Itkuvirret ovat perinnettä, jota löytyy niin itämerensuomalaisesta kulttuuripiiristä kuin monilta muiltakin maailman kolkilta. Itkuvirret ovat olleet sekä rituaalista kansanrunoutta, väkevää tunteiden ilmaisua että viestintää tuonpuoleisen kanssa.
Istun arkistosalissa. Kuulokkeissani karjalaisnainen purkaa surujaan ja kertaa elämänsä raskaita muistoja äänellä itkien. Apeus valtaa alaa. Tunne alkaa ryöpsähdellä sävelmän sekaan, itkuisuuden myötä sanoista on entistä vaikeampi saada selvää. Silti vahva tunnetila välittyy, ja kuulijankin mieli käy matalaksi. Mitä tämä on? Miten tämä toimii? Mistä tunne kumpuaa?
”Itkuvirret ovat ikuisen eron runoutta”, on Lauri Honko kirjoittanut. Itkuvirret eli itkut ovat – tai olivat – rituaalista, surua ilmaisevaa kansanrunoutta. Lisäksi ne olivat rituaalista kommunikaatiota tuonpuoleiseen. Karjalainen itkuvirsiperinne oli laajalti voimissaan vielä 1900-luvun alkuvuosikymmenin. Se tunnettiin myös ortodoksien parissa, vaikka perinne itsessään ei ole yhteydessä ortodoksisuuteen tai muihinkaan institutionaalisiin uskontoihin. Virsi on tarkoittanut melko neutraalisti erilaisia lauluja, ei erityisesti virsikirjan virsiä. Nykyään karjalaista itkuvirsiperinnettä on elvytetty ja tuotu mukaan kansanmusiikin kentälle.
Kansanrunouden tutkija Martti Haavio on luonnehtinut, että itkuvirsissä kuuluu kaikkien kansojen murhe. Karjalainen itkuperinne oli varsin läheinen muiden itämerensuomalaisten traditioiden kanssa. Samantyyppistä rituaalista suru- ja/tai valitusrunoutta tunnetaan eri kulttuureissa ympäri maailmaa: muun muassa Venäjällä eri kansojen keskuudessa, Kreikassa, Kiinassa ja Amerikan alkuperäiskansojen parissa.
Vielä 1800-luvulla itkuvirret olivat ehdoton osa karjalaisia hautajais- ja häärituaaleja. Niiden avulla siirrettiin yksilö statuksesta ja yhteisöstä toiseen. Myös miesten sotaan tai vuosia kestävään armeijaan lähtiessä naiset esittivät itkuvirsiä eli itkivät äänellä. Perinteeseen liittyi uskomuksellista varautumista; tietynlainen rituaalinen toiminta ja käytänteet suojasivat yhteisöä ja pitivät yllä sen järjestystä. Itkuvirsin muun muassa varmistettiin ja turvattiin vainajan siirtyminen tuonpuoleiseen. Rituaalisten tilanteiden lisäksi itkijät purkivat ja käsittelivät henkilökohtaisia huoliaan ja murheitaan itkuin.
Hellitteleviä sanoja ja hypnoottista voimaa
Arkistoäänitteitä kuunnellessa on selvää, että tunteet olivat keskeinen osa ja kuuluvasti läsnä karjalaisissa itkuvirsissä. Itkijä paitsi ilmaisi omia tunteitaan, myös kanavoi ja ohjasi yhteisön tunteita. Taitavimpien itkijöiden kerrottiin saavan kuulijatkin kyynelehtimään herkästi, mutta toisaalta hillitsemään omaa tunnetilaansa niin, että esitys pysyi hallinnassa. Itkeminen, surun näyttäminen ja sureminen olivat siis yhteisöllistä rituaalista toimintaa. Toki tunteita purettiin ja äänellä itkettiin myös yksityisesti.
Rituaalisissa tilanteissa koko konteksti oli erityinen, ja ilmapiiri valmiiksi hyvin tunneherkkä. Itse genre, eli itkuvirret perinteenä, viritti tilanteen ja tunnelman. Itse itkuesitys kokonaisuudessaan lisäsi ja yllytti tunnetilaa entisestään. Myös itkijän kyyryisä, kuin itseensä päin kääntynyt esitysasento ja erityinen itkuliina erottivat itkijän muusta ympäristöstä. Tämä antoi itkijälle yksityisyyttä ja edesauttoi apeutumista.
Kuvassa Tatjana Teronen. Kuva: A.O. Väisänen, 1917, Korpiselkä, Laatokan Karjala / Aunus. Museovirasto (CC BY 4.0)
Tunnetilaa yllyttivät muun muassa itkutekstin sisältö, etenkin omaelämäkerralliset teemat; tekstiin punoutuneet vastakkainasettelut sekä varsin vertauskuvallinen kieli. Itkijä käytti itsestään negatiivissävyisiä sanoja, kuten ’vaivaine väzynyžil vägyžil’, ’leinäin akku’, ’vanhannu kieroine kulevunnu’ (vaivainen, väsynyt, surullinen, kuihtunut…). Sen sijaan itkujen kohteena olevat henkilöt eli itkijän läheiset, joista erottiin, saivat määritteikseen positiivisia ja hellitteleviä sanoa. He olivat kalliita ja armahia, kauniita ja hyviä. Varsinaiset henkilönimitykset, jotka ilmaistiin perinteisin kiertoilmauksin, henkivät nekin hellyyttä, lempeyttä ja yhteyttä. Aviomies oli usein ’armas kallis hyväseni’, äiti ’kallis nainen kandajaiseni’, (kantaja) lapsi ’kallis kandomuzii’ (kannettu), ’linduzii’…
Tunnetiloja kuvailtiin esimerkiksi luonnon ja ympäristön avulla. Itkijä kertoi vuodattaneensa Laatokan verran kyyneleitä, tai kuinka aurinko ei paistanut hänen pihalleen vuosikausiin ja vain pimeät pilvet olivat hänen yllään olleet. Suru näyttäytyi “ikuisena ikävänä, henkisenä kipuna ja pistona sydämessä” (“ig’äžed iškemättömäd i kibiäžed, igäžed pystämättömäd ailahažed”).
Itkijä painotti tärkeiksi ja keskeisiksi kokemiaan teemoja kerraten sisällön toisin sanoin. Myös musiikki eteni toisteisten elementtien ja rakenteiden varassa. Itkijällä ei ollut tarvetta asetella sanojaan tietyn määrätyn runomitan mukaiseksi, mikä vapautti ilmaisua. Näin itkijä saattoi halutessaan pysähtyä kuvailemaan ja kertomaan tarkemmin joistakin aiheista. Etenkin tunnetilan ja ikävän vuodatukset olivat itkuissa usein runsaita. Myös sävelmäsäkeen toistuvuus ja rytmin tasaisuus lisäsivät esityksen hypnoottista voimaa, joka toisinaan vei itkijän tunteinensa flow-tilaan. Itkuvirttä esittäessään itkijä oli ikään kuin toisessa tilassa, tämän- ja tuonpuoleisen rajamailla.
Yhteys tuonpuoleiseen
Nykynäkökulmastakin tarkasteltuna on selvää, että itkuvirsissä oli jotakin erityistä ja poikkeavaa. Sen lisäksi, että itkut olivat yksilöllistä ja yhteisöllistä suremista, niiden kautta kommunikoitiin vainajille tuonpuoleiseen. Kansanomaisen ajattelutavan ja maailmankuvan mukaisesti edesmenneet olivat osa karjalaista yhteisöä siinä missä elävätkin. Maailmat näyttäytyivät rinnakkaisina, ja niiden välillä oli yhteys.
Edesmenneitä kutsuttiin mukaan rituaalisiin juhliin itkuvirsin. Lisäksi itkuissa voitiin esittää pyyntöjä, että rakas vainaja palaisi tervehtimään lintuna. Vainajien ajateltiin voivan liikkua elävien maailmassa eli tämänilmaisissa, ja näyttäytyvän etenkin linnun hahmossa. Itkuvirret olivat siis puhetta tuonilmaisiin; kieltä, jota vainajat ymmärsivät. Itkijä ei kuitenkaan liikkunut maailmojen välillä eikä vaipunut varsinaiseen šamanistiseen transsiin äänellä itkiessään.
Yhteys tuonpuoleiseen luotiin esityksen avulla, performatiivisesti. Performatiivisen tehon tai voiman kannalta keskeisiä tekijöitä olivat niin itkujen kielelliset, musiikilliset, tunneilmaisulliset, keholliset kuin muutkin esitykseen liittyvät tekijät. Ne erottivat itkut muista kommunikaation tavoista ja muista esityksistä.
Itkuvirsien kieli poikkesi tavallisesta karjalankielisestä puheesta. Tekstit olivat varsin metaforisia eli vertauskuvallisia, ja runsas hellittelymuotojen käyttö ja monikkomuodot olivat runokeinona yleisiä. Itkijä koosti virtensä käyttäen perinteisiä kiinteämuotoisia sanakaavoja ja -ilmauksia niitä vapaasti yhdistellen ja improvisoiden. Tällaisten perinteisten sanamuotojen ja -kaavojen myötä itkuteksteissä oli paljon vanhoja sanoja ja ilmauksia, joiden varsinainen merkitys oli saattanut jo unohtua. Erityinen kielenkäyttö hämärsi tekstin sisällön välittymistä, minkä on nähty osaltaan liittyvän rituaaliseen suojautumiseen – kommunikaatiota tuonpuoleisen kanssa oli varjeltava.
Stepanie Kieviläinen itkee haudan luona. Karjalaiset hautausmaat olivat usein metsäisiä. Kuva: A.O. Väisänen, 1915, Vuokkiniemi, Viena. Museovirasto (CC BY 4.0)
Myös itkujen musiikillinen puoli loi epämääräisyyttä tekstin sisällön välittymiseen. Sanapainot ja musiikilliset korostukset, kuten rytmisesti pitemmät tai muita korkeammat sävelet, menivät toisinaan ristiin. Esimerkiksi lyhyttä tavua saattoi vastata pitkä sävel tai päinvastoin. Toisinaan itkijä hengästyi tunteen vallatessa alaa, ja saattoi jättää sanojen lopputavuja lausumatta ilman käydessä vähiin.
Itkijän voimakas liikuttuminen, surun ja murheen valtaan joutuminen eli apeutuminen aiheutti muitakin muutoksia äänenkäyttöön. Itkun säveltasot muuttuivat epävakaisemmiksi ja ääni kävi värisevämmäksi. Toisinaan vahvan tunnelatauksen aiheuttamat nyyhkytysjaksot keskeyttivät koko itkuvirren hetkeksi.
Rituaalista valmistelua ja varmistelua
Itkuvirsillä ei ollut pysyvää, kerrasta toiseen samana toistuvaa muotoa. Itkijä loi jokaisessa esityksessä itkuvirsikokonaisuuden uudelleen perinteisten mallien puitteissa, painottaen milloin mitäkin aihetta. Tällainen improvisatorisuus on ominaista muistinvaraisille suullisen runouden lajeille. Runon samuus eli se, että eri esityskerroillakin runo on tunnistettu ikään kuin samaksi, perustui aiheeseen tai rituaaliseen yhteyteen. Kun itkijä kertoi esittävänsä tietyn, saman itkuvirren, esimerkiksi muisteluitkun kuolleelle miehelleen, vaihteli sen täsmällinen sisältö ja muoto eri esityskerroilla. Pääaihe ja keskeiset teemat kuitenkin toistuivat samoina.
Itkuvirsien sisällölliset teemat voi karkeasti jakaa kahteen: rituaaleihin liittyviin sekä omaelämäkerrallisiin aiheisiin. Rituaalitilanteissa itkuissa teemat liittyivät kulloisenkin rituaalin vaiheisiin ja kohdehenkilöön. Kuolinitkuijen teemoihin kuuluivat muun muassa vainajan herättely ja tämän varusteleminen. Näissä itkuissa kyseltiin ja varmisteltiin, että vainaja oli tyytyväinen valmisteluihin. Rituaaliset tiedustelut viestivät kunnioituksesta vainajaa ja tuonpuoleista kohtaan, ja ne olivat osa itkujen ominaista ilmaisu- ja kommunikaatiotapaa. Tärkeä vaihe kuolinrituaalissa oli itku, jossa itkijä esitti vainajan puolesta anteeksipyyntöjä kodille, pihalle, metsälle tai suvulle siltä varalta, että vainaja oli eläessään näiden mieltä pahoittanut. Tämä varmisti, ettei vainajalta jäänyt sovittamattomia asioita tämänilmaisiin, ja että vainaja saisi rauhan eikä palaisi kummittelemaan.
Karjalaisnaiset äänellä itkivät myös muulloin kuin varsinaisten rituaalien yhteydessä, muun muassa hautausmaalla käydessään. Kuva: Eino Mäkinen, 1940-luku, Salmi, Laatokan Karjala / Aunus. Museovirasto (CC BY 4.0)
Nykynäkökulmasta ikuisen eron ja surun itkuvirret häiden yhteydessä voivat tuntua yllättäviltä tai jopa järjettömiltä, mutta vielä 1800-luvun karjalaisessa yhteisössä tilanne oli toinen. Miniä oli uudessa kodissaan useimmiten se pahnan pohjimmainen aikuisista. Joutuessaan tähän epäsuotuisaan asemaan hänen täytyi samalla jättää lapsuudenperheensä sekä nuoruusajan vapaus ja huolettomuus. Rituaalisen toiminnan myötä myös lisättiin onnea ja suojausta.
Samoin kuin kuolinitkuissa, myös hääitkuissa kohdehenkilön valmistelu oli keskeisessä osassa. Hääitkujen keskeisenä teemana oli morsiamen kiitollisuus muun muassa vanhempiaan ja lapsuuden ystäviään kohtaan. Lisäksi itkuissa tiedusteltiin tulevan kumppanin ominaisuuksista, taloudesta ja tulevasta kodista toivoen, ettei tämä olisi juomari ja että appivanhemmat olisivat suopeat.
Kaikille itkuvirsille, niin rituaalisiin tilanteisiin liittyville kuin muillekin, yhteisenä nimittäjänä voi pitää itkijän omien murheiden, huolien ja suurten surujen ilmaisua. Vaikka itkuvirsien tekstit koostuivat perinteisistä kaavamaisista ilmauksista, kertoivat ne itkijän omista kokemuksista ja tuntemuksista. Perinteiset kiteytyneet ilmaisut kantoivat mukanaan myös kulttuurisia merkityksiä ja menneiden itkijäpolvien kokemuksia.
Itkussa kuului – ja kuuluu yhä – kaipuu ja murhemielisyys, jonka ero lähimmistä ja rakkaimmista, turvallisesta ympäristöstä ja huolettomammasta elämästä oli itkijälle tuonut. Samalla tämä kaikki viesti yhteisöllisyyden merkityksestä sekä tuttuuden ja johonkin kuulumisen tunnun, jakamisen ja turvallisuuden tunteen tärkeydestä. Näin itkuvirsissä oli ikuisen eron lisäksi läsnä päättymätön yhteys tuonpuoleiseen ja edesmenneisiin yhteisön jäseniin.
Karjalainen itkuperinne nyky-Suomessa
Karjalainen itkuvirsien perinne tunnetaan myös nyky-Suomessa. Ortodoksisen Karjalan alueelta perinne kulkeutui evakkojen mukana nykyisen Suomen alueille ja sai ajan myötä uudenlaisia käyttöyhteyksiä ja aiheita. Evakot itkivät äänellä muun muassa ikuisesta erosta Karjalasta.
Sittemmin perinnettä ovat elvyttäneet, ylläpitäneet ja nykytarpeisiin soveltaneet sekä harrastajat että ammattimuusikot. Perinteinen itkuvirsi-ilmaisu on löytänyt paikkansa niin esittävän taiteen produktioissa, juhlissa erityisyyttä ja arvokkuutta lisäävänä perinteisenä tapana kuin nykynaisten surujen ja huolten huojennuksena.
Toimitus
- Podcast-lukija: Milla Heikkinen
- Verkkotaitto: Aino Pohjola
- Artikkelikuva: Vienankarjalainen itkijä itkee äänellä tyttärensä häissä. Kuva: I.K. Inha, 1894, Uhtua, Viena. Museovirasto (CC BY 4.0)
Lukemista
- Unelma Konkka 1985: Ikuinen ikävä. Karjalaiset riitti-itkut. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- Anna-Leena Siikala 2012: Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- Täältä voi kuunnella Domna Huovisen (s. 1878 Kontokki) esittämän hääitkun, jonka Jouko Hautala ja Lauri Simonsuuri tallensivat Helsingissä vuonna 1952.
This is very interesting and especially as I am writing my own PhD thesis on the lament revival attempts in Ireland but I am currently writing about the history of Karelian lament and how the revival movement there has inspired me to do similar here. Thank you for this!
I am also very intrested about laments and now I am doing reseach about laments in general and alo vepsian laments. Very good article. But I ask what do you think about laments as music? I think laments and music are not so close as some had said.