Turvapaikanhakijoiden kääntyminen kristinuskoon puhuttaa jälleen. HS:n artikkeli 4.3. pohti, käytetäänkö kääntymistä valheellisena apukeinona turvapaikkaa hakiessa ja ovatko tukijoita kastavien vapaiden seurakuntien motiivit puhtaita.
Uskonnollisen vakaumuksen virallinen varmistaminen on ongelmallista. Heikki Wilenius kirjoitti meille aiemmin uskonelämän muotojen kulttuurisesta vaihtelusta. Irakilaisen “aito usko” ei välttämättä näytä samalta kuin Suomessa kasvaneen. Sitä, mikä uskonnossa on tärkeää ja aitoa, ei kaikkialla nähdä samalla tavalla.
Kristityksi kääntymistä voi turvapaikkakysymyksissä ajatella samankaltaisena argumenttina kuin homoseksuaalisuutta. Molemmista saatetaan hakijan lähtömaassa rangaista ankarasti, ja siten ne voivat toimia turvapaikkaa puoltavina tekijöinä. Niitä yhdistää myös se, että sekä seksuaalisuus että usko nähdään Suomessa yleensä yksityisasioina, jotka eivät kuulu valtiolle. Esimerkiksi Migri ei omien sanojensa mukaan saisi vaatia turvapaikanhakijoilta kuvauksia seksielämän yksityiskohdista.
Entä miten on uskonnon suhteen? Pyrkiikö Suomi olemaan sekulaari oikeusvaltio vai oikeauskoisuutta testaava teokratia? Onko uskonto yksityisasia vai ei? Sekularismi tarkoittaa pelkistetysti sitä, että valtio ja kirkko erotetaan toisistaan. Kuten uskontososiologi Jose Casanova on todennut, sekulaarissa valtiossa yksilöä pyydetään pitämään uskonnolliset identiteettinsä ja tapansa piilossa, jotta ne eivät häiritsisi modernin Euroopan elämää. Turvapaikanhakijan kohdalla asetelma kääntyy päälaelleen.
Uskonnonvapauslain mukaan ”jokaisella on oikeus päättää uskonnollisesta asemastaan liittymällä sellaiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan, joka hyväksyy hänet jäsenekseen”. Kristityksi ei siis tulla omalla ilmoituksella; on liityttävä uskonnolliseen yhteisöön. HS:n jutussa vapaiden suuntien seurakunnat kertovat pyrkivänsä seulomaan turvapaikanhakijoista esiin ne henkilöt, joille Jeesus todella on sydämen asia. Mutta ihmisen sydämeen ei ole helppoa nähdä. Kristinuskon helluntailaiset ja karismaattiset suuntaukset painottavat lisäksi nimenomaan henkilökohtaista jumalsuhdetta. Kyse ei ole seurakunnan tapahtumiin osallistumisesta tai rituaalien oikeasta seuraamisesta, vaan kokemuksellisesta uskosta. Tämä taas rakentuu hyvinkin eri tavoin riippuen henkilön kulttuurisesta taustasta.
Turvapaikanhakijoiden kohdalla korostetaan yhteiskuntaan integroitumisen tärkeyttä. Integraation epäonnistumiseen liittyy monia uhkia. Paikalliseen hallitsevaan uskoon kääntyminen ei kuitenkaan näyttäydy positiivisena ilmaisuna halusta omaksua suomalainen kulttuuri, vaan herättää epäilyksiä epäaitoudesta. Samaan aikaan kantasuomalaisten kristillisyyttä arvioidaan eri mittapuulla: “Usko hiipuu niiltäkin, jotka vielä kuuluvat kirkkoon. Suomalaisista alle neljännes uskoo Jumalaan, vaikka kirkkoon vielä kuuluukin 73 prosenttia.” (HS 5.3.) Tämä tarkoittaa valtavaa määrää ihmisiä, joiden kohdalla kristillisyys on uskonnollisen instituution automaattista jäsenyyttä, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, uskooko ihminen ja onko usko “aitoa”.
Pelkkä tapakristityksi kääntyminen taas saattaa muualla riittää jopa kuolemantuomioon.
