ta, joista monet jäivät pysyvästi alueelle sen maan­tie­teel­li­ses­ti keskeisen sijainnin takia.

Tämä selittää osaltaan myös aihees­ta­ni vuodesta toiseen kiin­nos­tu­nei­den opis­ke­li­joi­den suuren määrän. On helppo päätyä alueelle jossa jär­jes­töis­tä, ja sitä kautta har­joit­te­lu­pai­kois­ta, on jo valmiiksi tarjontaa ja tut­ki­muk­sel­la aluetta tuntevia ohjaajia. Päädyin itsekin Guluun ensim­mäis­tä kertaa työs­ken­nel­les­sä­ni eräälle kan­sain­vä­li­sel­le jär­jes­töl­le. Pohjois-Ugandaan tuntui helpolta palata, kun tunsi jo alueen käytännöt ennalta. Toisaalta taas entisten kaa­pat­tu­jen parissa tehtyä tut­ki­mus­ta on olemassa paljon, joten se kiin­nit­tää tut­ki­mus­koh­det­ta etsivän huomion helposti.

Tällä kaikella on myös kään­tö­puo­len­sa, sillä toi­mi­joi­den moni­nai­suus on johtanut kirjavaan joukkoon eettisiä käy­tän­tö­jä ja eri tahojen toiminnan arvioi­mi­nen on ollut paikoin kri­tii­ki­tön­tä. Paikallisten kes­kuu­des­sa tämä näkyy tut­ki­mus­vä­sy­myk­se­nä, kun opis­ke­li­jat, tutkijat ja toi­mit­ta­ja ovat päätyneet kysymään samoja kysy­myk­siä samoilta hen­ki­löil­tä kerta toisensa perään. Haastateltavien antamat tiedot ovat kui­ten­kaan harvoin johtaneet kon­kreet­ti­siin paran­nuk­siin heidän elä­mäs­sään, jolloin haas­ta­tel­ta­vat pettyvät tut­ki­muk­seen ja niiden teki­jöi­hin.

Osittain tähän on syynä myös puut­teel­li­ses­ti haas­ta­tel­ta­vil­le selitetyt tut­ki­mus­ta­voit­teet, jotka ovat paikoin johtaneet haas­ta­tel­ta­vien epä­rea­lis­ti­siin käsi­tyk­siin siitä, mitä tut­ki­muk­sel­ta voi ylipäänsä olettaa. Useinkaan vaih­to­kaup­pa ei ole tut­kit­ta­vien näkö­kul­mas­ta kaksinen, sillä sota­ko­ke­muk­sis­ta puhuminen on hen­ki­ses­ti kuor­mit­ta­vaa. Olen myös kuullut tapauk­sis­ta, joissa entisille kaa­pa­tuil­le on annettu huo­mat­ta­via summia rahaa, jotta he ker­toi­si­vat kipeimmät tarinansa ja pal­jas­tai­si­vat syvimmät arpensa lehtien tai kam­pan­joi­den myy­mi­sek­si.

Tutkijan valta ja vastuu

Tilannetta on Gulussa työs­ken­te­le­vä­nä mah­do­ton­ta sivuuttaa, sillä olen osa samaa jär­jes­tel­mää halusin sitä tai en. Tällaisessa ympä­ris­tös­sä toi­mi­mi­nen pakottaa kysee­na­lais­ta­maan oman moti­vaa­tiot tut­ki­muk­sen teke­mi­seen. Jouduin kysymään itseltäni, miten oikeutan tut­ki­muk­se­ni – etenkin kun en selvästi ole ensim­mäi­nen, joka kysyy samoja kysy­myk­siä alueella. Lisäksi en voi taata tut­ki­mus­tie­dol­la olevan vält­tä­mät­tä suur­ta­kaan vai­ku­tus­ta haas­ta­tel­ta­vien elämään. Osin tästä syystä aloin kääntää kat­set­ta­ni pois kotiu­tu­mi­ses­ta kohti vähemmän tut­kit­tu­ja kysy­myk­siä.

Ratkaisin tilanteen olemalla mah­dol­li­sim­man avoin tut­ki­muk­se­ni läh­tö­koh­dis­ta ja pää­mää­ris­tä sekä epä­var­mas­ta vai­ku­tuk­ses­ta tut­kit­ta­vien elämään. Tein myös selväksi haas­ta­tel­ta­via etsies­sä­ni etten pysty antamaan heille korvausta osal­lis­tu­mi­ses­ta, jotta voisin olla varma heidän osal­lis­tu­mi­sen­sa vapaa­eh­toi­suu­des­ta. Tästä huo­li­mat­ta monen odotukset tut­ki­muk­sel­le olivat kovat, sillä usealle pienikin mah­dol­li­suus siitä, että asiat voisivat haas­tat­te­lun seu­rauk­se­na muuttua parempaan tuntui osal­lis­tu­mi­sen arvoi­sel­ta.

Traumaterapiaistunto mangopuun alla. Kuva: Niina Ahola.

Tapasin myös erään entisen lap­si­so­ti­laan, joka on antanut kymmeniä haas­tat­te­lu­ja elä­mäs­tään kan­sain­vä­li­sil­le medioille. Hän kritisoi län­si­mai­sia tut­ki­joi­ta eri­tyi­ses­ti siitä, että he tulivat vain kuulemaan hänen tarinansa ilman, että he olivat kiin­nos­tu­nei­ta tutus­tu­maan häneen ihmisenä. Hänestä monikaan ei ymmär­tä­nyt haas­tat­te­lu­ti­lan­teen vaikeutta, kun pitäisi puhua tun­te­mat­to­mil­le asioista, joita mielummin olisi ajat­te­le­mat­ta ollenkaan. Silloin voi olettaa saavansa vain ennalta opetellun version tapah­tu­nees­ta. Ystävystymisen kautta sen sijaan molemmat voivat oppia jotain toi­sis­taan ja hen­ki­lö­koh­tais­ten asioiden jakaminen tuntua luon­te­vam­mal­ta.

Oli kolmannen läksyn vuoro, sillä käsitin min­kä­lai­nen valta tut­ki­jal­la on tut­kit­ta­viin­sa. Harvoin tut­kit­ta­va voi myöskään olla varma, ettei hänen ker­to­mi­aan arka­luon­toi­sia asioita anneta vääriin käsiin. He eivät voi muuta kuin luottaa tutkijan sanaan. Etnografisen tut­ki­muk­sen vahvuus korostuu mie­les­tä­ni entisten kaa­pat­tu­jen kal­tais­ten ryhmien tut­ki­mi­ses­sa, sillä pyr­ki­myk­se­nä on nime­no­maan osal­lis­tua ihmisten arkeen ja syventää tutkijan ja tut­kit­ta­van suhdetta yksit­täis­tä tapaa­mis­ta tai haas­tat­te­lua pidem­mäl­le.

Epätodennäköisiä ystävyyksiä

Entisen lap­si­so­ti­laan sanat mie­les­sä­ni pyrin olemaan läsnä haas­ta­tel­ta­vie­ni elämässä, vaikka kaikkien kohdalla peri­aa­tet­ta oli mahdoton toteuttaa. Vietin paljon aikaani paikoissa, joissa haas­ta­tel­ta­va­ni työs­ken­te­li­vät. Osan kanssa tapasin useasti, toisten kanssa puhuin puhe­li­mes­sa ja muutaman kotona vierailin. Joistain heistä tuli ystäviäni ja olen heidän kanssaan teke­mi­sis­sä myös Suomesta käsin.

Samalla olin hyvin tietoinen erois­tam­me. Suomessa olen opis­ke­li­ja­na pie­ni­tu­loi­nen, mutta Gulussa kuuluin hyvä­tu­loi­sim­paan väes­tön­osaan. Tutkimuskohteeni sen sijaan kuuluvat omassa maassaan vähä­va­rai­sim­pien joukkoon. Jo puhe­li­me­ni, säh­kö­verk­koon liitetty asuntoni ja mah­dol­li­suus lentää tuhansia kilo­met­re­jä tekemään tut­ki­mus­ta kielivät siitä. Lisäksi toinen meistä on kasvanut sodan keskellä, toinen taas ei voi ymmärtää mitä se oikeas­taan edes tar­koit­taa, vaikka sota­ko­ke­muk­sia kerääkin. Käsityksemme maa­il­mas­ta ovat niin kaukana toi­sis­taan ja val­ta­suh­de epä­ta­sa­pai­noi­nen, ettei muuta kannata edes yrittää esittää, sillä tilanne on molem­mil­le osa­puo­lil­le ilmeinen.

Kuva: Niina Ahola.

Toisaalta yhtenä läksynäni opin, että juuri kaikkein arki­sim­mat tilanteet kuten tele­vi­sion kat­so­mi­nen, yhdessä syöminen tai kotias­ka­rei­den teko olivat asioita, jotka syven­si­vät suh­det­tam­me ja toivat maa­il­mo­jam­me lähemmäs toisiaan. Ugandassa kolo­nia­lis­min perintö ja tuloerot näkyvät edelleen pai­kal­lis­ten ja län­si­maa­lais­ten kes­ki­näi­ses­sä suhteessa, missä ugan­da­lai­set toimivat usein kotia­pu­lai­si­na val­koi­sis­sa perheissä. Suomalainen ant­ro­po­lo­gi tis­kaa­mas­sa pai­kal­lis­ten astioita oli omiaan rikkomaan tätä ennak­koa­se­tel­maa.

Graduntekijänä tunnen syvää kii­tol­li­suut­ta tut­ki­muk­see­ni osal­lis­tu­nei­ta kohtaan, sillä he olivat valmiita jakamaan koke­muk­si­aan itselleen täysin vieraalle ihmiselle enkä tiedä olisiko minusta ollut samaan. Ilman heidän apuaan aineis­ton­ke­ruu ei yksin­ker­tai­ses­ti olisi ollut mah­dol­lis­ta. Seuraavana haasteena onkin kir­joit­taa gradu tavalla, joka onnistuu täyt­tä­mään myös siihen osal­lis­tu­nei­den odotukset. Parhaiten tämä onnis­tui­si, mikäli tutkielma ei jää pölyt­ty­mään kirjaston hyllylle.

  • Podcast-lukija: Siiri Sandberg
  • Verkkotaitto: Aino Pohjola
  • Artikkelikuva: Niina Ahola.

Kirjoittaja

Niina Ahola on sosiaali- ja kulttuuriantropologian maisteriopiskelija Helsingin yliopistossa ja toimii AntroBlogin työelämäosion toisena toimituspäällikkönä. Niinaa kiinnostavat konflikteihin ja identiteettiin liittyvät kysymykset. Tällä hetkellä hän tekee graduaan, joka käsittelee sodan jälkeistä kotiutumista Pohjois-Ugandassa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Länsimaissa onnellisuus nähdään usein ihmiselämän päämääränä. Samalla onnellisuus kätkee sisäänsä paradokseja. Liian voimakas onnellisuuden tavoittelu voi muodostua onnellisuuden esteeksi. Myös vastakkainasettelu yksilön luonteenpiirteiden ja ympäröivän kulttuurin vaatimusten välillä voi muodostua liian suureksi. Esimerkiksi hyvin tasapäistävässä yhteisössä luonnostaan kilpailuhenkisempi yksilö voi joutua kärsimään.

Breakdancen liikekieli on vahvaa ja maskuliinista. Siihen kuuluu paljon voimaa ja tarkkuutta vaativia liikkeitä, pysäytyksiä ja hyppyjä. Toisaalta sen historiaan ja lajin kulttuuriin kuuluu hauskanpito ja yleisön viihdyttäminen. Mitä breakdance merkitsee sen harrastajille ja heidän identiteetin kokemukselleen?

Antropologinen kenttätyö on hidasta, intensiivistä ja kokonaisvaltaista, ja sivupolkuja on usein vaikeaa välttää. Mutta milloin tutkimus tulisi osata kentän osalta lopettaa? Mistä tutkija tietää, kuinka paljon aineistoa on tarpeeksi - tai onko sitä jo liikaa? Jos tutkittava maailma on kovin vieras, jo siihen orientoituminen voi viedä paljon aikaa. Jotkut opettelevat paikallisen kielen kokonaan itse, toiset käyttävät aikaa luotettavan tulkin hankkimiseen.

Vaikka sosiaalinen media on ollut keskuudessamme vasta hetken, meillä on jo monia käsityksiä siitä, millä tavalla sitä kuuluisi käyttää. Sosiaalinen media onkin hauska väylä kulttuurisen merkityksenannon tarkasteluun. Se on useimmille meistä arkipäiväinen, hyvin tuttu ja läheinen asia. Se kietoutuu ihmissuhteisiimme, työhömme sekä käsityksiimme siitä, millaisia ihmiset ovat. Lisäksi se on yhtä aikaa sekä erittäin globaali että vahvasti paikallisväriä ottava ilmiö. Millaisia eroja kulttuurien välinen vertailu paljastaa somen käytön tavoissamme?