Heittoja: Äitiyspakkauksesta puuttuvat käyttöohjeet

Äitiyspakkaus puhu­tut­taa sään­nöl­li­ses­ti. Viime aikoina mediassa on kes­kus­tel­tu mm. pak­kaus­ma­te­ri­aa­lien kemi­kaa­leis­ta ja pak­kauk­sen mah­dol­li­ses­ta uudelleen nimeä­mi­ses­tä. Myös laatikon sisältö ja vaat­tei­den kuosit mie­ti­tyt­tä­vät usein niin Kelaa kuin kan­sa­lai­sia­kin. Antropologin näkö­kul­mas­ta kat­sot­tu­na äitiys­pak­kauk­ses­sa on yksi iso puute, jonka mer­ki­tys­tä etenkin ensi­ker­ta­lais­ten van­hem­pien hyvin­voin­nin kannalta ei Suomessa laajemmin tie­dos­te­ta. Pakkauksesta nimittäin puuttuvat käyt­tö­oh­jeet – ilman ohje­kir­jaa lähe­tet­tä­vä pakkaus tuo mukanaan mie­li­ku­van, että ohjeita ei tarvita.

Äitiyspakkaus on kuin antaisi auton ajo­kor­tit­to­mal­le. Tulevat vanhemmat saavat ihme­tel­tä­väk­seen kasan tavaraa, joka herättää heissä useita kysy­myk­siä. Ovatko nämä hanskat vai sukat? Miten tätä käytetään? Onko tämä sisä- vai ulko­käyt­töön? Pakkaukseen kuului aiemmin käytännön opas, jossa ker­rot­tiin ras­kau­des­ta, syn­ny­tyk­ses­tä ja vau­van­hoi­dos­ta. Vuonna 2011 Kela luopui “esit­tei­den” jaka­mi­ses­ta pak­kauk­sen yhtey­des­sä. Neuvolan ja syn­ny­tys­sai­raa­loi­den jakamat esitteet taas eivät koske pakkausta tai sen sisältöä. Konkreettista ohjeis­tus­ta vau­van­hoi­toon ne tarjoavat muutenkin suh­teel­li­sen vähän.

Ensikertalaiselle van­hem­muus tuo mukanaan kymmeniä kysy­myk­siä ja uusia asioita päi­vit­täin. Tämä on luon­nol­li­nen osa uuden elä­män­vai­heen alkua. Hämmennys ja epä­var­muus eivät kui­ten­kaan ole posi­tii­vi­sia kom­po­nent­te­ja yhtälössä, jonka kautta van­hem­muu­teen kasvetaan. Monissa kult­tuu­reis­sa niiden uhkaa pyritään torjumaan koh­dis­ta­mal­la etenkin äiteihin erityisiä varo­toi­men­pi­tei­tä.

Ensikertalaiselle van­hem­mak­si tulo on pro­ses­sin­omai­nen elä­män­vai­he, jossa siir­ry­tään uuteen rooliin. Antropologit puhuvat limi­naa­li­suu­des­ta; huterasta tasa­pai­noi­lus­ta kahden statuksen välillä, josta yksilö tavalla tai toisella suuntaa kohti uutta vakaata asemaansa. Antropologit Gwen Stern ja Laurence Kruckman kuvai­le­vat, kuinka tätä ajan­jak­soa pidetään monissa ei-län­si­mai­sis­sa kult­tuu­reis­sa aikana, jolloin äiti on hyvin haa­voit­tu­vai­nen. Jotta siirtymä uuteen rooliin tapah­tui­si ongel­mit­ta, ei tuoretta äitiä jätetä het­kek­si­kään yksin vauvansa ja aja­tus­ten­sa kanssa. Tällaisissa kult­tuu­reis­sa lähisuvun tarjoaman kon­kreet­ti­sen ja emo­tio­naa­li­sen tuen keskiössä on avunanto uuteen rooliin liit­ty­vien odotusten täyt­tä­mi­ses­sä ja vas­ta­syn­ty­neen hoidossa. Tuoreille van­hem­mil­le kerrotaan ja näytetään “miten” toimia van­hem­pa­na.

Suomalaisessa kult­tuu­ris­sa “miten” on pitkälti jokaisen oma asia. Nettifoorumeita selail­les­sa käy selväksi, että etenkin äidin kuuluisi kuin luon­nos­taan pystyä hoitamaan lastansa ilman kenenkään muun apua. Antropologit Anne Becker ja Dominic Lee huo­maut­ta­vat, että moder­neis­sa län­si­mais­sa tuoreen vanhemman haurautta ei tie­dos­te­ta tarpeeksi ja naisten odotetaan todis­ta­van kykynsä selviytyä äitiyden haas­teis­ta. Näissä yhteis­kun­nis­sa haa­voit­tu­vuu­den osoit­ta­mi­nen liitetään usein heik­kou­teen, epä­pä­te­vyy­teen ja epä­on­nis­tu­mi­seen. Yksin pär­jää­mi­sen kulttuuri han­ka­loit­taa avun tai neuvojen pyy­tä­mis­tä. Vaikka ympärillä olisikin tuki­ver­kos­to, monet vanhemmat tus­kai­le­vat poh­ties­saan, kuinka usein kehtaa kysyä neuvoa ja keneltä.

Niin kauan kuin äitiys­pak­kaus ei anna tietoa siitä, “miten” toimia van­hem­pa­na, se vahvistaa kult­tuu­ris­ta käsitystä van­hem­muu­des­ta auto­maat­ti­ses­ti osat­ta­va­na yksi­lö­suo­ri­tuk­se­na. Aivan kuin vas­taa­not­ta­jan kuuluisi tietää, mihin ja miten näitä tavaroita käytetään. Pakkauksen vas­taa­not­ta­mi­nen on monille mer­kit­tä­vä hetki: Saapunut laatikko on ison viral­li­sen tahon tunnustus siitä, että sinusta on nyt tulossa vanhempi. Tämä tunnustus kuitenkin kuiskaa: “kyllä sinä osaat, ihan itse.” Jos kult­tuu­ris­sam­me oletetaan tästä val­ta­vas­ta elä­män­muu­tok­ses­ta suo­riu­tu­mi­sen olevan poh­jim­mil­taan kiinni van­hem­mis­ta itsestään, on etenkin tuoreen äidin helppo tulkita koke­mat­to­muu­den mukanaan tuoma luon­nol­li­nen osaa­mat­to­muus omaksi syyksi. Siksi äitiys­pak­kauk­sen herät­tä­mät kysy­myk­set ilman vas­tauk­sia ovat erään­lai­nen tahaton ansa.

Esimerkit muista kult­tuu­reis­ta osoit­ta­vat, että siirtymää van­hem­muu­teen tulisi tukea etenkin kon­kreet­tis­ten neuvojen ja tiedon kautta. Vaikka epä­var­muus on normaali osa van­hem­mak­si kas­va­mis­ta, voi sen kanssa yksin jääminen altistaa syvem­mäl­le ahdin­gol­le. Sen sijaan, että van­hem­mil­le tarjotaan laa­ti­kol­li­nen kysy­myk­siä tilan­tees­sa, jossa monet asiat tuntuvat jo valmiiksi epä­var­moil­ta, pitäisi resurs­se­ja tule­vai­suu­des­sa käyttää entistä ohjeis­ta­vam­man pak­kauk­sen kokoa­mi­seen. Pukemisessa neu­vo­mi­nen on luon­nol­li­ses­ti hankalaa muun muassa vuo­de­nai­ko­jen vai­kut­taes­sa siihen mer­kit­tä­väs­ti, mutta vaikkapa suuntaa-antava “näin puet ja hoidat vauvaasi äitiys­pak­kauk­sen tava­roil­la” -opas kon­kreet­ti­si­ne esi­merk­kei­neen auttaisi jo paljon. Se poistaisi osan kysy­myk­siä, joita odot­ta­vien ja tuoreiden van­hem­pien päässä pyörii. Ja kun neuvo annetaan pyy­tä­mät­tä, ei vanhempi joudu tilan­tee­seen, jossa hän joutuu pohtimaan keh­taa­mis­ta tai kasvojen menet­tä­mis­tä.

Nykyinen tarve etsiä “käyt­tö­oh­jeet” äitiys­pak­kauk­sen ulko­puo­lel­ta kertoo siitä, että eri julkisten orga­ni­saa­tioi­den vas­tuu­alu­eet on asetettu perheiden hyvin­voin­nin edelle. Luotettavuusasteeltaan vaih­te­le­vaa tietoa on maailma ja internet pul­lol­laan, mutta Kelan tapaisen kaikkien tunteman viral­li­sen tahon tarjoamat sanomat ovat ihmisten silmissä erityisen mer­ki­tyk­sel­li­siä. Nykyisessä muo­dos­saan äitiys­pak­kaus antaa välineet täysin uuteen työ­teh­tä­vään, muttei perehdytä siihen. Pakkaus on vain pieni osa suo­ma­lais­ta van­hem­muus­kult­tuu­ria, mutta sen mukanaan tuomaa viestiä ei pitäisi vähätellä. “Ei kukaan ole seppä syn­tyes­sään” olisi van­hem­pien henkisen hyvin­voin­nin kannalta parempi viesti, kuin “tässä välineet, anna mennä”.

  • Verkkotaitto: Aino Pohjola

Kirjoittaja

Suvi Jaakkola on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin toinen päätoimittaja. Suvia kiinnostavat mm. liminaaliset elämäntilanteet, psykologisen antropologian soveltaminen käytäntöön sekä robottien ja ihmisten yhteiselo.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Lasten kehitys osallistuviksi nuoriksi ja myöhemmin aikuisiksi ei tapahdu noin vain. Lapset oppivat niin arkisia toimia kuin suurempia yhteiskunnallisia asioita leikin, osallistumisen ja havaintojensa kautta. Aikuiset näyttävät osaltaan esimerkkiä ja opettavat, kuinka yhteiskunnassa toimitaan. Se, millaista käytöstä vanhemmat lapsilta odottavat, ja millaisiin toimiin ja leikkeihin lapsia ohjataan, muovaa lapsia ihmisinä ja kansalaisina. ALL-YOUTH-hanke toteutti yhdessä Bassoradion kanssa presidentinvaalien aikaan ”Suuren pressakyselyn”, jossa kartoitimme nuorten ajatuksia yhteiskunnan ongelmista, presidentti-instituutiosta ja äänestämisestä.

Jokaisen lapsen elämässä tulee vastaan aika, jolloin on opittava vessatavoille. Meillä tämä tarkoittaa vaipoista potalle siirtymistä. Eri puolilla maailmaa tämäkin rituaalinen elämänvaihe järjestyy monin eri tavoin. Afrikan Norsunluurannikolla elävän beng-kansan lasten “pottatreeni” aloitetaan mahdollisimman varhain, vain muutaman päivän ikäisenä, antamalla vauvalle suolen tyhjentävä peräruiske kahdesti päivässä.

Vaikka sosiaalinen media on ollut keskuudessamme vasta hetken, meillä on jo monia käsityksiä siitä, millä tavalla sitä kuuluisi käyttää. Sosiaalinen media onkin hauska väylä kulttuurisen merkityksenannon tarkasteluun. Se on useimmille meistä arkipäiväinen, hyvin tuttu ja läheinen asia. Se kietoutuu ihmissuhteisiimme, työhömme sekä käsityksiimme siitä, millaisia ihmiset ovat. Lisäksi se on yhtä aikaa sekä erittäin globaali että vahvasti paikallisväriä ottava ilmiö. Millaisia eroja kulttuurien välinen vertailu paljastaa somen käytön tavoissamme?