Heittoja: Työt roboteille ja elämän tarkoitus hallituksen kärkihankkeeksi

Suomi on maailman onnel­li­sin maa. Täällä on rau­hal­lis­ta, tur­val­lis­ta, leppoisaa ja ter­veel­lis­tä. Miksi meitä silti keljuttaa? Olemme ykkösiä, mutta silti on vietävä roskat ulos ja Netflixin hyvät sarjat on jo nähty. Ja mikä ärsyt­tä­vin­tä, töihin on raa­hau­dut­ta­va jokainen arkiaamu.

Minunkin työ­nan­ta­ja­ni riistää minut aamuisin peiton alta, pakottaa ruumiini luonn­ot­to­maan asentoon ja teettää aivoil­la­ni asioita, joita monet kunnon kan­sa­lai­set pitävät poik­kea­vi­na. Siihen ei tarvita ruoskaa, vaan minut on hou­ku­tel­tu hommiin istut­ta­mal­la mieleeni ajatuksia osto­voi­mas­ta, itse­ke­hi­tyk­ses­tä, työ­mo­raa­lis­ta ja muista hege­mo­ni­sis­ta ideo­lo­giois­ta. Tykkään siitä.

Kiitos neljä miljardia vuotta vanhan kil­pai­lu­yh­teis­kun­nan ja jat­ku­vas­ti tyy­ty­mät­tö­mien välit­tä­jä­ai­nei­dem­me, missään kohti ihmis­kun­nan kehitystä ei ole sanottu, että tämä riittää, kiitos. Töitä pitää tehdä, itseä kehittää ja yhteis­kun­taa edistää. Ja kiireellä. Ikään kuin elämän tarkoitus olisi selvinnyt – ja se olisi jatkuva kehitys.

Mutta miksi maailman onnel­li­sim­man­kin maan pitäisi vielä kehittyä? Että pär­jäi­sim­me tässä glo­baa­lis­sa pelissä, jonka sääntöjä emme ole keksineet ja joista ei edes ole varmuutta. Että pää­si­sim­me kovempaa vauhtia suuntaan, josta ei ole selvyyttä, pää­mää­rään, jota emme tiedä.

Antiikin jumalat ran­kai­si­vat Sisyfosta lait­ta­mal­la hänet vie­rit­tä­mään samaa isoa kiveä rinnettä ylös kerta toisensa jälkeen. Filosofi Albert Camus’n mukaan tällainen toistuva ja mer­ki­tyk­se­tön työ oli jumalilta pahin mah­dol­li­nen ran­gais­tus, mutta Sisyfoksen piti silti yrittää olla onnel­li­nen. Onneksi hän sentään tiesi miksi ja mihin suuntaan kiveään vieritti.

Ne, jotka pelkäävät tekoälyä, sanovat, että tekoäly vie työpaikat. Ne, jotka odottavat innolla tekoälyä, sanovat samoin. Mitä sitten, kun Sisyfoksen kiveä pyö­rit­tää­kin robotti? Työn auto­ma­ti­soi­tu­mi­nen on jo nyt johtanut siihen, että käy­tän­nös­sä suurin osa meistä tuottaa työssään viihdettä eli ajankulua muille. Valtaosalle ihmis­kun­nas­tas­ta viih­ty­mi­nen – ei hen­gis­sä­py­sy­mi­sen – on elämän tärkein haaste. Ja se on myös hieno edis­ty­sas­kel.

Mutta työtä pitää silti tehdä. Sitä enemmän, mitä vähemmän sitä oikeasti tar­vit­si­si. Työn itsei­sar­vo onkin agraa­riyh­teis­kun­nas­ta peräisin oleva reliikki. Ehkä tule­vai­suu­des­sa ihme­tel­lään, miksi suh­tau­duim­me työhön niin moraa­li­ses­ti. Tosin veikkaan, että tule­vai­suu­des­sa­kin ihmisille keksitään mitä mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sim­pia uusia töitä. Ettei vaan kukaan saisi hyvää elämäänsä helpolla, vaan tienaisi leipänsä otsa hiessä. Sisyfoskin voi siirtyä tekemään vaikka meemejä kivien vie­rit­tä­mi­sen sym­bo­lii­kas­ta.

Itse asiassa voisin hyvinkin kuvitella Sisyfoksen työssään tule­vai­suu­den mee­mi­fir­mas­sa, jonka tehtävänä on tuottaa ins­pi­roi­via meemejä glo­baa­leil­le mark­ki­noil­le muiden mee­min­te­ki­jöi­den kulu­tet­ta­vak­si. Sisyfoksen tosin pitäisi jat­ku­vas­ti opiskella uusia mee­mi­tek­nii­koi­ta, että firma pärjäisi kovassa kil­pai­lus­sa. Mutta onneksi mee­mi­fir­mas­sa olisi kova tekemisen meininki.

Töitä tehdään maailman tappiin, koska auto­maa­tion ansiosta ihmiset pystyvät tekemään jotain vielä hyö­dyl­li­sem­pää ja vielä tehok­kaam­min. Keksimään lisää, inno­voi­maan paremmin ja muut­ta­maan lopulta vaikka Marsiin. Kieltämättä aivan mahtavaa ja usko­mat­to­man kiehtovaa. Mutta arki koittaa lopulta Marsissakin, ja joku sielläkin kysyy tur­haut­ta­van kysy­myk­sen: ”Mikä tarkoitus tällä kaikella oikein on?”

Ehkä mil­joo­nien vuosien tek­no­lo­gi­sen kehi­tyk­sen jälkeen kehitymme jumaliksi, jotka kykenevät raken­ta­maan koko­nai­sia uni­ver­su­mei­ta. Silloinkin joku kyyninen demiurgi kysyisi saman kysy­myk­sen kaiken tar­koi­tuk­ses­ta. Toinen juma­lo­len­to vastaisi: ”Kehitys.” Kolmas luo­ja­ju­ma­la ehkä ehdot­tai­si, että uni­ver­su­mei­den raken­ta­mi­nen auto­ma­ti­soi­daan, että jumalat voisivat keskittyä inno­va­tii­vi­sem­piin hommiin.

Todennäköisesti ihmistyön katoa­mi­nen­kaan ei poistaisi kysymystä elämän tar­koi­tuk­ses­ta — vaan ehkä jopa lisäisi eksis­ten­tia­lis­tis­ta angstia. Mitä nyt, elämä, kun töitäkään ei tarvitse tehdä? Siksi onkin omituista, että elämän tar­koi­tuk­sen sel­vit­tä­mis­tä, kysee­na­lais­ta­mis­ta tai tar­koi­tuk­set­to­muu­den haastetta käsi­tel­lään lähinnä vain satun­nai­sil­la filo­so­fian luen­noil­la ja saar­nas­tuo­lis­sa. Elämä on useim­mil­le ihmisille elämän tärkein asia – miksi sen tarkoitus ei ole hal­li­tuk­sen, kasvatus- ja kou­lu­tus­jär­jes­tel­män, jour­na­lis­min sekä tieteen yli­voi­mai­nen ykkösprio­ri­teet­ti?

Monien mielestä elämän tar­koi­tus­ta ei ole, joten sitä on turha miettiä. Olen samaa mieltä virkkeen ensim­mäi­ses­tä osasta, mutta en toisesta. Siksi ehdo­tan­kin, että Suomeen perus­te­taan moni­tie­tei­nen huip­pu­tut­ki­mus -ja kou­lu­tusyk­sik­kö sekä kan­sal­li­nen opinto-ohjelma, joiden tar­koi­tuk­se­na on pohtia elämän tar­koi­tus­ta maa­il­mas­sa, jossa sellaista ei ole. Samalla ehkä selviäisi, onko nykyinen suunta – jatkuva kaiken kehit­tä­mi­nen – elämän ainoa mielekäs päämäärä.

Itsekin voisin osal­lis­tua, mutta kun on muita, kii­reel­li­sem­piä hommia.

Kirjoittaja

Jukka Jouhki on etnologian dosentti ja antropologian lehtori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitokselta. Hän on tutkinut mm. mobiiliteknologian käyttöä Intiassa, uususkonnollista yhteisöllisyyttä ja suomalaisjohtajia, media- ja uusmediakulttuuria Etelä-Koreassa, nationalismia ja kolonialismia, kasinoympäristöjä Macaossa sekä lapsiavioliittoja ja naisten ympärileikkauksia Gambiassa. Hän on The West Networkin johtaja (https://thewestnetwork.org) ja Human Technology -journaalin päätoimittaja.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Vuoden 1918 sotaa on tulkittu aikalaisten toimesta eri tavoin niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Myös sodanjälkeinen historiantutkimus on tuottanut erilaisia tulkintoja. Tätä moninaisuutta selittää se, että Suomessa sodittiin samanaikaisesti monesta eri syystä: työväenluokan vapauttamiseksi kapitalismin kahleista, valtiollisen itsenäisyyden turvaamiseksi ja kotimaisia kapinallisia vastaan. Lisäksi vuoden 1918 sota oli osa ensimmäistä maailmansotaa. Miten sodan kokeneet ihmiset ovat ilmaisseet ja tulkinneet kokemuksiaan? Missä määrin kokemusten sisällöt muotoutuvat ja muuntuvat niissä prosesseissa, joissa henkilökohtaisesti koettu tapahtuma välitetään muille kerronnan avulla? Toisin sanoen, miten kokemuksia käsitellään – ilmaistaan ja tulkitaan – kun henkilökohtainen ja yksilöllinen tieto, tunne ja tulkinta asetetaan kulttuuriseen ja sosiaaliseen kontekstiin ja välitetään tietylle kohderyhmälle sanojen voimalla?

Kenttätöiden luonteeseen kuuluu, että kaikkeen ei voi varautua etukäteen. On muutettava suunnitelmaa, jos alkuperäinen idea ei toimi; ja on uskallettava tarttua uusiin tilaisuuksiin, jos niitä osuu kohdalle. Aluksi yllätykset ja muutokset voivat tuntua stressaavilta, mutta kun on avoimin mielin ja sinnikäs, monesti se palkitaan. Vastoinkäymiset ovat usein jopa paljon hyödyllisempiä ja opettavaisempia kuin odotusten mukaan sujuneet tilanteet.