Onko sinullakin outo naapuri?

Suomessa ker­rot­tiin vielä 1900-luvun alussa ihmisten ja peikkojen kans­sa­käy­mi­ses­tä. Peikot asuivat suurten kal­lioi­den sisällä ja olivat tun­ne­tus­ti hankalia naa­pu­rei­ta. Ne saat­toi­vat tulla sotkemaan ja rikkomaan paikkoja ja pääs­tä­mään karjan vapaaksi.

Peikkoasumuksista kuultiin välillä ääniä, kuten epä­vi­reis­tä laulua, lasten par­ku­mis­ta tai kan­gas­pui­den kolinaa. Joskus sisältä huu­del­tiin ohi­kul­ke­vil­le ihmisille tai hei­tet­tiin kiviä.

Kurittomia peik­ko­lap­sia saa­tet­tiin vaihtaa salaa ihmis­lap­siin. Vaihdokkaasta pääsi eroon koh­te­le­mal­la sitä niin huonosti, että peikkoja alkoi säälittää ja ne vaih­toi­vat lapsen takaisin. Peikot saat­toi­vat myös hou­ku­tel­la tai kaapata ihmisiä vie­raak­seen. Ne tar­jo­si­vat her­kul­li­sen näköistä ruokaa, joka paljastui siu­nat­taes­sa syö­mä­kel­vot­to­mak­si: leipä kiveksi, keitto sam­ma­leik­si ja makkarat käär­meik­si.

Peikot tulivat usein lai­naa­maan oudoilla nimillä kut­su­mi­aan tavaroita, joita ne eivät koskaan palaut­ta­neet. Lainaksi saa­tet­tiin pyytää höm­pän­tömp­pää (peru­na­nui­ja) tai viipsun vaap­su­tin­ta (seula). Joidenkin suo­men­kie­len sanojen, kuten hila­vit­ku­tin ja höl­kyn­köl­kyn, kerrotaan olevan peräisin peikkojen kielestä.

Yliluonnollisten olentojen kerrotaan muu­al­la­kin maa­il­mas­sa puhuvan kielellä jota ihmiset eivät ymmärrä. Kieli tekee olen­nois­ta rat­kai­se­vas­ti erilaisia kuin ihmiset, ja peikot edus­ta­vat­kin ”toista”, vierasta versiota omasta todel­li­suu­des­ta ja kult­tuu­ris­ta.

Peikkojen läsnäolon on ymmär­ret­ty liittyvän moniin poik­keuk­sel­li­siin ilmiöihin. Esimerkiksi lapset, joiden kehitys ei edennyt totutusti, seli­tet­tiin peik­ko­vaih­dok­kai­na. Tarinat hei­jas­te­le­vat aina aikansa ihmi­syh­tei­sön koke­muk­sia ja elin­pii­riä, ja peikot ovat sittemmin saaneet erilaisia muotoja suo­ma­lai­ses­sa ker­to­mus­pe­rin­tees­sä ja kir­jal­li­suu­des­sa.

  1. Merja Leppälahti 2012: Vahvaa väkeä
  2. Lauri Simonsuuri 2005 (1950): Kansa tarinoi

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Emmi Huhtaniemi, VTM, on sosiaali- ja kulttuuriantropologi Helsingin yliopistosta. Hän tarkasteli pro gradu -työssään maya-kalenterin loppuun liittynyttä uushenkisyyttä Meksikossa rituaalin ja magian näkökulmista. Emmiä kiinnostavat erityisesti inhimillisen kokemuksen rakentuminen ja tietoisuuden antropologia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Etnografia on paitsi kenttätyötä, myös tieteellistä kirjoittamista ja vahvasti tekijänsä näköistä tarinankerrontaa. Etnografista tutkimustekstiä voi lukea kuten kertomusta, ja siten saada uutta näkökulmaa siihen, miten etnografista tietoa tuotetaan.

Tuhkaus, arkussa maahan, pakastekuivaus vai kenties korppikotkien ruoaksi? Viimeiselle matkalle lähtemiseen on ympäri maailman paljon erilaisia vaihtoehtoja, ja tällä hetkellä yhä suurempi osa ihmisistä tuntuu pohtivan hautaustapojen ympäristöystävällisyyttä. Ekologisuuden lisäksi hautaukseen liittyvät usein kysymykset arvosta, yksilön tahdosta ja yhteiskunnallisesta muutoksesta.

Voiko tarinaa ymmärtää tuntematta sosiaalista kontekstia, jossa se on syntynyt? Tuntemamme versio Punahilkasta pohjautuu Grimmin veljesten 1800-luvun alussa laatimaan satukokoelmaan. Tarinasta tunnetaan kuitenkin versioita jo esimerkiksi 1500-luvun Ranskasta.

Muovipussi on noussut tuhoisan kulutuskulttuurin symboliksi. Ekologiselta jalanjäljeltään se on kuitenkin varsin kevyt, ja Pohjoismaissa muovipussit eivät toimivan jätehuollon vuoksi ole ympäristöuhka. Niiden kieltämisen voi nähdä pyrkimyksenä hallita mittavaa katastrofia symbolisen uhrauksen kautta.