Elämän muodot ja tieteen tiet – Tim Ingoldin haastattelu

”Lapsuudessani tiede näyttäytyi kiitollisuuden osoittamisena maailmalle, jolle olemme velkaa olemassaolostamme.”

Näin totesi Aberdeenin yli­opis­ton ant­ro­po­lo­gian pro­fes­so­ri Tim Ingold vie­rail­les­saan kuudennen Art of Research -kon­fe­rens­sin pää­pu­hu­ja­na Aalto-yli­opis­tos­sa viime mar­ras­kuus­sa. Tuona syk­syi­se­nä aamuna vas­ta­val­mis­tu­nut Länsimetro toi Espoon Otaniemeen myös AntroBlogin, jolle englan­ti­lai­sant­ro­po­lo­gi kertoi hieman urastaan, aja­tuk­sis­taan ja tule­vai­suu­den suun­ni­tel­mis­taan luki­joi­dem­me riemuksi.

Ingold tunnetaan hyvin filo­so­fi­ses­ta ja toi­veik­kaas­ta, kielellä lei­kit­te­le­väs­tä lähes­ty­mis­ta­vas­taan ihmisen ole­mas­sao­loon, toi­min­taan ja suh­teel­li­suu­teen ympä­ris­tös­sään. Uransa aikana hän on antanut laaja-alaisten kiin­nos­tuk­sen koh­tei­den­sa vapaasti ohjata aka­tee­mis­ta polkuaan. Osoituksena tästä toimii hänen teostensa moni­puo­li­nen aihekunta, joka on viime aikoina käsit­tä­nyt muiden muassa elossa olemisen käsitettä (Being Alive, 2011), linjoja ja viivoja (Lines, 2007 ja The Life of Lines, 2015), tekemisen ja luomisen moni­tie­tei­siä ilme­ne­mis­muo­to­ja (Making, 2013) sekä kou­lu­tus­ta (Anthropology and/​as Education, 2017). Haastattelun aikana ehdimme myös käsitellä mie­li­ku­vi­tus­ta, toivoa, tietoa, ant­ro­po­lo­gian ja etno­gra­fian eroja, sie­ni­rih­mas­to­ja ja Sallan kuntaa.

Kentällä pohjoisessa

Tim Ingoldin per­he­taus­ta vaikutti osaltaan hänen lap­suu­ten­sa tie­de­kiin­nos­tuk­seen. Hänen isänsä Cecil Terence Ingold oli mykologi eli sie­ni­tut­ki­ja, ja Tim päätyi itsekin mate­ma­tii­kan kautta luon­non­tie­tei­den opis­ke­luun — Briteissä yli­opis­toon pyrkivien kun oli tehtävä oppia­ne­va­lin­tan­sa jo nuorella iällä. Hän kuitenkin koki luon­non­tie­teet ajatuksia rajoit­ta­vik­si, ja ahdistui koke­mas­taan kuilusta luon­non­tie­tei­den ja huma­nis­tis­ten tieteiden välillä. Yrittäessään etsiä alaa, joka kuroisi tätä kuilua umpeen, hän päätyi ant­ro­po­lo­gi­aan kiin­nos­tus­poh­jal­ta. ”Ja sillä tiellä olen jatkanut, vaik­kei­vät kaikki ihan ehkä pidä tämän­het­ki­siä teke­mi­siä­ni ant­ro­po­lo­gia­na”, Ingold naurahtaa. ”Joskus tuntuu, että ant­ro­po­lo­gia on mennyt yhteen suuntaan ja minä toiseen, mutta mene ja tiedä.” 

Heti toh­to­ri­no­pin­to­jen aluksi Ingoldin oli pää­tet­tä­vä, missä hän suo­rit­tai­si kent­tä­työn­sä. Kohteeksi vali­koi­tui – hieman yllättäen – Suomi. 1970-luvun alussa brit­tiant­ro­po­lo­git suun­ta­si­vat lähes yksi­no­maan impe­riu­min vanhoihin siir­to­mai­hin, kuten Australiaan, Kaakkois-Aasiaan ja eri puolille Afrikkaa. Harva tutki esi­mer­kik­si Latinalaista Amerikkaa, eikä Eurooppaa juuri kukaan. Sen hetkisen elä­män­ti­lan­teen huomioon ottaen Ingoldin valinta oli ymmär­ret­tä­vä:

”Halusin olla samassa maassa kuin tuleva vaimoni, joka opiskeli silloin Turussa, ja aikai­sem­min tapaa­mie­ni kolt­ta­saa­me­lais­ten tuttujen kautta päätin suunnata Sevettijärvelle. Yliopistoni ant­ro­po­lo­gian lai­tok­sel­la se herätti häm­men­nys­tä. Kun selitin pro­fes­so­ri Meyer Fortesille, että tekisin kent­tä­työ­ni Lapissa, hän tokaisi: ’Sinulla taitaa olla makuusa­na­kir­ja.’ En ihan ymmär­tä­nyt, mitä hän sillä tarkoitti. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että ’makuusa­na­kir­ja’, eli sleeping dic­tio­na­ry, oli brit­ti­läis­ten siir­to­maa­vir­kai­li­joi­den käyttämä nimitys pai­kal­li­sis­ta rakas­ta­jat­ta­ris­taan. Jopa Bronislaw Malinowski oli käyttänyt sitä termiä, eikä minulla ollut aavis­tus­ta­kaan. Sehän oli aivan kauheasti sanottu!” 

Image Title. Kuva: Jack Sarre/​Flickr (CC BY 2.0)

Sevettijärvellä syntyi väi­tös­kir­ja kolt­ta­saa­me­lais­ten parissa, ja vuonna 1980 Ingold julkaisi arktisten kansojen poro­suh­tei­ta käsit­te­le­vän Hunters, Pastoralists and Ranchers -teoksen. Jatkotutkimuksia varten Ingold palasi Lappiin vaimonsa ja kahden poikansa kanssa vielä samana vuonna – tällä kertaa Sallan kuntaan. 

”Nykyiset Salla ja Sevettijärvi syntyivät molemmat sodan­jäl­kei­sen asu­ka­se­va­kuoin­nin myötä”, hän selittää. ”Tarkoituksenani oli tutkia koke­muk­sia pitkän aikavälin asu­kas­siir­ros­ta. Silloin puolet Sallan asuk­kais­ta oli kotoisin Neuvostoliitolle luo­vu­te­tuil­ta alueilta, joiden väkeä siir­ret­tiin Suomen syr­jä­seu­duil­le.”

Ingold asui per­hei­neen Sallan kir­kon­ky­läs­sä noin vuoden. Tuloksena syntyi muutama artikkeli ja valtava määrä muis­tiin­pa­no­ja, mutta Salla-projekti jäi kes­ke­ne­räi­sek­si muiden kiin­nos­tus­ten viedessä hänen huomionsa.

Rihmastoja ja linjoja

Ingold tunnetaan erityisen hyvin ympä­ris­tö­ant­ro­po­lo­gian piirissä The Perception of the Environment -essee­ko­koel­mas­ta, jossa hän käsit­te­lee muiden muassa maiseman ilme­ne­mis­tä ja ihmisen suhdetta muihin elol­li­siin. Poronhoitotutkimuksista lähteneen ihmisten ja eläinten välisen suhteen tar­kas­te­lun lisäksi hän ehti aikoinaan palata hetkeksi myös mykologi-isänsä tut­ki­mus­koh­tei­siin, poh­ti­mal­la sieniä mallina ihmisen sosi­aa­li­suu­del­le. Sienistä näkee yleensä vain maasta pil­kis­tä­vän itiöemän, joka on pelkkä pieni osa itse eliötä; valtaosa sienestä kun koostuu piilossa olevasta rih­mas­tos­ta, joka voi yltää hyvinkin kauas. Hieman samalla lailla ihmis­ke­hon voisi käsittää fyysisenä, näkyvänä osana muutoin näky­mä­tön­tä sosi­aa­lis­ten suhteiden sie­ni­rih­mas­toa.

”Ajatus tästä rih­mas­tol­li­ses­ta hen­ki­löy­des­tä hiipi mieleeni jutel­tua­ni sie­ni­tut­ki­ja Alan Raynerin kanssa. Kirjoitin siitä aikoinaan luennon American Anthropological Associationille, mutten koskaan lähtenyt kehit­tä­mään sitä pidem­mäl­le – nyky­ään­hän maailman ja yhtei­sö­jen tar­kas­te­lu rih­mas­toi­na on tosi suosittua. Myöhemmin huomasin, että myko­lo­gian ja ant­ro­po­lo­gian välillä on muutenkin olemassa yhteys. Isäni ei sitä ymmär­tä­nyt, mutta molemmat edustavat saman­lais­ta kiusal­lis­ta porukkaa tie­tee­na­lo­jen­sa sisällä. Sienitutkijat ovat niitä kas­vi­tie­teen outoja tyyppejä: he tar­kas­te­le­vat omituisia orga­nis­me­ja, jotka eivät käyttäydy kuten eliöiden pitäisi. Sama juttu ant­ro­po­lo­geil­la yhteis­kun­ta­tie­teis­sä: meidän tut­ki­mam­me ihmiset eivät tee asioita kuten ihmisten pitäisi tehdä. Joten molem­mis­sa on tällaista pientä kapi­noin­tia käynnissä.”

Image Title. Kuva: Tim Ingold/​Artikkelista:Against Space: Place, Movement, Knowledge(2008)

Vaikuttiko rihmasto myös viivoja ja linjoja käsit­te­le­vien teosten syn­ty­mi­seen?

Näinkin voisi sanoa. Ingoldin mukaan Lines -teoksen ver­so­mi­sen taustalla oli monta seikkaa, jotka punou­tui­vat yhteen mukavasti ajan myötä. Yksi näistä oli kiin­nos­tus nuot­ti­kir­joi­tuk­sen his­to­ri­aan.

”Aloin miettiä, mikä erottaa nuotin ja kir­joit­ta­mi­sen toi­sis­taan. Tajusin, melkeinpä vahin­gos­sa, että ne molemmat koostuvat viivoista, joten mietin, mikä viiva oikeas­taan on, ja mikä on viivojen suhde pintoihin. Siitä päädyin siihen, kuinka kiehtovaa olisi ajatella maailman koostuvan viivoista ja linjoista, eikä pisteistä ja palasista. Tuntui, kuin jon­kin­lai­nen ovi olisi avautunut; yhtäkkiä pystyin näkemään maailman aivan eri tavalla! Se yhdisti kir­joit­ta­mi­sen ja musiikin, ja linkittyi myös kiin­nos­tuk­see­ni elämän ajat­te­lus­ta liikkeenä ja pro­ses­si­na, sillä viiva on jotain liikettä jäl­jit­tä­vää, jotain ajallista. Oli kuin olisin löytänyt kul­ta­kai­vok­sen! Ja kun kerroin eri ihmisille, että sen­het­ki­nen pro­jek­ti­ni koski viivoja, sain vas­tauk­sek­si pelkkiä häm­men­ty­nei­tä katseita. Mutta kun selitin mikä viiva oli, monet innos­tui­vat ja kysyivät olinko ajatellut viivoja siltä ja siltä kantilta, ja niin edelleen. Se inspiroi.”

Kahden aihetta käsit­te­le­vän kirjan jälkeen Ingold tuntee saaneensa sanotuksi linjoista ja viivoista sen minkä halusikin. Tällä hetkellä hän on palai­le­mas­sa The Perception of the Environmentista tuttuun havait­se­mi­sen ja hah­mot­ta­mi­sen käsit­tei­siin. Yleinen kritiikki teosta kohtaan oli mie­li­ku­vi­tuk­sen mer­ki­tyk­sen käsit­te­le­mät­tä jät­tä­mi­nen; Ingold joutuikin toteamaan, ettei vain ollut tullut aja­tel­leek­si sitä. Niinpä hänellä on nyt työn alla essee­ko­koel­ma mie­li­ku­vi­tuk­ses­ta.

”Tässä pro­jek­tis­sa olen eri­tyi­ses­ti pohtinut, kuinka mie­li­ku­vi­tus­ta voisi käsitellä muuten kuin kuvien kautta. Life of Linesissa kehit­te­lin ajatusta siitä, kuinka ihmi­se­lä­mää kiskotaan kahteen suuntaan: toisaalta on mie­li­ku­vi­tus, jonka mukana olemme aina ampai­se­mas­sa tuonne kau­kai­suu­teen, ja toisaalta nämä mate­ri­aa­li­set siteet, jotka aina kiskovat meitä takaisin. Ja me olemme jotenkin jumissa siinä välissä. Haluaisin viedä sitä ajatusta vielä pidem­mäl­le… Se käsit­te­li­si hah­mot­ta­mi­sen ja mie­li­ku­vi­tuk­sen välistä suhdetta, ja eri­tyi­ses­ti kaipuuta. Minulla on jo joitain tekstejä valmiina, mutta saa nähdä millaisen suunnan se vielä ottaa.”

Huomion herpaantumisesta

Viimeiset viisi vuotta Ingold on johtanut Euroopan tie­de­neu­vos­ton rahoit­ta­maa Knowing from the Inside: Anthropology, Art, Architecture and Design -tut­ki­mus­pro­jek­tia, jonka eräs lop­pu­tu­los on ollut ope­tus­suun­ni­tel­mien uudel­leen­miet­ti­mi­nen opetuksen tarpeiden ja tiedon tuot­ta­mi­sen kannalta. Hän on huo­lis­saan tiedon tuot­ta­mi­sen pel­kis­ty­mi­ses­tä ajattelua rajoit­ta­viin raameihin. Yksi ope­tuk­seen liittyvä teema onkin toivo näistä raameista irtau­tu­mi­ses­ta. 

Toivon aja­tuk­ses­sa Ingold pitää eri­tyi­ses­ti siitä, ettei sillä ole var­si­nais­ta kohdetta. Se on itse asiassa hyvin saman­lais­ta kuin mie­li­ku­vi­tuk­seen liittyvä kaipuu. 

”Kaipuussa minua viehättää, että se on käsit­teel­lis­tä­mi­sen ulot­tu­mat­to­mis­sa – kaipaat jotain, mutta et pysty tar­kal­leen ilmai­se­maan mitä; se ikään kuin karkaa hori­son­tin taakse, ulot­tu­mat­to­mii­si. Toivossakin viehättää sen epä­sel­vyys, sillä se rikkoo ne rajat, joilla pystyisit pukemaan asiat käsit­teik­si siinä kysei­ses­sä hetkessä. Eli on aina olemassa mah­dol­li­suus mennä het­kel­li­sen käsit­teel­lis­tä­mi­sen ja kate­go­ri­soin­nin raamien aset­ta­mis­ta pitem­mäl­le. Toivo on niin ikään kuin pakoa, muttei eska­pis­ti­sel­la tavalla – että pakenisit jotain – vaan että on aina olemassa hieman liik­ku­ma­va­raa. Ehkä eniten minua on tässä suhteessa ins­pi­roi­nut filosofi Erin Manning ja hänen kirjansa The Minor Gesture. Siinä hänen aja­tuk­sen­sa on, että pienet asiat – kuten kirjan nimen mukaiset pienet eleet – hor­jut­ta­vat laajempia koko­nai­suuk­sia, mah­dol­lis­taen toivon. Eli on pientä liikettä, jota ilman olisimme juut­tu­nei­na omiin käsit­tei­siim­me. Mutta täy­del­lis­tä jumiu­tu­mis­ta ei koskaan tapahdu, kiitos tämän pienen liikkeen, pienen kuohunnan. Silloin syntyy toivoa; hetkessä. Ja mie­les­tä­ni se on erityisen tärkeä muistaa tässä ajatuksia rajoit­ta­vas­sa uus­li­be­raa­lin markkina-ajattelun verkossa johon olemme kaikki kiin­nit­ty­nei­tä… Että pää­si­sim­me pyris­te­le­mään siitä pois jumit­tu­mat­ta.”

Ajattelua rajoit­ta­viin raameihin liittyy olen­nai­ses­ti tek­no­lo­gi­sen kehi­tyk­sen tämän­het­ki­nen suunta, jota Ingold pitää huo­les­tut­ta­va­na. Suoran aisteilla tehtävän havait­se­mi­se­mi­sen – huomion kiin­nit­tä­mi­sen – sijasta maailma nähdään yhä enemmän ruutujen välit­tä­mä­nä. Tällä on vai­ku­tus­ta suh­tee­seem­me muita ihmisiä kohtaan. Ingoldin mukaan mitä vähemmän kiin­ni­täm­me huomiota ympä­ril­läm­me oleviin asioihin aistien kautta, sitä enemmän alamme pel­kää­mään liian läheistä suhdetta muihin eläviin olen­toi­hin. Toisin sanoen, ruuduissa on vaara luoda kei­no­te­koi­sia rajoja itsemme ja toisten välille. 

”Tämänhetkinen tek­no­lo­gia­hy­pe­tys on kuin valtava hyö­ky­aal­to, joka on yhä vain ajamassa meitä poispäin huomion kiin­nit­tä­mi­ses­tä… Kaikella tällä puheella big datasta, totuu­den­jäl­kei­ses­tä ajasta, iden­ti­teet­ti­po­li­tii­kas­ta ja inter­ne­tin käytön mas­sii­vi­ses­ta kas­va­mi­ses­ta näyttää olevan jon­kin­lai­nen yhteys, joka minusta vaikuttaa hyvin epäin­hi­mil­lis­tä­väl­tä. Niin, että mie­les­tä­ni ant­ro­po­lo­gien tulisi nousta ja sanoa: ’Meidän on inhi­mil­lis­tet­tä­vä ihmiset jälleen!’”

Image Title. Kuva: Unclelkt/​Pixabay(CC BY 2.0)

Esimerkkinä huomion kiin­nit­tä­mi­ses­tä hän mainitsee sak­sa­lai­sen yleis­ne­ron Johann Wolfgang von Goethen tavan tutkia kasveja. Goethen aja­tuk­se­na oli, että tun­teak­seen ja ymmär­tääk­seen kasveja on niiden parissa vie­tet­tä­vä aikaa. Tutkijan on kir­jai­mel­li­ses­ti tutus­tut­ta­va niihin ja niiden kas­vu­ym­pä­ris­töön läheltä. Ingoldin mukaan tällaista goet­he­lai­sen huomion kiin­nit­tä­mi­sen perintöä ei ole enää luon­non­tie­teis­sä oikein näh­tä­vis­sä. Maailmaa tutkitaan sen sijaan annet­tu­jen raamien ja datan väli­tyk­sel­lä.

”Luonnontieteissä ei eri­tyi­sem­min pohdita epis­te­mo­lo­gi­aa. Tutkitaan evo­luu­tio­ta poh­ti­mat­ta, mitä se loppujen lopuksi tar­koit­taa. Etsitään elämää miet­ti­mät­tä mitä elämä edes on. Ja kun yrittää huo­maut­taa tästä, saat vas­tauk­sek­si: ’Me edustamme tiedettä, nuo ovat filo­so­fien kysy­myk­siä.’ Se on kauheaa! Tällainen häm­men­tä­vä epäsuhta, jossa on mie­let­tö­män voi­mak­kai­ta tek­no­lo­gi­sia välineitä yhdis­tet­ty­nä tek­nii­koi­hin, joiden filo­so­fi­set perustat ovat täysin hataria. Aiemmin oli tapana kysee­na­lais­taa näitä juttuja koko ajan… Kaikessa työssä on oltava tarkka mistä oikein on tulossa, ja mihin oman työnsä oikein perustaa. Mutta luon­non­tie­tei­li­jöi­tä eivät tällaiset kiinnosta.” 

Äärimmäisiä esi­merk­ke­jä löytyy vaikkapa evo­luu­tiop­sy­ko­lo­gias­ta. Alan kärkkäänä krii­tik­ko­na Ingold päätyi hil­jat­tain erääseen Lontoossa pidettyyn väit­te­ly­ta­pah­tu­maan evo­luu­tiop­sy­ko­lo­gian hyödyistä ja haitoista. Kokemus oli kar­mai­se­va.

”Niin yleisössä kuin pane­lis­tien kes­kuu­des­sa tuli vastaan monen­kir­ja­vaa väkeä – akatemian ja evo­luu­tiop­sy­ko­lo­gian sisältä ja ulko­puo­lel­ta – joiden kanssa oli kuin tii­li­sei­näl­le puhuisi. He näkivät ihan kaiken valmiiksi annet­tui­na kah­tia­ja­koi­na: mikä on luontoa ja mikä sosi­aa­li­ses­ti raken­net­tua, mikä saatua ja mikä opittua. Geenien, ympä­ris­tön ja sosi­aa­li­suu­den vai­ku­tuk­set pystyi jopa ilmai­se­maan pro­sent­ti­lu­kui­na. Ja jos yritti ehdottaa, että täl­lai­ses­sa ajat­te­lu­mal­lis­sa on jotain ongel­mal­lis­ta, niin he vain ärsyyn­tyi­vät että joku humanisti tulee vähän sekoit­ta­maan pakkaa. ’Totta kai me kaikki täällä tiedämme miten asiat toimivat’, he sanoivat. Ja jos siihen yritti vastata jotain, niin eivät he kuun­nel­leet. Oikeasti!”

Helppoahan se on kun juttelee ystä­väl­lis­ten ja samalla tavalla ajat­te­le­vien ihmisten kanssa,” hän lisää. ”Mutta on myös helppo unohtaa, kuinka on olemassa tällainen valtava pai­no­las­ti yksin­ker­tais­ta ajattelua, joka pääs­te­tään muki­se­mat­ta läpi tieteenä. Tieteenä, jonka fokuksena on vain hypo­tee­sien tes­taa­mi­nen ja datan keruu.”

Antropologiaa vai etnografiaa?

Antropologia ei itse tie­ten­kään ole turvassa kaavoihin kan­gis­tu­mi­sel­ta. Ingoldia har­mit­taa­kin, kuinka monet ant­ro­po­lo­git edelleen puhuvat maa­il­man­ku­vis­ta, kult­tuu­reis­ta ja sosi­aa­li­sis­ta kon­struk­tiois­ta itsestään selvinä termeinä, kysee­na­lais­ta­mat­ta niitä tarpeeksi. Hän myös kritisoi tie­tee­na­lan integroi­tu­mis­ta osaksi jär­jes­tel­mää – kes­kus­te­lu, joka liittyy lähei­ses­ti sovel­ta­vaan ant­ro­po­lo­gi­aan ja etno­gra­fis­ten mene­tel­mien suosion kasvuun akatemian ulko­puo­lel­la.

”Törmään jat­ku­vas­ti ant­ro­po­lo­gi­siin jul­kai­sui­hin, joissa todetaan että oho, ant­ro­po­lo­geil­le on löytynyt taas paikka jonkun päättäjän viereltä heit­te­le­mään ilmoille ideoita mitä tulisi tehdä. Tai että ant­ro­po­lo­gia voisi ahtautua siihen tai siihen lokeroon yhteis­kun­nas­sa. Ei, mie­les­tä­ni ant­ro­po­lo­gian tarkoitus ei ole pyrkiä etsimään itselleen roolia jär­jes­tel­mäs­sä. Kyse on roo­li­pe­lis­tä: sen sijaan että pelai­sim­me näillä sään­nöil­lä, meidän tulisi sanoa, että voihan sitä pelata toisinkin.”

Nämä ovat myös syitä, joiden vuoksi etno­gra­fia ja ant­ro­po­lo­gia tulisi Ingoldin mielestä erottaa toi­sis­taan. Antropologia on hänen mukaansa kokei­le­vam­paa. Se on ennen kaikkea elämän mah­dol­li­suuk­sien poh­ti­mis­ta ammen­ta­mal­la siitä, mitä olemme oppineet muiden ihmisten kanssa työs­ken­te­lys­tä. Näin ollen ant­ro­po­lo­gia on aina sanomassa, että asiat voi tehdä myös toisin.

”Ei etno­gra­fias­sa mitään vikaa ole,” hän lisää. ”Mutta se on raken­net­tu hyvin eri­lai­sil­le perus­tuk­sil­le kuin ant­ro­po­lo­gia; se on paljon lähempänä historiaa, antaen yksi­tyis­koh­tai­sia, vivah­teik­kai­ta ja toden­mu­kai­sia kuvauksia elä­mi­ses­tä. Mutta se ei ole sama kuin pohtia, millaisia elämän mah­dol­li­suuk­sia voisi olla.”

Eikä Ingold halua etno­gra­fi­aa unoh­taa­kaan. Hän kertoo innois­saan suuresta elä­ke­suun­ni­tel­mas­taan: Salla-tut­ki­muk­sen loppuun saat­ta­mi­ses­ta. Ingoldin ollessa kentällä eräät Sallan iäk­kääm­mis­tä asuk­kais­ta muis­te­li­vat vielä osal­lis­tu­mis­taan Venäjän val­lan­ku­mouk­sen ase­sa­la­kul­je­tuk­siin. Moni muisti myös vuoden 1922 läs­ki­ka­pi­nan, jolloin Neuvosto-Venäjältä tulleet suo­ma­lai­sup­see­rit kiersivät met­sä­työ­mail­la kan­nus­ta­mas­sa työläisiä kan­san­nousuun. Mikäli kapinan tavoit­teet poh­jois­mai­ses­ta neu­vos­to­ta­sa­val­las­ta olisivat onnis­tu­neet, näyttäisi koko Euroopan historia hyvin toi­sen­lai­sel­ta. ”Siitä tulisi erään­lai­nen sosi­aa­li­his­to­rial­li­nen teos Suomesta. Viettäisin aikaa kir­jas­tois­sa ja arkis­tois­sa ja kes­kus­te­li­sin nykyisten asuk­kai­den kanssa, käyden samalla läpi aineis­toa­ni vuodelta 1981. Sieltä löytyy todella kiin­nos­ta­vaa mate­ri­aa­lia Sallan tapah­tu­mis­ta, joista on loppujen lopuksi kir­joi­tet­tu varsin vähän.”

Hymyillen hän toteaa: ”Olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa sen perus­te­luun, että teen ant­ro­po­lo­gi­aa enkä etno­gra­fi­aa. Eläkkeelle päästyäni minun tulisi unohtaa kaikki se ja kir­joit­taa vii­mein­kin hyvä, jämpti etno­gra­fi­nen teos Sallasta ja Sallan asuk­kais­ta. Olen sen heille velkaa.”

Tim Ingold

The Perception of the Environment: Essays on live­li­hood, dwelling, and skill. Routledge, 2000

Lines: A brief history. Routledge, 2007

The Life of Lines. Routledge, 2015

- From Science to Art and Back Again: The pendulum of an anth­ro­po­lo­gist. ANUAC 5(1): 5 – 23, 2016 (PDF)

Erin Manning: The Minor Gesture. Duke University Press, 2016

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTK, on pro gradu -tutkielmaansa työstävä sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistosta. Häntä kiehtoo erityisesti ihmisen ja muiden elävien olentojen välinen vuorovaikutus.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Huippuvuorelaiset puhuvat paljon äärimmäisestä kunnioituksesta ja ihailusta jääkarhua kohtaan. Mikä tekee jääkarhusta niin keskeisen ja voimakkaita tunteita herättävän lajin?