Hautausvaatteilla on merkittävä rooli kuolemanrituaaleissa. Ne vahvistavat sosiaalisia siteitä kuolleiden ja elävien välillä. Lounais-Kiinan etnisen dong-vähemmistön parissa vainajat puetaan erityisistä kankaista tehtyihin mittatilausvaatteisiin, joihin liittyy maagisiksi koettuja ominaisuuksia.
Vainajat lasketaan haudan lepoon alastomina vain harvoin. Tavallisempaa on, että kuolleiden pukemiseen käytetään sekä aikaa että harkintaa. Tämän artikkelin aiheena olevassa eteläisen Kiinan kylässä kuolleet haudataan mittatilausasuissa. Vainajan asu ommellaan tietystä kankaasta, jota edesmenneen tiedetään eläessään arvostaneen.
Puvun onnistuneen valmistamisen takaamiseksi vaaditaan sekä määrätietoisuutta että ripaus kankaan värjäysvaiheessa syntyvää taikaa. Tämän magian hallinta kuuluu ainoastaan kankaita käsitteleville naisille. He muodostavat kehollisen siteen kankaaseen, joka annetaan eteenpäin puvun kuolleelle kantajalle. Tämä kehollinen ja maaginen side on ensimmäinen askel matkalla kohti elävien ja kuolleiden välille punottua yhteyttä. 
Naiset kerääntyvät kiertämään loimen tukille. Elina Hakanen.
Antropologit ovat tutkineet hautajaisrituaaleissa käytettyjen kankaiden arvoa ymmärtääkseen tällaisia siteitä paremmin. Hautausasujen valmistukseen käytetty aika ja huolellisuus näyttelevät tärkeää roolia perheenjäsenten ja muiden läheisten velvollisuuksissa kuollutta kohtaan. Kuolemanrituaalit maailmalla ovat suhteellisen lyhyessä ajassa muuttuneet paljon. Siinä, missä käsin tehtyjä hautausasuja säilöttiin ennen morsiamen kapioarkun rinnalla, valmistetaan hautavaatteet nykyisin perheenjäsenten sijaan yleensä hautaustoimistojen työntekijöiden toimesta.
Kuolleiden kanssa työskentely
Vainajan pukeminen on tärkeä askel hänen valmistelussaan seuraavaa elämää varten. Oseaniaa tutkineet amerikkalaiset antropologit Margaret Mead ja Annette Weiner korostivat tämän prosessin tärkeyttä maorien kuolemanrituaaleissa. Mead ja Weiner kuvailevat kuolleita päälliköitä, jotka puetaan kiintymyksen merkkinä viittoihin matkalle kohti esi-isän asemaa. Zairen tekstiilituotantoa tutkinut antropologi Patricia Darish taas kirjoittaa kuolleen pukemisen auttavan kuolemanjälkeisessä elämässä odottavaa “yhteiskuntaa” tunnistamaan edesmenneen sosiaalisen ja seremoniallisen aseman.
Erilaiset syyt ja käytännöt vainajien pukemiselle vaihtelevat valtavasti paikassa ja ajassa. Palaan tässä artikkelissa etnografiseen tutkimukseeni kiinalaisessa kylässä, jota kutsun Meiliksi. Asuin kylässä 13 kuukautta vuosien 2015 ja 2016 aikana. Korostan hautausasun merkitystä vaatteen tekijän ja sen käyttäjän välisen siteen luomisessa.
Meili sijaitsee jyrkkien vuorenrinteiden läpi syvään laaksoon tiensä kaivertaneen joen varrella. Kylän väestö kuuluu etniseen dong-ryhmään, yhteen Kiinan 55 etnisestä vähemmistöstä. Kylässä viettämäni vuoden aikana osallistuin aktiivisesti yhdeksään hautajaisseremoniaan sekä itse kylässä että läheisissä pikkukylissä. Näiden seremonioiden lisäksi olin muilla tavoin läsnä myös kaikissa muissa kylän hautajaisissa.
Kankaita roikkumassa yhdellä Meilin kylän kapeista teistä. Elina Hakanen.
Hautajaisissa omaksumani rooli muutti suhteeni kuolevien perheisiin. Toisinaan osallistuin seremoniallisille aterioille vieraana. Joskus olin perheiden kanssa läsnä kuoleman hetkestä aina hautajaisrituaaliin saakka. Läsnäoloni näissä tilanteissa auttoi minua ymmärtämään elämän ja kuoleman kiertoa.
Kuolleiden pukeminen on tärkeä osa tätä prosessia. Samaan aikaan pukeminen seuraa myös omaa sykliään, joka alkaa kankaan valmistamisesta. Tässä artikkelissa vien lukijan mukanani erääseen hautajaistapahtumaan, joka korostaa kuolleiden pukemisen tärkeyttä ja kankaan keskeisyyttä kuoleman riiteissä. Tämän tapahtuman kautta ymmärsin, miten kuolleen pukemista edeltävät vaiheet auttavat vahvistamaan sosiaalisia siteitä kuolleiden ja elävien välillä.
Kuolema kylässä
Myöhäisillan television äänet ja täyteen ahdettuun makuuhuoneeseen kokoontuneen perheen puheensorina peittävät alleen kivusta kertovat äänet. Kun väkijoukko hetkittäin hiljenee, kuuluu sairaan naisen tuskainen voihkinta ja hänen kolmen poikansa itku. Pojat makaavat vuorotellen kuolevan äitinsä vierellä. He ilmaisevat suruaan syleilemällä äidin haurasta kehoa ja valmistautuvat äidin matkaan kohti tuonpuoleista.
Aamuun mennessä naisen voihkinta hiljenee. Hänen hengityksensä on hidastunut, ja huoneen aiemmin täyttänyt puheensorina vaihtunut hiljaisuuteen. Yksinäinen kyynel liukuu naisen silmäkulmasta. Hän vetää viimeisen henkäyksensä samalla, kun hänen nuorin poikansa kuivaa kosteuden hänen poskiltaan. Täydellinen hiljaisuus huoneessa katkeaa, kun kaikki kolme poikaa puhkeavat kovaääniseen itkuun.
Kiinalaisen tavan mukaan jokainen kuoleman hetkellä läsnä ollut poistuu huoneesta, jotta kuolleen sielu ei häiritsisi eläviä. Noudatamme näitä rituaalisia ohjeita ja siirrymme ulos yhdessä kuolleen äitinsä luota pakotettujen surevien poikien kanssa, kunnes odotusaika päättyy.
Naisen kuolema tekee hänestä muukalaisen, jonka henki jää vaeltamaan vuorille. Hänestä tulee haitta yhteisölle ja elävien on elintärkeää pysytellä kaukana ruumiista. Etäisyyden ottaminen kuolleisiin on varsin yleinen käytäntö kuoleman yhteydessä, kuten Timo Kallinen kuvailee kuoleman sosiaalisia ja poliittisia vaikutuksia käsittelevässä artikkelissaan. Etäisyys kestää yleensä vain lyhyen ajan, jonka jälkeen yhteisö kokoontuu jatkamaan rituaalista työtään kuolleen kanssa.
Yksi ensimmäisistä ihmiset jälleen yhteen kokoavista tapahtumista on kuolleen pukeminen viimeiseen vaateparteensa. Meilissä tämä on perheenjäsenille kuuluva velvollisuus. Parhaan mahdollisen kankaan valmistaminen hautausasuksi on rakkauden ja huolenpidon osoitus, joka ohjaa kuolleen sielun takaisin elävien sosiaalisten suhteiden verkostoon.
Taivaallinen sininen
Hautausasu koostuu käsin kudotuista indigonsininisistä puuvillahousuista, puserosta tai takista sekä valkoisista puuvillatossuista. Asu viimeistellään indigonsiniseksi värjätyillä kankailla, jotka kiedotaan vainajan vyötärön ja hiusrajan ympärille. Kankaan lisäksi arkun päälle asetellaan pieniä, kierrätetystä paperista valmistettuja rullia, joiden on tarkoitus muistuttaa kangasrullia. Nämä ovat paitsi kiintymyksen osoituksia, myös valuuttaa. Niillä kuollut voi maksaa velkojaan takaisin ja suorittaa tuonpuoleisen porteilla pääsymaksun, jolla varmistetaan rauhallinen siirtyminen kuolleiden maailmaan.
Asun indigonsininen kangas käsitellään vielä erikseen, jotta siihen saadaan verenpunaisena kiiltävä pintahohde. Mahdollisimman elegantin ja seremoniallisen kankaan aikaan saamiseksi naiset käyttävät niiden valmistukseen vuosia, kutoen ja värjäten kankaita käsin. Kangasta säilötään nipuissa, kunnes siitä ommellaan vaatteita asun valmistajan tyttären häihin tai puolison vanhempien hautajaisiin.
Hohteen saaneita indigolla värjättyjä kangasrullia, jotka annetaan vasta-avioituneen morsiamen kotiin. Suvi Rautio.
Näitä arvostettuja asuja käytetään nykyäänkin kylien tapahtumissa, joissa asukkaat kiinnittävät erityistä huomiota käsintehtyjen sinisten asujen kiiltoon. Kankaan arvon määrittely vaatii sisäpiirin tietoa, ja voi helposti jäädä asiaan vihkiytymättömältä ulkopuoliselta huomaamatta. Kyläläiset osaavat kuitenkin määritellä kankaan arvon lisäksi sen, mitä se kertoo käyttäjänsä sosiaalisista suhteista. Minulle kerrottiin esimerkiksi, että jos mies käyttää kauniisti hehkuvaa ja kiiltävää dong-asua, se kertoo muille, että hänellä on osaava vaimo.
Oma oppini kankaiden tuotannosta syntyi Yang-tädin kanssa viettämieni aamujen aikana. Kudotun kankaan värjääminen seuraa kiinalaisen kuukalenterin mukaista hyvin tiukkaa aikataulua. Se alkaa kahdeksantena kuukautena indigokasvien keruun aikaan. Värin valmistamiseksi indigokasvien lehtiä ja varsia fermentoidaan emäksisessä seoksessa suuren puutynnyrin pohjalla ja sekoitetaan tarmokkaasti, kunnes seos on valmista.
Kuukauden päivät, joka aamu, Yang-täti upottaa kankaan tynnyriin ja vie sen sitten kuivumaan terassille. Kankaaseen tarttunut vihreä väri hapettuu, ja sen sävy muuttuu siniseksi. Prosessi toistetaan, kunnes indigo on imeytynyt niin syvälle kankaaseen, että haluttu sinisen sävy löytyy. Tämän jälkeen kankaaseen lisätään lehmänvuotauutetta, joka tehostaa värin kiiltoa ja antaa sille purppuranpunaisia sävyjä. Hohde levitetään kankaaseen hakkaamalla sitä raskaalla puumoukarilla vasten litteää kiveä, joka suurimmalla osalla talouksista on ulko-ovensa edessä. Kangas hohtaa kirkkaammin jokaisen harkitun moukarinlyönnin jälkeen.
Indigonsininen on ainutlaatuinen väri, sillä muut värit eivät tartu puuvillaan samalla tavalla. Väri asettuu jokaisen langan pinnalle, hengittäen ja muuttuen värjätyn puuvillan yksilöllisen pinnan mukana. Värin mielleyhtymät johdattavat rikkauteen ja jumalallisuuteen. Ihmiset ympäri maailman ovat historian saatossa keksineet, miten indigoa prosessoidaan sinisen värin aikaansaamiseksi. 
Indigovärin valmistus alkaa fermentoimalla viljeltyjen indigokasvien lehtiä ja varsia. Suvi Rautio.
Tuoreet tutkimukset tukevat näkemystä, jonka mukaan indigoa on käytetty puuvillan värjäämiseen Perussa jo 6000 vuotta sitten. Ennen tätä tutkimusta varhaisin tapaus oltiin todettu 4400 vuoden takaisesta Egyptistä, jossa muumiot käärittiin indigolla värjättyihin kankaisiin. Tämä voi selittää myös sen, miksi egyptiläiset olivat yksi varhaisimmista antiikin kulttuureista, joilla oli sana siniselle värille.
Indigonsininen on myös pysyvin luonnollisista väriaineista. Sitä arvostetaan pitkäkestoisuutensa vuoksi puuvillaisessa kankaassa. Meilissä on havaittu myös, että indigo kerää itseensä magiaa tartuttaakseen värin kankaaseen. Tämän taian käsittely vaatii aiemmin mainitsemaani ruumiillista sidettä kankaan tekijän ja sen käyttäjän välillä.
Kohtu ja väriaineastia
Yang-täti puhui indigon valmistuksesta eräänlaisena ihmeenä – tai kuten hän itse sitä kutsui, taikana. Jottei indigo menetä energiaansa, kuuluu sitä ravita kuin se olisi elävä olento. Tarkat mittasuhteet ovat tarpeettomia. Aineksia lisätään sen mukaan, miten väriaineen energia reagoi ympäristöönsä. Esimerkiksi pienet alkoholiannokset riittävät hyvin, koska, kuten Yang-täti selitti, “ihmisen tavoin väriaine ei voi juoda liikaa, tai se päihtyy ja on uuvuksissa seuraavana päivänä”.
Yhtä tärkeää kuin tasapaino ainesten suhteen, on liiallisen voiman välttäminen väriaineen sekoittamisessa. Liiallinen voimankäyttö sekoitusvaiheessa kuluttaa loppuun väriaineen energialähteen, ja kangas imee väriä itseensä tämän takia epätasaisesti.
Värjäysprosessin lopuilla, kangas alkaa saamaan tumman, purppuran ja sinertävän vivahteen sävyynsä. Elina Hakanen.
Meilissä kankaiden värjäys on kokonaan naisten työtä. Poikkeus ovat raskaana olevat naiset. “Väriainekylpy” yhdistetään mielikuvissa naisen kohtuun. Raskaana olevat naiset eivät saa tulla väriainevalmistuksen lähelle, sillä pelätään, että heidän vartalonsa kuluttavat indigosakan energian loppuun.
Antropologi Janet Hoskins kuvailee kankaanvalmistusta koskevassa tutkimuksessaan kodien parissa Indonesian Sumban saarella, kuinka väriaineastian tumma sisältö mielletään samankaltaiseksi kuin kohdun sisältö. Tämä yhteys on niin vahva, että menstruoivien ja raskaana olevien naisten täytyy pysyä loitolla kankaanvärjäyksestä suojellakseen sekä itseään että väriainetta.
Kankaan valmistus ja kuolleen pukemiseen liittyvät rituaalit sitovat ihmiset paitsi toisiinsa, myös menneisyyden ja tulevaisuuden esi-isiin. Tämän yhteyden luovat sukulaiset, jotka tekevät työtä kuolleiden parissa valmistamalla ja lahjoittamalla arvokasta kangasta kuolleille, varmistaen näin oman sukulinjansa pysyvyyden.
Meilin kylässä, naisten indigon värjäämät kädet kertovat menestyneestä tekstiilin värjääjästä. Suvi Rautio.
Toimitus
- Käännös: Sanna Rauhala ja Bruno Gronow
- Podcast-lukija: Jenna Honkanen
- Verkkotaitto: Nelly Staff
- Artikkelikuva: Andrei Lazarev/Unsplash
Lukemista
- P.J. Darish, 1989. ‘Dressing for the next life: raffia textile production and use among the Kuba of Zaire’ teoksessa Cloth and the Human Experience (toim. A.B. Weiner ja J. Schneider).
- J. Hoskins, 1989 ‘Why do ladies sing the blues? Indigo dyeing, cloth production, and gender symbolism in Kodi’, teoksessa Cloth and the Human Experience (toim. A.B. Weiner ja J. Schneider).
- S. M. Mead, 1969. Traditional Maori Clothing.
- A.B. Weiner, 1976. Women of Value, Men of Renown: ’ New Perspectives in Trobriand Exchange.
