Tanssintutkimus seuraa liikkeitämme

Tanssia löytyy ympä­ril­täm­me monessa eri muodossa ja tar­koi­tuk­ses­sa, lähes aina liik­kee­seen tai liik­ku­mi­seen sekä itseil­mai­suun tiukasti kie­tou­tuen. Tanssi liittyy ihmisten välisiin kokoon­tu­mi­siin ja monen­lai­seen sosi­aa­li­seen toi­min­taan, mikä tekee siitä mie­len­kiin­toi­sen elementin kult­tuu­ris­sam­me ja yhteis­kun­nas­sam­me. 

Kulttuuripoliittisesti tanssi on noussut tapetille esi­mer­kik­si Tanssin talo -hankeen myötä sekä tans­si­teat­te­ri Zodiakin vas­taa­not­taes­sa Suomen Teatterit ry:n jakaman Vuoden teatteri 2018 -tittelin. 

Teatterissa kehit­ty­nyt tans­si­tai­de on kuitenkin vain pieni – eikä vält­tä­mät­tä edes näkyvin – osa tanssin mer­ki­tys­tä kult­tuu­ris­sam­me. Suomalainen kan­san­tans­si on kehit­ty­nyt vahvaksi osaksi kan­san­pe­rin­net­tä, kan­san­musii­kin rinnalla. Tanssimme ja kohtaamme tanssia myös esi­mer­kik­si YouTubessa ja tele­vi­sios­sa, sekä vaikkapa ryh­mä­lii­kun­ta­tun­neil­la ja yöker­hois­sa.

Jokaisessa kon­teks­tis­sa tanssi saa erilaisia sosi­aa­li­sia mer­ki­tyk­siä, joita liik­kei­siin ja yhdessä tans­si­mi­seen liittyvät normistot ilmen­tä­vät. Tanssiantropologia tutkii tanssia juuri tästä näkö­kul­mas­ta. Syventyäkseni tans­sin­tut­ki­muk­sen kehi­tyk­seen otin yhteyttä Oulun ammat­ti­kor­kea­kou­lus­sa työs­ken­te­le­vään tans­sin­tut­ki­muk­sen dosentti Petri Hoppuun.

Tanssintutkimus ja antropologia

Tanssi kuulostaa klas­si­sel­ta ant­ro­po­lo­gin tut­ki­mus­koh­teel­ta. Kumma kyllä, eri­tyi­ses­ti tanssiin kes­kit­ty­vää ant­ro­po­lo­gis­ta tut­ki­mus­ta näyttää löytyvän melko vähän. Adrienne Kaeppler ihmetteli samaa jo vuonna 1978 poh­ties­saan artik­ke­lis­saan Dance in Anthropological Perspective syitä tanssin saamaan ole­mat­to­maan huomioon. Kaepplerin mukaan ant­ro­po­lo­git olivat vasta hil­jat­tain alkaneet tar­kas­tel­la tanssia laa­jem­pien ja syvempien sosi­aa­lis­ten raken­tei­den ja mer­ki­tys­ten ilmen­tä­jä­nä.

Petri Hoppu osoit­tau­tuu asian­tun­ti­jak­si ant­ro­po­lo­gi­aa ja tanssia koskevan yhtälön molemmin puolin. Hoppu päätyi yhä jatkuvan kan­san­tans­si­har­ras­tuk­sen ja kan­san­musii­kin herät­tä­män kiin­nos­tuk­sen myötä opis­ke­le­maan etno­musi­ko­lo­gian oppiai­nee­seen Tampereen yli­opis­tol­le. Sittemmin hän on tehnyt etno­gra­fis­ta kent­tä­työ­tä ruot­sin­kie­li­sel­lä Pohjanmaalla 1990-luvulla ja kolt­ta­saa­me­lais­ten parissa 2010-luvulla.

”Olen yhdis­tä­nyt ant­ro­po­lo­gi­sia, sosi­aa­li­tie­teel­li­siä ja his­to­rian­tut­ki­muk­sen näkö­kul­mia, ja olen etno­gra­fis­ten aineis­to­jen lisäksi käyttänyt muun muassa his­to­rial­li­sia doku­ment­te­ja ja arkis­toai­neis­to­ja. Olen eniten kiin­nos­tu­nut eri­lai­sis­ta ei-esittävän tanssin muodoista sekä his­to­rial­li­ses­ti että nyky­päi­vä­nä, mutta myös ns. tans­si­folklo­ris­mis­ta eli kan­san­tans­si­toi­min­nas­ta Suomessa ja muissa Pohjoismaissa”, Hoppu kuvailee työtään tut­ki­muk­sen parissa.

Etnomusikologiassa tut­ki­mus­koh­tee­na ovat musiikki ja tanssi kult­tuu­rin osina ja raken­ta­ji­na. Tieteenala innoitti tanssin raken­tei­ta tutkivaa etno­ko­reo­lo­gi­aa, joka toimi eri­tyi­ses­ti 60-luvulla euroop­pa­lai­se­na vas­ta­pa­ri­na tanssin kult­tuu­ris­ta kon­teks­tia koros­ta­val­le ame­rik­ka­lai­sel­le tans­siant­ro­po­lo­gial­le. Suuntaukset ovat sittemmin kurou­tu­neet yhteen. Miltä tanssin ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus näyttää nyt?

”Etnografisin mene­tel­min voidaan tutkia ja on tut­kit­tu­kin kaikkia mah­dol­li­sia tanssi-ilmiöitä kan­san­tans­seis­ta tans­si­vi­deoi­hin.” Hoppu toteaa. Osallistuvan havain­noin­nin ja haas­tat­te­lu­jen taustalla on kuitenkin huo­mioi­ta­va, että liike edel­lyt­tää tut­ki­mus­koh­tee­na erityistä lähes­ty­mis­ta­paa, eikä siitä nykyisen käsi­tyk­sen mukaan voida johtaa yleis­pä­te­vää tanssin ”kieltä”, joka mah­dol­lis­tai­si liikkeen ana­ly­soin­nin esi­mer­kik­si kie­li­tie­tees­tä lainatuin mallein.

Kuva: Erkki Wrangén

Ehkäpä tans­siant­ro­po­lo­gian vaatima erityinen tut­ki­muso­te voi­tai­siin liittää kysy­myk­seen siitä, mitä tanssi oikeas­taan tar­koit­taa. Onko tämä tanssia -kysymys on tuttu post­mo­der­nin tans­si­tai­teen kri­tii­kis­tä, mutta vaikka esittävän tans­si­tai­teen vai­kea­tul­kin­tai­suu­teen liittyvä spe­ku­loin­ti jätetään tässä sivum­mal­le, on tanssi toi­min­nal­li­se­na kate­go­ria­na edelleen hyvin laaja ja häi­ly­vä­ra­jai­nen. Adrienne Kaepplerin mukaan luovuus näyttäisi olevan se ilmiö, joka tekee eron tanssin ja muun liikkeen välillä. Esteettisten muotojen lisäksi tanssia määrittää liikkeen ruu­miil­li­suus, joka liittyy itseil­mai­suun sekä yksi­tyi­sel­lä että yhtei­söl­li­sel­lä tasolla.

Hoppu muis­tut­taa, että tanssin käsite on itsessään aina kult­tuu­ri­ses­ti raken­tu­nut, eikä esi­mer­kik­si län­si­mais­sa kehit­ty­nyt­tä tanssin käsitettä voida noin vain sijoittaa muihin kult­tuu­rei­hin. Suomeenkin se on ran­tau­tu­nut vasta joitakin vuo­si­sa­to­ja sitten. Nykypäivänä tanssiksi tun­nis­ta­mam­me toiminta ei kui­ten­kaan ole uusi ilmiö: ”Rytmisesti jäsen­ty­nyt liik­ku­mi­nen on erittäin syvällä ihmisen ole­mas­sao­lon raken­teis­sa, ja se mah­dol­li­ses­ti edeltää homo sapien­sia­kin.”

Liike tuottaa kulttuuria – ja kulttuuri liikettä

Tanssi, tai luova liike, toimivat ant­ro­po­lo­gil­le ikkunana kult­tuu­rien todel­li­suuk­sia hei­jas­ta­viin ruu­miil­li­suu­den muotoihin. Kulttuureita ja yhteis­kun­tia raken­ne­taan ja uusin­ne­taan ruu­miil­li­ses­ti liikkeen ja liik­ku­mi­sen kautta.

”Ei ole olemassa luon­nol­lis­ta tai autent­tis­ta, kult­tuu­ris­ta irrallaan olevaa liikettä. Ihmisen liik­ku­mi­nen on aina sidok­sis­sa sosio­kult­tuu­ri­seen kon­teks­tiin, alkaen kahdella jalalla kävelystä, jonka ihminen oppii yhtei­sös­sä, ei luon­nos­taan. Samoin esi­mer­kik­si lantion käytön tapa kävel­les­sä on kult­tuu­ris­ta, ei suku­puo­leen perus­tu­vaa.”

Subjektiivinen kokemus on siis aina kyt­kök­sis­sä yhtei­söl­li­seen koke­muk­seen ja jaettuun todel­li­suu­teen. 2000-luvulla liikkeen kokemus, ais­til­li­suus ja mer­ki­tyk­set ovatkin Hopun mukaan nousseet kes­kei­seen asemaan tans­siant­ro­po­lo­gi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa.

Kuva: PxhereCCO

Innovatiivinen tanssintutkimus

Kaiken kaikkiaan tans­siant­ro­po­lo­gia on omana suun­tauk­se­naan vielä läh­tö­kuo­pis­sa. Syynä voidaan nähdä tanssin meto­do­lo­gi­siin ja epis­te­mo­lo­gi­siin kysy­myk­siin liittyvän perus­tut­ki­muk­sen vaja­vai­suus. Tällä hetkellä tans­siant­ro­po­lo­gia jakaa meto­do­lo­gi­sen otteensa esi­mer­kik­si tanssin tai­teel­li­sen tut­ki­muk­sen sekä esi­tys­tut­ki­muk­sen kanssa. Poikkitieteellisyys on kuitenkin myös inno­va­tii­vi­nen voimavara.

Suomessa tans­sin­tut­ki­mus­ta sekä ant­ro­po­lo­gis­ta ja yhteis­kun­ta­tie­teel­lis­tä tut­ki­muso­tet­ta on yhdis­tä­nyt esi­mer­kik­si Tampereen yli­opis­tos­sa tutkijana toimiva Jaana Parviainen, joka on tar­kas­tel­lut ruu­miil­li­suut­ta niin työ­elä­mäs­sä kuin hyvin­voin­ti­pal­ve­lui­hin suun­ni­tel­tu­jen robottien ja poti­lai­den välisissä suhteissa. Tanssin ja liikkeen jär­jes­tyk­seen ja jär­jes­tä­mi­seen liittyvän koreo­gra­fian käsitettä on puo­les­taan sovel­let­tu IT-alalla lii­ke­poh­jais­ten sovel­lus­ten tut­ki­muk­sen parissa.

Hoppu näkee tut­ki­joi­den tanssia kohtaan osoit­ta­man kiin­nos­tuk­sen kuitenkin har­mil­li­sen vähäisenä — mie­len­kiin­toi­sia poten­ti­aa­li­sia tut­ki­mus­koh­tei­ta löytyy nimittäin lukuisia. Tanssi-ilmiöt ovat osa ihmisten todel­li­suut­ta, ja inter­ne­tin lisään­ty­vä video­poh­jai­suus tuo esiin uusia lii­ke­ko­ke­muk­sen jakamisen muotoja.

”Esimerkiksi musiikin liik­keel­li­syys on koros­tu­nut YouTuben myötä. Yhä useampi hankkii musii­kil­lis­ta osaamista sen kautta, koska videoissa pystyy parhaiten havain­noi­maan soit­ta­mi­sen käy­tän­tö­jä, jotka luon­nol­li­ses­ti ovat poh­jim­mil­taan liik­keel­li­siä.”

Liikkeen kautta voidaan Hopun mukaan myös vaikkapa ohjailla ihmisten käyt­täy­ty­mis­tä ja rakentaa eri­tyyp­pi­siä esteet­ti­siä, eettisiä ja ideo­lo­gi­sia toiminnan malleja. Tanssi-ilmiöt ja niiden kantamat toiminnan mallit yhdis­tet­ty­nä infor­maa­tion nopean leviä­mi­sen mah­dol­lis­ta­vaan verkkoon herät­tä­vät oikopäätä ant­ro­po­lo­gin mieltäni kut­kut­ta­via kysy­myk­siä. Miten on mah­dol­lis­ta, että muutaman tans­si­liik­keen yhdis­tel­mäs­tä kasvaa sala­man­no­peas­ti glo­baa­le­ja trendejä, joiden vari­aa­tioi­ta jaetaan sosi­aa­li­sen median eri alus­toil­la? Millaisia kol­lek­tii­vi­sen lii­ke­ko­ke­muk­sen muotoja digi-infor­maa­tio­yh­teis­kun­nas­sam­me voidaan löytää? Entä kuka niitä voi tuottaa?

  1. Adrienne L. Kaeppler. Dance in Anthropological Perspective. Annual Review of Anthropology Vol. 7 (1978), pp. 31 – 49
  2. William H. McNeill. Keeping Together in Time: Dance and Drill in Human History (1997) Harvard University Press

Kirjoittaja

Sonja-Riitta Laine on valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Tällä hetkellä hän opiskelee tanssitaiteilijaksi Tukholman taideyliopiston BA in Dance Performance –tutkinto-ohjelmassa. Sonja-Riittaa kiehtoo ruumiillisuuden ja fenomenologian teorioihin pohjaava tutkimus sekä antropologisen tiedon ja tanssin kohtaamispisteet taiteen tekemisessä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Intialle kuuluvalla Pohjois-Sentinelin saarella asuva kansa on päässyt otsikoihin saarella luvatta vierailleen yhdysvaltalaisen lähetyssaarnaajan tapon vuoksi. Pohjois-Sentinelin asukkaat kuuluvat maailman yhä harvemmaksi käyviin populaatioihin, jotka eivät ole jatkuvissa läheisissä vuorovaikutussuhteissa muiden ihmisryhmien kanssa. Uutisointi aiheesta on korostanut saarelaisten eristäytyneisyyttä ja “alkukantaisuutta”.

Eräs intialainen ele on erityisen hämmentävä. Intialainen keskustelukumppani saattaa heiluttaa päätään puolelta toiselle, joko pehmeästi tai pontevammin. Kyseessä ei ole nyökkäys, vaan tasainen ja jatkuva liike, kuin vaakatasossa oleva kahdeksikko. Elettä on mahdoton olla huomaamatta Intiassa ollessa, ja se hämmentää sekä matkailijoita että intialaisten kanssa työskenteleviä.