Kirjoitin googlen haku­kent­tään perä­tys­ten sanat ”ant­ro­po­lo­gi” ja ”tera­peut­ti”. Etsin alaa vaih­ta­nut­ta henkilöä, joita on tätä nykyä noin puolet Suomessa asuvista työs­sä­käy­vis­tä – kaikki heistä eivät tosin ole päätyneet ant­ro­po­lo­gis­ta tera­peu­tik­si. Neljän päivän perästä löysin itseni sovitusta tapaa­mi­ses­ta Hämeentien ravintola Sävelestä. 

Jututin uraa­uur­ta­vaa kir­jai­li­jaa ja luen­noit­si­jaa, joka kaikkien muiden pro­jek­tien­sa sivussa oli jo kymmenen vuoden ajan pitänyt psy­ko­te­ra­peu­tin vas­taan­ot­toa kata­ja­nok­ka­lai­ses­sa jugend­ta­los­sa. Hän kertoi saaneensa poh­ja­kou­lu­tuk­sen­sa ant­ro­po­lo­gias­ta, jonka pää­ai­neo­pis­ke­lun saattoi suo­ma­lai­ses­sa yli­opis­tos­sa aloittaa ensim­mäis­tä kertaa vuonna 1986. Samana vuonna hän aloitti omat opintonsa.

Katriina Järvinen, 56, on kertonut jul­ki­suu­des­sa avoimesti taus­tas­taan työ­väen­luok­kai­sen, fun­da­men­ta­lis­ti-hel­lun­tai­lai­sen perheen tyttärenä. Elämäntarina on toiminut niin ant­ro­po­lo­gian opis­ke­luis­sa kuin tera­peu­tin työssä oma­lei­mai­se­na vii­te­ke­hyk­se­nä, joka on tarjonnut tie­tyn­lais­ta kat­san­nol­lis­ta syvyyttä. Järvinen kertoo tähä­nas­ti­sen elämänsä ylit­tä­neen kaikki hänen odo­tuk­sen­sa ja elävänsä unel­maan­sa. Miten hän tähän päätyi?

Nuorena ant­ro­po­lo­gi­na Järvinen kritisoi varsin voi­mak­kaas­ti psy­ko­te­ra­pi­aa hoi­to­muo­to­na ja näki sen olevan tietyllä tapaa län­si­mai­sen indi­vi­dua­lis­min kukkanen. Henkilökohtaista henkistä kuormaa ja sisäisiä ris­ti­rii­to­ja oli kuitenkin kertynyt: olihan takana 19 ensim­mäis­tä elin­vuot­ta tiukan rajatussa kol­lek­tii­vi­ses­sa kult­tuu­ris­sa, jossa tärkeintä oli alistua Jumalan tahdon alle.

Koska muualla ympä­röi­väs­sä yhteis­kun­nas­sa vallitsi voimakas yksi­lö­kes­kei­syys, Järvisen tuli usko­nyh­tei­sös­tä eroamisen jälkeen asemoida itsensä uudella tavalla. Tämä ei tapah­tu­nut aivan kivut­to­mas­ti. Tiettyjen käsit­te­le­mät­tö­mien asioiden tähden Järvinen päätti hakeutua nel­jän­kym­pin kyn­nyk­sel­lä terapiaan. Silloin hän ymmärsi monien ongel­mien­sa kyt­key­ty­vän nime­no­maan individualismiin:

“Individualistisessa kult­tuu­ris­sa katsotaan, ettei yksilö saisi hylätä itseään tai tar­pei­taan. Aikaisemmin en ymmär­tä­nyt, että tämä on ollut se kulttuuri, johon liit­ty­mis­tä mun on tullut opetella olan takaa. Jos tässä yhteis­kun­nas­sa vallalla olisi ollut kol­lek­tii­vi­nen kulttuuri koko­nai­suu­des­saan, niin mun ongelmat olis ollut tosi erilaisia.”

Psykoanalyysiin pereh­ty­nyt tera­peut­ti käytti harvoin tapaa­mi­sis­sa omaa ääntään. Mutta kun Järvinen tera­pia­ru­pea­man lop­pu­vai­hees­sa ajatteli eräällä istun­nol­la ääneen, todeten tera­pia­työn alkaneen kiin­nos­taa häntä amma­tin­har­joi­tus­mie­les­sä, tera­peut­ti innostui ja rohkaisi Järvistä.

“Jätin asian hautumaan muu­ta­mak­si vuodeksi. Sitten törmäsin erääseen mai­nok­seen Helsingin yli­opis­ton jär­jes­tä­mäs­tä kol­mi­vuo­ti­ses­ta psy­ko­te­ra­peut­ti­kou­lu­tuk­ses­ta, joka ei ollut pois­sul­jet­tu kaikilta muilta paitsi psy­ko­lo­geil­ta ja lää­kä­reil­tä. Sinne päädyin ja se oli menoa sit.”

Järvinen ajattelee, että hänestä tuli ant­ro­po­lo­gi jo varhain. Köyhän työ­läis­per­heen tyttönä hän joutui teke­mi­siin lap­suu­den­ko­tin­sa ympä­ris­tös­sä Tampereella niin omistavan luokan edus­ta­jien kuin pieniä vuo­kra­huo­neis­to­ja asuttavan “rupusakin” kanssa. Samaan kes­kus­tas­sa sijait­se­vaan asuin­kort­te­liin mahtui myös tai­tei­li­joi­ta. Romanit ja kulkurit kiersivät siihen aikaan ovelta ovelle, joten lap­suu­den­per­heen tykönä oli kah­vit­te­le­mas­sa usein jos minkä tien kulkijaa — vaikkei rahaa peri­aat­tees­sa vie­raan­va­rai­suu­teen olisikaan löytynyt. 

“Muistan kuinka usein katselin nenä ikkunassa ulos ja imin itseeni eri­lai­suut­ta. En saattanut ymmärtää, miten ihmiset elivät niin eri tavoin. Se ei lopulta koskaan ole lakannut kiin­nos­ta­mas­ta mua.”

Ylioppilaaksi päästyään Järvinen pakeni oman elämänsä mörköjä ja muutti Tukholman Rinkebyhyn, jonka asuk­kais­ta oli tuohon aikaan 96 % maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­sia ihmisiä. Suomessa tilanne oli tuolloin vielä hyvin toi­sen­lai­nen. Ruotsissa Järvinen siivosi työkseen. Jossain vaiheessa hänessä heräsi kaipuu opiskella jotain, muttei lainkaan tiennyt mitä.

Yhtenä päivänä eräs työkaveri kertoi Järviselle haa­vees­taan opiskella ant­ro­po­lo­gi­aa. Moisesta alasta Järvinen ei ollut aiemmin kuullutkaan.

“Siivoojakaveri osasi kertoa ant­ro­po­lo­gian tutkivan sitä, kuinka kaik­kial­la ja kaikkina aikoina ihmiset ovat syntyneet ja kuolleet, hank­ki­neet siinä välissä elantonsa, lisään­ty­neet, huo­leh­ti­neet jäl­ke­läi­sis­tään, jär­jes­tä­neet elämän mer­ki­tyk­sel­li­syy­den kysy­myk­set ja kos­mo­lo­gi­set seli­tyk­set omalla tavallaan. Ymmärsin siltä sei­so­mal­ta, että tol­las­ta­han mä olin miettinyt koko elämäni!”

Kutsuu sitä sat­tu­man­kau­pak­si tai joh­da­tuk­sek­si, tulevana syksynä tuota vielä hyvin tun­te­ma­ton­ta alaa alettiin opettaa Suomessa ensim­mäis­tä kertaa maamme his­to­rias­sa, Helsingin yli­opis­tos­sa. Järvinen oli ensim­mäis­ten opis­ke­li­joi­den joukossa.

Antropologia upposi Järviseen heti kuin veitsi sulaan voihin. Heti ensim­mäi­ses­tä tent­ti­kir­jas­ta lähtien hän tajusi kaiken infor­maa­tion kolah­ta­van toden teolla:

“Ajattelin jokaisen kirjan kohdalla, että mitä tää tarkottaa mun omassa elä­mäs­sä­ni. Kävin kaiken oppi­ma­te­ri­aa­lin läpi kauhean hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti. Välillä tuntui, että lähti joku 1000 kaloria lukiessa! Otin kaiken niin tosissaan.”

Opinnot olivat, Järvisen omin sanoin, hänen ensim­mäi­nen oma tera­pian­sa. Seminaaritöissä hän on myöhemmin hah­mot­ta­nut käsi­tel­leen­sä sellaisia aiheita, jotka etäisellä tavalla lin­kit­tyi­vät hänen omaan elämäänsä. Olihan hän kokenut olevansa vähem­mis­tö­kult­tuu­rin edustaja usko­vais­taus­tan­sa tähden ja aka­tee­mi­sis­sa ympy­röis­sä outolintu työ­väen­luo­kan edus­ta­ja­na.

Graduvaiheeseen kerit­ty­ään Järvinen oli jo työ­suh­tees­sa sosi­aa­lip­sy­ko­lo­gian lai­tok­sel­la, tut­ki­musa­vus­ta­jan teh­tä­vis­sä. Työn kautta hän pääsi mukaan pro­jek­tiin, jossa tar­koi­tuk­se­na oli tutkia suo­ma­lais­ten itse­mur­hia. Kvalitatiivinen aineisto koostui asiak­kaan­sa menet­tä­nei­den mie­len­ter­veys­sek­to­rin työn­te­ki­jöi­den haas­tat­te­luis­ta.

Vaikka aihe ei saanut juurikaan ymmär­rys­tä ant­ro­po­lo­gian oppiai­nees­sa, gradu poiki vas­ta­val­mis­tu­neel­le saman tien töitä sen aikai­sel­la Terveyden ja hyvin­voin­nin lai­tok­sel­la. Myöhemmin Järvinen opetti ant­ro­po­lo­gi­aa avoimessa yli­opis­tos­sa, mutta jatko-opinnot sosi­aa­lip­sy­ko­lo­gias­sa jäivät lopulta vii­toit­ta­maan tule­vai­suu­den polkuja pysyvästi.

Reilu neli­kymp­pi­nen Järvinen mietti, kuinka eriar­vois­ta­va psy­ko­te­ra­pia­kou­lu­tus olikaan. Koska kou­lut­tau­tu­mi­nen maksaa maltaita, psy­ko­te­ra­peu­tik­si ajautuu helposti hen­ki­löi­tä hyvin toi­meen­tu­le­vas­ta keskiluokasta.

“Jotenkin mietin sitä porukkaa: kaikki oli nai­mi­sis­sa, kaikki oli heteroita.. Sit kun käytiin suku­ta­ri­noi­ta läpi, niin ihan muutamaa lukuun ottamatta kaikki oli melko hyvä­osai­sis­ta perheistä.”

Myöhemmin Järvinen on kokenut, että hänelle on ollut hyötyä hen­ki­lö­his­to­rias­taan. Moni asiakas on kertonut suoraan tulleensa Järvisen vas­taa­no­tol­le tämän taustan tähden: 

“Yksikin asiakas totesi, että saattoi kertoa mulle tietyistä asioista melko varhain, koska tiesi tulevansa ymmärretyksi.”

Jos asiakas ei elä kes­ki­luok­kai­ses­sa maa­il­mas­sa, hän tarvitsee Järvisen mukaan aivan erilaisia tietoja, taitoja ja ymmär­rys­tä. Hän toteaa kuitenkin olevansa tietyssä määrin etu­lyön­tia­se­mas­sa suhteessa muihin amma­tin­har­joit­ta­jiin, ei yksin hen­ki­lö­his­to­rian­sa, vaan myös ant­ro­po­lo­gian opin­to­jen­sa tähden. Tällä Järvinen tar­koit­taa sitä, kuinka monen muun kou­lu­tuk­sen pohjalta on paljon suurempi toden­nä­köi­syys nojautua tiet­tyi­hin ste­reo­ty­pioi­hin.

Tästä Järvinen sai todis­tus­ta tera­pia­kou­lu­tuk­sen­sa aikana, kun erään har­joi­tuk­sen aikana hän kertoi muulle ryhmälle uskon­nol­li­ses­ta taus­tas­taan. Ryhmää johtanut kou­lut­ta­ja oli todennut tähän, kuinka kaiken sek­su­aa­li­suu­teen liittyvän täytyy olla Järviselle hyvin vaikeaa.

“Siinä tilan­tees­sa ajattelin, että hetkonen, mä en puhunut mitään sek­su­aa­li­suu­des­ta! En ikinä itse tekisi tällä kou­lu­tuk­sel­la tollasta virhettä, että rupeaisin arvai­le­maan jotakin. Antropologina mulle on niin juntattu päähän, kuinka tulee varoa ettei nää omilla sil­mä­la­seil­la toista kult­tuu­ria. Tää on se, mistä mä hyödyn töissä ihan jok’ikinen päivä!“

Järvinen korostaa, kuinka eri­lai­sis­sa kon­teks­teis­sa ihmiset ovat sosi­aa­lis­tu­neet. Siksi ei voi koskaan ottaa läh­tö­koh­dak­seen, että vain pelkällä intui­tiol­la oival­tai­si toisen kertomaa. Psykoterapeuttina hän ajattelee aloit­ta­van­sa jokaisen asiak­kaan­sa kohdalla hitaan kent­tä­työn. Kukaan ei ole koskaan sellainen mil­lai­sek­si ensin kuvit­te­lee. Pitää hankkia ihan val­ta­vas­ti tietoa ja siitä huo­li­mat­ta olla tietoinen, kuinka vähän pystyy siltikään ymmärtämään. 

Nykyisessä työssään Järvinen asen­noi­tuu ant­ro­po­lo­gin tavoin pyrkien olemaan herkkänä sille, mitä toinen ihminen todella sanoo. Yhteiskuntatieteilijät ovat Järvisen mukaan parhaita tul­kit­se­maan ihmisten erilaisia elämisen todellisuuksia. 

“Jos olisin opis­kel­lut psy­ko­lo­gi­aa tähän tera­peu­tin ammattiin, niin lähtisin paljon enemmän ole­tuk­ses­ta, että on jotkut normaalit olemassa. Nyt joudun miet­ti­mään paljon enemmän, mil­lai­sis­sa olo­suh­teis­sa ihminen elää ja kuinka hänen mää­rit­te­le­män­sä normaalit saattaa toimia erittäin hyvin siinä ympä­ris­tös­sä, missä hän elää.“

Ekstrabonus Järvisen mukaan hänen poh­ja­kou­lu­tuk­ses­taan on nykyi­ses­sä moni­kult­tuu­ris­tu­vas­sa ja moniar­vois­tu­vas­sa yhteis­kun­nas­sa. Vasta ihmisen puhea­va­ruu­teen tutus­tues­sa saattaa saada kiinni siitä yksi­lö­ta­son kult­tuu­ris­ta, jossa ihminen elää. 

“Koen, että ant­ro­po­lo­gian opinnot aivopesi mut hyvällä tavalla aja­tuk­seen, joka on tän mun nykyisen työn pohja: se mitä näen sil­mil­lä­ni ja pidän itses­tään­sel­vyy­te­nä ei ole koskaan sama toiselle. Jopa samassa tilan­tees­sa ollessa, tila voi näyt­täy­tyä kahdelle ihmiselle täysin erilaisena.”

Järvinen kuitenkin korostaa, ettei mikään tietty koulutus takaa onnis­tu­mis­ta tera­peu­tin työssä. Ennemminkin tulee olla yltiö­päi­sen kiin­nos­tu­nut asioista ja kyky ajatella.

“Itseasiassa tera­peu­tin ei tarvitse vält­tä­mät­tä itse tietää kovinkaan paljon, koska tieto on sillä ihmisellä itsellään. Vaikka mä osaisin unis­sa­ni­kin kaikki hienot teoriat ja tietäisin sata keinoa ratkaista tietty ongelma, niin se ei yleensä kauheesti auta. Kaikki tapahtuu asiakaslähtöisesti.”

Antropologina saattaa myös havahtua siihen surul­li­seen todel­li­suu­teen, kuinka monella yksilön ongel­mal­la onkin raken­teel­li­set juuret. Tällöin kyseessä on yhteis­kun­ta­ta­son ongelma, joka on jäänyt syystä tai toisesta yksilön kan­net­ta­vak­si. Tällöin on apua yksilön elämää kehys­tä­vän jär­jes­tel­män toiminnan luonteen ana­lyy­sis­tä, jolloin saattaa myös tehok­kaam­min osoittaa yksilön mah­dol­li­suu­det toimia systeemin sisällä.

Ammatillisessa mielessä Järvinen kertoo pitävänsä yllä mottoa mää­rä­tie­toi­ses­ta ajautumisesta. 

“Jos olisin aina pitänyt kaikista suun­ni­tel­mis­ta­ni kiinni, niin olis ihan hirveen paljon tylsempi tää elämä. Tilaisuuteen tart­tu­mi­nen on mun juttu. En kui­ten­kaan tarkoita sillä mitään hol­ti­ton­ta, vaikka kyllähän mutkat matkassa aina vähän hidastaa menoa.”

Sisältöihmisenä Järvistä eivät kiinnosta muo­to­sei­kat. Saavutusten sijaan hän on aina perus­ta­nut työn mie­lek­kyy­teen. Nyt hän kokee tekevänsä työtä, jossa on läsnä yksi­lö­ta­son aut­ta­mi­sen lisäksi yhteis­kun­nal­li­nen aspekti: yksilön voidessa hyvin kas­va­te­taan mah­dol­li­suuk­sia, että häntä ympä­röi­vis­sä yhtei­söis­sä saa­tet­tai­siin voida hyvin.

“Musta tuntuu, että oon aina tehnyt yhtä ja samaa työtä. Kirjoitan kirjoja tietystä perus­ki­vus­ta, jonka kanssa kamp­pai­len. Se kipu oli mun voimavara, kun opetin ja se on mun voimavara myös tässä tera­peu­tin työssä. Se saa vaan erilaisia muotoja.”

Sanotaan, että tai­tei­li­ja tekee koko elämänsä yhtä ja samaa teosta. Huolimatta roolista, Järvinen toivoo, että saisi lopun elämänsä elää ihmisten keskellä ja miettiä ihmisten kummallisuutta.