Kenelle kuuluu vastuu vanhuksista

Viime aikoina mediassa on todettu, että van­hus­pal­ve­lut Suomessa ovat riit­tä­mät­tö­miä. Vähemmän kantaa on otettu yhteis­kun­tam­me sosi­aa­li­siin ulot­tu­vuuk­siin: indi­vi­dua­lis­miin, suh­tee­seem­me kuolemaan, ja siihen kuinka nämä mää­rit­tä­vät suh­tau­tu­mis­ta van­huu­teen ja hoi­to­pal­ve­lu­jen krii­siy­ty­mis­tä. Antropologinen tieto van­huu­des­ta Intiassa avartaa näkö­kul­maa van­hus­ten­hoi­dos­ta, vastuusta ja sosi­aa­li­ses­ta käyt­täy­ty­mi­ses­tä.

Vanhusten lai­min­lyön­tiä pohtiessa kes­kei­sik­si kysy­myk­sik­si ovat nousseet yritysten voiton tavoit­te­lua suosivan hoi­to­po­li­tii­kan laatu ja eettisyys. Hoitopalvelujen kil­pai­lu­tus­ta on selitetty valin­nan­va­pau­del­la ja valtion vähäi­sil­lä resurs­seil­la. Taustalla piilee huoli vanhusten kas­va­vas­ta määrästä ja hoi­to­paik­ko­jen vähyy­des­tä. Kapitalistisen logiikan mukaan toimivat yritykset tavoit­te­le­vat voittoa jous­ta­vam­mil­la työ­olo­suh­teil­la, kevyem­mäl­lä hal­lin­nol­la ja matalilla palkoilla.

Hyvinvointimallin pur­ka­mi­ses­ta puhutaan paljon, mutta onko yksilöä koros­ta­vas­sa hyvin­voin­ti­mal­lis­sa itsessään paran­ta­mi­sen varaa? Individualismia koros­ta­vas­sa yhteis­kun­nas­sam­me yksilön tehtävä on toteuttaa hen­ki­lö­koh­tais­ta polkuaan. Hyvinvointivaltion malli kompensoi sitä, että työs­sä­käy­väl­lä ihmisellä ei ole aikaa tai mah­dol­li­suuk­sia huolehtia van­he­ne­vis­ta omai­sis­taan. Väestöliiton tut­ki­muk­ses­sa enemmistö vas­taa­jis­ta näki vanhusten talou­del­li­sen tukemisen ja arki­päi­vän aska­reis­sa aut­ta­mi­sen hyvin­voin­ti­val­tion vel­vol­li­suu­te­na. Noin puolet näki hoi­va­vas­tuun jakau­tu­van tasai­ses­ti perheen ja valtion kesken. Laitoshoitoon siir­ty­mi­sen myötä monet vanhukset kuitenkin jäävät yksin, kun perhe ei enää vieraile. Vanhukset suo­ma­lai­sis­sa lai­tok­sis­sa kertovat yhteisten kah­vi­het­kien perheen kanssa olevan tärkeintä heidän päi­väs­sään, ja toivovat niitä lisää.

Suuressa osassa maailmaa tunnetaan laajempia per­he­muo­to­ja, jotka eivät toimi hyvin­voin­ti­val­tioi­den piirissä, mutta perus­tu­vat vas­ta­vuo­roi­suu­den peri­aat­teel­le. Vastuu van­huk­ses­ta voi määrittyä myös sen kautta, miten elämä ja kuolema ymmär­re­tään. Antropologi Sarah Lamb  on tutkinut Pohjois-Intian Bengalin aluetta, jossa ikään­ty­väs­tä per­heen­jä­se­nes­tä huo­leh­ti­mi­nen koetaan takaisin mak­set­ta­va­na velkana omasta elämästä. Kuolema ei jäl­leen­syn­ty­mä­opin vuoksi ole tabu, ja vanhuus on helpompi kohdata. Vanhukset toivovat avoimesti itselleen lyhyempää ikää, jotteivat joutuisi kärsimään sai­rauk­sis­ta. Kuolema vaikeutuu, jos kuoleva kokee liian vahvoja tunteita per­het­tään kohtaan. Tämän vält­tääk­seen vanhukset alkavat tehdä eroa per­hee­seen­sä vii­mei­si­nä päivinään. 

Myös Suomessa vanhukset erotetaan ympä­röi­väs­tä yhtei­sös­tä. Kuolema on tabu: annamme vanhuksen ins­ti­tuu­tion hoi­det­ta­vak­si mie­luum­min, kuin kat­se­lem­me elämän lop­pu­mis­ta. Pohjois-Intiassa vanhus voi taas itse päättää, milloin ja miten irtautua per­hees­tään.

Hoitovastuun siir­ty­mi­nen valtiolle ja sen jälkeen mark­ki­noil­le on varsin uusi ilmiö. Voisimme nähdä van­he­ne­mi­sen myös toisessa valossa. Lakimuutosten lisäksi tämä tar­koit­tai­si uudel­lee­no­rien­toi­tu­mis­ta van­huu­teen. Mitä hyvin­voin­nin mää­ri­tel­mäs­tä uupuu? Kuinka paljon uhraamme tärkeitä asioita rahan tai muun hyödyn vuoksi? Kuinka lisätä vanhusten toi­mi­juut­ta? Voiko kes­kus­te­lu yhteisen ajan lisää­mi­ses­tä tulla osaksi poli­tiik­kaa? Kenties voimme panostaa humaa­nim­paan vas­ta­vuo­roi­suu­teen, kuten yhteisiin kah­vi­het­kiin.

  1. Ninnu Koskenalho ja Suvi Jaakkola: Yksin Pohjantähden alla
  2. Liina Mustonen: Feminiini kehon työ ja soli­daa­ri­suus
  3. Sarah Lamb, 2000. White saris and sweet mangoes: aging, gender and body in North India

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Jasmin Immonen on Goldsmithin yliopistolta väitellyt sosiaaliantropologian tohtori. Hänen väitöksensä käsitteli koulunkäyntiä ja maapolitiikkaa, ja niihin liittyviä ajatuksia kansalaisuudesta Perussa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

On taas terveiden elämäntapojen aika – tipaton tammikuu, uusi kunto-ohjelma tai päivittäinen meditaatio. Ihminen, joka huolehtii omasta hyvinvoinnistaan näyttäytyy terveenä, vastuullisena kansalaisena. Millaisiin arvoihin hyvinvointiin keskittyminen pohjaa? Mitä tapa puhua hyvinvoinnista voi kertoa meille itsestämme?

Koronavirustapausten määrä on jälleen kääntynyt kasvuun. Tilanne on tutumpi kuin keväällä, mutta aiheuttaa edelleen huolta ja epävarmuutta. Julkisessa keskustelussa koronaviruksesta puhutaan näkymättömänä vihollisena, joka tulee päihittää. Henkisen hyvinvointimme kannalta saattaisi olla parempi suhtautua virukseen kutsumattomana vieraana vihollismielikuvien ruokkimisen sijaan.

Alkoholismi on kansansairaus, jonka julkinen keskustelu pyörii rajoitusten ympärillä sen sijaan, että puhuttaisiin tunteista tai ihmisistä sairauden takana. Toimittaja Johanna Pohjolan tietokirja ‘Isä pullossa – Matka alkoholistin mieleen ja maailmaan’ pureutuu alkoholismin inhimilliseen puoleen. Haastattelussa hän kertoo sukelluksestaan alkoholiriippuvuuden maailmaan.

Koronapandemian viimeisimpiä käänteitä on koronaskeptisyyden näkyvyyden kasvu. Keskustelu aiheen tiimoilta ulottuu rajoitustoimenpiteiden kritisoinnista viruksen olemassaolon kyseenalaistamiseen. Lyhyen ajan sisällä myös Suomessa on kirjoitettu useita juttuja hyvinvointialan piirissä ilmenevästä koronaskeptisyydestä. Näissä koronatoimenpiteitä ja maskien käyttöä kritisoivissa keskusteluissa eräs keskeinen, toistuva käsite on pelko.