Kirjeitä kentältä: Ugandan auringon alla

Syksyllä 2017 koitti viimein päivä, jota varten olin val­mis­tau­tu­nut puo­li­tois­ta vuotta. Olin lähdössä pakoon Suomen talvea päi­vän­ta­saa­jan lämpöön. Edessäni odotti kolmen kuukauden kent­tä­työ­jak­so Pohjois-Ugandan Gulussa. Olin lukenut valtavat määrät kir­jal­li­suut­ta valit­se­mas­ta­ni aiheesta ja tunsin itseni kaikin puolin valmiiksi lähtöön. Paloin halusta päästä keräämään aineistoa graduani varten ja tapaamaan vanhoja tuttujani, olinhan käynyt Ugandassa jo kahtena edel­lis­vuon­na erään kehi­ty­syh­teis­työ­pro­jek­tin merkeissä.

Tutkimukseni tulisi käsit­te­le­mään sodan­jäl­keis­tä kotiu­tu­mis­ta Ugandassa nyt kun maan hal­li­tuk­sen ja Lord’s Resistance Army -sis­si­liik­keen välisen sodan päät­ty­mi­ses­tä oli kulunut kymmenen vuotta. Halusin keskittyä etenkin LRA:n sodan aikana kaap­paa­mien ihmisten koke­muk­siin, sillä monet heistä olivat joutuneet sotimaan liikkeen nimissä vuosia, eikä paluu takaisin siviiliin ole aiempien tut­ki­mus­ten mukaan ollut val­tao­sal­le heistä helppo.

Aihetta on tutkittu paljon heti sodan jälkeen, mutta vuosien varrella kan­sain­vä­li­sen yhteisön kiin­nos­tus, ja sen myötä myös kaa­pat­tu­jen kotiu­tu­mi­sen hel­pot­ta­mi­seen suunnattu rahoitus, oli pääosin lak­kau­tet­tu. Lukemani kir­jal­li­suu­den mukaan pidemmän aikavälin seurantaa entisten kaa­pat­tu­jen tilan­tees­ta ei oltu juurikaan tehty. Halusin tietää, miten heidän elämänsä oli ehtinyt muuttua vuosien varrella. En tosin ollut ainoa, sillä samat kysy­myk­set kiin­nos­ti­vat monia muitakin aloit­te­le­via tut­ki­joi­ta, kuten tulisin hyvin pian huo­maa­maan…

Tutkimuskirjallisuudesta käytännön pariin

Ensimmäisenä läksynäni ymmärsin nopeasti, että kir­jal­li­suu­des­ta on apua ennen kaikkea taustan ymmär­tä­mi­ses­sä, mutta nyky­ti­lan­tees­ta ei sen perus­teel­la voi vält­tä­mät­tä tehdä kovinkaan kummoisia joh­to­pää­tök­siä. Akateeminen tutkimus on hidasta etenkin ant­ro­po­lo­gias­sa, jossa pitkät jaksot kentällä edeltävät aikaa­vie­vää artik­ke­lin- tai kir­jan­kir­joi­tus­pro­ses­sia. Kun aka­tee­mi­nen tuotos on vihdoin julkaistu, on elämä kentällä ehtinyt kulkea omia uomiaan jo hyvän tovin.

Yhdestä asiasta voi kuitenkin olla lähes varma: jos olet löytänyt kir­jal­li­suu­des­ta tut­ki­mi­sen arvoisen aukon jota lähdet täyt­tä­mään, et toden­nä­köi­ses­ti ole ensim­mäi­nen. Näin on siitä huo­li­mat­ta, että olet kuvi­tel­lut jo löy­tä­nee­si kaiken aiheesta tehdyn tut­ki­muk­sen. Suurinta osaa graduista ja opin­näy­te­töis­tä kun ei löydy artik­ke­li­tie­to­kan­nois­ta, vaan ne jäävät helposti pölyt­ty­mään yli­opis­to­jen kir­jas­toi­hin. Samalla tavalla kan­sa­lais­jär­jes­tö­jen laatimat raportit voivat päätyä ainoas­taan sisäiseen käyttöön tai hukkua lukuisten muiden kal­tais­ten­sa joukkoon. Sama tutkimus saatetaan tehdä moneen kertaan, mutta tieto siitä ei koskaan välity eteenpäin.

Tämän läksyn opin kantapään kautta, sillä tapasin jat­ku­vas­ti ihmisiä, jotka joko tutkivat kaa­pat­tu­jen kotiu­tu­mis­ta tai olivat tutkineet sitä aiemmin. Törmäsin näihin ihmisiin mitä kum­mal­li­sim­mis­sa paikoissa: etsies­sä­ni itselleni vuokra-asuntoa sen omistaja oli tehnyt kehi­tys­maa­tut­ki­muk­sen gradunsa aiheesta. Illalliskutsuilla paikalle ilmestyi entisiä LRA-kapi­nal­li­sia tutkiva poli­tii­kan tut­ki­muk­sen mais­te­rio­pis­ke­li­ja. Alueen Facebook-ryhmässä jälleen yksi sosi­aa­li­työn­te­ki­jä ilmoitti olevansa tulossa tutkimaan entisten lap­si­so­ti­lai­den kotiu­tu­mis­ta opin­näy­tet­tään varten. Tilanne tuntui absur­diu­des­saan sur­ku­hu­pai­sal­ta, olinhan itsekin yksi heistä.

Kuvassa kir­joit­ta­ja Niina Ahola sylissään Jerry. Kuva: Ochola Isaac.

Sattuma ohjaa tutkijaa

Gulun sairaalan psy­kiat­ri­nen osasto. Kuva: Niina Ahola.

Onneksi sattuma astui peliin ja päädyin vuokralle taloon, jonka jaoin yhdessä alueella työs­ken­te­le­vien lää­kä­rei­den ja sai­raan­hoi­ta­jien kanssa. Heidän kanssa kes­kus­tel­les­sa­ni eteeni avautui kokonaan uusi maailma, sillä jatkuvan hen­ki­lös­tö- ja resurs­si­pu­lan kanssa tais­te­le­va Gulun sairaala paljasti kirjavan määrän paitsi hoi­to­käy­tän­tö­jä myös kult­tuu­ri­si­don­nai­sia käsi­tyk­siä sai­rauk­sien syistä ja niiden hoidosta. Aloin imeä tietoa sai­raa­loi­den arjesta jutus­tel­les­sa­ni naa­pu­rei­de­ni kanssa ja kent­tä­päi­vä­kir­ja­ni täyttyi käy­mis­tä­ni kes­kus­te­luis­ta.

Lähes varkain huomasin kes­kit­ty­nee­ni tutkimaan entistä enemmän pai­kal­lis­ten pääsyä mie­len­ter­veys­pal­ve­lui­hin sekä sitä, miten trau­ma­oi­reet ja mie­len­ter­veys ylipäänsä ymmär­ret­tiin poh­joi­su­gan­da­lais­ten parissa. En unohtanut entisiä kaa­pat­tu­ja tut­ki­muk­ses­sa­ni, mutta näkö­kul­ma­ni siirtyi uusille urille sitä mukaa, kun huomasin kaa­pat­tu­jen elä­mäs­sään koh­taa­mien haas­tei­den lähen­ty­neen val­ta­väes­tön koke­muk­sia. Heidän ajat­te­le­mi­nen eril­li­se­nä ryhmänä alkoi tuntua kei­no­te­koi­sel­ta.

Siitä huo­li­mat­ta kaa­pat­tu­jen haas­tat­te­luis­ta saamani tiedot ohjasivat minua eteenpäin ja lomit­tui­vat ter­vey­den­hoi­toa­las­ta saamieni tietojen kanssa. Esimerkiksi ne haas­ta­tel­ta­va­ni, jotka kärsivät län­si­mais­sa mie­len­ter­vey­son­gel­mien piiriin luo­ki­tel­luis­ta oireista hakeu­tui­vat ennemmin kirkon tai pai­kal­lis­ten ajwaka-paran­ta­jien luo hoitoon kuin kli­ni­koil­le. Heidän käsi­tyk­sen­sä ongelmien syistä poikkesi monin osin län­si­mai­ses­ta näkö­kul­mas­ta, eikä sai­raa­la­hoi­toa ollut aina helposti saa­ta­vil­la.

Seurasi seuraava tärkeä oppi­läk­sy­ni: kentän on parempi antaa ohjata aineis­ton­ke­ruu­ta kuin toi­sin­päin. Aloin myös entistä paremmin ymmärtää, miksi laa­dul­lis­ta tut­ki­mus­ta ei ole mah­dol­lis­ta toistaa sel­lai­se­naan kenenkään muun toimesta, sillä jokainen kentällä tekemäni valinta vaikutti tut­ki­muk­sen lop­pu­tu­lok­seen. Mikäli olisin päätynyt asumaan jonnekin muualle, olisin tuskin kiin­nos­tu­nut ter­vey­den­huol­los­ta, ja olisin päätynyt tar­kas­te­le­maan aihettani jostain toisesta näkö­kul­mas­ta. Samanlaisia tilan­tei­ta tuli kent­tä­työn aikana vastaan jat­ku­vas­ti.

Luovimista eettisten käytäntöjen viidakossa

Gulu on siitä erikoinen paikka, että se toimii lukuisten kan­sa­lais­jär­jes­tö­jen, tut­ki­joi­den ja lähe­tys­työn­te­ki­jöi­den kes­kit­ty­mä­nä. Uganda on vuo­si­kym­me­niä tunnettu “kehi­ty­syh­teis­työ­lel­lik­ki­nä” ja kan­sain­vä­lis­tä rahaa on virrannut alueelle paljon. Sodan aiheut­ta­ma huma­ni­taa­ri­nen kriisi ja lap­si­so­ti­lai­den kotiin­pa­luu toivat poh­joi­seen valtavan määrän toi­mi­joi­ta, joista monet jäivät pysyvästi alueelle sen maan­tie­teel­li­ses­ti keskeisen sijainnin takia.

Tämä selittää osaltaan myös aihees­ta­ni vuodesta toiseen kiin­nos­tu­nei­den opis­ke­li­joi­den suuren määrän. On helppo päätyä alueelle jossa jär­jes­töis­tä, ja sitä kautta har­joit­te­lu­pai­kois­ta, on jo valmiiksi tarjontaa ja tut­ki­muk­sel­la aluetta tuntevia ohjaajia. Päädyin itsekin Guluun ensim­mäis­tä kertaa työs­ken­nel­les­sä­ni eräälle kan­sain­vä­li­sel­le jär­jes­töl­le. Pohjois-Ugandaan tuntui helpolta palata, kun tunsi jo alueen käytännöt ennalta. Toisaalta taas entisten kaa­pat­tu­jen parissa tehtyä tut­ki­mus­ta on olemassa paljon, joten se kiin­nit­tää tut­ki­mus­koh­det­ta etsivän huomion helposti.

Tällä kaikella on myös kään­tö­puo­len­sa, sillä toi­mi­joi­den moni­nai­suus on johtanut kirjavaan joukkoon eettisiä käy­tän­tö­jä ja eri tahojen toiminnan arvioi­mi­nen on ollut paikoin kri­tii­ki­tön­tä. Paikallisten kes­kuu­des­sa tämä näkyy tut­ki­mus­vä­sy­myk­se­nä, kun opis­ke­li­jat, tutkijat ja toi­mit­ta­ja ovat päätyneet kysymään samoja kysy­myk­siä samoilta hen­ki­löil­tä kerta toisensa perään. Haastateltavien antamat tiedot ovat kui­ten­kaan harvoin johtaneet kon­kreet­ti­siin paran­nuk­siin heidän elä­mäs­sään, jolloin haas­ta­tel­ta­vat pettyvät tut­ki­muk­seen ja niiden teki­jöi­hin.

Osittain tähän on syynä myös puut­teel­li­ses­ti haas­ta­tel­ta­vil­le selitetyt tut­ki­mus­ta­voit­teet, jotka ovat paikoin johtaneet haas­ta­tel­ta­vien epä­rea­lis­ti­siin käsi­tyk­siin siitä, mitä tut­ki­muk­sel­ta voi ylipäänsä olettaa. Useinkaan vaih­to­kaup­pa ei ole tut­kit­ta­vien näkö­kul­mas­ta kaksinen, sillä sota­ko­ke­muk­sis­ta puhuminen on hen­ki­ses­ti kuor­mit­ta­vaa. Olen myös kuullut tapauk­sis­ta, joissa entisille kaa­pa­tuil­le on annettu huo­mat­ta­via summia rahaa, jotta he ker­toi­si­vat kipeimmät tarinansa ja pal­jas­tai­si­vat syvimmät arpensa lehtien tai kam­pan­joi­den myy­mi­sek­si.

Tutkijan valta ja vastuu

Tilannetta on Gulussa työs­ken­te­le­vä­nä mah­do­ton­ta sivuuttaa, sillä olen osa samaa jär­jes­tel­mää halusin sitä tai en. Tällaisessa ympä­ris­tös­sä toi­mi­mi­nen pakottaa kysee­na­lais­ta­maan oman moti­vaa­tiot tut­ki­muk­sen teke­mi­seen. Jouduin kysymään itseltäni, miten oikeutan tut­ki­muk­se­ni – etenkin kun en selvästi ole ensim­mäi­nen, joka kysyy samoja kysy­myk­siä alueella. Lisäksi en voi taata tut­ki­mus­tie­dol­la olevan vält­tä­mät­tä suur­ta­kaan vai­ku­tus­ta haas­ta­tel­ta­vien elämään. Osin tästä syystä aloin kääntää kat­set­ta­ni pois kotiu­tu­mi­ses­ta kohti vähemmän tut­kit­tu­ja kysy­myk­siä.

Ratkaisin tilanteen olemalla mah­dol­li­sim­man avoin tut­ki­muk­se­ni läh­tö­koh­dis­ta ja pää­mää­ris­tä sekä epä­var­mas­ta vai­ku­tuk­ses­ta tut­kit­ta­vien elämään. Tein myös selväksi haas­ta­tel­ta­via etsies­sä­ni etten pysty antamaan heille korvausta osal­lis­tu­mi­ses­ta, jotta voisin olla varma heidän osal­lis­tu­mi­sen­sa vapaa­eh­toi­suu­des­ta. Tästä huo­li­mat­ta monen odotukset tut­ki­muk­sel­le olivat kovat, sillä usealle pienikin mah­dol­li­suus siitä, että asiat voisivat haas­tat­te­lun seu­rauk­se­na muuttua parempaan tuntui osal­lis­tu­mi­sen arvoi­sel­ta.

Traumaterapiaistunto mangopuun alla. Kuva: Niina Ahola.

Tapasin myös erään entisen lap­si­so­ti­laan, joka on antanut kymmeniä haas­tat­te­lu­ja elä­mäs­tään kan­sain­vä­li­sil­le medioille. Hän kritisoi län­si­mai­sia tut­ki­joi­ta eri­tyi­ses­ti siitä, että he tulivat vain kuulemaan hänen tarinansa ilman, että he olivat kiin­nos­tu­nei­ta tutus­tu­maan häneen ihmisenä. Hänestä monikaan ei ymmär­tä­nyt haas­tat­te­lu­ti­lan­teen vaikeutta, kun pitäisi puhua tun­te­mat­to­mil­le asioista, joita mielummin olisi ajat­te­le­mat­ta ollenkaan. Silloin voi olettaa saavansa vain ennalta opetellun version tapah­tu­nees­ta. Ystävystymisen kautta sen sijaan molemmat voivat oppia jotain toi­sis­taan ja hen­ki­lö­koh­tais­ten asioiden jakaminen tuntua luon­te­vam­mal­ta.

Oli kolmannen läksyn vuoro, sillä käsitin min­kä­lai­nen valta tut­ki­jal­la on tut­kit­ta­viin­sa. Harvoin tut­kit­ta­va voi myöskään olla varma, ettei hänen ker­to­mi­aan arka­luon­toi­sia asioita anneta vääriin käsiin. He eivät voi muuta kuin luottaa tutkijan sanaan. Etnografisen tut­ki­muk­sen vahvuus korostuu mie­les­tä­ni entisten kaa­pat­tu­jen kal­tais­ten ryhmien tut­ki­mi­ses­sa, sillä pyr­ki­myk­se­nä on nime­no­maan osal­lis­tua ihmisten arkeen ja syventää tutkijan ja tut­kit­ta­van suhdetta yksit­täis­tä tapaa­mis­ta tai haas­tat­te­lua pidem­mäl­le.

Epätodennäköisiä ystävyyksiä

Entisen lap­si­so­ti­laan sanat mie­les­sä­ni pyrin olemaan läsnä haas­ta­tel­ta­vie­ni elämässä, vaikka kaikkien kohdalla peri­aa­tet­ta oli mahdoton toteuttaa. Vietin paljon aikaani paikoissa, joissa haas­ta­tel­ta­va­ni työs­ken­te­li­vät. Osan kanssa tapasin useasti, toisten kanssa puhuin puhe­li­mes­sa ja muutaman kotona vierailin. Joistain heistä tuli ystäviäni ja olen heidän kanssaan teke­mi­sis­sä myös Suomesta käsin.

Samalla olin hyvin tietoinen erois­tam­me. Suomessa olen opis­ke­li­ja­na pie­ni­tu­loi­nen, mutta Gulussa kuuluin hyvä­tu­loi­sim­paan väes­tön­osaan. Tutkimuskohteeni sen sijaan kuuluvat omassa maassaan vähä­va­rai­sim­pien joukkoon. Jo puhe­li­me­ni, säh­kö­verk­koon liitetty asuntoni ja mah­dol­li­suus lentää tuhansia kilo­met­re­jä tekemään tut­ki­mus­ta kielivät siitä. Lisäksi toinen meistä on kasvanut sodan keskellä, toinen taas ei voi ymmärtää mitä se oikeas­taan edes tar­koit­taa, vaikka sota­ko­ke­muk­sia kerääkin. Käsityksemme maa­il­mas­ta ovat niin kaukana toi­sis­taan ja val­ta­suh­de epä­ta­sa­pai­noi­nen, ettei muuta kannata edes yrittää esittää, sillä tilanne on molem­mil­le osa­puo­lil­le ilmeinen.

Kuva: Niina Ahola.

Toisaalta yhtenä läksynäni opin, että juuri kaikkein arki­sim­mat tilanteet kuten tele­vi­sion kat­so­mi­nen, yhdessä syöminen tai kotias­ka­rei­den teko olivat asioita, jotka syven­si­vät suh­det­tam­me ja toivat maa­il­mo­jam­me lähemmäs toisiaan. Ugandassa kolo­nia­lis­min perintö ja tuloerot näkyvät edelleen pai­kal­lis­ten ja län­si­maa­lais­ten kes­ki­näi­ses­sä suhteessa, missä ugan­da­lai­set toimivat usein kotia­pu­lai­si­na val­koi­sis­sa perheissä. Suomalainen ant­ro­po­lo­gi tis­kaa­mas­sa pai­kal­lis­ten astioita oli omiaan rikkomaan tätä ennak­koa­se­tel­maa.

Graduntekijänä tunnen syvää kii­tol­li­suut­ta tut­ki­muk­see­ni osal­lis­tu­nei­ta kohtaan, sillä he olivat valmiita jakamaan koke­muk­si­aan itselleen täysin vieraalle ihmiselle enkä tiedä olisiko minusta ollut samaan. Ilman heidän apuaan aineis­ton­ke­ruu ei yksin­ker­tai­ses­ti olisi ollut mah­dol­lis­ta. Seuraavana haasteena onkin kir­joit­taa gradu tavalla, joka onnistuu täyt­tä­mään myös siihen osal­lis­tu­nei­den odotukset. Parhaiten tämä onnis­tui­si, mikäli tutkielma ei jää pölyt­ty­mään kirjaston hyllylle.

  • Podcast-lukija: Siiri Sandberg
  • Verkkotaitto: Aino Pohjola
  • Artikkelikuva: Niina Ahola.

Kirjoittaja

Niina Ahola on antropologi ja valtiotieteiden maisteri Helsingin yliopistosta. Hän toimii AntroBlogin työelämäosion toisena toimituspäällikkönä. Niinaa kiinnostaa erityisesti psykologian ja lääketieteen antropologinen tutkimus sekä Itä-Afrikka.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.

Tasa-arvoinen peruskoulu on ollut kiistämätön osa Suomen menestystarinaa. Siitä on muodostunut kansallinen ylpeyden aihe ja vientituote. Erityisen tuen tarpeessa olevien lasten asema kouluissa on kuitenkin paljastanut järjestelmän valuviat ja tasa-arvon tuottamisessa ilmenevät sosiaaliset railot.