Tanssia löytyy ympäriltämme monessa eri muodossa ja tarkoituksessa, lähes aina liikkeeseen tai liikkumiseen sekä itseilmaisuun tiukasti kietoutuen. Tanssi liittyy ihmisten välisiin kokoontumisiin ja monenlaiseen sosiaaliseen toimintaan, mikä tekee siitä mielenkiintoisen elementin kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme.
Kulttuuripoliittisesti tanssi on noussut tapetille esimerkiksi Tanssin talo -hankeen myötä sekä tanssiteatteri Zodiakin vastaanottaessa Suomen Teatterit ry:n jakaman Vuoden teatteri 2018 -tittelin.
Teatterissa kehittynyt tanssitaide on kuitenkin vain pieni – eikä välttämättä edes näkyvin – osa tanssin merkitystä kulttuurissamme. Suomalainen kansantanssi on kehittynyt vahvaksi osaksi kansanperinnettä, kansanmusiikin rinnalla. Tanssimme ja kohtaamme tanssia myös esimerkiksi YouTubessa ja televisiossa, sekä vaikkapa ryhmäliikuntatunneilla ja yökerhoissa.
Jokaisessa kontekstissa tanssi saa erilaisia sosiaalisia merkityksiä, joita liikkeisiin ja yhdessä tanssimiseen liittyvät normistot ilmentävät. Tanssiantropologia tutkii tanssia juuri tästä näkökulmasta. Syventyäkseni tanssintutkimuksen kehitykseen otin yhteyttä Oulun ammattikorkeakoulussa työskentelevään tanssintutkimuksen dosentti Petri Hoppuun.
Tanssintutkimus ja antropologia
Tanssi kuulostaa klassiselta antropologin tutkimuskohteelta. Kumma kyllä, erityisesti tanssiin keskittyvää antropologista tutkimusta näyttää löytyvän melko vähän. Adrienne Kaeppler ihmetteli samaa jo vuonna 1978 pohtiessaan artikkelissaan Dance in Anthropological Perspective syitä tanssin saamaan olemattomaan huomioon. Kaepplerin mukaan antropologit olivat vasta hiljattain alkaneet tarkastella tanssia laajempien ja syvempien sosiaalisten rakenteiden ja merkitysten ilmentäjänä.Petri Hoppu osoittautuu asiantuntijaksi antropologiaa ja tanssia koskevan yhtälön molemmin puolin. Hoppu päätyi yhä jatkuvan kansantanssiharrastuksen ja kansanmusiikin herättämän kiinnostuksen myötä opiskelemaan etnomusikologian oppiaineeseen Tampereen yliopistolle. Sittemmin hän on tehnyt etnografista kenttätyötä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla 1990-luvulla ja kolttasaamelaisten parissa 2010-luvulla.
”Olen yhdistänyt antropologisia, sosiaalitieteellisiä ja historiantutkimuksen näkökulmia, ja olen etnografisten aineistojen lisäksi käyttänyt muun muassa historiallisia dokumentteja ja arkistoaineistoja. Olen eniten kiinnostunut erilaisista ei-esittävän tanssin muodoista sekä historiallisesti että nykypäivänä, mutta myös ns. tanssifolklorismista eli kansantanssitoiminnasta Suomessa ja muissa Pohjoismaissa”, Hoppu kuvailee työtään tutkimuksen parissa.
Etnomusikologiassa tutkimuskohteena ovat musiikki ja tanssi kulttuurin osina ja rakentajina. Tieteenala innoitti tanssin rakenteita tutkivaa etnokoreologiaa, joka toimi erityisesti 60-luvulla eurooppalaisena vastaparina tanssin kulttuurista kontekstia korostavalle amerikkalaiselle tanssiantropologialle. Suuntaukset ovat sittemmin kuroutuneet yhteen. Miltä tanssin antropologinen tutkimus näyttää nyt?
”Etnografisin menetelmin voidaan tutkia ja on tutkittukin kaikkia mahdollisia tanssi-ilmiöitä kansantansseista tanssivideoihin.” Hoppu toteaa. Osallistuvan havainnoinnin ja haastattelujen taustalla on kuitenkin huomioitava, että liike edellyttää tutkimuskohteena erityistä lähestymistapaa, eikä siitä nykyisen käsityksen mukaan voida johtaa yleispätevää tanssin ”kieltä”, joka mahdollistaisi liikkeen analysoinnin esimerkiksi kielitieteestä lainatuin mallein.
Kuva: Erkki Wrangén
Ehkäpä tanssiantropologian vaatima erityinen tutkimusote voitaisiin liittää kysymykseen siitä, mitä tanssi oikeastaan tarkoittaa. Onko tämä tanssia -kysymys on tuttu postmodernin tanssitaiteen kritiikistä, mutta vaikka esittävän tanssitaiteen vaikeatulkintaisuuteen liittyvä spekulointi jätetään tässä sivummalle, on tanssi toiminnallisena kategoriana edelleen hyvin laaja ja häilyvärajainen. Adrienne Kaepplerin mukaan luovuus näyttäisi olevan se ilmiö, joka tekee eron tanssin ja muun liikkeen välillä. Esteettisten muotojen lisäksi tanssia määrittää liikkeen ruumiillisuus, joka liittyy itseilmaisuun sekä yksityisellä että yhteisöllisellä tasolla.
Hoppu muistuttaa, että tanssin käsite on itsessään aina kulttuurisesti rakentunut, eikä esimerkiksi länsimaissa kehittynyttä tanssin käsitettä voida noin vain sijoittaa muihin kulttuureihin. Suomeenkin se on rantautunut vasta joitakin vuosisatoja sitten. Nykypäivänä tanssiksi tunnistamamme toiminta ei kuitenkaan ole uusi ilmiö: ”Rytmisesti jäsentynyt liikkuminen on erittäin syvällä ihmisen olemassaolon rakenteissa, ja se mahdollisesti edeltää homo sapiensiakin.”
Liike tuottaa kulttuuria – ja kulttuuri liikettä
Tanssi, tai luova liike, toimivat antropologille ikkunana kulttuurien todellisuuksia heijastaviin ruumiillisuuden muotoihin. Kulttuureita ja yhteiskuntia rakennetaan ja uusinnetaan ruumiillisesti liikkeen ja liikkumisen kautta.
”Ei ole olemassa luonnollista tai autenttista, kulttuurista irrallaan olevaa liikettä. Ihmisen liikkuminen on aina sidoksissa sosiokulttuuriseen kontekstiin, alkaen kahdella jalalla kävelystä, jonka ihminen oppii yhteisössä, ei luonnostaan. Samoin esimerkiksi lantion käytön tapa kävellessä on kulttuurista, ei sukupuoleen perustuvaa.”
Subjektiivinen kokemus on siis aina kytköksissä yhteisölliseen kokemukseen ja jaettuun todellisuuteen. 2000-luvulla liikkeen kokemus, aistillisuus ja merkitykset ovatkin Hopun mukaan nousseet keskeiseen asemaan tanssiantropologisessa tutkimuksessa. 
Innovatiivinen tanssintutkimus
Kaiken kaikkiaan tanssiantropologia on omana suuntauksenaan vielä lähtökuopissa. Syynä voidaan nähdä tanssin metodologisiin ja epistemologisiin kysymyksiin liittyvän perustutkimuksen vajavaisuus. Tällä hetkellä tanssiantropologia jakaa metodologisen otteensa esimerkiksi tanssin taiteellisen tutkimuksen sekä esitystutkimuksen kanssa. Poikkitieteellisyys on kuitenkin myös innovatiivinen voimavara.
Suomessa tanssintutkimusta sekä antropologista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusotetta on yhdistänyt esimerkiksi Tampereen yliopistossa tutkijana toimiva Jaana Parviainen, joka on tarkastellut ruumiillisuutta niin työelämässä kuin hyvinvointipalveluihin suunniteltujen robottien ja potilaiden välisissä suhteissa. Tanssin ja liikkeen järjestykseen ja järjestämiseen liittyvän koreografian käsitettä on puolestaan sovellettu IT-alalla liikepohjaisten sovellusten tutkimuksen parissa.
Hoppu näkee tutkijoiden tanssia kohtaan osoittaman kiinnostuksen kuitenkin harmillisen vähäisenä – mielenkiintoisia potentiaalisia tutkimuskohteita löytyy nimittäin lukuisia. Tanssi-ilmiöt ovat osa ihmisten todellisuutta, ja internetin lisääntyvä videopohjaisuus tuo esiin uusia liikekokemuksen jakamisen muotoja.
”Esimerkiksi musiikin liikkeellisyys on korostunut YouTuben myötä. Yhä useampi hankkii musiikillista osaamista sen kautta, koska videoissa pystyy parhaiten havainnoimaan soittamisen käytäntöjä, jotka luonnollisesti ovat pohjimmiltaan liikkeellisiä.”
Liikkeen kautta voidaan Hopun mukaan myös vaikkapa ohjailla ihmisten käyttäytymistä ja rakentaa erityyppisiä esteettisiä, eettisiä ja ideologisia toiminnan malleja. Tanssi-ilmiöt ja niiden kantamat toiminnan mallit yhdistettynä informaation nopean leviämisen mahdollistavaan verkkoon herättävät oikopäätä antropologin mieltäni kutkuttavia kysymyksiä. Miten on mahdollista, että muutaman tanssiliikkeen yhdistelmästä kasvaa salamannopeasti globaaleja trendejä, joiden variaatioita jaetaan sosiaalisen median eri alustoilla? Millaisia kollektiivisen liikekokemuksen muotoja digi-informaatioyhteiskunnassamme voidaan löytää? Entä kuka niitä voi tuottaa? 
Kuva: Free-Photos/Pixabay (CCO)
Toimitus
- Podcast-lukija: Bruno Gronow
- Verkkotaitto: Satu-Emilia Myllymäki
- Artikkelikuva: Sarah_Loetcher/Pixabay (CCO)
Lukemista
- Adrienne L. Kaeppler. Dance in Anthropological Perspective. Annual Review of Anthropology Vol. 7 (1978), pp. 31-49
- William H. McNeill. Keeping Together in Time: Dance and Drill in Human History (1997) Harvard University Press
