Tanssintutkimus seuraa liikkeitämme

Tanssia löytyy ympä­ril­täm­me monessa eri muodossa ja tar­koi­tuk­ses­sa, lähes aina liik­kee­seen tai liik­ku­mi­seen sekä itseil­mai­suun tiukasti kie­tou­tuen. Tanssi liittyy ihmisten välisiin kokoon­tu­mi­siin ja monen­lai­seen sosi­aa­li­seen toi­min­taan, mikä tekee siitä mie­len­kiin­toi­sen elementin kult­tuu­ris­sam­me ja yhteis­kun­nas­sam­me. 

Kulttuuripoliittisesti tanssi on noussut tapetille esi­mer­kik­si Tanssin talo -hankeen myötä sekä tans­si­teat­te­ri Zodiakin vas­taa­not­taes­sa Suomen Teatterit ry:n jakaman Vuoden teatteri 2018 -tittelin. 

Teatterissa kehit­ty­nyt tans­si­tai­de on kuitenkin vain pieni – eikä vält­tä­mät­tä edes näkyvin – osa tanssin mer­ki­tys­tä kult­tuu­ris­sam­me. Suomalainen kan­san­tans­si on kehit­ty­nyt vahvaksi osaksi kan­san­pe­rin­net­tä, kan­san­musii­kin rinnalla. Tanssimme ja kohtaamme tanssia myös esi­mer­kik­si YouTubessa ja tele­vi­sios­sa, sekä vaikkapa ryh­mä­lii­kun­ta­tun­neil­la ja yöker­hois­sa.

Jokaisessa kon­teks­tis­sa tanssi saa erilaisia sosi­aa­li­sia mer­ki­tyk­siä, joita liik­kei­siin ja yhdessä tans­si­mi­seen liittyvät normistot ilmen­tä­vät. Tanssiantropologia tutkii tanssia juuri tästä näkö­kul­mas­ta. Syventyäkseni tans­sin­tut­ki­muk­sen kehi­tyk­seen otin yhteyttä Oulun ammat­ti­kor­kea­kou­lus­sa työs­ken­te­le­vään tans­sin­tut­ki­muk­sen dosentti Petri Hoppuun.

Tanssintutkimus ja antropologia

Tanssi kuulostaa klas­si­sel­ta ant­ro­po­lo­gin tut­ki­mus­koh­teel­ta. Kumma kyllä, eri­tyi­ses­ti tanssiin kes­kit­ty­vää ant­ro­po­lo­gis­ta tut­ki­mus­ta näyttää löytyvän melko vähän. Adrienne Kaeppler ihmetteli samaa jo vuonna 1978 poh­ties­saan artik­ke­lis­saan Dance in Anthropological Perspective syitä tanssin saamaan ole­mat­to­maan huomioon. Kaepplerin mukaan ant­ro­po­lo­git olivat vasta hil­jat­tain alkaneet tar­kas­tel­la tanssia laa­jem­pien ja syvempien sosi­aa­lis­ten raken­tei­den ja mer­ki­tys­ten ilmen­tä­jä­nä.

Petri Hoppu osoit­tau­tuu asian­tun­ti­jak­si ant­ro­po­lo­gi­aa ja tanssia koskevan yhtälön molemmin puolin. Hoppu päätyi yhä jatkuvan kan­san­tans­si­har­ras­tuk­sen ja kan­san­musii­kin herät­tä­män kiin­nos­tuk­sen myötä opis­ke­le­maan etno­musi­ko­lo­gian oppiai­nee­seen Tampereen yli­opis­tol­le. Sittemmin hän on tehnyt etno­gra­fis­ta kent­tä­työ­tä ruot­sin­kie­li­sel­lä Pohjanmaalla 1990-luvulla ja kolt­ta­saa­me­lais­ten parissa 2010-luvulla.

”Olen yhdis­tä­nyt ant­ro­po­lo­gi­sia, sosi­aa­li­tie­teel­li­siä ja his­to­rian­tut­ki­muk­sen näkö­kul­mia, ja olen etno­gra­fis­ten aineis­to­jen lisäksi käyttänyt muun muassa his­to­rial­li­sia doku­ment­te­ja ja arkis­toai­neis­to­ja. Olen eniten kiin­nos­tu­nut eri­lai­sis­ta ei-esittävän tanssin muodoista sekä his­to­rial­li­ses­ti että nyky­päi­vä­nä, mutta myös ns. tans­si­folklo­ris­mis­ta eli kan­san­tans­si­toi­min­nas­ta Suomessa ja muissa Pohjoismaissa”, Hoppu kuvailee työtään tut­ki­muk­sen parissa.

Etnomusikologiassa tut­ki­mus­koh­tee­na ovat musiikki ja tanssi kult­tuu­rin osina ja raken­ta­ji­na. Tieteenala innoitti tanssin raken­tei­ta tutkivaa etno­ko­reo­lo­gi­aa, joka toimi eri­tyi­ses­ti 60-luvulla euroop­pa­lai­se­na vas­ta­pa­ri­na tanssin kult­tuu­ris­ta kon­teks­tia koros­ta­val­le ame­rik­ka­lai­sel­le tans­siant­ro­po­lo­gial­le. Suuntaukset ovat sittemmin kurou­tu­neet yhteen. Miltä tanssin ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus näyttää nyt?

”Etnografisin mene­tel­min voidaan tutkia ja on tut­kit­tu­kin kaikkia mah­dol­li­sia tanssi-ilmiöitä kan­san­tans­seis­ta tans­si­vi­deoi­hin.” Hoppu toteaa. Osallistuvan havain­noin­nin ja haas­tat­te­lu­jen taustalla on kuitenkin huo­mioi­ta­va, että liike edel­lyt­tää tut­ki­mus­koh­tee­na erityistä lähes­ty­mis­ta­paa, eikä siitä nykyisen käsi­tyk­sen mukaan voida johtaa yleis­pä­te­vää tanssin ”kieltä”, joka mah­dol­lis­tai­si liikkeen ana­ly­soin­nin esi­mer­kik­si kie­li­tie­tees­tä lainatuin mallein.

Kuva: Erkki Wrangén

Ehkäpä tans­siant­ro­po­lo­gian vaatima erityinen tut­ki­muso­te voi­tai­siin liittää kysy­myk­seen siitä, mitä tanssi oikeas­taan tar­koit­taa. Onko tämä tanssia -kysymys on tuttu post­mo­der­nin tans­si­tai­teen kri­tii­kis­tä, mutta vaikka esittävän tans­si­tai­teen vai­kea­tul­kin­tai­suu­teen liittyvä spe­ku­loin­ti jätetään tässä sivum­mal­le, on tanssi toi­min­nal­li­se­na kate­go­ria­na edelleen hyvin laaja ja häi­ly­vä­ra­jai­nen. Adrienne Kaepplerin mukaan luovuus näyttäisi olevan se ilmiö, joka tekee eron tanssin ja muun liikkeen välillä. Esteettisten muotojen lisäksi tanssia määrittää liikkeen ruu­miil­li­suus, joka liittyy itseil­mai­suun sekä yksi­tyi­sel­lä että yhtei­söl­li­sel­lä tasolla.

Hoppu muis­tut­taa, että tanssin käsite on itsessään aina kult­tuu­ri­ses­ti raken­tu­nut, eikä esi­mer­kik­si län­si­mais­sa kehit­ty­nyt­tä tanssin käsitettä voida noin vain sijoittaa muihin kult­tuu­rei­hin. Suomeenkin se on ran­tau­tu­nut vasta joitakin vuo­si­sa­to­ja sitten. Nykypäivänä tanssiksi tun­nis­ta­mam­me toiminta ei kui­ten­kaan ole uusi ilmiö: ”Rytmisesti jäsen­ty­nyt liik­ku­mi­nen on erittäin syvällä ihmisen ole­mas­sao­lon raken­teis­sa, ja se mah­dol­li­ses­ti edeltää homo sapien­sia­kin.”

Liike tuottaa kulttuuria – ja kulttuuri liikettä

Tanssi, tai luova liike, toimivat ant­ro­po­lo­gil­le ikkunana kult­tuu­rien todel­li­suuk­sia hei­jas­ta­viin ruu­miil­li­suu­den muotoihin. Kulttuureita ja yhteis­kun­tia raken­ne­taan ja uusin­ne­taan ruu­miil­li­ses­ti liikkeen ja liik­ku­mi­sen kautta.

”Ei ole olemassa luon­nol­lis­ta tai autent­tis­ta, kult­tuu­ris­ta irrallaan olevaa liikettä. Ihmisen liik­ku­mi­nen on aina sidok­sis­sa sosio­kult­tuu­ri­seen kon­teks­tiin, alkaen kahdella jalalla kävelystä, jonka ihminen oppii yhtei­sös­sä, ei luon­nos­taan. Samoin esi­mer­kik­si lantion käytön tapa kävel­les­sä on kult­tuu­ris­ta, ei suku­puo­leen perus­tu­vaa.”

Subjektiivinen kokemus on siis aina kyt­kök­sis­sä yhtei­söl­li­seen koke­muk­seen ja jaettuun todel­li­suu­teen. 2000-luvulla liikkeen kokemus, ais­til­li­suus ja mer­ki­tyk­set ovatkin Hopun mukaan nousseet kes­kei­seen asemaan tans­siant­ro­po­lo­gi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa.

Kuva: PxhereCCO

Innovatiivinen tanssintutkimus

Kaiken kaikkiaan tans­siant­ro­po­lo­gia on omana suun­tauk­se­naan vielä läh­tö­kuo­pis­sa. Syynä voidaan nähdä tanssin meto­do­lo­gi­siin ja epis­te­mo­lo­gi­siin kysy­myk­siin liittyvän perus­tut­ki­muk­sen vaja­vai­suus. Tällä hetkellä tans­siant­ro­po­lo­gia jakaa meto­do­lo­gi­sen otteensa esi­mer­kik­si tanssin tai­teel­li­sen tut­ki­muk­sen sekä esi­tys­tut­ki­muk­sen kanssa. Poikkitieteellisyys on kuitenkin myös inno­va­tii­vi­nen voimavara.

Suomessa tans­sin­tut­ki­mus­ta sekä ant­ro­po­lo­gis­ta ja yhteis­kun­ta­tie­teel­lis­tä tut­ki­muso­tet­ta on yhdis­tä­nyt esi­mer­kik­si Tampereen yli­opis­tos­sa tutkijana toimiva Jaana Parviainen, joka on tar­kas­tel­lut ruu­miil­li­suut­ta niin työ­elä­mäs­sä kuin hyvin­voin­ti­pal­ve­lui­hin suun­ni­tel­tu­jen robottien ja poti­lai­den välisissä suhteissa. Tanssin ja liikkeen jär­jes­tyk­seen ja jär­jes­tä­mi­seen liittyvän koreo­gra­fian käsitettä on puo­les­taan sovel­let­tu IT-alalla lii­ke­poh­jais­ten sovel­lus­ten tut­ki­muk­sen parissa.

Hoppu näkee tut­ki­joi­den tanssia kohtaan osoit­ta­man kiin­nos­tuk­sen kuitenkin har­mil­li­sen vähäisenä — mie­len­kiin­toi­sia poten­ti­aa­li­sia tut­ki­mus­koh­tei­ta löytyy nimittäin lukuisia. Tanssi-ilmiöt ovat osa ihmisten todel­li­suut­ta, ja inter­ne­tin lisään­ty­vä video­poh­jai­suus tuo esiin uusia lii­ke­ko­ke­muk­sen jakamisen muotoja.

”Esimerkiksi musiikin liik­keel­li­syys on koros­tu­nut YouTuben myötä. Yhä useampi hankkii musii­kil­lis­ta osaamista sen kautta, koska videoissa pystyy parhaiten havain­noi­maan soit­ta­mi­sen käy­tän­tö­jä, jotka luon­nol­li­ses­ti ovat poh­jim­mil­taan liik­keel­li­siä.”

Liikkeen kautta voidaan Hopun mukaan myös vaikkapa ohjailla ihmisten käyt­täy­ty­mis­tä ja rakentaa eri­tyyp­pi­siä esteet­ti­siä, eettisiä ja ideo­lo­gi­sia toiminnan malleja. Tanssi-ilmiöt ja niiden kantamat toiminnan mallit yhdis­tet­ty­nä infor­maa­tion nopean leviä­mi­sen mah­dol­lis­ta­vaan verkkoon herät­tä­vät oikopäätä ant­ro­po­lo­gin mieltäni kut­kut­ta­via kysy­myk­siä. Miten on mah­dol­lis­ta, että muutaman tans­si­liik­keen yhdis­tel­mäs­tä kasvaa sala­man­no­peas­ti glo­baa­le­ja trendejä, joiden vari­aa­tioi­ta jaetaan sosi­aa­li­sen median eri alus­toil­la? Millaisia kol­lek­tii­vi­sen lii­ke­ko­ke­muk­sen muotoja digi-infor­maa­tio­yh­teis­kun­nas­sam­me voidaan löytää? Entä kuka niitä voi tuottaa?

  1. Adrienne L. Kaeppler. Dance in Anthropological Perspective. Annual Review of Anthropology Vol. 7 (1978), pp. 31 – 49
  2. William H. McNeill. Keeping Together in Time: Dance and Drill in Human History (1997) Harvard University Press

Kirjoittaja

Sonja-Riitta Laine on valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Tällä hetkellä hän opiskelee tanssitaiteilijaksi Tukholman taideyliopiston BA in Dance Performance –tutkinto-ohjelmassa. Sonja-Riittaa kiehtoo ruumiillisuuden ja fenomenologian teorioihin pohjaava tutkimus sekä antropologisen tiedon ja tanssin kohtaamispisteet taiteen tekemisessä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Siirtomaa-ajoista lähtien kauneutta on pidetty Latinalaisessa Amerikassa naisen tärkeimpänä pääomana avioliitto- ja työmarkkinoilla. Melba Escobarin kirja Kauneussalonki paljastaa, kuinka rodullistetut kauneusihanteet ovat edelleen sidoksissa sosiaaliseen luokkaan. Teos pohtii, onko kauneus sittenkin kirous.