Voiko antropologia auttaa ymmärtämään David Lynchin tuotantoa? Huolimatta siitä onko ohjaajan omistautunut fani vai vannoutunut vihaaja, antropologia saattaa antaa työkaluja hänen teostensa käsittelyyn.
Yle Teema järjestää 20.-24.3. elokuvafestivaalin, jonka päätähtenä on ohjaaja David Lynch. Toimituksen päivystävä leffafriikki Emmi Huhtaniemi tarttui tilaisuuteen ja pääsi näkemyksineen muiden innokkaiden mukana festivaaliohjelmiston välispiikkeihin – loput antropologisimmat ajatukset muotoutuivat tekstiksi.
David Lynchin elokuvia vihataan ja rakastetaan luultavasti samasta syystä: hän vie katsojan perinteisen tarinankerronnan tuttujen ja turvallisten rajojen ulkopuolelle. Kritisoijien mukaan teokset ovat käsittämättömiä ja tekotaiteellisia. Ylistäjien mukaan Lynch on aikamme suuri taiteilija, joka on lähes yksinään tuonut elokuvan taiteen muotona tälle vuosituhannelle.
Oman kokemukseni mukaan antropologiaa ja Lynchin tuotantoa yhdistää niiden voima tarjota näkökulmia laatikon ulkopuolelta. Molempien parissa olen kokenut elämää rikastuttavia ja tajuntaa laajentavia elämyksiä, jotka ovat haastaneet oman tapani katsoa maailmaa ja avanneet aivan uudenlaisen lokeron aivoissa – ehkä jopa muuttaneet minua itseänikin.
David Lynch. Kuva: Pére Ubu/Flickr (CC BY-NC 2.0)
Lynchin tuotanto vilisee mitä oudomman tuntuisia hahmoja ja tilanteita, tunnetuimpana esimerkkinä 1990-luvun alussa televisiokerronnan mullistanut Twin Peaks. Viihdesarjojen historiassa ennennäkemätöntä oli – ja on – parhaaseen katseluaikaan televisiossa tanssiva, takaperin puhuva lyhytkasvuinen “Mies toisesta paikasta”. Sarjan uusin, 26 vuotta itseään odotuttanut tuotantokausi on jälleen heittänyt kerronnan konventiot hiiteen ja tasapuolisesti ihastuttanut ja vihastuttanut katsojia.
Yksi suurimmista hankaluuksista ohjaajan elokuvallisten tuotosten omaksumisessa on, että katsoja ei voi koskaan olla täysin varma siitä, minkä tietoisuuden kautta tarina etenee. Kerronta tuntuu etenevän välillä fyysisessä todellisuudessa, välillä päähenkilön mielessä tai unessa, jonkun toisen unessa tai jopa elokuvan kuvaaman todellisuuden taustalla, myyttisellä tai metafyysisellä tasolla. Myöskään aikaan liittyvä kerronta ei seuraa totuttuja kaavoja: teoksen sisällä saatetaan hyppiä menneen ja tulevan, ehkä jopa vain mahdollisten tapahtumien kuvauksen välillä.
Antropologian keskeiset käsitteet myytti ja rituaali liittyvät ihmisten tapaan luoda merkityksiä ja kokea niitä. Ne saattavat tarjota selkeyttäviä näkökulmia myös Lynchin maailmaan.
Se tapahtuu uudestaan – myytti järjen rinnalla
Yhteiskuntamme perustuu maailmankatsomukselle, joka kuvaa todellisuutta selvärajaisten objektien ja subjektien kautta. Kokija on oma erillinen kokonaisuutensa, joka on vuorovaikutuksessa muiden olemassa olevien rajattujen objektien – esineiden, ihmisten ja tapahtumien – kanssa. Myös viihteellinen elokuva- ja tv-kerronta noudattaa näitä perusoletuksia – mukaan lukien ”yliluonnollisia” aiheita kuvaavat teokset.
Lynch ei kerronnassaan noudata mitään yllämainituista todellisuuden olemukseen liittyvistä kulttuurisista perusoletuksista. Taide saattaakin olla rationaalisessa kulttuurissa uskonnon lisäksi ainoa alue, jolla asioita voidaan käsitellä ei-rationaalisella tavalla.
Kulttuuripiirissämme tunnustettiin antiikin Kreikan aikaan toinenkin tärkeä mielen ominaisuus rationaalisen järjen (logos) rinnalla. Mythos, myyttinen ajattelu, oli arvostettu vertauskuviin ja assosiaatioihin perustuva todellisuuden jäsentämisen tapa. Se oli runouden ja myyttien alue, jonka taitaminen oli yhtä tärkeää kuin järjen ja loogisen päättelyn käyttö. Siinä missä logos on käytännöllinen ja eteenpäin vievä, objektiivisuuteen pyrkivä mielen ominaisuus, mythos auttaa näkemään sen, mikä on ajatonta ja merkityksellistä.
Esimerkiksi menneitä tapahtumia kuvatessa logos keskittyy siihen mikä todella tapahtui, kun mythos korostaa tapahtuman merkitystä. Myytti on eräässä mielessä tapahtuma joka on tapahtunut joskus, mutta joka myös tapahtuu kaiken aikaa. Myytti auttaa kokijaa – usein rituaalin avulla – löytämään itsestään esimerkiksi sen arkkityyppisen sankarin, jonka toimintaa myytti kuvaa. 
Erikoisagentti Dale Cooper (Kyle Maclachlan)
Lynchin kulttisarja Twin Peaksista.
Kuva: University of Salford Press Office/Flickr (CC BY 2.0)
Mythos ei ole kadonnut ihmisten kokemisen piiristä. Sitä ei vain koeta yhteiskunnallisesti merkittäväksi teollistuneessa kulttuurissa, jossa logos järjestää maailmaa. Myyteistä on tullut tarinoita, “epätosia”, ja ne ovat siirtyneet pitkälti taiteen kentälle.
Lynchin kerronnassa on havaittavissa myyttinen ajattelu ja kokemisen tapa monilla eri tavoilla. Erityisesti myyttiin liittyvä asioiden syklisyys ja toistuminen on läsnä kaikessa hänen tuotannossaan. Sama tapahtuma, henkilö tai hahmo esiintyy uudestaan ja uudestaan hieman eri muodoissa.
Todellisuuden kuvaamisen sijaan Lynchin elokuvat kuvaavat ennemminkin inhimillistä kokemusta todellisuudesta, ja sitä mikä siinä on merkityksellisintä tarinan kokijalle. Kerronnan keskiöön nousevat objektiivisesti kuvattujen tapahtumien sijaan tunne ja subjektiiviset aistikokemukset. Kokemuksen välittämisen keinona vedotaan myös muihin aisteihin kuin näköaistiin (kahvi ja kirsikkapiirakka!), ja erityisesti äänimaailman seuraamisesta on tulkitsijalle apua.
Lynchin kerronta keskittyy usein kuvaamaan tunteita, jotka ovat tärkeitä merkitysten kokemisessa. Ohjaajan tuotannossa vahvimmat tarinalliset jännitteet nousevat aina ihmissuhteista ja niihin liittyvistä tunteista. Ihmisten väliset suhteet näyttäytyvät voimakkaina ja pakottavina, jopa vaarallisena verkkona ristiriitaisia haluja ja toiveita, vihaa, katkeruutta ja kostonhimoa.
Esimerkiksi Twin Peaksin saippuasarjamaisessa todellisuudessa pikkukaupungin asukkaita yhdistävä sosiaalinen kudos levitetään katsojan eteen kymmenien hahmojen kokemusten ja näkemysten kautta. Ne kattavat inhimillisen kokemuksen skaalan komediasta tragediaan, rakastumisesta hulluuteen, insestistä murhaan, henkiolentojen riivaamaksi joutumisesta jumalalliseen inspiraatioon.
Epäselvä henkilöllisyys ja mielen rajat
Perinteisen kerronnan muodoissa, logoksen mukaisissa käsityksissä ihmisestä, henkilö on selkeä ja rajallinen kokonaisuus. Lynchin kuvaamat hahmot taas eivät aina ole selvärajaisia. Alkuperäisen Twin Peaksin keskiössä on kuollut Laura Palmer, jonka persoona on läsnä vain muiden ihmisten näkemysten kautta. Uudella tuotantokaudella agentti Cooperin hahmoa näyttää olevan useita erilaisia kappaleita, ja elokuvissa Mulholland Drive (2001) ja Lost Highway (1997) päähenkilöiden henkilöllisyys on epäselvä heille itselleenkin, vaihtuen kesken tarinan.
Jotkut ihmisen hahmossa esiintyvät eivät vaikuta olevan ihmisiä lainkaan, vaan suuremmassa tarinassa tapahtuvien voimakkaiden kokemusten, tunteiden tai tapahtumien abstraktioita. Lost Highwayn mustasukkaista ja lopulta murhaan syyllistyvää päähenkilöä vainoaa ivallinen “Mysteerimies”, joka asuu tämän talossa. “Sinä kutsuit minut”, on vastaus hänen olemassaoloonsa. Mulholland Drive kertoo pohjimmiltaan saman tarinan halusta, joka kääntyy vihaksi ja murhanhimoksi. Merkitykselliset kokemukset saavat myös konkreettisia muotoja – sininen laatikko ja avain, mystinen koditon mies. Muussakin tuotannossa esiintyy hahmoja tai esineitä, jotka tuntuvat saaneen alkunsa tarinan henkilöiden sisäisyydestä, kuten Eraserhead-elokuvan (1977) erikoinen vauva, ehkä myös psykoottinen murhaaja Frank Booth Blue Velvet -elokuvassa (1986).
Lost Highway -elokuvan juliste.
Kuva: Wikipedia (Fair use)
Fyysisten hahmojen manifestoituminen tyhjästä näyttäytyy länsimaisen logos-keskeisen ajattelun piirissä yliluonnollisena, sopivien kategorioiden puutteessa. David Lynchin maailma heijasteleekin tiibetinbuddhalaisia näkemyksiä mielen ja itsen rakenteesta. Taiteilijan 45 vuotta jatkunut päivittäinen meditointi on oletettavasti auttanut ammentamaan mielen syvistä tasoista, ja kenties tiibetiläinen filosofia on tarjonnut tietoisiakin vaikutteita. Twin Peaksissa agentti Cooperin metodeihin kuuluu FBI:n ohjesäännön noudattamisen lisäksi myös “tiibetiläinen metodi” ja “magia”.
Tiibetinbuddhalaisessa filosofiassa konkreettisten hahmojen ilmentyminen tunnetaan osana mielen toimintaa: voimakas mieli tai monta mieltä yhdessä voi luoda hahmon tai hahmoja joko tarkoituksella tai tietämättään. Sen lisäksi, että mieli kykenee luomaan muidenkin havaittavissa olevia hahmoja, se voi myös vaihtaa kehoa tai luoda sellaisen itselleen. Mielen, kehon ja yksilön rajat eivät ole selkeitä, eikä asian tai ihmisen ulkokuoresta voi päätellä millainen tietoisuus tai mieli sitä asuttaa.
Yksi tiibetinbuddhalaisuuden pyhistä kirjoituksista on Bardo Thodol, kirjaimellisesti “Suuri kuulemisen tuoma vapautuminen välitilassa”. Nimi itsessään kuulostaa Lynchin teokselta, ja hänen elokuviensa rakenne ja niissä usein esiintyvät mystiset tilat heijastelevat kyseisen filosofian teemoja. Keskeisimpiä näistä on käsitys bardosta, välitilasta erilaisten tajunnantilojen välillä. Bardo Thodolin mukaan näitä on kuusi. Tilat liittyvät uneen, meditaation, kuolemaan, elämään ja jälleensyntymään. Kirjoituksissa elämä vertautuu uneen ja illuusioon, herääminen jälleen uuteen elämään.
Dale Cooper Punaisessa huoneessa.
Kuva: bswise/Flickr (CC BY-NC-ND 2.0)
Lynchin kerrontaa seuratessa ei voi aina tietää milloin uneksitaan, milloin operoidaan fyysisessä todellisuudessa, ja milloin jonkinlaisessa välitilassa. Twin Peaksissa tällaista vaikeasti määriteltävää mutta tärkeää tilaa edustaa Punainen huone, joka yhdistää toisiinsa myös hyvän ja pahan tyyssijat, Valkoisen ja Mustan Killan. Sen ikoniset punaiset samettiverhot ja mustavalkoinen lattia sijaitsevat jossain fyysisen todellisuuden takana, kuten kenties myös Lost Highwayn pimeyteen vievä valtatie ja monet muut Lynchin tuotannossa kuvatut tilat.
Mieli ja sen tasot näkyvät myös visuaalisessa symboliikassa. Toistuvaa kuvastoa ovat talot, huoneet ja käytävät sekä laatikot ja avaimet. Monissa kohtauksissa kuljetaan pitkin käytävää, astutaan kynnyksen yli tai tullaan huoneeseen. Talo on arkkityyppinen psyyken vertauskuva, ja sen eri kerrokset ja niiden välillä liikkuminen tuntuvat usein heijastavan päähenkilön sisäisyyttä. Palmereiden kotitalo ja maailman pelottavimmat portaat kattotuulettimineen sekä Lost Highwayn rannalla palava mökki kertovat karua tarinaa hahmojen kokemasta todellisuudesta.
Todellisuuden mekanismit ja unelmien tuotanto
Siinä missä myytti kuvaa merkityksellistä kokemusta tarinan muodossa, rituaali on merkitystä luovaa toimintaa.
Antropologi Bruce Kapfererin mukaan rituaalin tärkeys inhimilliselle olemassaololle liittyy sen kykyyn muokata kaoottista arkitodellisuutta. Kapfererin mukaan rituaalin suhde todellisuuteen on kuin syvyyden suhde pintaan: arkitodellisuus on kokoelma kaoottista toimintaa, jatkuvia tapahtumia, joissa eri ihmisten pyrkimykset ja teot risteävät sekavalla tavalla. Rituaalin avulla on mahdollista päästä syvälle todellisuuden tasolle, käsiksi mekanismeihin jotka rakentavat pinnan arkitodellisuutta. Syvällä kaoottisen arkitodellisuuden pinnan alla on “todellinen todellisuus”, johon arjen jatkuva tapahtumien virta ei vaikuta. Teorian mukaan rituaaleihin usein liittyvä toisto ilmentää hidastumista, jonka rituaali abstraktissa mielessä saa aikaan todellisuuden virrassa.
Kapfererin mukaan syvemmille todellisuuden tasoille on tarpeen mennä erityisesti silloin, kuin eletyn elämän kaoottisuus uhkaa hukuttaa ja tuhota ihmisen tietoisuuden. Lähes kaikessa Lynchin tuotannossa päähenkilöt ovat äärimmäisten tilanteiden ja kokemusten äärellä, eikä henkisestä selviämisestä ole takeita.
Kapfererin näkemyksen valossa Twin Peaksin Punainen huone näyttää abstraktilta rituaalitilalta, jossa ajalla ei ole merkitystä samalla tavalla kuin arkitodellisuuden tasolla. Siellä aika kulkee sekä etu- että takaperin, eikä 25 vuotta näytä merkitsevän mitään. Huomionarvoista on myös se, että Punaisen huoneen värit ovat universaalisti vahvimmat ja käytetyimmät rituaalivärit: punainen, musta ja valkoinen. Myös elokuvissa Eraserhead, Mulholland Drive ja Inland Empire (2006) on asetelma, jossa kulissien takana operoiva voima manipuloi todellisuutta.
Kolumnin kirjoittaja Emmi Huhtaniemi löysi itsestään Twin Peaksin pölkkyrouvan
Yle Teeman elokuvafestivaalin kuvauksissa. Kuva: Kati Sinisalo/Yle
Palatakseni tähän todellisuuteen ja elokuvatuotannon realiteetteihin: myyttinen ajattelun ja kokemisen tapa ei ole suosiossa kaupallisessa viihdekulttuurissa, ja Lynchin uraa ovat värittäneet useat ristiriidat teoksia tuottaneiden tahojen kanssa. Elokuva on itsessään todellisuutta ja kokemuksia luova väline, eikä Hollywoodista turhaan puhuta unelmatehtaana. Tuotantokoneistoihin ja niiden voimaan hyvässä ja pahassa viitataan kaikissa Lynchin ohjauksissa Lost Highwaysta lähtien.
Viimeisin ohjaustyö, Twin Peaksin paluu, tuntuu välillä kerronnan konventioiden rikkomisessaan näyttävän symbolista keskisormea elokuva- ja sarjatuotantojen tutuille kaavoille. Yksi selittämättömimmistä jaksoista tuntuu viittaavan luovuuden kuolemaan rahantekemiseen pyrkivässä tuotantokoneistossa. Kuinka kävikään elokuvan White of the Eye (1987) ohjaajalle?
Myyttisillä tasoilla liikkuva kerronta linkittyy myös elettyyn todellisuuteen. Vaikka sarja tuntuu esittelevän lähinnä absurdeja tilanteita ja erikoisia henkilöitä, se on myös kiinni nyky-yhteiskunnassa harvinaisen suoralla sosiaalisten luokkaerojen ja syrjäytyneisyyden käsittelyllään.
Lynchin elokuvista ja sarjoista välittyy pohjimmiltaan katsojan kunnioitus, vaikka kärsimättöminä hetkinä hänen tuotantonsa seuraaminen saattaakin tuntua vedätykseltä. Merkitykset eivät ole ilmeisiä, vaan teokset vaativat katsojan sisäistä reaktiota ja työstöä. Erityisen palkitseva on kokemus palasten loksahtamisesta paikoilleen, vaikka jokaisella katsojalla saattaakin olla eri palapeli.
Yle Teeman festivaaliviikkoon voi siis valmistautua virittäytymällä myyttiseen tajunnantilaan – ja sitten ei muuta kuin aokkiivilaavitsef atsillonnituan!
Toimitus
- Podcast-lukija: Sanna Rauhala
- Verkkotaitto: Marjatta Kuisma
- Artikkelikuva: bswise/Flickr (CC BY-NC-ND 2.0)
Lukemista
- Armstrong, Karen 2005: Myyttien lyhyt historia
- David-Néel, Alexandra 1929: Magic and Mystery in Tibet
- Davies, Steven Paul 2003: The A-Z of Cult Films and Film-makers
- Greenwood, Susan 2009: the Anthropology of Magic
- Handelman, Don & Lindquist, Galina (eds.) 2004: Ritual In its Own Right. Exploring the Dynamics of Transformation
- Kapferer, Bruce 1997: Feast of the Sorcerer. Practices of Consciousness and Power.
- Taussig, Michael 2009: What Color Is the Sacred?
- Tiibetiläinen kuolleidenkirja. Guru Rinpochen ’Suuri Kuulemisen Tuoma Vapautuminen Bardossa’ Karma Lingpan mukaan. 1979.
- BFI: Remain in light: Mulholland Dr. and the cosmogony of David Lynch
Haluaisin kuunnella tän podcastina, mutta se näyttäisi puuttuvan, tai sit en vaan löydä :)?
Hei Inkku. Pahoittelut! Olimme unohtaneet lisätä podcastin tämän jutun yhteyteen. Nyt se löytyy tuolta ylhäältä, ensimmäisen kuvan alta. :) Mukavaa kuunteluhetkeä!