Alitajunnan antropologiaa — havaintoja David Lynchin maailmasta

Voiko ant­ro­po­lo­gia auttaa ymmär­tä­mään David Lynchin tuotantoa? Huolimatta siitä onko ohjaajan omis­tau­tu­nut fani vai van­nou­tu­nut vihaaja, ant­ro­po­lo­gia saattaa antaa työkaluja hänen teostensa käsit­te­lyyn.

Yle Teema järjestää 20. – 24.3. elo­ku­va­fes­ti­vaa­lin, jonka pää­täh­te­nä on ohjaaja David Lynch. Toimituksen päi­vys­tä­vä lef­fafriik­ki Emmi Huhtaniemi tarttui tilai­suu­teen ja pääsi näke­myk­si­neen muiden innok­kai­den mukana fes­ti­vaa­lioh­jel­mis­ton välis­piik­kei­hin — loput ant­ro­po­lo­gi­sim­mat ajatukset muo­tou­tui­vat tekstiksi.

David Lynchin elokuvia vihataan ja rakas­te­taan luul­ta­vas­ti samasta syystä: hän vie katsojan perin­tei­sen tari­nan­ker­ron­nan tuttujen ja tur­val­lis­ten rajojen ulko­puo­lel­le. Kritisoijien mukaan teokset ovat käsit­tä­mät­tö­miä ja teko­tai­teel­li­sia. Ylistäjien mukaan Lynch on aikamme suuri tai­tei­li­ja, joka on lähes yksinään tuonut elokuvan taiteen muotona tälle vuo­si­tu­han­nel­le.

Oman koke­muk­se­ni mukaan ant­ro­po­lo­gi­aa ja Lynchin tuotantoa yhdistää niiden voima tarjota näkö­kul­mia laatikon ulko­puo­lel­ta. Molempien parissa olen kokenut elämää rikas­tut­ta­via ja tajuntaa laa­jen­ta­via elämyksiä, jotka ovat haas­ta­neet oman tapani katsoa maailmaa ja avanneet aivan uuden­lai­sen lokeron aivoissa — ehkä jopa muut­ta­neet minua itseä­ni­kin.

David Lynch. Kuva: Pére Ubu/​Flickr (CC BY-NC 2.0)

Lynchin tuotanto vilisee mitä oudomman tuntuisia hahmoja ja tilan­tei­ta, tun­ne­tuim­pa­na esi­merk­ki­nä 1990-luvun alussa tele­vi­sio­ker­ron­nan mul­lis­ta­nut Twin Peaks. Viihdesarjojen his­to­rias­sa ennen­nä­ke­mä­tön­tä oli — ja on — par­haa­seen kat­se­luai­kaan tele­vi­sios­sa tanssiva, takaperin puhuva lyhyt­kas­vui­nen “Mies toisesta paikasta”. Sarjan uusin, 26 vuotta itseään odo­tut­ta­nut tuo­tan­to­kausi on jälleen heittänyt kerronnan kon­ven­tiot hiiteen ja tas­a­puo­li­ses­ti ihas­tut­ta­nut ja vihas­tut­ta­nut katsojia.

Yksi suu­rim­mis­ta han­ka­luuk­sis­ta ohjaajan elo­ku­val­lis­ten tuotosten omak­su­mi­ses­sa on, että katsoja ei voi koskaan olla täysin varma siitä, minkä tie­toi­suu­den kautta tarina etenee. Kerronta tuntuu etenevän välillä fyy­si­ses­sä todel­li­suu­des­sa, välillä pää­hen­ki­lön mielessä tai unessa, jonkun toisen unessa tai jopa elokuvan kuvaaman todel­li­suu­den taustalla, myyt­ti­sel­lä tai meta­fyy­si­sel­lä tasolla. Myöskään aikaan liittyvä kerronta ei seuraa totuttuja kaavoja: teoksen sisällä saatetaan hyppiä menneen ja tulevan, ehkä jopa vain mah­dol­lis­ten tapah­tu­mien kuvauksen välillä.

Antropologian keskeiset käsitteet myytti ja rituaali liittyvät ihmisten tapaan luoda mer­ki­tyk­siä ja kokea niitä. Ne saattavat tarjota sel­keyt­tä­viä näkö­kul­mia myös Lynchin maailmaan.

Se tapahtuu uudestaan — myytti järjen rinnalla

Yhteiskuntamme perustuu maa­il­man­kat­so­muk­sel­le, joka kuvaa todel­li­suut­ta sel­vä­ra­jais­ten objektien ja sub­jek­tien kautta. Kokija on oma erillinen koko­nai­suu­ten­sa, joka on vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa muiden olemassa olevien rajat­tu­jen objektien — esineiden, ihmisten ja tapah­tu­mien — kanssa. Myös viih­teel­li­nen elokuva- ja tv-kerronta noudattaa näitä perus­o­le­tuk­sia — mukaan lukien ”yli­luon­nol­li­sia” aiheita kuvaavat teokset.

Lynch ei ker­ron­nas­saan noudata mitään yllä­mai­ni­tuis­ta todel­li­suu­den ole­muk­seen liit­ty­vis­tä kult­tuu­ri­sis­ta perus­o­le­tuk­sis­ta. Taide saat­taa­kin olla ratio­naa­li­ses­sa kult­tuu­ris­sa uskonnon lisäksi ainoa alue, jolla asioita voidaan käsitellä ei-ratio­naa­li­sel­la tavalla.

Kulttuuripiirissämme tun­nus­tet­tiin antiikin Kreikan aikaan toinenkin tärkeä mielen omi­nai­suus ratio­naa­li­sen järjen (logos) rinnalla. Mythos, myyttinen ajattelu, oli arvos­tet­tu ver­taus­ku­viin ja asso­si­aa­tioi­hin perustuva todel­li­suu­den jäsen­tä­mi­sen tapa. Se oli runouden ja myyttien alue, jonka tai­ta­mi­nen oli yhtä tärkeää kuin järjen ja loogisen päättelyn käyttö. Siinä missä logos on käy­tän­nöl­li­nen ja eteenpäin vievä, objek­tii­vi­suu­teen pyrkivä mielen omi­nai­suus, mythos auttaa näkemään sen, mikä on ajatonta ja mer­ki­tyk­sel­lis­tä.

Esimerkiksi menneitä tapah­tu­mia kuvatessa logos keskittyy siihen mikä todella tapahtui, kun mythos korostaa tapah­tu­man mer­ki­tys­tä. Myytti on eräässä mielessä tapahtuma joka on tapah­tu­nut joskus, mutta joka myös tapahtuu kaiken aikaa. Myytti auttaa kokijaa — usein rituaalin avulla — löytämään itsestään esi­mer­kik­si sen ark­ki­tyyp­pi­sen sankarin, jonka toimintaa myytti kuvaa.

Erikoisagentti Dale Cooper (Kyle Maclachlan)
Lynchin kult­ti­sar­ja Twin Peaksista.
Kuva: University of Salford Press Office/​Flickr (CC BY 2.0)

Mythos ei ole kadonnut ihmisten kokemisen piiristä. Sitä ei vain koeta yhteis­kun­nal­li­ses­ti mer­kit­tä­väk­si teol­lis­tu­nees­sa kult­tuu­ris­sa, jossa logos järjestää maailmaa. Myyteistä on tullut tarinoita, “epätosia”, ja ne ovat siir­ty­neet pitkälti taiteen kentälle.

Lynchin ker­ron­nas­sa on havait­ta­vis­sa myyttinen ajattelu ja kokemisen tapa monilla eri tavoilla. Erityisesti myyttiin liittyvä asioiden syklisyys ja tois­tu­mi­nen on läsnä kaikessa hänen tuo­tan­nos­saan. Sama tapahtuma, henkilö tai hahmo esiintyy uudestaan ja uudestaan hieman eri muodoissa.

Todellisuuden kuvaa­mi­sen sijaan Lynchin elokuvat kuvaavat ennem­min­kin inhi­mil­lis­tä kokemusta todel­li­suu­des­ta, ja sitä mikä siinä on mer­ki­tyk­sel­li­sin­tä tarinan kokijalle. Kerronnan keskiöön nousevat objek­tii­vi­ses­ti kuvat­tu­jen tapah­tu­mien sijaan tunne ja sub­jek­tii­vi­set ais­ti­ko­ke­muk­set. Kokemuksen välit­tä­mi­sen keinona vedotaan myös muihin aisteihin kuin näkö­ais­tiin (kahvi ja kir­sik­ka­pii­rak­ka!), ja eri­tyi­ses­ti ääni­maa­il­man seu­raa­mi­ses­ta on tul­kit­si­jal­le apua.

Lynchin kerronta keskittyy usein kuvaamaan tunteita, jotka ovat tärkeitä mer­ki­tys­ten koke­mi­ses­sa. Ohjaajan tuo­tan­nos­sa vahvimmat tari­nal­li­set jän­nit­teet nousevat aina ihmis­suh­teis­ta ja niihin liit­ty­vis­tä tunteista. Ihmisten väliset suhteet näyt­täy­ty­vät voi­mak­kai­na ja pakot­ta­vi­na, jopa vaa­ral­li­se­na verkkona ris­ti­rii­tai­sia haluja ja toiveita, vihaa, kat­ke­ruut­ta ja kos­ton­hi­moa.

Esimerkiksi Twin Peaksin saip­pua­sar­ja­mai­ses­sa todel­li­suu­des­sa pik­ku­kau­pun­gin asukkaita yhdistävä sosi­aa­li­nen kudos levi­te­tään katsojan eteen kymmenien hahmojen koke­mus­ten ja näke­mys­ten kautta. Ne kattavat inhi­mil­li­sen koke­muk­sen skaalan kome­dias­ta tra­ge­di­aan, rakas­tu­mi­ses­ta hul­luu­teen, inses­tis­tä murhaan, hen­kio­len­to­jen rii­vaa­mak­si jou­tu­mi­ses­ta juma­lal­li­seen ins­pi­raa­tioon.

Epäselvä henkilöllisyys ja mielen rajat

Perinteisen kerronnan muodoissa, logoksen mukai­sis­sa käsi­tyk­sis­sä ihmisestä, henkilö on selkeä ja rajal­li­nen koko­nai­suus. Lynchin kuvaamat hahmot taas eivät aina ole sel­vä­ra­jai­sia. Alkuperäisen Twin Peaksin keskiössä on kuollut Laura Palmer, jonka persoona on läsnä vain muiden ihmisten näke­mys­ten kautta. Uudella tuo­tan­to­kau­del­la agentti Cooperin hahmoa näyttää olevan useita erilaisia kap­pa­lei­ta, ja elo­ku­vis­sa Mulholland Drive (2001) ja Lost Highway (1997) pää­hen­ki­löi­den hen­ki­löl­li­syys on epäselvä heille itsel­leen­kin, vaihtuen kesken tarinan.

Jotkut ihmisen hahmossa esiin­ty­vät eivät vaikuta olevan ihmisiä lainkaan, vaan suu­rem­mas­sa tarinassa tapah­tu­vien voi­mak­kai­den koke­mus­ten, tunteiden tai tapah­tu­mien abstrak­tioi­ta. Lost Highwayn mus­ta­suk­kais­ta ja lopulta murhaan syyl­lis­ty­vää pää­hen­ki­löä vainoaa ivallinen “Mysteerimies”, joka asuu tämän talossa. “Sinä kutsuit minut”, on vastaus hänen ole­mas­sao­loon­sa. Mulholland Drive kertoo poh­jim­mil­taan saman tarinan halusta, joka kääntyy vihaksi ja mur­han­hi­mok­si. Merkitykselliset koke­muk­set saavat myös kon­kreet­ti­sia muotoja — sininen laatikko ja avain, mystinen koditon mies. Muussakin tuo­tan­nos­sa esiintyy hahmoja tai esineitä, jotka tuntuvat saaneen alkunsa tarinan hen­ki­löi­den sisäi­syy­des­tä, kuten Eraserhead-elokuvan (1977) erikoinen vauva, ehkä myös psy­koot­ti­nen murhaaja Frank Booth Blue Velvet -elo­ku­vas­sa (1986).

Lost Highway -elokuvan juliste.
Kuva: Wikipedia (Fair use)

Fyysisten hahmojen mani­fes­toi­tu­mi­nen tyhjästä näyt­täy­tyy län­si­mai­sen logos-keskeisen ajattelun piirissä yli­luon­nol­li­se­na, sopivien kate­go­rioi­den puut­tees­sa. David Lynchin maailma hei­jas­te­lee­kin tii­be­tin­budd­ha­lai­sia näke­myk­siä mielen ja itsen raken­tees­ta. Taiteilijan 45 vuotta jatkunut päi­vit­täi­nen medi­toin­ti on ole­tet­ta­vas­ti auttanut ammen­ta­maan mielen syvistä tasoista, ja kenties tii­be­ti­läi­nen filosofia on tarjonnut tie­toi­sia­kin vai­kut­tei­ta. Twin Peaksissa agentti Cooperin meto­dei­hin kuuluu FBI:n ohje­sään­nön nou­dat­ta­mi­sen lisäksi myös “tii­be­ti­läi­nen metodi” ja “magia”.

Tiibetinbuddhalaisessa filo­so­fias­sa kon­kreet­tis­ten hahmojen ilmen­ty­mi­nen tunnetaan osana mielen toimintaa: voimakas mieli tai monta mieltä yhdessä voi luoda hahmon tai hahmoja joko tar­koi­tuk­sel­la tai tie­tä­mät­tään. Sen lisäksi, että mieli kykenee luomaan muidenkin havait­ta­vis­sa olevia hahmoja, se voi myös vaihtaa kehoa tai luoda sellaisen itselleen. Mielen, kehon ja yksilön rajat eivät ole selkeitä, eikä asian tai ihmisen ulko­kuo­res­ta voi päätellä millainen tie­toi­suus tai mieli sitä asuttaa.

Yksi tii­be­tin­budd­ha­lai­suu­den pyhistä kir­joi­tuk­sis­ta on Bardo Thodol, kir­jai­mel­li­ses­ti “Suuri kuu­le­mi­sen tuoma vapau­tu­mi­nen väli­ti­las­sa”. Nimi itsessään kuulostaa Lynchin teokselta, ja hänen elo­ku­vien­sa rakenne ja niissä usein esiin­ty­vät mystiset tilat hei­jas­te­le­vat kyseisen filo­so­fian teemoja. Keskeisimpiä näistä on käsitys bardosta, väli­ti­las­ta eri­lais­ten tajun­nan­ti­lo­jen välillä. Bardo Thodolin mukaan näitä on kuusi. Tilat liittyvät uneen, medi­taa­tion, kuolemaan, elämään ja jäl­leen­syn­ty­mään. Kirjoituksissa elämä vertautuu uneen ja illuusioon, herää­mi­nen jälleen uuteen elämään.

6940612685_d885e38589_o

Dale Cooper Punaisessa huoneessa.
Kuva: bswise/​Flickr (CC BY-NC-ND 2.0)

Lynchin kerrontaa seu­ra­tes­sa ei voi aina tietää milloin unek­si­taan, milloin ope­roi­daan fyy­si­ses­sä todel­li­suu­des­sa, ja milloin jon­kin­lai­ses­sa väli­ti­las­sa. Twin Peaksissa tällaista vaikeasti mää­ri­tel­tä­vää mutta tärkeää tilaa edustaa Punainen huone, joka yhdistää toisiinsa myös hyvän ja pahan tyyssijat, Valkoisen ja Mustan Killan. Sen ikoniset punaiset samet­ti­ver­hot ja mus­ta­val­koi­nen lattia sijait­se­vat jossain fyysisen todel­li­suu­den takana, kuten kenties myös Lost Highwayn pimeyteen vievä valtatie ja monet muut Lynchin tuo­tan­nos­sa kuvatut tilat.

Mieli ja sen tasot näkyvät myös visu­aa­li­ses­sa sym­bo­lii­kas­sa. Toistuvaa kuvastoa ovat talot, huoneet ja käytävät sekä laatikot ja avaimet. Monissa koh­tauk­sis­sa kuljetaan pitkin käytävää, astutaan kynnyksen yli tai tullaan huo­nee­seen. Talo on ark­ki­tyyp­pi­nen psyyken ver­taus­ku­va, ja sen eri kerrokset ja niiden välillä liik­ku­mi­nen tuntuvat usein hei­jas­ta­van pää­hen­ki­lön sisäi­syyt­tä. Palmereiden kotitalo ja maailman pelot­ta­vim­mat portaat kat­to­tuu­let­ti­mi­neen sekä Lost Highwayn rannalla palava mökki kertovat karua tarinaa hahmojen kokemasta todel­li­suu­des­ta.

Todellisuuden mekanismit ja unelmien tuotanto

Siinä missä myytti kuvaa mer­ki­tyk­sel­lis­tä kokemusta tarinan muodossa, rituaali on mer­ki­tys­tä luovaa toimintaa.

Antropologi Bruce Kapfererin mukaan rituaalin tärkeys inhi­mil­li­sel­le ole­mas­sao­lol­le liittyy sen kykyyn muokata kaoot­tis­ta arki­to­del­li­suut­ta. Kapfererin mukaan rituaalin suhde todel­li­suu­teen on kuin syvyyden suhde pintaan: arki­to­del­li­suus on kokoelma kaoot­tis­ta toimintaa, jatkuvia tapah­tu­mia, joissa eri ihmisten pyr­ki­myk­set ja teot risteävät sekavalla tavalla. Rituaalin avulla on mah­dol­lis­ta päästä syvälle todel­li­suu­den tasolle, käsiksi meka­nis­mei­hin jotka raken­ta­vat pinnan arki­to­del­li­suut­ta. Syvällä kaoot­ti­sen arki­to­del­li­suu­den pinnan alla on “todel­li­nen todel­li­suus”, johon arjen jatkuva tapah­tu­mien virta ei vaikuta. Teorian mukaan ritu­aa­lei­hin usein liittyvä toisto ilmentää hidas­tu­mis­ta, jonka rituaali abstrak­tis­sa mielessä saa aikaan todel­li­suu­den virrassa.

Kapfererin mukaan syvem­mil­le todel­li­suu­den tasoille on tarpeen mennä eri­tyi­ses­ti silloin, kuin eletyn elämän kaoot­ti­suus uhkaa hukuttaa ja tuhota ihmisen tie­toi­suu­den. Lähes kaikessa Lynchin tuo­tan­nos­sa pää­hen­ki­löt ovat äärim­mäis­ten tilan­tei­den ja koke­mus­ten äärellä, eikä hen­ki­ses­tä sel­viä­mi­ses­tä ole takeita.

Kapfererin näke­myk­sen valossa Twin Peaksin Punainen huone näyttää abstrak­til­ta ritu­aa­li­ti­lal­ta, jossa ajalla ei ole mer­ki­tys­tä samalla tavalla kuin arki­to­del­li­suu­den tasolla. Siellä aika kulkee sekä etu- että takaperin, eikä 25 vuotta näytä mer­kit­se­vän mitään. Huomionarvoista on myös se, että Punaisen huoneen värit ovat uni­ver­saa­lis­ti vahvimmat ja käy­te­tyim­mät ritu­aa­li­vä­rit: punainen, musta ja valkoinen. Myös elo­ku­vis­sa Eraserhead, Mulholland Drive ja Inland Empire (2006) on asetelma, jossa kulissien takana operoiva voima manipuloi todel­li­suut­ta.

image1

Kolumnin kir­joit­ta­ja Emmi Huhtaniemi löysi itsestään Twin Peaksin pölk­ky­rou­van
Yle Teeman elo­ku­va­fes­ti­vaa­lin kuvauk­sis­sa. Kuva: Kati Sinisalo/​Yle

Palatakseni tähän todel­li­suu­teen ja elo­ku­va­tuo­tan­non rea­li­teet­tei­hin: myyttinen ajattelun ja kokemisen tapa ei ole suosiossa kau­pal­li­ses­sa viih­de­kult­tuu­ris­sa, ja Lynchin uraa ovat värit­tä­neet useat ris­ti­rii­dat teoksia tuot­ta­nei­den tahojen kanssa. Elokuva on itsessään todel­li­suut­ta ja koke­muk­sia luova väline, eikä Hollywoodista turhaan puhuta unel­ma­teh­taa­na. Tuotantokoneistoihin ja niiden voimaan hyvässä ja pahassa viitataan kaikissa Lynchin ohjauk­sis­sa Lost Highwaysta lähtien.

Viimeisin ohjaustyö, Twin Peaksin paluu, tuntuu välillä kerronnan kon­ven­tioi­den rik­ko­mi­ses­saan näyttävän sym­bo­lis­ta kes­ki­sor­mea elokuva- ja sar­ja­tuo­tan­to­jen tutuille kaavoille. Yksi selit­tä­mät­tö­mim­mis­tä jaksoista tuntuu viit­taa­van luovuuden kuolemaan rahan­te­ke­mi­seen pyr­ki­väs­sä tuo­tan­to­ko­neis­tos­sa. Kuinka kävikään elokuvan White of the Eye (1987) ohjaa­jal­le?

Myyttisillä tasoilla liikkuva kerronta linkittyy myös elettyyn todel­li­suu­teen. Vaikka sarja tuntuu esit­te­le­vän lähinnä absurdeja tilan­tei­ta ja erikoisia hen­ki­löi­tä, se on myös kiinni nyky-yhteis­kun­nas­sa har­vi­nai­sen suoralla sosi­aa­lis­ten luok­kae­ro­jen ja syr­jäy­ty­nei­syy­den käsit­te­lyl­lään.

Lynchin elo­ku­vis­ta ja sarjoista välittyy poh­jim­mil­taan katsojan kun­nioi­tus, vaikka kär­si­mät­tö­mi­nä hetkinä hänen tuo­tan­ton­sa seu­raa­mi­nen saat­taa­kin tuntua vedä­tyk­sel­tä. Merkitykset eivät ole ilmeisiä, vaan teokset vaativat katsojan sisäistä reaktiota ja työstöä. Erityisen pal­kit­se­va on kokemus palasten lok­sah­ta­mi­ses­ta pai­koil­leen, vaikka jokai­sel­la kat­so­jal­la saat­taa­kin olla eri palapeli.

Yle Teeman fes­ti­vaa­li­viik­koon voi siis val­mis­tau­tua virit­täy­ty­mäl­lä myyt­ti­seen tajun­nan­ti­laan — ja sitten ei muuta kuin aok­kii­vi­laa­vit­sef atsil­lon­ni­tuan!

  1. Armstrong, Karen 2005: Myyttien lyhyt historia
  2. David-Néel, Alexandra 1929: Magic and Mystery in Tibet
  3. Davies, Steven Paul 2003: The A-Z of Cult Films and Film-makers
  4. Greenwood, Susan 2009: the Anthropology of Magic
  5. Handelman, Don & Lindquist, Galina (eds.) 2004: Ritual In its Own Right. Exploring the Dynamics of Transformation
  6. Kapferer, Bruce 1997: Feast of the Sorcerer. Practices of Consciousness and Power.
  7. Taussig, Michael 2009: What Color Is the Sacred?
  8. Tiibetiläinen kuol­lei­den­kir­ja. Guru Rinpochen ’Suuri Kuulemisen Tuoma Vapautuminen Bardossa’ Karma Lingpan mukaan. 1979.
  9. BFI: Remain in light: Mulholland Dr. and the cosmogony of David Lynch

Kirjoittaja

Emmi Huhtaniemi, VTM, on sosiaali- ja kulttuuriantropologi Helsingin yliopistosta. Hän tarkasteli pro gradu -työssään maya-kalenterin loppuun liittynyttä uushenkisyyttä Meksikossa rituaalin ja magian näkökulmista. Emmiä kiinnostavat erityisesti inhimillisen kokemuksen rakentuminen ja tietoisuuden antropologia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Inkku 27.3.2018 klo 19:44

    Haluaisin kuunnella tän podcas­ti­na, mutta se näyttäisi puuttuvan, tai sit en vaan löydä :)?

    Vastaa
    • Suvi Jaakkola 28.3.2018 klo 08:55

      Hei Inkku. Pahoittelut! Olimme unoh­ta­neet lisätä podcastin tämän jutun yhteyteen. Nyt se löytyy tuolta ylhäältä, ensim­mäi­sen kuvan alta. :) Mukavaa kuun­te­lu­het­keä!

      Vastaa

Lue myös nämä:

Ihmisille on luontevaa elää useammassa todellisuudessa yhtä aikaa. Käsin kosketeltavan todellisuuden lisäksi elämme usein myös jollain toisella todellisuuden alueella – niitä voi kutsua muodikkaasti lisätyksi todellisuudeksi, ja ne esittävät kysymyksen: mitä jos jokin meille annetussa tilanteessa olisikin toisin? Vaikka kysymys on mitä inhimillisin, lisättyjä todellisuuksia arvotetaan keskenään hyvin eri tavoin. Esimerkiksi enkeleiden kautta koettu lisätty todellisuus on toisille kovin häiritsevää. Miksi sitä arvotetaan toisin kuin vaikkapa peliharrastusta?