”Lapsuudessani tiede näyttäytyi kiitollisuuden osoittamisena maailmalle, jolle olemme velkaa olemassaolostamme.”
Näin totesi Aberdeenin yliopiston antropologian professori Tim Ingold vieraillessaan kuudennen Art of Research -konferenssin pääpuhujana Aalto-yliopistossa viime marraskuussa. Tuona syksyisenä aamuna vastavalmistunut Länsimetro toi Espoon Otaniemeen myös AntroBlogin, jolle englantilaisantropologi kertoi hieman urastaan, ajatuksistaan ja tulevaisuuden suunnitelmistaan lukijoidemme riemuksi.
Ingold tunnetaan hyvin filosofisesta ja toiveikkaasta, kielellä leikittelevästä lähestymistavastaan ihmisen olemassaoloon, toimintaan ja suhteellisuuteen ympäristössään. Uransa aikana hän on antanut laaja-alaisten kiinnostuksen kohteidensa vapaasti ohjata akateemista polkuaan. Osoituksena tästä toimii hänen teostensa monipuolinen aihekunta, joka on viime aikoina käsittänyt muiden muassa elossa olemisen käsitettä (Being Alive, 2011), linjoja ja viivoja (Lines, 2007 ja The Life of Lines, 2015), tekemisen ja luomisen monitieteisiä ilmenemismuotoja (Making, 2013) sekä koulutusta (Anthropology and/as Education, 2017). Haastattelun aikana ehdimme myös käsitellä mielikuvitusta, toivoa, tietoa, antropologian ja etnografian eroja, sienirihmastoja ja Sallan kuntaa.
Kentällä pohjoisessa
Tim Ingoldin perhetausta vaikutti osaltaan hänen lapsuutensa tiedekiinnostukseen. Hänen isänsä Cecil Terence Ingold oli mykologi eli sienitutkija, ja Tim päätyi itsekin matematiikan kautta luonnontieteiden opiskeluun – Briteissä yliopistoon pyrkivien kun oli tehtävä oppianevalintansa jo nuorella iällä. Hän kuitenkin koki luonnontieteet ajatuksia rajoittaviksi, ja ahdistui kokemastaan kuilusta luonnontieteiden ja humanististen tieteiden välillä. Yrittäessään etsiä alaa, joka kuroisi tätä kuilua umpeen, hän päätyi antropologiaan kiinnostuspohjalta. ”Ja sillä tiellä olen jatkanut, vaikkeivät kaikki ihan ehkä pidä tämänhetkisiä tekemisiäni antropologiana”, Ingold naurahtaa. ”Joskus tuntuu, että antropologia on mennyt yhteen suuntaan ja minä toiseen, mutta mene ja tiedä.”
Heti tohtorinopintojen aluksi Ingoldin oli päätettävä, missä hän suorittaisi kenttätyönsä. Kohteeksi valikoitui – hieman yllättäen – Suomi. 1970-luvun alussa brittiantropologit suuntasivat lähes yksinomaan imperiumin vanhoihin siirtomaihin, kuten Australiaan, Kaakkois-Aasiaan ja eri puolille Afrikkaa. Harva tutki esimerkiksi Latinalaista Amerikkaa, eikä Eurooppaa juuri kukaan. Sen hetkisen elämäntilanteen huomioon ottaen Ingoldin valinta oli ymmärrettävä:
”Halusin olla samassa maassa kuin tuleva vaimoni, joka opiskeli silloin Turussa, ja aikaisemmin tapaamieni kolttasaamelaisten tuttujen kautta päätin suunnata Sevettijärvelle. Yliopistoni antropologian laitoksella se herätti hämmennystä. Kun selitin professori Meyer Fortesille, että tekisin kenttätyöni Lapissa, hän tokaisi: ’Sinulla taitaa olla makuusanakirja.’ En ihan ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että ’makuusanakirja’, eli sleeping dictionary, oli brittiläisten siirtomaavirkailijoiden käyttämä nimitys paikallisista rakastajattaristaan. Jopa Bronislaw Malinowski oli käyttänyt sitä termiä, eikä minulla ollut aavistustakaan. Sehän oli aivan kauheasti sanottu!” 
Image Title. Kuva: Jack Sarre/Flickr (CC BY 2.0)
Sevettijärvellä syntyi väitöskirja kolttasaamelaisten parissa, ja vuonna 1980 Ingold julkaisi arktisten kansojen porosuhteita käsittelevän Hunters, Pastoralists and Ranchers -teoksen. Jatkotutkimuksia varten Ingold palasi Lappiin vaimonsa ja kahden poikansa kanssa vielä samana vuonna – tällä kertaa Sallan kuntaan.
”Nykyiset Salla ja Sevettijärvi syntyivät molemmat sodanjälkeisen asukasevakuoinnin myötä”, hän selittää. ”Tarkoituksenani oli tutkia kokemuksia pitkän aikavälin asukassiirrosta. Silloin puolet Sallan asukkaista oli kotoisin Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta, joiden väkeä siirrettiin Suomen syrjäseuduille.”
Ingold asui perheineen Sallan kirkonkylässä noin vuoden. Tuloksena syntyi muutama artikkeli ja valtava määrä muistiinpanoja, mutta Salla-projekti jäi keskeneräiseksi muiden kiinnostusten viedessä hänen huomionsa.
Rihmastoja ja linjoja
Ingold tunnetaan erityisen hyvin ympäristöantropologian piirissä The Perception of the Environment -esseekokoelmasta, jossa hän käsittelee muiden muassa maiseman ilmenemistä ja ihmisen suhdetta muihin elollisiin. Poronhoitotutkimuksista lähteneen ihmisten ja eläinten välisen suhteen tarkastelun lisäksi hän ehti aikoinaan palata hetkeksi myös mykologi-isänsä tutkimuskohteisiin, pohtimalla sieniä mallina ihmisen sosiaalisuudelle. Sienistä näkee yleensä vain maasta pilkistävän itiöemän, joka on pelkkä pieni osa itse eliötä; valtaosa sienestä kun koostuu piilossa olevasta rihmastosta, joka voi yltää hyvinkin kauas. Hieman samalla lailla ihmiskehon voisi käsittää fyysisenä, näkyvänä osana muutoin näkymätöntä sosiaalisten suhteiden sienirihmastoa.
”Ajatus tästä rihmastollisesta henkilöydestä hiipi mieleeni juteltuani sienitutkija Alan Raynerin kanssa. Kirjoitin siitä aikoinaan luennon American Anthropological Associationille, mutten koskaan lähtenyt kehittämään sitä pidemmälle – nykyäänhän maailman ja yhteisöjen tarkastelu rihmastoina on tosi suosittua. Myöhemmin huomasin, että mykologian ja antropologian välillä on muutenkin olemassa yhteys. Isäni ei sitä ymmärtänyt, mutta molemmat edustavat samanlaista kiusallista porukkaa tieteenalojensa sisällä. Sienitutkijat ovat niitä kasvitieteen outoja tyyppejä: he tarkastelevat omituisia organismeja, jotka eivät käyttäydy kuten eliöiden pitäisi. Sama juttu antropologeilla yhteiskuntatieteissä: meidän tutkimamme ihmiset eivät tee asioita kuten ihmisten pitäisi tehdä. Joten molemmissa on tällaista pientä kapinointia käynnissä.”
Image Title. Kuva: Tim Ingold/Artikkelista:Against Space: Place, Movement, Knowledge(2008)
Vaikuttiko rihmasto myös viivoja ja linjoja käsittelevien teosten syntymiseen?
Näinkin voisi sanoa. Ingoldin mukaan Lines -teoksen versomisen taustalla oli monta seikkaa, jotka punoutuivat yhteen mukavasti ajan myötä. Yksi näistä oli kiinnostus nuottikirjoituksen historiaan.
”Aloin miettiä, mikä erottaa nuotin ja kirjoittamisen toisistaan. Tajusin, melkeinpä vahingossa, että ne molemmat koostuvat viivoista, joten mietin, mikä viiva oikeastaan on, ja mikä on viivojen suhde pintoihin. Siitä päädyin siihen, kuinka kiehtovaa olisi ajatella maailman koostuvan viivoista ja linjoista, eikä pisteistä ja palasista. Tuntui, kuin jonkinlainen ovi olisi avautunut; yhtäkkiä pystyin näkemään maailman aivan eri tavalla! Se yhdisti kirjoittamisen ja musiikin, ja linkittyi myös kiinnostukseeni elämän ajattelusta liikkeenä ja prosessina, sillä viiva on jotain liikettä jäljittävää, jotain ajallista. Oli kuin olisin löytänyt kultakaivoksen! Ja kun kerroin eri ihmisille, että senhetkinen projektini koski viivoja, sain vastaukseksi pelkkiä hämmentyneitä katseita. Mutta kun selitin mikä viiva oli, monet innostuivat ja kysyivät olinko ajatellut viivoja siltä ja siltä kantilta, ja niin edelleen. Se inspiroi.”
Kahden aihetta käsittelevän kirjan jälkeen Ingold tuntee saaneensa sanotuksi linjoista ja viivoista sen minkä halusikin. Tällä hetkellä hän on palailemassa The Perception of the Environmentista tuttuun havaitsemisen ja hahmottamisen käsitteisiin. Yleinen kritiikki teosta kohtaan oli mielikuvituksen merkityksen käsittelemättä jättäminen; Ingold joutuikin toteamaan, ettei vain ollut tullut ajatelleeksi sitä. Niinpä hänellä on nyt työn alla esseekokoelma mielikuvituksesta.
”Tässä projektissa olen erityisesti pohtinut, kuinka mielikuvitusta voisi käsitellä muuten kuin kuvien kautta. Life of Linesissa kehittelin ajatusta siitä, kuinka ihmiselämää kiskotaan kahteen suuntaan: toisaalta on mielikuvitus, jonka mukana olemme aina ampaisemassa tuonne kaukaisuuteen, ja toisaalta nämä materiaaliset siteet, jotka aina kiskovat meitä takaisin. Ja me olemme jotenkin jumissa siinä välissä. Haluaisin viedä sitä ajatusta vielä pidemmälle… Se käsittelisi hahmottamisen ja mielikuvituksen välistä suhdetta, ja erityisesti kaipuuta. Minulla on jo joitain tekstejä valmiina, mutta saa nähdä millaisen suunnan se vielä ottaa.”
Huomion herpaantumisesta
Viimeiset viisi vuotta Ingold on johtanut Euroopan tiedeneuvoston rahoittamaa Knowing from the Inside: Anthropology, Art, Architecture and Design -tutkimusprojektia, jonka eräs lopputulos on ollut opetussuunnitelmien uudelleenmiettiminen opetuksen tarpeiden ja tiedon tuottamisen kannalta. Hän on huolissaan tiedon tuottamisen pelkistymisestä ajattelua rajoittaviin raameihin. Yksi opetukseen liittyvä teema onkin toivo näistä raameista irtautumisesta.
Toivon ajatuksessa Ingold pitää erityisesti siitä, ettei sillä ole varsinaista kohdetta. Se on itse asiassa hyvin samanlaista kuin mielikuvitukseen liittyvä kaipuu.
”Kaipuussa minua viehättää, että se on käsitteellistämisen ulottumattomissa – kaipaat jotain, mutta et pysty tarkalleen ilmaisemaan mitä; se ikään kuin karkaa horisontin taakse, ulottumattomiisi. Toivossakin viehättää sen epäselvyys, sillä se rikkoo ne rajat, joilla pystyisit pukemaan asiat käsitteiksi siinä kyseisessä hetkessä. Eli on aina olemassa mahdollisuus mennä hetkellisen käsitteellistämisen ja kategorisoinnin raamien asettamista pitemmälle. Toivo on niin ikään kuin pakoa, muttei eskapistisella tavalla – että pakenisit jotain – vaan että on aina olemassa hieman liikkumavaraa. Ehkä eniten minua on tässä suhteessa inspiroinut filosofi Erin Manning ja hänen kirjansa The Minor Gesture. Siinä hänen ajatuksensa on, että pienet asiat – kuten kirjan nimen mukaiset pienet eleet – horjuttavat laajempia kokonaisuuksia, mahdollistaen toivon. Eli on pientä liikettä, jota ilman olisimme juuttuneina omiin käsitteisiimme. Mutta täydellistä jumiutumista ei koskaan tapahdu, kiitos tämän pienen liikkeen, pienen kuohunnan. Silloin syntyy toivoa; hetkessä. Ja mielestäni se on erityisen tärkeä muistaa tässä ajatuksia rajoittavassa uusliberaalin markkina-ajattelun verkossa johon olemme kaikki kiinnittyneitä… Että pääsisimme pyristelemään siitä pois jumittumatta.”
Ajattelua rajoittaviin raameihin liittyy olennaisesti teknologisen kehityksen tämänhetkinen suunta, jota Ingold pitää huolestuttavana. Suoran aisteilla tehtävän havaitsemisemisen – huomion kiinnittämisen – sijasta maailma nähdään yhä enemmän ruutujen välittämänä. Tällä on vaikutusta suhteeseemme muita ihmisiä kohtaan. Ingoldin mukaan mitä vähemmän kiinnitämme huomiota ympärillämme oleviin asioihin aistien kautta, sitä enemmän alamme pelkäämään liian läheistä suhdetta muihin eläviin olentoihin. Toisin sanoen, ruuduissa on vaara luoda keinotekoisia rajoja itsemme ja toisten välille.
”Tämänhetkinen teknologiahypetys on kuin valtava hyökyaalto, joka on yhä vain ajamassa meitä poispäin huomion kiinnittämisestä… Kaikella tällä puheella big datasta, totuudenjälkeisestä ajasta, identiteettipolitiikasta ja internetin käytön massiivisesta kasvamisesta näyttää olevan jonkinlainen yhteys, joka minusta vaikuttaa hyvin epäinhimillistävältä. Niin, että mielestäni antropologien tulisi nousta ja sanoa: ’Meidän on inhimillistettävä ihmiset jälleen!’”
Image Title. Kuva: Unclelkt/Pixabay(CC BY 2.0)Esimerkkinä huomion kiinnittämisestä hän mainitsee saksalaisen yleisneron Johann Wolfgang von Goethen tavan tutkia kasveja. Goethen ajatuksena oli, että tunteakseen ja ymmärtääkseen kasveja on niiden parissa vietettävä aikaa. Tutkijan on kirjaimellisesti tutustuttava niihin ja niiden kasvuympäristöön läheltä. Ingoldin mukaan tällaista goethelaisen huomion kiinnittämisen perintöä ei ole enää luonnontieteissä oikein nähtävissä. Maailmaa tutkitaan sen sijaan annettujen raamien ja datan välityksellä.
”Luonnontieteissä ei erityisemmin pohdita epistemologiaa. Tutkitaan evoluutiota pohtimatta, mitä se loppujen lopuksi tarkoittaa. Etsitään elämää miettimättä mitä elämä edes on. Ja kun yrittää huomauttaa tästä, saat vastaukseksi: ’Me edustamme tiedettä, nuo ovat filosofien kysymyksiä.’ Se on kauheaa! Tällainen hämmentävä epäsuhta, jossa on mielettömän voimakkaita teknologisia välineitä yhdistettynä tekniikoihin, joiden filosofiset perustat ovat täysin hataria. Aiemmin oli tapana kyseenalaistaa näitä juttuja koko ajan… Kaikessa työssä on oltava tarkka mistä oikein on tulossa, ja mihin oman työnsä oikein perustaa. Mutta luonnontieteilijöitä eivät tällaiset kiinnosta.”
Äärimmäisiä esimerkkejä löytyy vaikkapa evoluutiopsykologiasta. Alan kärkkäänä kriitikkona Ingold päätyi hiljattain erääseen Lontoossa pidettyyn väittelytapahtumaan evoluutiopsykologian hyödyistä ja haitoista. Kokemus oli karmaiseva.
”Niin yleisössä kuin panelistien keskuudessa tuli vastaan monenkirjavaa väkeä – akatemian ja evoluutiopsykologian sisältä ja ulkopuolelta – joiden kanssa oli kuin tiiliseinälle puhuisi. He näkivät ihan kaiken valmiiksi annettuina kahtiajakoina: mikä on luontoa ja mikä sosiaalisesti rakennettua, mikä saatua ja mikä opittua. Geenien, ympäristön ja sosiaalisuuden vaikutukset pystyi jopa ilmaisemaan prosenttilukuina. Ja jos yritti ehdottaa, että tällaisessa ajattelumallissa on jotain ongelmallista, niin he vain ärsyyntyivät että joku humanisti tulee vähän sekoittamaan pakkaa. ’Totta kai me kaikki täällä tiedämme miten asiat toimivat’, he sanoivat. Ja jos siihen yritti vastata jotain, niin eivät he kuunnelleet. Oikeasti!”
“Helppoahan se on kun juttelee ystävällisten ja samalla tavalla ajattelevien ihmisten kanssa,” hän lisää. ”Mutta on myös helppo unohtaa, kuinka on olemassa tällainen valtava painolasti yksinkertaista ajattelua, joka päästetään mukisematta läpi tieteenä. Tieteenä, jonka fokuksena on vain hypoteesien testaaminen ja datan keruu.”
Antropologiaa vai etnografiaa?
Antropologia ei itse tietenkään ole turvassa kaavoihin kangistumiselta. Ingoldia harmittaakin, kuinka monet antropologit edelleen puhuvat maailmankuvista, kulttuureista ja sosiaalisista konstruktioista itsestään selvinä termeinä, kyseenalaistamatta niitä tarpeeksi. Hän myös kritisoi tieteenalan integroitumista osaksi järjestelmää – keskustelu, joka liittyy läheisesti soveltavaan antropologiaan ja etnografisten menetelmien suosion kasvuun akatemian ulkopuolella.
”Törmään jatkuvasti antropologisiin julkaisuihin, joissa todetaan että oho, antropologeille on löytynyt taas paikka jonkun päättäjän viereltä heittelemään ilmoille ideoita mitä tulisi tehdä. Tai että antropologia voisi ahtautua siihen tai siihen lokeroon yhteiskunnassa. Ei, mielestäni antropologian tarkoitus ei ole pyrkiä etsimään itselleen roolia järjestelmässä. Kyse on roolipelistä: sen sijaan että pelaisimme näillä säännöillä, meidän tulisi sanoa, että voihan sitä pelata toisinkin.”
Nämä ovat myös syitä, joiden vuoksi etnografia ja antropologia tulisi Ingoldin mielestä erottaa toisistaan. Antropologia on hänen mukaansa kokeilevampaa. Se on ennen kaikkea elämän mahdollisuuksien pohtimista ammentamalla siitä, mitä olemme oppineet muiden ihmisten kanssa työskentelystä. Näin ollen antropologia on aina sanomassa, että asiat voi tehdä myös toisin.
”Ei etnografiassa mitään vikaa ole,” hän lisää. ”Mutta se on rakennettu hyvin erilaisille perustuksille kuin antropologia; se on paljon lähempänä historiaa, antaen yksityiskohtaisia, vivahteikkaita ja todenmukaisia kuvauksia elämisestä. Mutta se ei ole sama kuin pohtia, millaisia elämän mahdollisuuksia voisi olla.”
Eikä Ingold halua etnografiaa unohtaakaan. Hän kertoo innoissaan suuresta eläkesuunnitelmastaan: Salla-tutkimuksen loppuun saattamisesta. Ingoldin ollessa kentällä eräät Sallan iäkkäämmistä asukkaista muistelivat vielä osallistumistaan Venäjän vallankumouksen asesalakuljetuksiin. Moni muisti myös vuoden 1922 läskikapinan, jolloin Neuvosto-Venäjältä tulleet suomalaisupseerit kiersivät metsätyömailla kannustamassa työläisiä kansannousuun. Mikäli kapinan tavoitteet pohjoismaisesta neuvostotasavallasta olisivat onnistuneet, näyttäisi koko Euroopan historia hyvin toisenlaiselta. ”Siitä tulisi eräänlainen sosiaalihistoriallinen teos Suomesta. Viettäisin aikaa kirjastoissa ja arkistoissa ja keskustelisin nykyisten asukkaiden kanssa, käyden samalla läpi aineistoani vuodelta 1981. Sieltä löytyy todella kiinnostavaa materiaalia Sallan tapahtumista, joista on loppujen lopuksi kirjoitettu varsin vähän.”
Hymyillen hän toteaa: ”Olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa sen perusteluun, että teen antropologiaa enkä etnografiaa. Eläkkeelle päästyäni minun tulisi unohtaa kaikki se ja kirjoittaa viimeinkin hyvä, jämpti etnografinen teos Sallasta ja Sallan asukkaista. Olen sen heille velkaa.”
Toimitus
- Podcast-lukija: Siiri Sandberg
- Verkkotaitto: Satu-Emilia Myllymäki
- Artikkelikuva:Atlas Arts/Flickr (CC BY 2.0)
Lukemista
Tim Ingold
– The Perception of the Environment: Essays on livelihood, dwelling, and skill. Routledge, 2000
– Lines: A brief history. Routledge, 2007
– The Life of Lines. Routledge, 2015
– From Science to Art and Back Again: The pendulum of an anthropologist. ANUAC 5(1): 5–23, 2016 (PDF)
Erin Manning: The Minor Gesture. Duke University Press, 2016
