Alitajunnan antropologiaa — havaintoja David Lynchin maailmasta

Voiko ant­ro­po­lo­gia auttaa ymmär­tä­mään David Lynchin tuotantoa? Huolimatta siitä onko ohjaajan omis­tau­tu­nut fani vai van­nou­tu­nut vihaaja, ant­ro­po­lo­gia saattaa antaa työkaluja hänen teostensa käsit­te­lyyn.

Yle Teema järjestää 20. – 24.3. elo­ku­va­fes­ti­vaa­lin, jonka pää­täh­te­nä on ohjaaja David Lynch. Toimituksen päi­vys­tä­vä lef­fafriik­ki Emmi Huhtaniemi tarttui tilai­suu­teen ja pääsi näke­myk­si­neen muiden innok­kai­den mukana fes­ti­vaa­lioh­jel­mis­ton välis­piik­kei­hin — loput ant­ro­po­lo­gi­sim­mat ajatukset muo­tou­tui­vat tekstiksi.

David Lynchin elokuvia vihataan ja rakas­te­taan luul­ta­vas­ti samasta syystä: hän vie katsojan perin­tei­sen tari­nan­ker­ron­nan tuttujen ja tur­val­lis­ten rajojen ulko­puo­lel­le. Kritisoijien mukaan teokset ovat käsit­tä­mät­tö­miä ja teko­tai­teel­li­sia. Ylistäjien mukaan Lynch on aikamme suuri tai­tei­li­ja, joka on lähes yksinään tuonut elokuvan taiteen muotona tälle vuo­si­tu­han­nel­le.

Oman koke­muk­se­ni mukaan ant­ro­po­lo­gi­aa ja Lynchin tuotantoa yhdistää niiden voima tarjota näkö­kul­mia laatikon ulko­puo­lel­ta. Molempien parissa olen kokenut elämää rikas­tut­ta­via ja tajuntaa laa­jen­ta­via elämyksiä, jotka ovat haas­ta­neet oman tapani katsoa maailmaa ja avanneet aivan uuden­lai­sen lokeron aivoissa — ehkä jopa muut­ta­neet minua itseä­ni­kin.

David Lynch. Kuva: Pére Ubu/​Flickr (CC BY-NC 2.0)

Lynchin tuotanto vilisee mitä oudomman tuntuisia hahmoja ja tilan­tei­ta, tun­ne­tuim­pa­na esi­merk­ki­nä 1990-luvun alussa tele­vi­sio­ker­ron­nan mul­lis­ta­nut Twin Peaks. Viihdesarjojen his­to­rias­sa ennen­nä­ke­mä­tön­tä oli — ja on — par­haa­seen kat­se­luai­kaan tele­vi­sios­sa tanssiva, takaperin puhuva lyhyt­kas­vui­nen “Mies toisesta paikasta”. Sarjan uusin, 26 vuotta itseään odo­tut­ta­nut tuo­tan­to­kausi on jälleen heittänyt kerronnan kon­ven­tiot hiiteen ja tas­a­puo­li­ses­ti ihas­tut­ta­nut ja vihas­tut­ta­nut katsojia.

Yksi suu­rim­mis­ta han­ka­luuk­sis­ta ohjaajan elo­ku­val­lis­ten tuotosten omak­su­mi­ses­sa on, että katsoja ei voi koskaan olla täysin varma siitä, minkä tie­toi­suu­den kautta tarina etenee. Kerronta tuntuu etenevän välillä fyy­si­ses­sä todel­li­suu­des­sa, välillä pää­hen­ki­lön mielessä tai unessa, jonkun toisen unessa tai jopa elokuvan kuvaaman todel­li­suu­den taustalla, myyt­ti­sel­lä tai meta­fyy­si­sel­lä tasolla. Myöskään aikaan liittyvä kerronta ei seuraa totuttuja kaavoja: teoksen sisällä saatetaan hyppiä menneen ja tulevan, ehkä jopa vain mah­dol­lis­ten tapah­tu­mien kuvauksen välillä.

Antropologian keskeiset käsitteet myytti ja rituaali liittyvät ihmisten tapaan luoda mer­ki­tyk­siä ja kokea niitä. Ne saattavat tarjota sel­keyt­tä­viä näkö­kul­mia myös Lynchin maailmaan.

Se tapahtuu uudestaan — myytti järjen rinnalla

Yhteiskuntamme perustuu maa­il­man­kat­so­muk­sel­le, joka kuvaa todel­li­suut­ta sel­vä­ra­jais­ten objektien ja sub­jek­tien kautta. Kokija on oma erillinen koko­nai­suu­ten­sa, joka on vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa muiden olemassa olevien rajat­tu­jen objektien — esineiden, ihmisten ja tapah­tu­mien — kanssa. Myös viih­teel­li­nen elokuva- ja tv-kerronta noudattaa näitä perus­o­le­tuk­sia — mukaan lukien ”yli­luon­nol­li­sia” aiheita kuvaavat teokset.

Lynch ei ker­ron­nas­saan noudata mitään yllä­mai­ni­tuis­ta todel­li­suu­den ole­muk­seen liit­ty­vis­tä kult­tuu­ri­sis­ta perus­o­le­tuk­sis­ta. Taide saat­taa­kin olla ratio­naa­li­ses­sa kult­tuu­ris­sa uskonnon lisäksi ainoa alue, jolla asioita voidaan käsitellä ei-ratio­naa­li­sel­la tavalla.

Kulttuuripiirissämme tun­nus­tet­tiin antiikin Kreikan aikaan toinenkin tärkeä mielen omi­nai­suus ratio­naa­li­sen järjen (logos) rinnalla. Mythos, myyttinen ajattelu, oli arvos­tet­tu ver­taus­ku­viin ja asso­si­aa­tioi­hin perustuva todel­li­suu­den jäsen­tä­mi­sen tapa. Se oli runouden ja myyttien alue, jonka tai­ta­mi­nen oli yhtä tärkeää kuin järjen ja loogisen päättelyn käyttö. Siinä missä logos on käy­tän­nöl­li­nen ja eteenpäin vievä, objek­tii­vi­suu­teen pyrkivä mielen omi­nai­suus, mythos auttaa näkemään sen, mikä on ajatonta ja mer­ki­tyk­sel­lis­tä.

Esimerkiksi menneitä tapah­tu­mia kuvatessa logos keskittyy siihen mikä todella tapahtui, kun mythos korostaa tapah­tu­man mer­ki­tys­tä. Myytti on eräässä mielessä tapahtuma joka on tapah­tu­nut joskus, mutta joka myös tapahtuu kaiken aikaa. Myytti auttaa kokijaa — usein rituaalin avulla — löytämään itsestään esi­mer­kik­si sen ark­ki­tyyp­pi­sen sankarin, jonka toimintaa myytti kuvaa.

Erikoisagentti Dale Cooper (Kyle Maclachlan)
Lynchin kult­ti­sar­ja Twin Peaksista.
Kuva: University of Salford Press Office/​Flickr (CC BY 2.0)

Mythos ei ole kadonnut ihmisten kokemisen piiristä. Sitä ei vain koeta yhteis­kun­nal­li­ses­ti mer­kit­tä­väk­si teol­lis­tu­nees­sa kult­tuu­ris­sa, jossa logos järjestää maailmaa. Myyteistä on tullut tarinoita, “epätosia”, ja ne ovat siir­ty­neet pitkälti taiteen kentälle.

Lynchin ker­ron­nas­sa on havait­ta­vis­sa myyttinen ajattelu ja kokemisen tapa monilla eri tavoilla. Erityisesti myyttiin liittyvä asioiden syklisyys ja tois­tu­mi­nen on läsnä kaikessa hänen tuo­tan­nos­saan. Sama tapahtuma, henkilö tai hahmo esiintyy uudestaan ja uudestaan hieman eri muodoissa.

Todellisuuden kuvaa­mi­sen sijaan Lynchin elokuvat kuvaavat ennem­min­kin inhi­mil­lis­tä kokemusta todel­li­suu­des­ta, ja sitä mikä siinä on mer­ki­tyk­sel­li­sin­tä tarinan kokijalle. Kerronnan keskiöön nousevat objek­tii­vi­ses­ti kuvat­tu­jen tapah­tu­mien sijaan tunne ja sub­jek­tii­vi­set ais­ti­ko­ke­muk­set. Kokemuksen välit­tä­mi­sen keinona vedotaan myös muihin aisteihin kuin näkö­ais­tiin (kahvi ja kir­sik­ka­pii­rak­ka!), ja eri­tyi­ses­ti ääni­maa­il­man seu­raa­mi­ses­ta on tul­kit­si­jal­le apua.

Lynchin kerronta keskittyy usein kuvaamaan tunteita, jotka ovat tärkeitä mer­ki­tys­ten koke­mi­ses­sa. Ohjaajan tuo­tan­nos­sa vahvimmat tari­nal­li­set jän­nit­teet nousevat aina ihmis­suh­teis­ta ja niihin liit­ty­vis­tä tunteista. Ihmisten väliset suhteet näyt­täy­ty­vät voi­mak­kai­na ja pakot­ta­vi­na, jopa vaa­ral­li­se­na verkkona ris­ti­rii­tai­sia haluja ja toiveita, vihaa, kat­ke­ruut­ta ja kos­ton­hi­moa.

Esimerkiksi Twin Peaksin saip­pua­sar­ja­mai­ses­sa todel­li­suu­des­sa pik­ku­kau­pun­gin asukkaita yhdistävä sosi­aa­li­nen kudos levi­te­tään katsojan eteen kymmenien hahmojen koke­mus­ten ja näke­mys­ten kautta. Ne kattavat inhi­mil­li­sen koke­muk­sen skaalan kome­dias­ta tra­ge­di­aan, rakas­tu­mi­ses­ta hul­luu­teen, inses­tis­tä murhaan, hen­kio­len­to­jen rii­vaa­mak­si jou­tu­mi­ses­ta juma­lal­li­seen ins­pi­raa­tioon.

Epäselvä henkilöllisyys ja mielen rajat

Perinteisen kerronnan muodoissa, logoksen mukai­sis­sa käsi­tyk­sis­sä ihmisestä, henkilö on selkeä ja rajal­li­nen koko­nai­suus. Lynchin kuvaamat hahmot taas eivät aina ole sel­vä­ra­jai­sia. Alkuperäisen Twin Peaksin keskiössä on kuollut Laura Palmer, jonka persoona on läsnä vain muiden ihmisten näke­mys­ten kautta. Uudella tuo­tan­to­kau­del­la agentti Cooperin hahmoa näyttää olevan useita erilaisia kap­pa­lei­ta, ja elo­ku­vis­sa Mulholland Drive (2001) ja Lost Highway (1997) pää­hen­ki­löi­den hen­ki­löl­li­syys on epäselvä heille itsel­leen­kin, vaihtuen kesken tarinan.

Jotkut ihmisen hahmossa esiin­ty­vät eivät vaikuta olevan ihmisiä lainkaan, vaan suu­rem­mas­sa tarinassa tapah­tu­vien voi­mak­kai­den koke­mus­ten, tunteiden tai tapah­tu­mien abstrak­tioi­ta. Lost Highwayn mus­ta­suk­kais­ta ja lopulta murhaan syyl­lis­ty­vää pää­hen­ki­löä vainoaa ivallinen “Mysteerimies”, joka asuu tämän talossa. “Sinä kutsuit minut”, on vastaus hänen ole­mas­sao­loon­sa. Mulholland Drive kertoo poh­jim­mil­taan saman tarinan halusta, joka kääntyy vihaksi ja mur­han­hi­mok­si. Merkitykselliset koke­muk­set saavat myös kon­kreet­ti­sia muotoja — sininen laatikko ja avain, mystinen koditon mies. Muussakin tuo­tan­nos­sa esiintyy hahmoja tai esineitä, jotka tuntuvat saaneen alkunsa tarinan hen­ki­löi­den sisäi­syy­des­tä, kuten Eraserhead-elokuvan (1977) erikoinen vauva, ehkä myös psy­koot­ti­nen murhaaja Frank Booth Blue Velvet -elo­ku­vas­sa (1986).

Lost Highway -elokuvan juliste.
Kuva: Wikipedia (Fair use)

Fyysisten hahmojen mani­fes­toi­tu­mi­nen tyhjästä näyt­täy­tyy län­si­mai­sen logos-keskeisen ajattelun piirissä yli­luon­nol­li­se­na, sopivien kate­go­rioi­den puut­tees­sa. David Lynchin maailma hei­jas­te­lee­kin tii­be­tin­budd­ha­lai­sia näke­myk­siä mielen ja itsen raken­tees­ta. Taiteilijan 45 vuotta jatkunut päi­vit­täi­nen medi­toin­ti on ole­tet­ta­vas­ti auttanut ammen­ta­maan mielen syvistä tasoista, ja kenties tii­be­ti­läi­nen filosofia on tarjonnut tie­toi­sia­kin vai­kut­tei­ta. Twin Peaksissa agentti Cooperin meto­dei­hin kuuluu FBI:n ohje­sään­nön nou­dat­ta­mi­sen lisäksi myös “tii­be­ti­läi­nen metodi” ja “magia”.

Tiibetinbuddhalaisessa filo­so­fias­sa kon­kreet­tis­ten hahmojen ilmen­ty­mi­nen tunnetaan osana mielen toimintaa: voimakas mieli tai monta mieltä yhdessä voi luoda hahmon tai hahmoja joko tar­koi­tuk­sel­la tai tie­tä­mät­tään. Sen lisäksi, että mieli kykenee luomaan muidenkin havait­ta­vis­sa olevia hahmoja, se voi myös vaihtaa kehoa tai luoda sellaisen itselleen. Mielen, kehon ja yksilön rajat eivät ole selkeitä, eikä asian tai ihmisen ulko­kuo­res­ta voi päätellä millainen tie­toi­suus tai mieli sitä asuttaa.

Yksi tii­be­tin­budd­ha­lai­suu­den pyhistä kir­joi­tuk­sis­ta on Bardo Thodol, kir­jai­mel­li­ses­ti “Suuri kuu­le­mi­sen tuoma vapau­tu­mi­nen väli­ti­las­sa”. Nimi itsessään kuulostaa Lynchin teokselta, ja hänen elo­ku­vien­sa rakenne ja niissä usein esiin­ty­vät mystiset tilat hei­jas­te­le­vat kyseisen filo­so­fian teemoja. Keskeisimpiä näistä on käsitys bardosta, väli­ti­las­ta eri­lais­ten tajun­nan­ti­lo­jen välillä. Bardo Thodolin mukaan näitä on kuusi. Tilat liittyvät uneen, medi­taa­tion, kuolemaan, elämään ja jäl­leen­syn­ty­mään. Kirjoituksissa elämä vertautuu uneen ja illuusioon, herää­mi­nen jälleen uuteen elämään.

6940612685_d885e38589_o

Dale Cooper Punaisessa huoneessa.
Kuva: bswise/​Flickr (CC BY-NC-ND 2.0)

Lynchin kerrontaa seu­ra­tes­sa ei voi aina tietää milloin unek­si­taan, milloin ope­roi­daan fyy­si­ses­sä todel­li­suu­des­sa, ja milloin jon­kin­lai­ses­sa väli­ti­las­sa. Twin Peaksissa tällaista vaikeasti mää­ri­tel­tä­vää mutta tärkeää tilaa edustaa Punainen huone, joka yhdistää toisiinsa myös hyvän ja pahan tyyssijat, Valkoisen ja Mustan Killan. Sen ikoniset punaiset samet­ti­ver­hot ja mus­ta­val­koi­nen lattia sijait­se­vat jossain fyysisen todel­li­suu­den takana, kuten kenties myös Lost Highwayn pimeyteen vievä valtatie ja monet muut Lynchin tuo­tan­nos­sa kuvatut tilat.

Mieli ja sen tasot näkyvät myös visu­aa­li­ses­sa sym­bo­lii­kas­sa. Toistuvaa kuvastoa ovat talot, huoneet ja käytävät sekä laatikot ja avaimet. Monissa koh­tauk­sis­sa kuljetaan pitkin käytävää, astutaan kynnyksen yli tai tullaan huo­nee­seen. Talo on ark­ki­tyyp­pi­nen psyyken ver­taus­ku­va, ja sen eri kerrokset ja niiden välillä liik­ku­mi­nen tuntuvat usein hei­jas­ta­van pää­hen­ki­lön sisäi­syyt­tä. Palmereiden kotitalo ja maailman pelot­ta­vim­mat portaat kat­to­tuu­let­ti­mi­neen sekä Lost Highwayn rannalla palava mökki kertovat karua tarinaa hahmojen kokemasta todel­li­suu­des­ta.

Todellisuuden mekanismit ja unelmien tuotanto

Siinä missä myytti kuvaa mer­ki­tyk­sel­lis­tä kokemusta tarinan muodossa, rituaali on mer­ki­tys­tä luovaa toimintaa.

Antropologi Bruce Kapfererin mukaan rituaalin tärkeys inhi­mil­li­sel­le ole­mas­sao­lol­le liittyy sen kykyyn muokata kaoot­tis­ta arki­to­del­li­suut­ta. Kapfererin mukaan rituaalin suhde todel­li­suu­teen on kuin syvyyden suhde pintaan: arki­to­del­li­suus on kokoelma kaoot­tis­ta toimintaa, jatkuvia tapah­tu­mia, joissa eri ihmisten pyr­ki­myk­set ja teot risteävät sekavalla tavalla. Rituaalin avulla on mah­dol­lis­ta päästä syvälle todel­li­suu­den tasolle, käsiksi meka­nis­mei­hin jotka raken­ta­vat pinnan arki­to­del­li­suut­ta. Syvällä kaoot­ti­sen arki­to­del­li­suu­den pinnan alla on “todel­li­nen todel­li­suus”, johon arjen jatkuva tapah­tu­mien virta ei vaikuta. Teorian mukaan ritu­aa­lei­hin usein liittyvä toisto ilmentää hidas­tu­mis­ta, jonka rituaali abstrak­tis­sa mielessä saa aikaan todel­li­suu­den virrassa.

Kapfererin mukaan syvem­mil­le todel­li­suu­den tasoille on tarpeen mennä eri­tyi­ses­ti silloin, kuin eletyn elämän kaoot­ti­suus uhkaa hukuttaa ja tuhota ihmisen tie­toi­suu­den. Lähes kaikessa Lynchin tuo­tan­nos­sa pää­hen­ki­löt ovat äärim­mäis­ten tilan­tei­den ja koke­mus­ten äärellä, eikä hen­ki­ses­tä sel­viä­mi­ses­tä ole takeita.

Kapfererin näke­myk­sen valossa Twin Peaksin Punainen huone näyttää abstrak­til­ta ritu­aa­li­ti­lal­ta, jossa ajalla ei ole mer­ki­tys­tä samalla tavalla kuin arki­to­del­li­suu­den tasolla. Siellä aika kulkee sekä etu- että takaperin, eikä 25 vuotta näytä mer­kit­se­vän mitään. Huomionarvoista on myös se, että Punaisen huoneen värit ovat uni­ver­saa­lis­ti vahvimmat ja käy­te­tyim­mät ritu­aa­li­vä­rit: punainen, musta ja valkoinen. Myös elo­ku­vis­sa Eraserhead, Mulholland Drive ja Inland Empire (2006) on asetelma, jossa kulissien takana operoiva voima manipuloi todel­li­suut­ta.

image1

Kolumnin kir­joit­ta­ja Emmi Huhtaniemi löysi itsestään Twin Peaksin pölk­ky­rou­van
Yle Teeman elo­ku­va­fes­ti­vaa­lin kuvauk­sis­sa. Kuva: Kati Sinisalo/​Yle

Palatakseni tähän todel­li­suu­teen ja elo­ku­va­tuo­tan­non rea­li­teet­tei­hin: myyttinen ajattelun ja kokemisen tapa ei ole suosiossa kau­pal­li­ses­sa viih­de­kult­tuu­ris­sa, ja Lynchin uraa ovat värit­tä­neet useat ris­ti­rii­dat teoksia tuot­ta­nei­den tahojen kanssa. Elokuva on itsessään todel­li­suut­ta ja koke­muk­sia luova väline, eikä Hollywoodista turhaan puhuta unel­ma­teh­taa­na. Tuotantokoneistoihin ja niiden voimaan hyvässä ja pahassa viitataan kaikissa Lynchin ohjauk­sis­sa Lost Highwaysta lähtien.

Viimeisin ohjaustyö, Twin Peaksin paluu, tuntuu välillä kerronnan kon­ven­tioi­den rik­ko­mi­ses­saan näyttävän sym­bo­lis­ta kes­ki­sor­mea elokuva- ja sar­ja­tuo­tan­to­jen tutuille kaavoille. Yksi selit­tä­mät­tö­mim­mis­tä jaksoista tuntuu viit­taa­van luovuuden kuolemaan rahan­te­ke­mi­seen pyr­ki­väs­sä tuo­tan­to­ko­neis­tos­sa. Kuinka kävikään elokuvan White of the Eye (1987) ohjaa­jal­le?

Myyttisillä tasoilla liikkuva kerronta linkittyy myös elettyyn todel­li­suu­teen. Vaikka sarja tuntuu esit­te­le­vän lähinnä absurdeja tilan­tei­ta ja erikoisia hen­ki­löi­tä, se on myös kiinni nyky-yhteis­kun­nas­sa har­vi­nai­sen suoralla sosi­aa­lis­ten luok­kae­ro­jen ja syr­jäy­ty­nei­syy­den käsit­te­lyl­lään.

Lynchin elo­ku­vis­ta ja sarjoista välittyy poh­jim­mil­taan katsojan kun­nioi­tus, vaikka kär­si­mät­tö­mi­nä hetkinä hänen tuo­tan­ton­sa seu­raa­mi­nen saat­taa­kin tuntua vedä­tyk­sel­tä. Merkitykset eivät ole ilmeisiä, vaan teokset vaativat katsojan sisäistä reaktiota ja työstöä. Erityisen pal­kit­se­va on kokemus palasten lok­sah­ta­mi­ses­ta pai­koil­leen, vaikka jokai­sel­la kat­so­jal­la saat­taa­kin olla eri palapeli.

Yle Teeman fes­ti­vaa­li­viik­koon voi siis val­mis­tau­tua virit­täy­ty­mäl­lä myyt­ti­seen tajun­nan­ti­laan — ja sitten ei muuta kuin aok­kii­vi­laa­vit­sef atsil­lon­ni­tuan!

  1. Armstrong, Karen 2005: Myyttien lyhyt historia
  2. David-Néel, Alexandra 1929: Magic and Mystery in Tibet
  3. Davies, Steven Paul 2003: The A-Z of Cult Films and Film-makers
  4. Greenwood, Susan 2009: the Anthropology of Magic
  5. Handelman, Don & Lindquist, Galina (eds.) 2004: Ritual In its Own Right. Exploring the Dynamics of Transformation
  6. Kapferer, Bruce 1997: Feast of the Sorcerer. Practices of Consciousness and Power.
  7. Taussig, Michael 2009: What Color Is the Sacred?
  8. Tiibetiläinen kuol­lei­den­kir­ja. Guru Rinpochen ’Suuri Kuulemisen Tuoma Vapautuminen Bardossa’ Karma Lingpan mukaan. 1979.
  9. BFI: Remain in light: Mulholland Dr. and the cosmogony of David Lynch

Kirjoittaja

Emmi Huhtaniemi, VTM, on sosiaali- ja kulttuuriantropologi Helsingin yliopistosta. Hän tarkasteli pro gradu -työssään maya-kalenterin loppuun liittynyttä uushenkisyyttä Meksikossa rituaalin ja magian näkökulmista. Emmiä kiinnostavat erityisesti inhimillisen kokemuksen rakentuminen ja tietoisuuden antropologia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Inkku 27.3.2018 klo 19:44

    Haluaisin kuunnella tän podcas­ti­na, mutta se näyttäisi puuttuvan, tai sit en vaan löydä :)?

    Vastaa
    • Suvi Jaakkola 28.3.2018 klo 08:55

      Hei Inkku. Pahoittelut! Olimme unoh­ta­neet lisätä podcastin tämän jutun yhteyteen. Nyt se löytyy tuolta ylhäältä, ensim­mäi­sen kuvan alta. :) Mukavaa kuun­te­lu­het­keä!

      Vastaa

Lue myös nämä:

Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvafestivaali Sodankylän elokuvajuhlat järjestettiin kesäkuun puolivälissä 33:tta kertaa. Viisipäiväisen festivaalin aikana tarjolla oli yli 150 elokuvanäytöstä. Festivaali kokoaa yhteen elokuva-alan ammattilaisia, vannoutuneita harrastajia sekä uteliaita katsojia Suomesta ja ulkomailta. Paitsi viihtymistä, festivaalit tarjoavat areenan harjoittaa antropologista katsetta - festivaaliympäristö kun sisältää monia arkijärjestyksen kiepautuksia, joilla on oma tärkeä tehtävänsä.