Sosiaalisuus on yksi nykyajan hyveistä. Sen vastapainoksi yhä useampi hakee uusia kokemuksia yksin. Yksin syödään ja yksin matkustetaan. Yksin matkustamista voi tarkastella niin historiallisesta näkökulmasta kuin turismin kulutuksesta ja yksilön tarpeista käsin.
Turismin ajatellaan usein olevan lähtökohtaisesti sosiaalista toimintaa, vähän syömisen tapaan – sellaista, mitä ei harjoiteta yksin. Syömisen kohdalla tämä on ollut erityisen selvää. Sosiaalisuus ja yhdessä syömisen ihanne ovat hyvin syvälle koodattuja, ja niiden historia juontaa juurensa todella kauas. Vähintäänkin antiikin aikoihin.
Ruoan jakamista samassa pöydässä olevien kanssa on pidetty keskeisenä sosiaalisuuden ilmentymänä. Tätä kautta sosiaalisuudesta on tullut yksi syömisen keskeinen piirre tai jopa sen määrittävä osa. Julkinen yksin syöminen rikkoo tätä sosiaalisuuden ideaalia. Tämän seurauksena yksin syömisen ympärille on muodostunut eräänlainen stigma.
Tämä artikkeli sai alkunsa oletuksesta, että yksin matkustaminen olisi nyt suositumpaa kuin aiemmin. Kenties se olisi yksin syömisen tapaan jopa jonkinlainen trendi. Numeroilla asiaa on vaikea todentaa, mutta tutkijan varovaisella itsevarmuudella olen taipuvainen olemaan oletuksen kanssa samoilla linjoilla. Miksi ihmiset matkustavat nyt yksin enemmän kuin aiemmin? Mitä yksin matkustaminen matkailijalle tarjoaa, ja mitä tarpeita se turistin mielessä tyydyttää?
Yksin matkaajan sosiaalisuus
Edustamani tieteenala, sosiologia, perustuu pohjimmiltaan ajatukseen siitä, että ihminen on sosiaalinen olento. Tätä ei kovin usein kyseenalaisteta, ja myös yksin toimimisesta voidaan helposti löytää sosiaalisia piirteitä. Ihmislajin luonteeseen kuuluu sisäsyntyinen tarve jakaa kokemuksia.
Yksin matkustava saakin periaatteessa kaiken kerralla: omaehtoisen toiminnanvapauden ja valitsemansa sosiaalisuuden määrän. Hän voi ottaa kontaktia toisiin ihmisiin niin halutessaan. Hän voi jakaa kokemuksiaan, mutta mitään velvoitetta siihen ei ole.
Jos unohdetaan paimentolaisuus, siihen liittyvä nomadismi sekä löytöretket, turismin voidaan nähdä syntyneen siitä, että ihmiset ovat lähteneet matkaan kotipaikkakunniltaan nimenomaan yksin. Oli kyse sitten pyhiinvaelluksista tai Grand Toureista – pääasiassa englantilaisten yläluokkaisten nuorten miesten siirtymäriittejä muistuttavista opintomatkoista – ihminen matkusti usein yksin etsimään jotain, vaikka saattoikin olla muiden kaltaistensa seurassa. 
Grand Tour -matkailua. Kuva: Wikipedia Commons
Vaikka taustalla vaikuttaneet motiivit olivat usein sosiaalisesti rakentuneita, matkaseurana ei välttämättä matkailijan esiliinaksi valitun tutorin lisäksi ollut ketään. Tutoreiden merkitys oli aika ajoin näennäistä, kuten turismin historioitsija Eric G. E. Zuelow toteaa. Opastettavien sijaan tutoreiden mielenkiinto kohdistui usein maallisiin iloihin.
Yksin on siis matkustettu ”aina”, vaikka varmasti niin ikään mukana on ollut aina myös sosiaalisia ulottuvuuksia. Esimerkiksi Grand Tourien kohdalla toiveena oli, että matkalle lähetettyjen mukaan tarttuisi kulttuurisen pääoman ja omaan yhteiskuntaluokkaan sopivan “hyvän maun” lisäksi myös sosiaalisia suhteita. Tässä tapauksessa sosiaaliset kontaktit, kaikissa kuviteltavissa olevissa muodoissaan, saattoivat olla jopa tämän vanhan matkustusmuodon tarkoitus.
Uusi tapa olla kuluttajana maailmassa
Turismi on kuluttamista, jonka tuote eroaa perimmäiseltä olemukseltaan muista kuluttamisen muodoista. Turismin tuotetta ei voida omistaa, eikä sitä voi välittää eteenpäin. Turismi tapahtuu pään sisällä. Vaikka turismia harjoitettaisiin muiden ihmisten kanssa, se vaikuttaa jokaisen mielessä omalla tavallaan. Tämän merkittävän eron takia turismin kuluttaminen muistuttaa enemmän palveluiden tai elämysten kuin tavaroiden kuluttamista.
Matkailu aineettomana kulutuksen muotona on levinnyt viime vuosikymmeninä lähes kaikkiin kuviteltavissa oleviin maailman kolkkiin. Joko kysynnän tai tarjonnan kautta se koskettaa nykyisin valtavia ihmismassoja. Matkusti sitten yksin tai seurassa, turismin taustalla on selvästi jonkinlaisia rationaalisia motiiveja. Ne vetoavat erilaisiin tarpeisiin kuin esimerkiksi ruoan tai vaatteiden kuluttaminen.
Perinteisellä tarpeentyydytyksen logiikalla kulutuksen tuottama ilo päättyy siihen hetkeen, kun tarve tulee tyydytetyksi. Vatsa on täynnä ja se siitä. Tarpeen tyydyttäminen voi siis johtaa tilanteeseen, missä ihmisellä ei enää ole tarvetta, joka pitäisi tyydyttää. Ihminen ei kuitenkaan koskaan ole pitkään tyytyväinen tilaansa. Näin ollen hän etsii virikkeitä, jotka eivät suoraan liity edellisen tarpeen tyydyttämiseen. Yksin matkustaminen voi olla virike, joka tuo uusia ulottuvuuksia jo aiemmin kenties useita kertoja tyydytettyyn tarpeeseen.
Turismi on täydellinen esimerkki kulutuksen ja onnellisuuden suhteita tutkineen taloustieteilijä Tibor Scitovskyn esittämästä ajatusrakennelmasta, jota hän kehittelee kokonaisen kirjan verran. Matkalla ollessaan turisti elää toiseudessa, jossa hän parhaimmillaan kokee virikkeitä jatkuvasti ja nämä virikkeet vaikuttavat ihmiseen. Scitovskyn mukaan ihminen ei toimi pelkästään saadakseen tarpeensa tyydytetyksi, vaan itse toiminta on tyydyttävää. Turismin tapauksessa siis itse kohde ei ole niinkään merkittävä kuin matkustamisen prosessi ja matkalla oleminen.
Turismiin usein liitetty sosiaalisuus liittyy vahvasti teollisen lentomatkailun syntymiseen 1900-luvun puolivälissä. Näihin samoihin aikoihin erityisesti länsimaiset elämänmuodot alkoivat saada nykyisen kaltaisia kulutuskulttuurisia piirteitä. Kuluttaminen, matkailu mukaan lukien, on etenkin pintapuolisesti hyvin sosiaalista toimintaa kaikkine statukseen liittyvine piirteineen. Tämä keskustelu on kulutussosiologian ydintä, ja liittyy kuluttajien tarpeisiin rakentaa identiteettiä ja löytää oma paikka erilaisista viiteryhmistä nimenomaan kuluttamisen kautta.
Voidaankin kysyä, onko yksin matkustaminen osa matkailijan identiteetin muodostumista? Onko yksinmatkailijoilla jo oma viiteryhmä, johon he paradoksaalisesti tuntevat kuuluvansa? 
Kuva: Erik Odiin / Unsplash (CCo)
Yksin matkustaminen on helpompaa kuin koskaan
Edellä mainittujen syiden lisäksi yksin matkustamisen lisääntymisen taustalla on ilmiselviä rakenteellisia syitä. Yksin matkustaminen on nyt helpompaa kuin koskaan. Matkustaminen, erityisesti lentäminen, on halpaa. Monet uudet majoitusmuodot, kuten Airbnb ja couchsurfing, ovat helpottaneet yksin matkalla olevan elämää.
Lisäksi taustalla vaikuttaa matkailussakin jo kauan vahvistunut, ainakin näennäisesti yksilöllisyyttä korostava murros. Elämämme onkin kamppailua yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ristipaineissa. Sosiaalisia kykyjä pidetään suuressa arvossa, mikä luo epävarmuutta. Samaan aikaan kaiken kilpailun keskellä pitäisi erottautua muista ja olla kyvykäs sosiaalisissa tilanteissa. Ihmisillä on paineita brändätä itseään esimerkiksi pärjätäkseen työ- tai parisuhdemarkkinoilla.
Ihmiset yksilöllisine luonteenpiirteineen eivät ole tässä kilpailussa tasavertaisessa asemassa. Yhteiskunnallisen ristipaineen keskellä yksin matkustaminen voi näyttäytyä hyvinkin houkuttelevana vaihtoehtona. On hetki, jolloin on oman lentolaukkunsa kanssa yksin, ilman yhteisön vaatimuksia ja odotuksia.
Oletetuille egoille suunnitellut kohteet ja niiden kohtaaminen yksin
Yksi kuuluisimmista turismintutkijoista, Dean MacCannell, on esittänyt turismin olevan egon projekti. Ihmisen mieli kuvittelee ideaalin, jonka hän haluaa matkustamalla saavuttaa. Hän haluaa löytää jotain, joka tyydyttäisi kuvaa siitä, millainen hän on tai haluaisi olla. Kun tämä ihmisluonteeseen liittyvä ulottuvuus on kaikilla tiedossa, matkakohteista nähtävyyksineen ja muiden vetovoimatekijöineen yritetään tehdä oletettujen toiveiden mukaisia.
Jos joku on joskus ihmetellyt matkakohteiden samankaltaisuutta, kyse on juuri tästä. Esimerkiksi ’etelän’ kohteet ovat rakenteeltaan huomattavan samanlaisia. Suurin osa isoilla tähtimäärillä arvotetuista hotelleista ovat tylsyyteen asti samankaltaisia. Huippuravintolat niin ikään muistuttavat toisiaan. Palvelukonseptit ovat kaikkialla samanlaisia. Huvipuistot ja laitteet ovat toistensa kopiota. Lista jatkuu. Oletuksena on, että turistit hakevat samanlaisia asioita kohteesta riippumatta.
Turismia tutkinut Tom Selänniemi kirjoitti jo reilusti yli 20 vuotta sitten suomalaisten turismin antropologisen tutkimuksen klassikon, missä hän tarkasteli etelänmatkailua: meille hyvin tuttua ilmiötä. Tutkimuksessaan hän pohti ’etelän’ paikattomuutta. Onko paikattomuuteen matkustaminen juuri egoon liittyvän ajattelumallin ytimessä vai sen vastakohta?
Selänniemi kuvasi etelää paikattomana tilana, joka muodostuu ihmisten mielissä. Tämä mielikuva saa lopulta jonkinlaisen vastineen kohteessa. Vaikka kohteet alkoivat ’etelään’ suuntautuneen massaturismin myötä muistuttaa toisiaan, oliko se ilmiön syntymisen kannalta välttämätöntä?
Tältä pohjalta on mielekästä pohtia, mitä tapahtuu, jos ihminen ei matkallaan haekaan sitä, mitä turistikohteet on suunniteltu palvelemaan? Jos ajattelemme egoa pään sisäisenä tarpeita synnyttävänä rakennelmana, voimme laventaa MacCannellin ajatuksia. Jospa onkin niin, että turismissa ihminen kohtaa oman itsensä ja tarkastelee kokemustaan egoaan vasten. Tässä yhtälössä itse kohteella ei välttämättä ole kovinkaan paljon merkitystä. Niiden ei ehkä tarvitsisi olla niin samanlaisia kuin ne ovat, mutta onko tämä samankaltaisuus lopulta ongelma?
Yksin matkaaja voi parhaimmillaan olla hyvin syvällä itsessään, paikasta riippumatta. Teollistunut turismi on ehkä tahtomattaankin pyrkinyt ohjaamaan turistien käyttäytymistä, mutta egosta lähtevät motiivit ja yksillöllistymisen trendit haastavat tätä toimintalogiikkaa.
Kuva: Lance Asper / Unsplash (CC0)
Pyhä opintomatka minuuteen
Yksin matkustamisen voi edelleen nähdä eräänlaisena pyhiinvaelluksena, opintomatkana minuuteen. Pyhiinvaellus-metafora on muutenkin varsin osuva turismia tarkasteltaessa. Claude Lévi-Straussin hengessä voisi sanoa, että tämänkin turismin taustalla vaikuttaa rakenteita, joita ymmärtämällä voimme löytää motiivien syntyyn vaikuttavia asioita. Tässä yhteydessä klassinen pyhä-profaani -vastakohtapari tulee keskeiseksi elementiksi.
Turismin antropologiassa pyhiinvaelluksiin liitettyjä motiiveja ja siirtymäriittiteorioita on käytetty jo vuosikymmeniä. Jos ajattelemme turismia pyhiinvaelluksena, saamme helposti kiinni vanhasta ajatuksesta, että viime kädessä turismi on sellaisen todellisuuden etsimistä, mitä ei löydä helposti omasta arjesta. Tämä etsintä voi olla käynnissä jo kauan ennen matkaa.
Kuitenkin vasta matkalla päästään tilanteeseen, jossa todellisuuden – ”pyhän” – voidaan olettaa löytyvän. Matkalta ihminen voi ehkä löytää ideaalityyppisen kuvan omasta arjestaan. Turistin roolissa ihminen voi käyttäytyä välittämättä arjen rajoituksista – niin hyvässä kuin pahassa. Ideaalityyppisessä arjessaan ihminen tuskin heittäytyy hunningolle, kuten matkalla voi käydä, vaan matkalla ihminen pikemminkin etsii asioita, joita periaatteessa voisi löytyä myös kotoa. Kotona arkiset esteet saattavat tehdä oman itsen toteuttamisen vaikeaksi. Matkalla oman ideaalin elämäntyylin hetkellinen toteuttaminen onnistuu monesti helpommin. Kyseessä on toki siltikin ideaalimallin omainen kuva, joka matkalla sekoittuu todellisuuteen.
Turismi voi siis olla väline itsen tai omien todellisten piirteiden löytämiseen. Ja nyt kun matkustamisen ollessa kenties halvempaa kuin koskaan – mikä ei kestävän kehityksen näkökulmasta ole positiivinen asia – ihmiset luonnollisesti tarttuvat tilaisuuteen.
Eräs viime aikojen merkittävimmistä sosiologeista, Zygmunt Bauman, on esittänyt ajatuksen siitä, että ihminen elää nykymaailmassa turistin kaltaista elämää. Tässä yhteydessä Bauman puhuu turistisyndroomasta. Kaikkeen kiinnitytään väliaikaisesti: ihmisiin, työpaikkoihin, tapoihin. Esimerkiksi pätkätyöläisten tulevaisuus on koko ajan epävarmaa, ja vakinaisissakin työsuhteissa olevat saattavat minä tahansa hetkenä löytää itsensä pätkätyöläisinä.
Bauman onkin pohdinnoissaan toistanut turismin sosiologiasta tutun ajatuksen turistista nykyihmisen metaforana. MacCannell on todennut, että kun katsomme turistia, näemme itsemme ja pystymme myös paremmin ymmärtämään itseämme.
Sosiaalisten paineiden tapaan paradoksaalisesti myös turistisyndroomasta voi vapautua juuri turismin avulla – matkusti sitten yksin tai seurassa. Arkeaan suorittava ihminen voi päästää irti oravanpyörästään lähtemällä matkalle. Tämä prosessi tapahtuu pään sisällä ihmisen päästessä paineettomaan ja ehkä paikattomaan tilaan, jossa arjen koodistot eivät enää päde.
Yksin oleminen tuo tähän kaikkeen oman vivahteensa. Yksin matkustava voi irrottautua niistä sosiaalisuuden paineista, jotka ”arjen turismissa” on usein aina otettava huomioon.
Toimitus
- Podcast-lukija: Milla Heikkinen
- Verkkotaitto: Noora Viitala
- Artikkelikuva: Slava Bowman/Unsplash
Lukemista
- Zygmunt Bauman: The tourist syndrome. An interview with Zygmunt Bayumanhttps://www.academia.edu/541552/The_tourist_syndrome_an_interview_with_Zygmunt_Bauman
- Dean MacCannell: The Ego Factor in Tourismhttps://www.researchgate.net/publication/24099124_The_Ego_Factor_in_Tourism
