Post by Jukka Jouhki

Suomi on maailman onnellisin maa. Täällä on rauhallista, turvallista, leppoisaa ja terveellistä. Miksi meitä silti keljuttaa? Olemme ykkösiä, mutta silti on vietävä roskat ulos ja Netflixin hyvät sarjat on jo nähty. Ja mikä ärsyttävintä, töihin on raahauduttava jokainen arkiaamu. Töitä pitää tehdä, itseä kehittää ja yhteiskuntaa edistää. Ja kiireellä. Ikään kuin elämän tarkoitus olisi selvinnyt – ja se olisi jatkuva kehitys.

A-klinikan johtava ylilääkäri Kaarlo Simojoki on Hesarissa ja Ylellä ollut huolissaan digilaitteiden ja erityisesti somen käytöstä. Kukapa ei toisinaan syyllistäisi itseään tai toisia liiasta netissä roikkumisesta, joka vie aikaa joltain arvokkaampana pidetyltä toiminnalta. Simojoki tosin menee hieman pidemmälle ja näkee netinkäytön itsekeskeisyyttä ruokkivana toimintana, joka voi olla riski koko yhteiskunnalle. Simojoen puheenvuorot ovat tärkeitä ja herättävät keskustelua, mutta samalla ne ovat esimerkki uuteen viestintämuotoon kohdistuvasta moraalisesta paniikista.

Uhkakuvat tekoälystä sijoittuvat pitkään traditioon: teknologiset innovaatiot kirjoitustaidosta geeniteknologiaan muuttavat kulttuuria ja ovat samalla kriisi ihmiskuvalle. Keinoälyyn liittyvää ahdistusta tutkinut antropologi Kathleen Richardson väittää, että robottilapset, kyborgikumppanit ja teknologiset terapeutit ovat vääjäämättä tulevaisuutta. Niiden haaste on pikemminkin sosiaalinen kuin moraalinen: millainen eksistentialistinen kriisi on ihmissuhteiden väheneminen?

Murheellisten laulujen maan vuodelta 1982 piti olla pohjanoteeraus. Matti Syrjän mukaan suositun biisin “tarkoitus oli tehdä satiiri melankolisesta suomalaisesta iskelmästä, jossa todellakin menee kauhean huonosti." Pilkkatarkoituksestaan huolimatta suomalaisen kurjuuden kliseinen kuvaus upposi kansaan kuin kuuma veitsi voihin. “Syyttömänä syntymisestä” on laulettu viime vuosikymmenet etkoilla, jatkoilla, Toyotan takapenkillä ja kotisohvalla - mielellään kotimaisella juomalla höystettynä. Turmiolan Tommi, kirves ja hanki ovat pitäneet paikkansa Suomi-kuvassa. Murheellisten laulujen maa on todempaa kuin tosi.

Oletko käynyt joogassa? Onko lapsesi käyttänyt “inkkaripäähinettä”? Kiiluuko sympaattinen Buddha-patsas kirjahyllyssäsi? Jos vastaat myöntävästi, olet saattanut syyllistyä kulttuuriseen appropriaatioon eli kulttuurin omimiseen. Vaikka vieraiden kulttuuristen vaikutteiden omimista on tapahtunut aina, vasta viimeaikaisessa keskustelussa kiteytyy etnisten vähemmistöjen huoli omasta asemastaan. Voiko omimisen kieltää?  

Uskontokunnille yhteisestä uskonnonopetuksesta on viime päivinä käyty keskustelua. Uskonnonopetus on koulujen arjessa totuttu tosiasia, mutta kouluopetuksen tieteellistä pohjaa vasten sen asema on ongelmallinen. Onhan uskontojen ytimessä empiirisen tieteen ja varsinkin sekulaarin koululaitoksen näkökulmasta kiusallisen epätieteellinen oletus. Ajatus kaikille yhteisestä uskonnonopetuksesta ylläpitää sekin uskonnon korostunutta asemaa kouluissa. Pitäisi mennä vielä pidemmälle ja kysyä, tarvitseeko uskonnolle omistettua oppiainetta ylipäätään olla.