Syksyllä 2017 koitti viimein päivä, jota varten olin valmistautunut puolitoista vuotta. Olin lähdössä pakoon Suomen talvea päiväntasaajan lämpöön. Edessäni odotti kolmen kuukauden kenttätyöjakso Pohjois-Ugandan Gulussa. Olin lukenut valtavat määrät kirjallisuutta valitsemastani aiheesta ja tunsin itseni kaikin puolin valmiiksi lähtöön. Paloin halusta päästä keräämään aineistoa graduani varten ja tapaamaan vanhoja tuttujani, olinhan käynyt Ugandassa jo kahtena edellisvuonna erään kehitysyhteistyöprojektin merkeissä.
Tutkimukseni tulisi käsittelemään sodanjälkeistä kotiutumista Ugandassa nyt kun maan hallituksen ja Lord’s Resistance Army -sissiliikkeen välisen sodan päättymisestä oli kulunut kymmenen vuotta. Halusin keskittyä etenkin LRA:n sodan aikana kaappaamien ihmisten kokemuksiin, sillä monet heistä olivat joutuneet sotimaan liikkeen nimissä vuosia, eikä paluu takaisin siviiliin ole aiempien tutkimusten mukaan ollut valtaosalle heistä helppo.
Aihetta on tutkittu paljon heti sodan jälkeen, mutta vuosien varrella kansainvälisen yhteisön kiinnostus, ja sen myötä myös kaapattujen kotiutumisen helpottamiseen suunnattu rahoitus, oli pääosin lakkautettu. Lukemani kirjallisuuden mukaan pidemmän aikavälin seurantaa entisten kaapattujen tilanteesta ei oltu juurikaan tehty. Halusin tietää, miten heidän elämänsä oli ehtinyt muuttua vuosien varrella. En tosin ollut ainoa, sillä samat kysymykset kiinnostivat monia muitakin aloittelevia tutkijoita, kuten tulisin hyvin pian huomaamaan…
Tutkimuskirjallisuudesta käytännön pariin
Ensimmäisenä läksynäni ymmärsin nopeasti, että kirjallisuudesta on apua ennen kaikkea taustan ymmärtämisessä, mutta nykytilanteesta ei sen perusteella voi välttämättä tehdä kovinkaan kummoisia johtopäätöksiä. Akateeminen tutkimus on hidasta etenkin antropologiassa, jossa pitkät jaksot kentällä edeltävät aikaavievää artikkelin- tai kirjankirjoitusprosessia. Kun akateeminen tuotos on vihdoin julkaistu, on elämä kentällä ehtinyt kulkea omia uomiaan jo hyvän tovin.
Yhdestä asiasta voi kuitenkin olla lähes varma: jos olet löytänyt kirjallisuudesta tutkimisen arvoisen aukon jota lähdet täyttämään, et todennäköisesti ole ensimmäinen. Näin on siitä huolimatta, että olet kuvitellut jo löytäneesi kaiken aiheesta tehdyn tutkimuksen. Suurinta osaa graduista ja opinnäytetöistä kun ei löydy artikkelitietokannoista, vaan ne jäävät helposti pölyttymään yliopistojen kirjastoihin. Samalla tavalla kansalaisjärjestöjen laatimat raportit voivat päätyä ainoastaan sisäiseen käyttöön tai hukkua lukuisten muiden kaltaistensa joukkoon. Sama tutkimus saatetaan tehdä moneen kertaan, mutta tieto siitä ei koskaan välity eteenpäin.
Tämän läksyn opin kantapään kautta, sillä tapasin jatkuvasti ihmisiä, jotka joko tutkivat kaapattujen kotiutumista tai olivat tutkineet sitä aiemmin. Törmäsin näihin ihmisiin mitä kummallisimmissa paikoissa: etsiessäni itselleni vuokra-asuntoa sen omistaja oli tehnyt kehitysmaatutkimuksen gradunsa aiheesta. Illalliskutsuilla paikalle ilmestyi entisiä LRA-kapinallisia tutkiva politiikan tutkimuksen maisteriopiskelija. Alueen Facebook-ryhmässä jälleen yksi sosiaalityöntekijä ilmoitti olevansa tulossa tutkimaan entisten lapsisotilaiden kotiutumista opinnäytettään varten. Tilanne tuntui absurdiudessaan surkuhupaisalta, olinhan itsekin yksi heistä.
Kuvassa kirjoittaja Niina Ahola sylissään Jerry. Kuva: Ochola Isaac.
Sattuma ohjaa tutkijaa
Gulun sairaalan psykiatrinen osasto. Kuva: Niina Ahola.
Onneksi sattuma astui peliin ja päädyin vuokralle taloon, jonka jaoin yhdessä alueella työskentelevien lääkäreiden ja sairaanhoitajien kanssa. Heidän kanssa keskustellessani eteeni avautui kokonaan uusi maailma, sillä jatkuvan henkilöstö- ja resurssipulan kanssa taisteleva Gulun sairaala paljasti kirjavan määrän paitsi hoitokäytäntöjä myös kulttuurisidonnaisia käsityksiä sairauksien syistä ja niiden hoidosta. Aloin imeä tietoa sairaaloiden arjesta jutustellessani naapureideni kanssa ja kenttäpäiväkirjani täyttyi käymistäni keskusteluista.
Lähes varkain huomasin keskittyneeni tutkimaan entistä enemmän paikallisten pääsyä mielenterveyspalveluihin sekä sitä, miten traumaoireet ja mielenterveys ylipäänsä ymmärrettiin pohjoisugandalaisten parissa. En unohtanut entisiä kaapattuja tutkimuksessani, mutta näkökulmani siirtyi uusille urille sitä mukaa, kun huomasin kaapattujen elämässään kohtaamien haasteiden lähentyneen valtaväestön kokemuksia. Heidän ajatteleminen erillisenä ryhmänä alkoi tuntua keinotekoiselta.
Siitä huolimatta kaapattujen haastatteluista saamani tiedot ohjasivat minua eteenpäin ja lomittuivat terveydenhoitoalasta saamieni tietojen kanssa. Esimerkiksi ne haastateltavani, jotka kärsivät länsimaissa mielenterveysongelmien piiriin luokitelluista oireista hakeutuivat ennemmin kirkon tai paikallisten ajwaka-parantajien luo hoitoon kuin klinikoille. Heidän käsityksensä ongelmien syistä poikkesi monin osin länsimaisesta näkökulmasta, eikä sairaalahoitoa ollut aina helposti saatavilla.
Seurasi seuraava tärkeä oppiläksyni: kentän on parempi antaa ohjata aineistonkeruuta kuin toisinpäin. Aloin myös entistä paremmin ymmärtää, miksi laadullista tutkimusta ei ole mahdollista toistaa sellaisenaan kenenkään muun toimesta, sillä jokainen kentällä tekemäni valinta vaikutti tutkimuksen lopputulokseen. Mikäli olisin päätynyt asumaan jonnekin muualle, olisin tuskin kiinnostunut terveydenhuollosta, ja olisin päätynyt tarkastelemaan aihettani jostain toisesta näkökulmasta. Samanlaisia tilanteita tuli kenttätyön aikana vastaan jatkuvasti.
Luovimista eettisten käytäntöjen viidakossa
Gulu on siitä erikoinen paikka, että se toimii lukuisten kansalaisjärjestöjen, tutkijoiden ja lähetystyöntekijöiden keskittymänä. Uganda on vuosikymmeniä tunnettu “kehitysyhteistyölellikkinä” ja kansainvälistä rahaa on virrannut alueelle paljon. Sodan aiheuttama humanitaarinen kriisi ja lapsisotilaiden kotiinpaluu toivat pohjoiseen valtavan määrän toimijoita, joista monet jäivät pysyvästi alueelle sen maantieteellisesti keskeisen sijainnin takia.
Tämä selittää osaltaan myös aiheestani vuodesta toiseen kiinnostuneiden opiskelijoiden suuren määrän. On helppo päätyä alueelle jossa järjestöistä, ja sitä kautta harjoittelupaikoista, on jo valmiiksi tarjontaa ja tutkimuksella aluetta tuntevia ohjaajia. Päädyin itsekin Guluun ensimmäistä kertaa työskennellessäni eräälle kansainväliselle järjestölle. Pohjois-Ugandaan tuntui helpolta palata, kun tunsi jo alueen käytännöt ennalta. Toisaalta taas entisten kaapattujen parissa tehtyä tutkimusta on olemassa paljon, joten se kiinnittää tutkimuskohdetta etsivän huomion helposti.
Tällä kaikella on myös kääntöpuolensa, sillä toimijoiden moninaisuus on johtanut kirjavaan joukkoon eettisiä käytäntöjä ja eri tahojen toiminnan arvioiminen on ollut paikoin kritiikitöntä. Paikallisten keskuudessa tämä näkyy tutkimusväsymyksenä, kun opiskelijat, tutkijat ja toimittaja ovat päätyneet kysymään samoja kysymyksiä samoilta henkilöiltä kerta toisensa perään. Haastateltavien antamat tiedot ovat kuitenkaan harvoin johtaneet konkreettisiin parannuksiin heidän elämässään, jolloin haastateltavat pettyvät tutkimukseen ja niiden tekijöihin.
Osittain tähän on syynä myös puutteellisesti haastateltaville selitetyt tutkimustavoitteet, jotka ovat paikoin johtaneet haastateltavien epärealistisiin käsityksiin siitä, mitä tutkimukselta voi ylipäänsä olettaa. Useinkaan vaihtokauppa ei ole tutkittavien näkökulmasta kaksinen, sillä sotakokemuksista puhuminen on henkisesti kuormittavaa. Olen myös kuullut tapauksista, joissa entisille kaapatuille on annettu huomattavia summia rahaa, jotta he kertoisivat kipeimmät tarinansa ja paljastaisivat syvimmät arpensa lehtien tai kampanjoiden myymiseksi.
Tutkijan valta ja vastuu
Tilannetta on Gulussa työskentelevänä mahdotonta sivuuttaa, sillä olen osa samaa järjestelmää halusin sitä tai en. Tällaisessa ympäristössä toimiminen pakottaa kyseenalaistamaan oman motivaatiot tutkimuksen tekemiseen. Jouduin kysymään itseltäni, miten oikeutan tutkimukseni – etenkin kun en selvästi ole ensimmäinen, joka kysyy samoja kysymyksiä alueella. Lisäksi en voi taata tutkimustiedolla olevan välttämättä suurtakaan vaikutusta haastateltavien elämään. Osin tästä syystä aloin kääntää katsettani pois kotiutumisesta kohti vähemmän tutkittuja kysymyksiä.
Ratkaisin tilanteen olemalla mahdollisimman avoin tutkimukseni lähtökohdista ja päämääristä sekä epävarmasta vaikutuksesta tutkittavien elämään. Tein myös selväksi haastateltavia etsiessäni etten pysty antamaan heille korvausta osallistumisesta, jotta voisin olla varma heidän osallistumisensa vapaaehtoisuudesta. Tästä huolimatta monen odotukset tutkimukselle olivat kovat, sillä usealle pienikin mahdollisuus siitä, että asiat voisivat haastattelun seurauksena muuttua parempaan tuntui osallistumisen arvoiselta.
Traumaterapiaistunto mangopuun alla. Kuva: Niina Ahola.
Tapasin myös erään entisen lapsisotilaan, joka on antanut kymmeniä haastatteluja elämästään kansainvälisille medioille. Hän kritisoi länsimaisia tutkijoita erityisesti siitä, että he tulivat vain kuulemaan hänen tarinansa ilman, että he olivat kiinnostuneita tutustumaan häneen ihmisenä. Hänestä monikaan ei ymmärtänyt haastattelutilanteen vaikeutta, kun pitäisi puhua tuntemattomille asioista, joita mielummin olisi ajattelematta ollenkaan. Silloin voi olettaa saavansa vain ennalta opetellun version tapahtuneesta. Ystävystymisen kautta sen sijaan molemmat voivat oppia jotain toisistaan ja henkilökohtaisten asioiden jakaminen tuntua luontevammalta.
Oli kolmannen läksyn vuoro, sillä käsitin minkälainen valta tutkijalla on tutkittaviinsa. Harvoin tutkittava voi myöskään olla varma, ettei hänen kertomiaan arkaluontoisia asioita anneta vääriin käsiin. He eivät voi muuta kuin luottaa tutkijan sanaan. Etnografisen tutkimuksen vahvuus korostuu mielestäni entisten kaapattujen kaltaisten ryhmien tutkimisessa, sillä pyrkimyksenä on nimenomaan osallistua ihmisten arkeen ja syventää tutkijan ja tutkittavan suhdetta yksittäistä tapaamista tai haastattelua pidemmälle.
Epätodennäköisiä ystävyyksiä
Entisen lapsisotilaan sanat mielessäni pyrin olemaan läsnä haastateltavieni elämässä, vaikka kaikkien kohdalla periaatetta oli mahdoton toteuttaa. Vietin paljon aikaani paikoissa, joissa haastateltavani työskentelivät. Osan kanssa tapasin useasti, toisten kanssa puhuin puhelimessa ja muutaman kotona vierailin. Joistain heistä tuli ystäviäni ja olen heidän kanssaan tekemisissä myös Suomesta käsin.
Samalla olin hyvin tietoinen eroistamme. Suomessa olen opiskelijana pienituloinen, mutta Gulussa kuuluin hyvätuloisimpaan väestönosaan. Tutkimuskohteeni sen sijaan kuuluvat omassa maassaan vähävaraisimpien joukkoon. Jo puhelimeni, sähköverkkoon liitetty asuntoni ja mahdollisuus lentää tuhansia kilometrejä tekemään tutkimusta kielivät siitä. Lisäksi toinen meistä on kasvanut sodan keskellä, toinen taas ei voi ymmärtää mitä se oikeastaan edes tarkoittaa, vaikka sotakokemuksia kerääkin. Käsityksemme maailmasta ovat niin kaukana toisistaan ja valtasuhde epätasapainoinen, ettei muuta kannata edes yrittää esittää, sillä tilanne on molemmille osapuolille ilmeinen.
Kuva: Niina Ahola.
Toisaalta yhtenä läksynäni opin, että juuri kaikkein arkisimmat tilanteet kuten television katsominen, yhdessä syöminen tai kotiaskareiden teko olivat asioita, jotka syvensivät suhdettamme ja toivat maailmojamme lähemmäs toisiaan. Ugandassa kolonialismin perintö ja tuloerot näkyvät edelleen paikallisten ja länsimaalaisten keskinäisessä suhteessa, missä ugandalaiset toimivat usein kotiapulaisina valkoisissa perheissä. Suomalainen antropologi tiskaamassa paikallisten astioita oli omiaan rikkomaan tätä ennakkoasetelmaa.
Graduntekijänä tunnen syvää kiitollisuutta tutkimukseeni osallistuneita kohtaan, sillä he olivat valmiita jakamaan kokemuksiaan itselleen täysin vieraalle ihmiselle enkä tiedä olisiko minusta ollut samaan. Ilman heidän apuaan aineistonkeruu ei yksinkertaisesti olisi ollut mahdollista. Seuraavana haasteena onkin kirjoittaa gradu tavalla, joka onnistuu täyttämään myös siihen osallistuneiden odotukset. Parhaiten tämä onnistuisi, mikäli tutkielma ei jää pölyttymään kirjaston hyllylle.
Toimitus
- Podcast-lukija: Siiri Sandberg
- Verkkotaitto: Aino Pohjola
- Artikkelikuva: Niina Ahola.
