Elämän muodot ja tieteen tiet – Tim Ingoldin haastattelu

”Lapsuudessani tiede näyttäytyi kiitollisuuden osoittamisena maailmalle, jolle olemme velkaa olemassaolostamme.”

Näin totesi Aberdeenin yli­opis­ton ant­ro­po­lo­gian pro­fes­so­ri Tim Ingold vie­rail­les­saan kuudennen Art of Research -kon­fe­rens­sin pää­pu­hu­ja­na Aalto-yli­opis­tos­sa viime mar­ras­kuus­sa. Tuona syk­syi­se­nä aamuna vas­ta­val­mis­tu­nut Länsimetro toi Espoon Otaniemeen myös AntroBlogin, jolle englan­ti­lai­sant­ro­po­lo­gi kertoi hieman urastaan, aja­tuk­sis­taan ja tule­vai­suu­den suun­ni­tel­mis­taan luki­joi­dem­me riemuksi.

Ingold tunnetaan hyvin filo­so­fi­ses­ta ja toi­veik­kaas­ta, kielellä lei­kit­te­le­väs­tä lähes­ty­mis­ta­vas­taan ihmisen ole­mas­sao­loon, toi­min­taan ja suh­teel­li­suu­teen ympä­ris­tös­sään. Uransa aikana hän on antanut laaja-alaisten kiin­nos­tuk­sen koh­tei­den­sa vapaasti ohjata aka­tee­mis­ta polkuaan. Osoituksena tästä toimii hänen teostensa moni­puo­li­nen aihekunta, joka on viime aikoina käsit­tä­nyt muiden muassa elossa olemisen käsitettä (Being Alive, 2011), linjoja ja viivoja (Lines, 2007 ja The Life of Lines, 2015), tekemisen ja luomisen moni­tie­tei­siä ilme­ne­mis­muo­to­ja (Making, 2013) sekä kou­lu­tus­ta (Anthropology and/​as Education, 2017). Haastattelun aikana ehdimme myös käsitellä mie­li­ku­vi­tus­ta, toivoa, tietoa, ant­ro­po­lo­gian ja etno­gra­fian eroja, sie­ni­rih­mas­to­ja ja Sallan kuntaa.

Kentällä pohjoisessa

Tim Ingoldin per­he­taus­ta vaikutti osaltaan hänen lap­suu­ten­sa tie­de­kiin­nos­tuk­seen. Hänen isänsä Cecil Terence Ingold oli mykologi eli sie­ni­tut­ki­ja, ja Tim päätyi itsekin mate­ma­tii­kan kautta luon­non­tie­tei­den opis­ke­luun — Briteissä yli­opis­toon pyrkivien kun oli tehtävä oppia­ne­va­lin­tan­sa jo nuorella iällä. Hän kuitenkin koki luon­non­tie­teet ajatuksia rajoit­ta­vik­si, ja ahdistui koke­mas­taan kuilusta luon­non­tie­tei­den ja huma­nis­tis­ten tieteiden välillä. Yrittäessään etsiä alaa, joka kuroisi tätä kuilua umpeen, hän päätyi ant­ro­po­lo­gi­aan kiin­nos­tus­poh­jal­ta. ”Ja sillä tiellä olen jatkanut, vaik­kei­vät kaikki ihan ehkä pidä tämän­het­ki­siä teke­mi­siä­ni ant­ro­po­lo­gia­na”, Ingold naurahtaa. ”Joskus tuntuu, että ant­ro­po­lo­gia on mennyt yhteen suuntaan ja minä toiseen, mutta mene ja tiedä.” 

Heti toh­to­ri­no­pin­to­jen aluksi Ingoldin oli pää­tet­tä­vä, missä hän suo­rit­tai­si kent­tä­työn­sä. Kohteeksi vali­koi­tui – hieman yllättäen – Suomi. 1970-luvun alussa brit­tiant­ro­po­lo­git suun­ta­si­vat lähes yksi­no­maan impe­riu­min vanhoihin siir­to­mai­hin, kuten Australiaan, Kaakkois-Aasiaan ja eri puolille Afrikkaa. Harva tutki esi­mer­kik­si Latinalaista Amerikkaa, eikä Eurooppaa juuri kukaan. Sen hetkisen elä­män­ti­lan­teen huomioon ottaen Ingoldin valinta oli ymmär­ret­tä­vä:

”Halusin olla samassa maassa kuin tuleva vaimoni, joka opiskeli silloin Turussa, ja aikai­sem­min tapaa­mie­ni kolt­ta­saa­me­lais­ten tuttujen kautta päätin suunnata Sevettijärvelle. Yliopistoni ant­ro­po­lo­gian lai­tok­sel­la se herätti häm­men­nys­tä. Kun selitin pro­fes­so­ri Meyer Fortesille, että tekisin kent­tä­työ­ni Lapissa, hän tokaisi: ’Sinulla taitaa olla makuusa­na­kir­ja.’ En ihan ymmär­tä­nyt, mitä hän sillä tarkoitti. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että ’makuusa­na­kir­ja’, eli sleeping dic­tio­na­ry, oli brit­ti­läis­ten siir­to­maa­vir­kai­li­joi­den käyttämä nimitys pai­kal­li­sis­ta rakas­ta­jat­ta­ris­taan. Jopa Bronislaw Malinowski oli käyttänyt sitä termiä, eikä minulla ollut aavis­tus­ta­kaan. Sehän oli aivan kauheasti sanottu!” 

Image Title. Kuva: Jack Sarre/​Flickr (CC BY 2.0)

Sevettijärvellä syntyi väi­tös­kir­ja kolt­ta­saa­me­lais­ten parissa, ja vuonna 1980 Ingold julkaisi arktisten kansojen poro­suh­tei­ta käsit­te­le­vän Hunters, Pastoralists and Ranchers -teoksen. Jatkotutkimuksia varten Ingold palasi Lappiin vaimonsa ja kahden poikansa kanssa vielä samana vuonna – tällä kertaa Sallan kuntaan. 

”Nykyiset Salla ja Sevettijärvi syntyivät molemmat sodan­jäl­kei­sen asu­ka­se­va­kuoin­nin myötä”, hän selittää. ”Tarkoituksenani oli tutkia koke­muk­sia pitkän aikavälin asu­kas­siir­ros­ta. Silloin puolet Sallan asuk­kais­ta oli kotoisin Neuvostoliitolle luo­vu­te­tuil­ta alueilta, joiden väkeä siir­ret­tiin Suomen syr­jä­seu­duil­le.”

Ingold asui per­hei­neen Sallan kir­kon­ky­läs­sä noin vuoden. Tuloksena syntyi muutama artikkeli ja valtava määrä muis­tiin­pa­no­ja, mutta Salla-projekti jäi kes­ke­ne­räi­sek­si muiden kiin­nos­tus­ten viedessä hänen huomionsa.

Rihmastoja ja linjoja

Ingold tunnetaan erityisen hyvin ympä­ris­tö­ant­ro­po­lo­gian piirissä The Perception of the Environment -essee­ko­koel­mas­ta, jossa hän käsit­te­lee muiden muassa maiseman ilme­ne­mis­tä ja ihmisen suhdetta muihin elol­li­siin. Poronhoitotutkimuksista lähteneen ihmisten ja eläinten välisen suhteen tar­kas­te­lun lisäksi hän ehti aikoinaan palata hetkeksi myös mykologi-isänsä tut­ki­mus­koh­tei­siin, poh­ti­mal­la sieniä mallina ihmisen sosi­aa­li­suu­del­le. Sienistä näkee yleensä vain maasta pil­kis­tä­vän itiöemän, joka on pelkkä pieni osa itse eliötä; valtaosa sienestä kun koostuu piilossa olevasta rih­mas­tos­ta, joka voi yltää hyvinkin kauas. Hieman samalla lailla ihmis­ke­hon voisi käsittää fyysisenä, näkyvänä osana muutoin näky­mä­tön­tä sosi­aa­lis­ten suhteiden sie­ni­rih­mas­toa.

”Ajatus tästä rih­mas­tol­li­ses­ta hen­ki­löy­des­tä hiipi mieleeni jutel­tua­ni sie­ni­tut­ki­ja Alan Raynerin kanssa. Kirjoitin siitä aikoinaan luennon American Anthropological Associationille, mutten koskaan lähtenyt kehit­tä­mään sitä pidem­mäl­le – nyky­ään­hän maailman ja yhtei­sö­jen tar­kas­te­lu rih­mas­toi­na on tosi suosittua. Myöhemmin huomasin, että myko­lo­gian ja ant­ro­po­lo­gian välillä on muutenkin olemassa yhteys. Isäni ei sitä ymmär­tä­nyt, mutta molemmat edustavat saman­lais­ta kiusal­lis­ta porukkaa tie­tee­na­lo­jen­sa sisällä. Sienitutkijat ovat niitä kas­vi­tie­teen outoja tyyppejä: he tar­kas­te­le­vat omituisia orga­nis­me­ja, jotka eivät käyttäydy kuten eliöiden pitäisi. Sama juttu ant­ro­po­lo­geil­la yhteis­kun­ta­tie­teis­sä: meidän tut­ki­mam­me ihmiset eivät tee asioita kuten ihmisten pitäisi tehdä. Joten molem­mis­sa on tällaista pientä kapi­noin­tia käynnissä.”

Image Title. Kuva: Tim Ingold/​Artikkelista:Against Space: Place, Movement, Knowledge(2008)

Vaikuttiko rihmasto myös viivoja ja linjoja käsit­te­le­vien teosten syn­ty­mi­seen?

Näinkin voisi sanoa. Ingoldin mukaan Lines -teoksen ver­so­mi­sen taustalla oli monta seikkaa, jotka punou­tui­vat yhteen mukavasti ajan myötä. Yksi näistä oli kiin­nos­tus nuot­ti­kir­joi­tuk­sen his­to­ri­aan.

”Aloin miettiä, mikä erottaa nuotin ja kir­joit­ta­mi­sen toi­sis­taan. Tajusin, melkeinpä vahin­gos­sa, että ne molemmat koostuvat viivoista, joten mietin, mikä viiva oikeas­taan on, ja mikä on viivojen suhde pintoihin. Siitä päädyin siihen, kuinka kiehtovaa olisi ajatella maailman koostuvan viivoista ja linjoista, eikä pisteistä ja palasista. Tuntui, kuin jon­kin­lai­nen ovi olisi avautunut; yhtäkkiä pystyin näkemään maailman aivan eri tavalla! Se yhdisti kir­joit­ta­mi­sen ja musiikin, ja linkittyi myös kiin­nos­tuk­see­ni elämän ajat­te­lus­ta liikkeenä ja pro­ses­si­na, sillä viiva on jotain liikettä jäl­jit­tä­vää, jotain ajallista. Oli kuin olisin löytänyt kul­ta­kai­vok­sen! Ja kun kerroin eri ihmisille, että sen­het­ki­nen pro­jek­ti­ni koski viivoja, sain vas­tauk­sek­si pelkkiä häm­men­ty­nei­tä katseita. Mutta kun selitin mikä viiva oli, monet innos­tui­vat ja kysyivät olinko ajatellut viivoja siltä ja siltä kantilta, ja niin edelleen. Se inspiroi.”

Kahden aihetta käsit­te­le­vän kirjan jälkeen Ingold tuntee saaneensa sanotuksi linjoista ja viivoista sen minkä halusikin. Tällä hetkellä hän on palai­le­mas­sa The Perception of the Environmentista tuttuun havait­se­mi­sen ja hah­mot­ta­mi­sen käsit­tei­siin. Yleinen kritiikki teosta kohtaan oli mie­li­ku­vi­tuk­sen mer­ki­tyk­sen käsit­te­le­mät­tä jät­tä­mi­nen; Ingold joutuikin toteamaan, ettei vain ollut tullut aja­tel­leek­si sitä. Niinpä hänellä on nyt työn alla essee­ko­koel­ma mie­li­ku­vi­tuk­ses­ta.

”Tässä pro­jek­tis­sa olen eri­tyi­ses­ti pohtinut, kuinka mie­li­ku­vi­tus­ta voisi käsitellä muuten kuin kuvien kautta. Life of Linesissa kehit­te­lin ajatusta siitä, kuinka ihmi­se­lä­mää kiskotaan kahteen suuntaan: toisaalta on mie­li­ku­vi­tus, jonka mukana olemme aina ampai­se­mas­sa tuonne kau­kai­suu­teen, ja toisaalta nämä mate­ri­aa­li­set siteet, jotka aina kiskovat meitä takaisin. Ja me olemme jotenkin jumissa siinä välissä. Haluaisin viedä sitä ajatusta vielä pidem­mäl­le… Se käsit­te­li­si hah­mot­ta­mi­sen ja mie­li­ku­vi­tuk­sen välistä suhdetta, ja eri­tyi­ses­ti kaipuuta. Minulla on jo joitain tekstejä valmiina, mutta saa nähdä millaisen suunnan se vielä ottaa.”

Huomion herpaantumisesta

Viimeiset viisi vuotta Ingold on johtanut Euroopan tie­de­neu­vos­ton rahoit­ta­maa Knowing from the Inside: Anthropology, Art, Architecture and Design -tut­ki­mus­pro­jek­tia, jonka eräs lop­pu­tu­los on ollut ope­tus­suun­ni­tel­mien uudel­leen­miet­ti­mi­nen opetuksen tarpeiden ja tiedon tuot­ta­mi­sen kannalta. Hän on huo­lis­saan tiedon tuot­ta­mi­sen pel­kis­ty­mi­ses­tä ajattelua rajoit­ta­viin raameihin. Yksi ope­tuk­seen liittyvä teema onkin toivo näistä raameista irtau­tu­mi­ses­ta. 

Toivon aja­tuk­ses­sa Ingold pitää eri­tyi­ses­ti siitä, ettei sillä ole var­si­nais­ta kohdetta. Se on itse asiassa hyvin saman­lais­ta kuin mie­li­ku­vi­tuk­seen liittyvä kaipuu. 

”Kaipuussa minua viehättää, että se on käsit­teel­lis­tä­mi­sen ulot­tu­mat­to­mis­sa – kaipaat jotain, mutta et pysty tar­kal­leen ilmai­se­maan mitä; se ikään kuin karkaa hori­son­tin taakse, ulot­tu­mat­to­mii­si. Toivossakin viehättää sen epä­sel­vyys, sillä se rikkoo ne rajat, joilla pystyisit pukemaan asiat käsit­teik­si siinä kysei­ses­sä hetkessä. Eli on aina olemassa mah­dol­li­suus mennä het­kel­li­sen käsit­teel­lis­tä­mi­sen ja kate­go­ri­soin­nin raamien aset­ta­mis­ta pitem­mäl­le. Toivo on niin ikään kuin pakoa, muttei eska­pis­ti­sel­la tavalla – että pakenisit jotain – vaan että on aina olemassa hieman liik­ku­ma­va­raa. Ehkä eniten minua on tässä suhteessa ins­pi­roi­nut filosofi Erin Manning ja hänen kirjansa The Minor Gesture. Siinä hänen aja­tuk­sen­sa on, että pienet asiat – kuten kirjan nimen mukaiset pienet eleet – hor­jut­ta­vat laajempia koko­nai­suuk­sia, mah­dol­lis­taen toivon. Eli on pientä liikettä, jota ilman olisimme juut­tu­nei­na omiin käsit­tei­siim­me. Mutta täy­del­lis­tä jumiu­tu­mis­ta ei koskaan tapahdu, kiitos tämän pienen liikkeen, pienen kuohunnan. Silloin syntyy toivoa; hetkessä. Ja mie­les­tä­ni se on erityisen tärkeä muistaa tässä ajatuksia rajoit­ta­vas­sa uus­li­be­raa­lin markkina-ajattelun verkossa johon olemme kaikki kiin­nit­ty­nei­tä… Että pää­si­sim­me pyris­te­le­mään siitä pois jumit­tu­mat­ta.”

Ajattelua rajoit­ta­viin raameihin liittyy olen­nai­ses­ti tek­no­lo­gi­sen kehi­tyk­sen tämän­het­ki­nen suunta, jota Ingold pitää huo­les­tut­ta­va­na. Suoran aisteilla tehtävän havait­se­mi­se­mi­sen – huomion kiin­nit­tä­mi­sen – sijasta maailma nähdään yhä enemmän ruutujen välit­tä­mä­nä. Tällä on vai­ku­tus­ta suh­tee­seem­me muita ihmisiä kohtaan. Ingoldin mukaan mitä vähemmän kiin­ni­täm­me huomiota ympä­ril­läm­me oleviin asioihin aistien kautta, sitä enemmän alamme pel­kää­mään liian läheistä suhdetta muihin eläviin olen­toi­hin. Toisin sanoen, ruuduissa on vaara luoda kei­no­te­koi­sia rajoja itsemme ja toisten välille. 

”Tämänhetkinen tek­no­lo­gia­hy­pe­tys on kuin valtava hyö­ky­aal­to, joka on yhä vain ajamassa meitä poispäin huomion kiin­nit­tä­mi­ses­tä… Kaikella tällä puheella big datasta, totuu­den­jäl­kei­ses­tä ajasta, iden­ti­teet­ti­po­li­tii­kas­ta ja inter­ne­tin käytön mas­sii­vi­ses­ta kas­va­mi­ses­ta näyttää olevan jon­kin­lai­nen yhteys, joka minusta vaikuttaa hyvin epäin­hi­mil­lis­tä­väl­tä. Niin, että mie­les­tä­ni ant­ro­po­lo­gien tulisi nousta ja sanoa: ’Meidän on inhi­mil­lis­tet­tä­vä ihmiset jälleen!’”

Image Title. Kuva: Unclelkt/​Pixabay(CC BY 2.0)

Esimerkkinä huomion kiin­nit­tä­mi­ses­tä hän mainitsee sak­sa­lai­sen yleis­ne­ron Johann Wolfgang von Goethen tavan tutkia kasveja. Goethen aja­tuk­se­na oli, että tun­teak­seen ja ymmär­tääk­seen kasveja on niiden parissa vie­tet­tä­vä aikaa. Tutkijan on kir­jai­mel­li­ses­ti tutus­tut­ta­va niihin ja niiden kas­vu­ym­pä­ris­töön läheltä. Ingoldin mukaan tällaista goet­he­lai­sen huomion kiin­nit­tä­mi­sen perintöä ei ole enää luon­non­tie­teis­sä oikein näh­tä­vis­sä. Maailmaa tutkitaan sen sijaan annet­tu­jen raamien ja datan väli­tyk­sel­lä.

”Luonnontieteissä ei eri­tyi­sem­min pohdita epis­te­mo­lo­gi­aa. Tutkitaan evo­luu­tio­ta poh­ti­mat­ta, mitä se loppujen lopuksi tar­koit­taa. Etsitään elämää miet­ti­mät­tä mitä elämä edes on. Ja kun yrittää huo­maut­taa tästä, saat vas­tauk­sek­si: ’Me edustamme tiedettä, nuo ovat filo­so­fien kysy­myk­siä.’ Se on kauheaa! Tällainen häm­men­tä­vä epäsuhta, jossa on mie­let­tö­män voi­mak­kai­ta tek­no­lo­gi­sia välineitä yhdis­tet­ty­nä tek­nii­koi­hin, joiden filo­so­fi­set perustat ovat täysin hataria. Aiemmin oli tapana kysee­na­lais­taa näitä juttuja koko ajan… Kaikessa työssä on oltava tarkka mistä oikein on tulossa, ja mihin oman työnsä oikein perustaa. Mutta luon­non­tie­tei­li­jöi­tä eivät tällaiset kiinnosta.” 

Äärimmäisiä esi­merk­ke­jä löytyy vaikkapa evo­luu­tiop­sy­ko­lo­gias­ta. Alan kärkkäänä krii­tik­ko­na Ingold päätyi hil­jat­tain erääseen Lontoossa pidettyyn väit­te­ly­ta­pah­tu­maan evo­luu­tiop­sy­ko­lo­gian hyödyistä ja haitoista. Kokemus oli kar­mai­se­va.

”Niin yleisössä kuin pane­lis­tien kes­kuu­des­sa tuli vastaan monen­kir­ja­vaa väkeä – akatemian ja evo­luu­tiop­sy­ko­lo­gian sisältä ja ulko­puo­lel­ta – joiden kanssa oli kuin tii­li­sei­näl­le puhuisi. He näkivät ihan kaiken valmiiksi annet­tui­na kah­tia­ja­koi­na: mikä on luontoa ja mikä sosi­aa­li­ses­ti raken­net­tua, mikä saatua ja mikä opittua. Geenien, ympä­ris­tön ja sosi­aa­li­suu­den vai­ku­tuk­set pystyi jopa ilmai­se­maan pro­sent­ti­lu­kui­na. Ja jos yritti ehdottaa, että täl­lai­ses­sa ajat­te­lu­mal­lis­sa on jotain ongel­mal­lis­ta, niin he vain ärsyyn­tyi­vät että joku humanisti tulee vähän sekoit­ta­maan pakkaa. ’Totta kai me kaikki täällä tiedämme miten asiat toimivat’, he sanoivat. Ja jos siihen yritti vastata jotain, niin eivät he kuun­nel­leet. Oikeasti!”

Helppoahan se on kun juttelee ystä­väl­lis­ten ja samalla tavalla ajat­te­le­vien ihmisten kanssa,” hän lisää. ”Mutta on myös helppo unohtaa, kuinka on olemassa tällainen valtava pai­no­las­ti yksin­ker­tais­ta ajattelua, joka pääs­te­tään muki­se­mat­ta läpi tieteenä. Tieteenä, jonka fokuksena on vain hypo­tee­sien tes­taa­mi­nen ja datan keruu.”

Antropologiaa vai etnografiaa?

Antropologia ei itse tie­ten­kään ole turvassa kaavoihin kan­gis­tu­mi­sel­ta. Ingoldia har­mit­taa­kin, kuinka monet ant­ro­po­lo­git edelleen puhuvat maa­il­man­ku­vis­ta, kult­tuu­reis­ta ja sosi­aa­li­sis­ta kon­struk­tiois­ta itsestään selvinä termeinä, kysee­na­lais­ta­mat­ta niitä tarpeeksi. Hän myös kritisoi tie­tee­na­lan integroi­tu­mis­ta osaksi jär­jes­tel­mää – kes­kus­te­lu, joka liittyy lähei­ses­ti sovel­ta­vaan ant­ro­po­lo­gi­aan ja etno­gra­fis­ten mene­tel­mien suosion kasvuun akatemian ulko­puo­lel­la.

”Törmään jat­ku­vas­ti ant­ro­po­lo­gi­siin jul­kai­sui­hin, joissa todetaan että oho, ant­ro­po­lo­geil­le on löytynyt taas paikka jonkun päättäjän viereltä heit­te­le­mään ilmoille ideoita mitä tulisi tehdä. Tai että ant­ro­po­lo­gia voisi ahtautua siihen tai siihen lokeroon yhteis­kun­nas­sa. Ei, mie­les­tä­ni ant­ro­po­lo­gian tarkoitus ei ole pyrkiä etsimään itselleen roolia jär­jes­tel­mäs­sä. Kyse on roo­li­pe­lis­tä: sen sijaan että pelai­sim­me näillä sään­nöil­lä, meidän tulisi sanoa, että voihan sitä pelata toisinkin.”

Nämä ovat myös syitä, joiden vuoksi etno­gra­fia ja ant­ro­po­lo­gia tulisi Ingoldin mielestä erottaa toi­sis­taan. Antropologia on hänen mukaansa kokei­le­vam­paa. Se on ennen kaikkea elämän mah­dol­li­suuk­sien poh­ti­mis­ta ammen­ta­mal­la siitä, mitä olemme oppineet muiden ihmisten kanssa työs­ken­te­lys­tä. Näin ollen ant­ro­po­lo­gia on aina sanomassa, että asiat voi tehdä myös toisin.

”Ei etno­gra­fias­sa mitään vikaa ole,” hän lisää. ”Mutta se on raken­net­tu hyvin eri­lai­sil­le perus­tuk­sil­le kuin ant­ro­po­lo­gia; se on paljon lähempänä historiaa, antaen yksi­tyis­koh­tai­sia, vivah­teik­kai­ta ja toden­mu­kai­sia kuvauksia elä­mi­ses­tä. Mutta se ei ole sama kuin pohtia, millaisia elämän mah­dol­li­suuk­sia voisi olla.”

Eikä Ingold halua etno­gra­fi­aa unoh­taa­kaan. Hän kertoo innois­saan suuresta elä­ke­suun­ni­tel­mas­taan: Salla-tut­ki­muk­sen loppuun saat­ta­mi­ses­ta. Ingoldin ollessa kentällä eräät Sallan iäk­kääm­mis­tä asuk­kais­ta muis­te­li­vat vielä osal­lis­tu­mis­taan Venäjän val­lan­ku­mouk­sen ase­sa­la­kul­je­tuk­siin. Moni muisti myös vuoden 1922 läs­ki­ka­pi­nan, jolloin Neuvosto-Venäjältä tulleet suo­ma­lai­sup­see­rit kiersivät met­sä­työ­mail­la kan­nus­ta­mas­sa työläisiä kan­san­nousuun. Mikäli kapinan tavoit­teet poh­jois­mai­ses­ta neu­vos­to­ta­sa­val­las­ta olisivat onnis­tu­neet, näyttäisi koko Euroopan historia hyvin toi­sen­lai­sel­ta. ”Siitä tulisi erään­lai­nen sosi­aa­li­his­to­rial­li­nen teos Suomesta. Viettäisin aikaa kir­jas­tois­sa ja arkis­tois­sa ja kes­kus­te­li­sin nykyisten asuk­kai­den kanssa, käyden samalla läpi aineis­toa­ni vuodelta 1981. Sieltä löytyy todella kiin­nos­ta­vaa mate­ri­aa­lia Sallan tapah­tu­mis­ta, joista on loppujen lopuksi kir­joi­tet­tu varsin vähän.”

Hymyillen hän toteaa: ”Olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa sen perus­te­luun, että teen ant­ro­po­lo­gi­aa enkä etno­gra­fi­aa. Eläkkeelle päästyäni minun tulisi unohtaa kaikki se ja kir­joit­taa vii­mein­kin hyvä, jämpti etno­gra­fi­nen teos Sallasta ja Sallan asuk­kais­ta. Olen sen heille velkaa.”

Tim Ingold

The Perception of the Environment: Essays on live­li­hood, dwelling, and skill. Routledge, 2000

Lines: A brief history. Routledge, 2007

The Life of Lines. Routledge, 2015

- From Science to Art and Back Again: The pendulum of an anth­ro­po­lo­gist. ANUAC 5(1): 5 – 23, 2016 (PDF)

Erin Manning: The Minor Gesture. Duke University Press, 2016

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTK, on pro gradu -tutkielmaansa työstävä sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistosta. Häntä kiehtoo erityisesti ihmisen ja muiden elävien olentojen välinen vuorovaikutus.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Intialle kuuluvalla Pohjois-Sentinelin saarella asuva kansa on päässyt otsikoihin saarella luvatta vierailleen yhdysvaltalaisen lähetyssaarnaajan tapon vuoksi. Pohjois-Sentinelin asukkaat kuuluvat maailman yhä harvemmaksi käyviin populaatioihin, jotka eivät ole jatkuvissa läheisissä vuorovaikutussuhteissa muiden ihmisryhmien kanssa. Uutisointi aiheesta on korostanut saarelaisten eristäytyneisyyttä ja “alkukantaisuutta”.

Suomen luontokeskus Haltian johtaja Tom Selänniemi tunnetaan turismin tutkijana, Aurinkomatkojen entisenä toimitusjohtajana ja kestävän matkailun asiantuntijana. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo, miksi matkailu on niin koukuttavaa, miten tutkimuksesta tulee bisnestä ja kuinka matkailu muuttuu luonnonsuojeluksi.