Tarjoilija ojentaa hopeisilla ottimilla lautaselleni voipaperin sisään käärityn manoushen. Se on usein Libanonissa aamiaiseksi tai lounaaksi nautittu pizzan tapainen täytetty leipä. Paikalliseen tapaan olen tottunut käyttämään käsiä manoushen syömiseen, mutta nyt hopeaottimet pöydällä saavat minut epäröimään. Kokenut libanonilainen naispoliittikko on kutsunut minut luokseen aamiaiselle. Paikallisista herkuista täytetty pöytä ja esteettisen kokemuksen luomiseen pyrkivä esillepano kertovat kutsujan vieraanvaraisuudesta ja sosiaalisesta statuksesta. Huokaisen helpotuksesta, kun selviää, että ottimet ovat vain koristeita ja nautimme manoushen käsin.
Aamupalakattaus libanonilaisen eliitin edustajan kotona ei eroa kovasti eurooppalaisen eliitin edustajan tai vaikkapa luksushotellin kattauksesta. Tarjottava ruoka sen sijaan on paikallista. Pierre Bourdieu valottaa, kuinka vauraampien yhteiskuntaluokkien keskuudessa muodollisuus korvaa tarpeen eli ruoan funktion. Tärkeää ei ole ainoastaan se mitä nautitaan, vaan miten se nautitaan. Ruoka ei ole vain kehon toimintoja ylläpitävä tarpeellinen materiaali. Tärkeämpiä ovat sen ympärille rakennetut sosiaaliset muodollisuudet ja niiden tunteminen.
Bourdieun tavoin myös muut eliittitutkijat huomattavat, että käytösetiketin ensisijainen tarkoitus on eliitin itsesuojelu ryhmän ulkopuolisilta. Monimutkaisten sääntöjen tarkoitus on ylläpitää eksklusiivisuutta. Brittiläisten yliopistojen, kuten Oxfordin “high table” on osa tällaista perinnettä. Suomalaisilla yliopistoilla on puolestaan omat juhlaperinteensä, joihin vain yliopisto-opiskelijat pääsevät osallistumaan.
Renessanssifilosofi Erasmus Rotterdamilainen määritteli vuonna 1530 ilmestyneessä Käytöksen kultaisessa käsikirjassa hyviä tapoja ja niiden vastakohtia, huonoja tapoja. Näihin kuului muun muassa ruokailuvälineiden käyttö sormien sijaan. Leivän sormilla murtamisen sijaan tuli käyttää veistä. Humanismiin sisältyvä ero eläinten ja ihmisten välillä artikuloitiin juuri ”ihmisten tapojen” kautta: lautasen nuoleminen ja lihasta jäävien luiden jyrsiminen oli eläinten puuhaa. Sosiologi Norbert Eliaksen päämäärähakuinen ja Eurooppa-keskeinen sivilisaatioteoria 1930-luvun lopulla näki haarukan funktion kohteliaisuutena toisia kohtaan. Sen tarkoitus oli säästää muut siltä “epämiellyttävältä spektaakkelilta”, mikä käsillä syömisestä syntyy. Kyseinen sosiologi siis uskoi haarukan voittokulkuun.
Sen lisäksi, että aristokratia erottui tapojensa kautta muusta kansasta, hierarkiaan perustuva sivilisaatio-ajattelu toimii myös erotteluna muista kansoista ja kulttuureista. Kuvaava esimerkki on Lisa Schreirin tutkimus käytösetiketin levittämisestä Ranskassa 1920-luvulla. Nuorille tytöille tarkoitetun Lisette-nimisen sarjakuvalehden erikoissarja “Blanche et Noire” ilmestyi Ranskan siirtomaavallan kukoistuksen aikaan. Sarjan päähenkilön, ranskalaisen valkoisen Madyn isä ostaa tyttärelleen tarinan toisen päähenkilön, ruskean orjatytön Raïssan. Mady opettaa Raïssalle soveliasta käyttäytymistä – kiltteyttä, siisteyttä ja hyviä pöytätapoja. Näin sarjakuva pyrkii vakuuttamaan lukijansa ranskalaisen siveellisyyden paremmuudesta ja samalla normalisoi rasismia.
Haarukalla tai ilman – syömiseen liittyvät traditiot eivät ole vapaita politiikan ja vallan kiemuroista.
Lukemista
- Lise Schreier, “The Adventures of Good Girls: Drawing French etiquette over the Haitian Revolution”, Transition, Issue 121, 2016, pp. 50-65.
