Vainajien vaatturit ylläpitävät yhteyttä kuolleisiin

Hautausvaatteilla on merkittävä rooli kuolemanrituaaleissa. Ne vahvistavat sosiaalisia siteitä kuolleiden ja elävien välillä. Lounais-Kiinan etnisen dong-vähemmistön parissa vainajat puetaan erityisistä kankaista tehtyihin mittatilausvaatteisiin, joihin liittyy maagisiksi koettuja ominaisuuksia.

Vainajat lasketaan haudan lepoon alas­to­mi­na vain harvoin. Tavallisempaa on, että kuol­lei­den puke­mi­seen käytetään sekä aikaa että harkintaa. Tämän artik­ke­lin aiheena olevassa eteläisen Kiinan kylässä kuolleet haudataan mit­ta­ti­lausa­suis­sa. Vainajan asu ommellaan tietystä kankaasta, jota edes­men­neen tiedetään eläessään arvos­ta­neen.

Puvun onnis­tu­neen val­mis­ta­mi­sen takaa­mi­sek­si vaaditaan sekä mää­rä­tie­toi­suut­ta että ripaus kankaan vär­jäys­vai­hees­sa syntyvää taikaa. Tämän magian hallinta kuuluu ainoas­taan kankaita käsit­te­le­vil­le naisille. He muo­dos­ta­vat kehol­li­sen siteen kan­kaa­seen, joka annetaan eteenpäin puvun kuol­leel­le kan­ta­jal­le. Tämä kehol­li­nen ja maaginen side on ensim­mäi­nen askel matkalla kohti elävien ja kuol­lei­den välille punottua yhteyttä.

50799497_1982153178755561_2218156291178627072_n

Naiset kerään­ty­vät kier­tä­mään loimen tukille. Elina Hakanen.

Antropologit ovat tutkineet hau­ta­jais­ri­tu­aa­leis­sa käy­tet­ty­jen kankaiden arvoa ymmär­tääk­seen tällaisia siteitä paremmin. Hautausasujen val­mis­tuk­seen käytetty aika ja huo­lel­li­suus näyt­te­le­vät tärkeää roolia per­heen­jä­sen­ten ja muiden läheisten vel­vol­li­suuk­sis­sa kuollutta kohtaan. Kuolemanrituaalit maa­il­mal­la ovat suh­teel­li­sen lyhyessä ajassa muut­tu­neet paljon. Siinä, missä käsin tehtyjä hau­tausa­su­ja säi­löt­tiin ennen morsiamen kapio­ar­kun rinnalla, val­mis­te­taan hau­ta­vaat­teet nykyisin per­heen­jä­sen­ten sijaan yleensä hau­taus­toi­mis­to­jen työn­te­ki­jöi­den toimesta.

Kuolleiden kanssa työskentely

Vainajan pukeminen on tärkeä askel hänen val­mis­te­lus­saan seuraavaa elämää varten. Oseaniaa tutkineet ame­rik­ka­lai­set ant­ro­po­lo­git Margaret Mead ja Annette Weiner koros­ti­vat tämän prosessin tärkeyttä maorien kuo­le­man­ri­tu­aa­leis­sa. Mead ja Weiner kuvai­le­vat kuolleita pääl­li­köi­tä, jotka puetaan kiin­ty­myk­sen merkkinä viit­toi­hin matkalle kohti esi-isän asemaa. Zairen teks­tii­li­tuo­tan­toa tutkinut ant­ro­po­lo­gi Patricia Darish taas kir­joit­taa kuolleen pukemisen auttavan kuo­le­man­jäl­kei­ses­sä elämässä odottavaa “yhteis­kun­taa” tun­nis­ta­maan edes­men­neen sosi­aa­li­sen ja sere­mo­nial­li­sen aseman.

Erilaiset syyt ja käytännöt vainajien puke­mi­sel­le vaih­te­le­vat val­ta­vas­ti paikassa ja ajassa. Palaan tässä artik­ke­lis­sa etno­gra­fi­seen tut­ki­muk­see­ni kii­na­lai­ses­sa kylässä, jota kutsun Meiliksi. Asuin kylässä 13 kuukautta vuosien 2015 ja 2016 aikana. Korostan hau­tausa­sun mer­ki­tys­tä vaatteen tekijän ja sen käyttäjän välisen siteen luo­mi­ses­sa.

Meili sijaitsee jyrkkien vuo­ren­rin­tei­den läpi syvään laaksoon tiensä kai­ver­ta­neen joen varrella. Kylän väestö kuuluu etniseen dong-ryhmään, yhteen Kiinan 55 etnisestä vähem­mis­tös­tä. Kylässä viet­tä­mä­ni vuoden aikana osal­lis­tuin aktii­vi­ses­ti yhdeksään hau­ta­jais­se­re­mo­ni­aan sekä itse kylässä että lähei­sis­sä pik­ku­ky­lis­sä. Näiden sere­mo­nioi­den lisäksi olin muilla tavoin läsnä myös kaikissa muissa kylän hau­ta­jai­sis­sa.

51329544_2083819828360792_6814863473722261504_n

Kankaita roik­ku­mas­sa yhdellä Meilin kylän kapeista teistä. Elina Hakanen.

Hautajaisissa omak­su­ma­ni rooli muutti suhteeni kuolevien per­hei­siin. Toisinaan osal­lis­tuin sere­mo­nial­li­sil­le ate­rioil­le vieraana. Joskus olin perheiden kanssa läsnä kuoleman hetkestä aina hau­ta­jais­ri­tu­aa­liin saakka. Läsnäoloni näissä tilan­teis­sa auttoi minua ymmär­tä­mään elämän ja kuoleman kiertoa.

Kuolleiden pukeminen on tärkeä osa tätä prosessia. Samaan aikaan pukeminen seuraa myös omaa sykliään, joka alkaa kankaan val­mis­ta­mi­ses­ta. Tässä artik­ke­lis­sa vien lukijan mukanani erääseen hau­ta­jais­ta­pah­tu­maan, joka korostaa kuol­lei­den pukemisen tärkeyttä ja kankaan kes­kei­syyt­tä kuoleman riiteissä. Tämän tapah­tu­man kautta ymmärsin, miten kuolleen pukemista edeltävät vaiheet auttavat vah­vis­ta­maan sosi­aa­li­sia siteitä kuol­lei­den ja elävien välillä.

Kuolema kylässä

Myöhäisillan tele­vi­sion äänet ja täyteen ahdettuun makuu­huo­nee­seen kokoon­tu­neen perheen puheen­so­ri­na peittävät alleen kivusta kertovat äänet. Kun väki­jouk­ko het­kit­täin hiljenee, kuuluu sairaan naisen tuskainen voihkinta ja hänen kolmen poikansa itku. Pojat makaavat vuo­ro­tel­len kuolevan äitinsä vierellä. He ilmai­se­vat suruaan sylei­le­mäl­lä äidin haurasta kehoa ja val­mis­tau­tu­vat äidin matkaan kohti tuon­puo­leis­ta.

Aamuun mennessä naisen voihkinta hiljenee. Hänen hen­gi­tyk­sen­sä on hidas­tu­nut, ja huoneen aiemmin täyttänyt puheen­so­ri­na vaihtunut hil­jai­suu­teen. Yksinäinen kyynel liukuu naisen sil­mä­kul­mas­ta. Hän vetää viimeisen hen­käyk­sen­sä samalla, kun hänen nuorin poikansa kuivaa kosteuden hänen pos­kil­taan. Täydellinen hil­jai­suus huoneessa katkeaa, kun kaikki kolme poikaa puhkeavat kova­ää­ni­seen itkuun.

Kiinalaisen tavan mukaan jokainen kuoleman hetkellä läsnä ollut poistuu huoneesta, jotta kuolleen sielu ei häi­rit­si­si eläviä. Noudatamme näitä ritu­aa­li­sia ohjeita ja siirrymme ulos yhdessä kuolleen äitinsä luota pako­tet­tu­jen surevien poikien kanssa, kunnes odo­tusai­ka päättyy.

Naisen kuolema tekee hänestä muu­ka­lai­sen, jonka henki jää vael­ta­maan vuorille. Hänestä tulee haitta yhtei­söl­le ja elävien on elin­tär­ke­ää pysytellä kaukana ruumiista. Etäisyyden ottaminen kuol­lei­siin on varsin yleinen käytäntö kuoleman yhtey­des­sä, kuten Timo Kallinen kuvailee kuoleman sosi­aa­li­sia ja poliit­ti­sia vai­ku­tuk­sia käsit­te­le­väs­sä artik­ke­lis­saan. Etäisyys kestää yleensä vain lyhyen ajan, jonka jälkeen yhteisö kokoontuu jatkamaan ritu­aa­lis­ta työtään kuolleen kanssa.

Yksi ensim­mäi­sis­tä ihmiset jälleen yhteen kokoa­vis­ta tapah­tu­mis­ta on kuolleen pukeminen vii­mei­seen vaa­te­par­teen­sa. Meilissä tämä on per­heen­jä­se­nil­le kuuluva vel­vol­li­suus. Parhaan mah­dol­li­sen kankaan val­mis­ta­mi­nen hau­tausa­suk­si on rakkauden ja huo­len­pi­don osoitus, joka ohjaa kuolleen sielun takaisin elävien sosi­aa­lis­ten suhteiden ver­kos­toon.

Taivaallinen sininen

Hautausasu koostuu käsin kudo­tuis­ta indi­gon­si­ni­ni­sis­tä puu­vil­la­housuis­ta, puserosta tai takista sekä val­koi­sis­ta puu­vil­la­tos­suis­ta. Asu vii­meis­tel­lään indi­gon­si­ni­sek­si vär­jä­tyil­lä kankailla, jotka kiedotaan vainajan vyötärön ja hiusrajan ympärille. Kankaan lisäksi arkun päälle ase­tel­laan pieniä, kier­rä­te­tys­tä paperista val­mis­tet­tu­ja rullia, joiden on tarkoitus muis­tut­taa kan­gas­rul­lia. Nämä ovat paitsi kiin­ty­myk­sen osoi­tuk­sia, myös valuuttaa. Niillä kuollut voi maksaa velkojaan takaisin ja suorittaa tuon­puo­lei­sen porteilla pää­sy­mak­sun, jolla var­mis­te­taan rau­hal­li­nen siir­ty­mi­nen kuol­lei­den maailmaan.

Asun indi­gon­si­ni­nen kangas käsi­tel­lään vielä erikseen, jotta siihen saadaan veren­pu­nai­se­na kiiltävä pin­ta­hoh­de. Mahdollisimman elegantin ja sere­mo­nial­li­sen kankaan aikaan saa­mi­sek­si naiset käyttävät niiden val­mis­tuk­seen vuosia, kutoen ja värjäten kankaita käsin. Kangasta säilötään nipuissa, kunnes siitä ommellaan vaatteita asun val­mis­ta­jan tyttären häihin tai puolison van­hem­pien hau­ta­jai­siin.

51161338_1716721481763195_838446284116328448_n

Hohteen saaneita indigolla vär­jät­ty­jä kan­gas­rul­lia, jotka annetaan vasta-avioi­tu­neen morsiamen kotiin. Suvi Rautio.

Näitä arvos­tet­tu­ja asuja käytetään nyky­ään­kin kylien tapah­tu­mis­sa, joissa asukkaat kiin­nit­tä­vät erityistä huomiota käsin­teh­ty­jen sinisten asujen kiiltoon. Kankaan arvon mää­rit­te­ly vaatii sisä­pii­rin tietoa, ja voi helposti jäädä asiaan vih­kiy­ty­mät­tö­mäl­tä ulko­puo­li­sel­ta huo­maa­mat­ta. Kyläläiset osaavat kuitenkin mää­ri­tel­lä kankaan arvon lisäksi sen, mitä se kertoo käyt­tä­jän­sä sosi­aa­li­sis­ta suhteista. Minulle ker­rot­tiin esi­mer­kik­si, että jos mies käyttää kauniisti hehkuvaa ja kiiltävää dong-asua, se kertoo muille, että hänellä on osaava vaimo.

Oma oppini kankaiden tuo­tan­nos­ta syntyi Yang-tädin kanssa viet­tä­mie­ni aamujen aikana. Kudotun kankaan vär­jää­mi­nen seuraa kii­na­lai­sen kuu­ka­len­te­rin mukaista hyvin tiukkaa aika­tau­lua. Se alkaa kah­dek­san­te­na kuu­kau­te­na indi­go­kas­vien keruun aikaan. Värin val­mis­ta­mi­sek­si indi­go­kas­vien lehtiä ja varsia fer­men­toi­daan emäk­si­ses­sä seoksessa suuren puu­tyn­ny­rin pohjalla ja sekoi­te­taan tar­mok­kaas­ti, kunnes seos on valmista.

Kuukauden päivät, joka aamu, Yang-täti upottaa kankaan tynnyriin ja vie sen sitten kuivumaan teras­sil­le. Kankaaseen tarttunut vihreä väri hapettuu, ja sen sävy muuttuu siniseksi. Prosessi tois­te­taan, kunnes indigo on imeytynyt niin syvälle kan­kaa­seen, että haluttu sinisen sävy löytyy. Tämän jälkeen kan­kaa­seen lisätään leh­män­vuo­ta­uu­tet­ta, joka tehostaa värin kiiltoa ja antaa sille purp­pu­ran­pu­nai­sia sävyjä. Hohde levi­te­tään kan­kaa­seen hak­kaa­mal­la sitä raskaalla puu­mou­ka­ril­la vasten litteää kiveä, joka suu­rim­mal­la osalla talouk­sis­ta on ulko-ovensa edessä. Kangas hohtaa kirk­kaam­min jokaisen harkitun mou­ka­rin­lyön­nin jälkeen.

Indigonsininen on ainut­laa­tui­nen väri, sillä muut värit eivät tartu puu­vil­laan samalla tavalla. Väri asettuu jokaisen langan pinnalle, hen­git­täen ja muuttuen värjätyn puuvillan yksi­löl­li­sen pinnan mukana. Värin miel­leyh­ty­mät joh­dat­ta­vat rik­kau­teen ja juma­lal­li­suu­teen. Ihmiset ympäri maailman ovat historian saatossa keksineet, miten indigoa pro­ses­soi­daan sinisen värin aikaan­saa­mi­sek­si.

indigo plants

Indigovärin valmistus alkaa fer­men­toi­mal­la vil­jel­ty­jen indi­go­kas­vien lehtiä ja varsia. Suvi Rautio.

Tuoreet tut­ki­muk­set tukevat näkemystä, jonka mukaan indigoa on käytetty puuvillan vär­jää­mi­seen Perussa jo 6000 vuotta sitten. Ennen tätä tut­ki­mus­ta varhaisin tapaus oltiin todettu 4400 vuoden takai­ses­ta Egyptistä, jossa muumiot kää­rit­tiin indigolla vär­jät­tyi­hin kan­kai­siin. Tämä voi selittää myös sen, miksi egyp­ti­läi­set olivat yksi var­hai­sim­mis­ta antiikin kult­tuu­reis­ta, joilla oli sana siniselle värille.

Indigonsininen on myös pysyvin luon­nol­li­sis­ta väriai­neis­ta. Sitä arvos­te­taan pit­kä­kes­toi­suu­ten­sa vuoksi puu­vil­lai­ses­sa kankaassa. Meilissä on havaittu myös, että indigo kerää itseensä magiaa tar­tut­taak­seen värin kan­kaa­seen. Tämän taian käsittely vaatii aiemmin mai­nit­se­maa­ni ruu­miil­lis­ta sidettä kankaan tekijän ja sen käyttäjän välillä.

Kohtu ja väriaineastia

Yang-täti puhui indigon val­mis­tuk­ses­ta erään­lai­se­na ihmeenä — tai kuten hän itse sitä kutsui, taikana. Jottei indigo menetä ener­gi­aan­sa, kuuluu sitä ravita kuin se olisi elävä olento. Tarkat mit­ta­suh­teet ovat tar­peet­to­mia. Aineksia lisätään sen mukaan, miten väriai­neen energia reagoi ympä­ris­töön­sä. Esimerkiksi pienet alko­ho­lian­nok­set riittävät hyvin, koska, kuten Yang-täti selitti, “ihmisen tavoin väriaine ei voi juoda liikaa, tai se päihtyy ja on uuvuk­sis­sa seu­raa­va­na päivänä”.

Yhtä tärkeää kuin tasapaino ainesten suhteen, on lii­al­li­sen voiman vält­tä­mi­nen väriai­neen sekoit­ta­mi­ses­sa. Liiallinen voi­man­käyt­tö sekoi­tus­vai­hees­sa kuluttaa loppuun väriai­neen ener­gia­läh­teen, ja kangas imee väriä itseensä tämän takia epä­ta­sai­ses­ti.

50528980_2235552553329425_6770097128380301312_n

Värjäysprosessin lopuilla, kangas alkaa saamaan tumman, purppuran ja siner­tä­vän vivahteen sävyynsä. Elina Hakanen.

Meilissä kankaiden värjäys on kokonaan naisten työtä. Poikkeus ovat raskaana olevat naiset. “Väriainekylpy” yhdis­te­tään mie­li­ku­vis­sa naisen kohtuun. Raskaana olevat naiset eivät saa tulla väriai­ne­val­mis­tuk­sen lähelle, sillä pelätään, että heidän var­ta­lon­sa kulut­ta­vat indi­go­sa­kan energian loppuun.

Antropologi Janet Hoskins kuvailee kan­kaan­val­mis­tus­ta kos­ke­vas­sa tut­ki­muk­ses­saan kodien parissa Indonesian Sumban saarella, kuinka väriai­neas­tian tumma sisältö miel­le­tään saman­kal­tai­sek­si kuin kohdun sisältö. Tämä yhteys on niin vahva, että men­struoi­vien ja raskaana olevien naisten täytyy pysyä loitolla kan­kaan­vär­jäyk­ses­tä suo­jel­lak­seen sekä itseään että väriai­net­ta.

Kankaan valmistus ja kuolleen puke­mi­seen liittyvät rituaalit sitovat ihmiset paitsi toisiinsa, myös men­nei­syy­den ja tule­vai­suu­den esi-isiin. Tämän yhteyden luovat suku­lai­set, jotka tekevät työtä kuol­lei­den parissa val­mis­ta­mal­la ja lah­joit­ta­mal­la arvokasta kangasta kuol­leil­le, var­mis­taen näin oman suku­lin­jan­sa pysy­vyy­den.

50771873_315455732431204_7074213029486788608_n

Meilin kylässä, naisten indigon värjäämät kädet kertovat menes­ty­nees­tä teks­tii­lin vär­jää­jäs­tä. Suvi Rautio.

  • Käännös: Sanna Rauhala ja Bruno Gronow
  • Podcast-lukija: Jenna Honkanen
  • Verkkotaitto: Nelly Staff
  • Artikkelikuva: Andrei Lazarev/​Unsplash
  1. P.J. Darish, 1989. ‘Dressing for the next life: raffia textile pro­duc­tion and use among the Kuba of Zaire’ teoksessa Cloth and the Human Experience (toim. A.B. Weiner ja J. Schneider).
  2. J. Hoskins, 1989 ‘Why do ladies sing the blues? Indigo dyeing, cloth pro­duc­tion, and gender symbolism in Kodi’, teoksessa Cloth and the Human Experience (toim. A.B. Weiner ja J. Schneider).
  3. S. M. Mead, 1969. Traditional Maori Clothing.
  4. A.B. Weiner, 1976. Women of Value, Men of Renown: ’ New Perspectives in Trobriand Exchange.

Kirjoittaja

Suvi Rautio on jatko-opiskelija sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineessa Helsingin yliopistolla. Hänen väitöskirjansa "The Jade Empero´s Last Taste of Water: An ethnography on the making of a village in China" tutkii etnistä vähemmistökylää lounais-Kiinassa. Suvin kiinnostus Kiinaa kohtana kumpuaa hänen kasvatuksestaan Pekingissä (1987−1995 ja 2000 – 2003), jonne hän palasi valmistumisensa jälkeen 2010 työskentelemään tutkimuksen ja ympäristökysymysten parissa. Kiinan-vuosiensa välissä hän valmistui sekä Glasgow'n yliopistosta että London School of Economicsista.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Elokuussa 2019 USA:ssa tapahtuneiden joukkoampumisten jälkeen valkoista ylivaltaa ja äärioikeistoa on pohdittu mediassa myös Suomessa. Valtamediat käsittelevät valkoista ylivaltaa usein yhteiskunnallisten rakenteiden ulkopuolella toimivana äärioikeistolaisena ideologiana, joka uhkaa länsimaisen sivistysvaltion periaatteita. Ongelman ulkoistamisen sijaan sitä tulisi tarkastella historiallisesti rakentuneiden etnosentristen hierarkioiden ja vaaleaihoisten nauttimien etuoikeuksien kautta.

Ruandan kansanmurhasta tuli huhtikuussa kuluneeksi 25 vuotta. Menehtyneitä surraan vuotuisen muistokävelyn ja kynttiläseremonian lisäksi nykyisin myös twiittaamalla. Sureminen ja muistaminen ovat tärkeitä osia valtion uudelleenrakentamisessa.