Peukuttaminen ja sen moraaliset vaarat

Markkinointi ja mainonta -lehden kolumnissaan toimittaja Ilkka Jauhiainen kritisoi Aku Louhimiestä siitä, että hän antoi Facebook-profiilissaan tilaa loukkaavalle puheelle. Päivitysten kommenteissa esitettiin loukkauksia niitä näyttelijöitä kohtaan, jotka asettuivat kritisoimaan Louhimiestä julkisesti A-studiossa 19. maaliskuuta. Toimittaja Jauhiainen myös listaa julkisuuden henkilöitä, jotka ovat peukuttaneet näitä Louhimiehen Facebook-päivityksiä.

Mitä merkityksiä nämä peukutukset tai tykkäykset välittävät? Jauhiaisen mielestä ne ovat tuen merkki ja epäsuora hyväksyntä sille loukkaavalle keskustelulle, jota päivitysten yhteydessä on käyty. Helsingin Sanomien toimittaja Taika Dahlbom kritisoi Jauhiaisen näkemystä omassa kolumnissaan. Dahlbomin kritiikin ydin on se, että peukutukset voivat tarkoittaa mitä tahansa, joten niitä ei pitäisi edes yrittää tulkita.

Lingvistisen antropologian tutkimustiedon valossa HS:n Dahlbomin näkemys vaikuttaa erikoiselta. Ensinnäkin, peukutus on viestintää, ja kuten kaikessa viestinnässä, sen merkitys neuvotellaan vuorovaikutuksessa. Tätä vuorovaikutusta tapahtuu jatkuvasti. Tämäkin kirjoitus on osa sitä viestinnän kiertokulkua, jossa Louhimiehen kirjoitusten ja niiden peukuttamisen merkitystä neuvotellaan. Kenelläkään ei ole yksinoikeutta viestin merkitykseen, vaikka usein näin pyritään väittämään. Merkitys rakentuu dialogissa.

Vuorovaikutuksen tutkimus on osoittanut, että ihmisillä on sisäsyntyinen taipumus pyrkiä lukemaan muiden intentioita ja tavoitella yhteistä merkitystä viestinnässään. Webb Keane vetää yhteen näitä tutkimustuloksia kirjassaan “Ethical Life”. Toki voi tehdä niin, että kiistää tämän taipumuksen, tai pitää sitä moraalisesti kyseenalaisena, kuten Dahlbom HS:n kolumnissaan tekee. Erityisesti Melanesiassa ja Polynesiassa on kulttuureja, joissa toisten mielenliikkeillä spekulointia pidetään mauttomana. Tällaisen ajattelun taustalla ei ole kuitenkaan kyvyttömyyttä ymmärtää toisen aikeita, vaan tietynlainen moraalijärjestelmä, jossa halutaan korostaa ihmisten motiivien riippumattomuutta toisista.

Toinen viestinnän keskeinen piirre, mitä Dahlbom ei vaikuta ymmärtävän, on sen performatiiviset vaikutukset. Tämä tarkoittaa sitä, että puheet ja peukutukset ovat myös tekoja, jotka rakentavat ihmisten identiteettejä. Ratkaisevaa tässä on se, että pelkkä viestin siteeraaminen – tai peukutus – luo uudelleen näitä vaikutuksia, huolimatta siteeraajien tarkoitusperistä. Esimerkki tästä on Judith Butlerin tutkimat USA:n korkeimman oikeuden päätökset viharikoksista. Hän toteaa oikeuden päätösten tuottavan uutta vihapuhetta, koska päätösten teksti tuottaa uudelleen alkuperäisen tilanteen trauman ja vihan.

Vaikka esim. HS uutisoi perjantaina 23. päivä, että Louhimies on pyytänyt tekojaan anteeksi Facebook-päivityksessään, sitä hän ei tehnyt. Hän sanoi olevansa “ohjaajana epäonnistunut työilmapiirin luomisessa”, ja tuntevansa “surua siitä, että kunnioittamani ja työni kannalta ratkaisevan tärkeät näyttelijät ovat kokeneet yhteistyömme niin ahdistavana”. Päivityksellään Louhimies tuli luoneeksi tilan uhriensa loukkaamiseen. Kun joku peukuttaa tällaista viestiä, tuo peukutus on teko, jonka vaikutukset tuottavat uudestaan louhimiehiä ja louhimiesmäisen käytöksen uhreja.