Itkuvirret itkettiin tuonpuoleisen rajalla

Itkuvirret ovat perinnettä, jota löytyy niin itämerensuomalaisesta kulttuuripiiristä kuin monilta muiltakin maailman kolkilta. Itkuvirret ovat olleet sekä rituaalista kansanrunoutta, väkevää tunteiden ilmaisua että viestintää tuonpuoleisen kanssa.

Istun arkis­to­sa­lis­sa. Kuulokkeissani kar­ja­lais­nai­nen purkaa surujaan ja kertaa elämänsä raskaita muistoja äänellä itkien. Apeus valtaa alaa. Tunne alkaa ryöp­säh­del­lä sävelmän sekaan, itkui­suu­den myötä sanoista on entistä vaikeampi saada selvää. Silti vahva tunnetila välittyy, ja kuu­li­jan­kin mieli käy matalaksi. Mitä tämä on? Miten tämä toimii? Mistä tunne kumpuaa?

Itkuvirret ovat ikuisen eron runoutta”, on Lauri Honko kir­joit­ta­nut. Itkuvirret eli itkut ovat – tai olivat – ritu­aa­lis­ta, surua ilmai­se­vaa kan­san­ru­nout­ta. Lisäksi ne olivat ritu­aa­lis­ta kom­mu­ni­kaa­tio­ta tuon­puo­lei­seen. Karjalainen itku­vir­si­pe­rin­ne oli laajalti voi­mis­saan vielä 1900-luvun alku­vuo­si­kym­me­nin. Se tun­net­tiin myös orto­dok­sien parissa, vaikka perinne itsessään ei ole yhtey­des­sä orto­dok­si­suu­teen tai mui­hin­kaan ins­ti­tu­tio­naa­li­siin uskon­toi­hin. Virsi on tar­koit­ta­nut melko neut­raa­lis­ti erilaisia lauluja, ei eri­tyi­ses­ti vir­si­kir­jan virsiä. Nykyään kar­ja­lais­ta itku­vir­si­pe­rin­net­tä on elvytetty ja tuotu mukaan kan­san­musii­kin kentälle.

Kansanrunouden tutkija Martti Haavio on luon­neh­ti­nut, että itku­vir­sis­sä kuuluu kaikkien kansojen murhe. Karjalainen itku­pe­rin­ne oli varsin läheinen muiden itä­me­ren­suo­ma­lais­ten tra­di­tioi­den kanssa. Samantyyppistä ritu­aa­lis­ta suru- ja/​tai vali­tus­ru­nout­ta tunnetaan eri kult­tuu­reis­sa ympäri maailmaa: muun muassa Venäjällä eri kansojen kes­kuu­des­sa, Kreikassa, Kiinassa ja Amerikan alku­pe­räis­kan­so­jen parissa.

Vielä 1800-luvulla itku­vir­ret olivat ehdoton osa kar­ja­lai­sia hautajais- ja hää­ri­tu­aa­lei­ja. Niiden avulla siir­ret­tiin yksilö sta­tuk­ses­ta ja yhtei­sös­tä toiseen. Myös miesten sotaan tai vuosia kestävään armeijaan lähtiessä naiset esittivät itku­vir­siä eli itkivät äänellä. Perinteeseen liittyi usko­muk­sel­lis­ta varau­tu­mis­ta; tie­tyn­lai­nen ritu­aa­li­nen toiminta ja käy­tän­teet suo­ja­si­vat yhteisöä ja pitivät yllä sen jär­jes­tys­tä. Itkuvirsin muun muassa var­mis­tet­tiin ja tur­vat­tiin vainajan siir­ty­mi­nen tuon­puo­lei­seen. Rituaalisten tilan­tei­den lisäksi itkijät purkivat ja käsit­te­li­vät hen­ki­lö­koh­tai­sia huoliaan ja mur­hei­taan itkuin.

Hellitteleviä sanoja ja hypnoottista voimaa

Arkistoäänitteitä kuun­nel­les­sa on selvää, että tunteet olivat keskeinen osa ja kuu­lu­vas­ti läsnä kar­ja­lai­sis­sa itku­vir­sis­sä. Itkijä paitsi ilmaisi omia tun­tei­taan, myös kanavoi ja ohjasi yhteisön tunteita. Taitavimpien itki­jöi­den ker­rot­tiin saavan kuu­li­jat­kin kyy­ne­leh­ti­mään herkästi, mutta toisaalta hil­lit­se­mään omaa tun­ne­ti­laan­sa niin, että esitys pysyi hal­lin­nas­sa. Itkeminen, surun näyt­tä­mi­nen ja sureminen olivat siis yhtei­söl­lis­tä ritu­aa­lis­ta toimintaa. Toki tunteita purettiin ja äänellä itkettiin myös yksi­tyi­ses­ti.

Rituaalisissa tilan­teis­sa koko konteksti oli erityinen, ja ilmapiiri valmiiksi hyvin tun­ne­herk­kä. Itse genre, eli itku­vir­ret perin­tee­nä, viritti tilanteen ja tunnelman. Itse itkue­si­tys koko­nai­suu­des­saan lisäsi ja yllytti tun­ne­ti­laa enti­ses­tään. Myös itkijän kyyryisä, kuin itseensä päin kääntynyt esi­tys­a­sen­to ja erityinen itkuliina erottivat itkijän muusta ympä­ris­tös­tä. Tämä antoi itkijälle yksi­tyi­syyt­tä ja ede­saut­toi apeu­tu­mis­ta.

Kuvassa Tatjana Teronen. Kuva: A.O. Väisänen, 1917, Korpiselkä, Laatokan Karjala /​Aunus. Museovirasto (CC BY 4.0) 

Tunnetilaa yllyt­ti­vät muun muassa itku­teks­tin sisältö, etenkin omae­lä­mä­ker­ral­li­set teemat; tekstiin punou­tu­neet vas­tak­kai­na­set­te­lut sekä varsin ver­taus­ku­val­li­nen kieli. Itkijä käytti itsestään nega­tii­vis­sä­vyi­siä sanoja, kuten ’vaivaine väzynyžil vägyžil’, ’leinäin akku’, ’vanhannu kieroine kulevunnu’ (vaivainen, väsynyt, surul­li­nen, kuihtunut…). Sen sijaan itkujen kohteena olevat henkilöt eli itkijän läheiset, joista erottiin, saivat mää­rit­teik­seen posi­tii­vi­sia ja hel­lit­te­le­viä sanoa. He olivat kalliita ja armahia, kauniita ja hyviä. Varsinaiset hen­ki­lö­ni­mi­tyk­set, jotka ilmais­tiin perin­tei­sin kier­toil­mauk­sin, henkivät nekin hellyyttä, lempeyttä ja yhteyttä. Aviomies oli usein ’armas kallis hyväseni’, äiti ’kallis nainen kan­da­jai­se­ni’, (kantaja) lapsi ’kallis kan­do­muzii’ (kannettu), ’linduzii’…

Tunnetiloja kuvail­tiin esi­mer­kik­si luonnon ja ympä­ris­tön avulla. Itkijä kertoi vuo­dat­ta­neen­sa Laatokan verran kyy­ne­lei­tä, tai kuinka aurinko ei paistanut hänen pihalleen vuo­si­kausiin ja vain pimeät pilvet olivat hänen yllään olleet. Suru näyt­täy­tyi “ikuisena ikävänä, henkisenä kipuna ja pistona sydämessä” (“ig’äžed iške­mät­tö­mäd i kibiäžed, igäžed pys­tä­mät­tö­mäd ailahažed”).

Itkijä painotti tärkeiksi ja kes­kei­sik­si kokemiaan teemoja kerraten sisällön toisin sanoin. Myös musiikki eteni tois­teis­ten ele­ment­tien ja raken­tei­den varassa. Itkijällä ei ollut tarvetta asetella sanojaan tietyn määrätyn runomitan mukai­sek­si, mikä vapautti ilmaisua. Näin itkijä saattoi halu­tes­saan pysähtyä kuvai­le­maan ja kertomaan tarkemmin joistakin aiheista. Etenkin tun­ne­ti­lan ja ikävän vuo­da­tuk­set olivat itkuissa usein runsaita. Myös sävel­mä­sä­keen tois­tu­vuus ja rytmin tasaisuus lisäsivät esityksen hyp­noot­tis­ta voimaa, joka toisinaan vei itkijän tun­tei­nen­sa flow-tilaan. Itkuvirttä esit­täes­sään itkijä oli ikään kuin toisessa tilassa, tämän- ja tuon­puo­lei­sen raja­mail­la.

Yhteys tuonpuoleiseen

Nykynäkökulmastakin tar­kas­tel­tu­na on selvää, että itku­vir­sis­sä oli jotakin erityistä ja poik­kea­vaa. Sen lisäksi, että itkut olivat yksi­löl­lis­tä ja yhtei­söl­lis­tä suremista, niiden kautta kom­mu­ni­koi­tiin vai­na­jil­le tuon­puo­lei­seen. Kansanomaisen ajat­te­lu­ta­van ja maa­il­man­ku­van mukai­ses­ti edes­men­neet olivat osa kar­ja­lais­ta yhteisöä siinä missä elävätkin. Maailmat näyt­täy­tyi­vät rin­nak­kai­si­na, ja niiden välillä oli yhteys.

Edesmenneitä kut­sut­tiin mukaan ritu­aa­li­siin juhliin itku­vir­sin. Lisäksi itkuissa voitiin esittää pyyntöjä, että rakas vainaja palaisi ter­veh­ti­mään lintuna. Vainajien aja­tel­tiin voivan liikkua elävien maa­il­mas­sa eli tämä­nil­mai­sis­sa, ja näyt­täy­ty­vän etenkin linnun hahmossa. Itkuvirret olivat siis puhetta tuo­nil­mai­siin; kieltä, jota vainajat ymmär­si­vät. Itkijä ei kui­ten­kaan liikkunut maa­il­mo­jen välillä eikä vaipunut var­si­nai­seen šama­nis­ti­seen transsiin äänellä itkies­sään.

Yhteys tuon­puo­lei­seen luotiin esityksen avulla, per­for­ma­tii­vi­ses­ti. Performatiivisen tehon tai voiman kannalta keskeisiä tekijöitä olivat niin itkujen kie­lel­li­set, musii­kil­li­set, tun­neil­mai­sul­li­set, kehol­li­set kuin muutkin esi­tyk­seen liittyvät tekijät. Ne erottivat itkut muista kom­mu­ni­kaa­tion tavoista ja muista esi­tyk­sis­tä.

Itkuvirsien kieli poikkesi taval­li­ses­ta kar­ja­lan­kie­li­ses­tä puheesta. Tekstit olivat varsin meta­fo­ri­sia eli ver­taus­ku­val­li­sia, ja runsas hel­lit­te­ly­muo­to­jen käyttö ja monik­ko­muo­dot olivat runo­kei­no­na yleisiä. Itkijä koosti virtensä käyttäen perin­tei­siä kiin­teä­muo­toi­sia sana­kaa­vo­ja ja ‑ilmauksia niitä vapaasti yhdis­tel­len ja impro­vi­soi­den. Tällaisten perin­teis­ten sana­muo­to­jen ja ‑kaavojen myötä itku­teks­teis­sä oli paljon vanhoja sanoja ja ilmauksia, joiden var­si­nai­nen merkitys oli saattanut jo unohtua. Erityinen kie­len­käyt­tö hämärsi tekstin sisällön välit­ty­mis­tä, minkä on nähty osaltaan liittyvän ritu­aa­li­seen suo­jau­tu­mi­seen – kom­mu­ni­kaa­tio­ta tuon­puo­lei­sen kanssa oli var­jel­ta­va.

Stepanie Kieviläinen itkee haudan luona. Karjalaiset hau­taus­maat olivat usein metsäisiä. Kuva: A.O. Väisänen, 1915, Vuokkiniemi, Viena. Museovirasto (CC BY 4.0)

Myös itkujen musii­kil­li­nen puoli loi epä­mää­räi­syyt­tä tekstin sisällön välit­ty­mi­seen. Sanapainot ja musii­kil­li­set koros­tuk­set, kuten ryt­mi­ses­ti pitemmät tai muita kor­keam­mat sävelet, menivät toisinaan ristiin. Esimerkiksi lyhyttä tavua saattoi vastata pitkä sävel tai päin­vas­toin. Toisinaan itkijä hengästyi tunteen val­la­tes­sa alaa, ja saattoi jättää sanojen lop­pu­ta­vu­ja lausu­mat­ta ilman käydessä vähiin.

Itkijän voimakas lii­kut­tu­mi­nen, surun ja murheen valtaan jou­tu­mi­nen eli apeu­tu­mi­nen aiheutti muitakin muutoksia äänen­käyt­töön. Itkun sävel­ta­sot muut­tui­vat epä­va­kai­sem­mik­si ja ääni kävi väri­se­väm­mäk­si. Toisinaan vahvan tun­ne­la­tauk­sen aiheut­ta­mat nyyh­ky­tys­jak­sot kes­keyt­ti­vät koko itku­vir­ren hetkeksi.

Rituaalista valmistelua ja varmistelua

Itkuvirsillä ei ollut pysyvää, kerrasta toiseen samana toistuvaa muotoa. Itkijä loi jokai­ses­sa esi­tyk­ses­sä itku­vir­si­ko­ko­nai­suu­den uudelleen perin­teis­ten mallien puit­teis­sa, pai­not­taen milloin mitäkin aihetta. Tällainen impro­vi­sa­to­ri­suus on ominaista muis­tin­va­rai­sil­le suullisen runouden lajeille. Runon samuus eli se, että eri esi­tys­ker­roil­la­kin runo on tun­nis­tet­tu ikään kuin samaksi, perustui aiheeseen tai ritu­aa­li­seen yhteyteen. Kun itkijä kertoi esit­tä­vän­sä tietyn, saman itku­vir­ren, esi­mer­kik­si muis­te­luit­kun kuol­leel­le mie­hel­leen, vaihteli sen täs­mäl­li­nen sisältö ja muoto eri esi­tys­ker­roil­la. Pääaihe ja keskeiset teemat kuitenkin tois­tui­vat samoina.

Itkuvirsien sisäl­löl­li­set teemat voi karkeasti jakaa kahteen: ritu­aa­lei­hin liit­ty­viin sekä omae­lä­mä­ker­ral­li­siin aiheisiin. Rituaalitilanteissa itkuissa teemat liit­tyi­vät kul­loi­sen­kin rituaalin vai­hei­siin ja koh­de­hen­ki­löön. Kuolinitkuijen teemoihin kuuluivat muun muassa vainajan herättely ja tämän varus­te­le­mi­nen. Näissä itkuissa kyseltiin ja var­mis­tel­tiin, että vainaja oli tyy­ty­väi­nen val­mis­te­lui­hin. Rituaaliset tie­dus­te­lut viestivät kun­nioi­tuk­ses­ta vainajaa ja tuon­puo­leis­ta kohtaan, ja ne olivat osa itkujen ominaista ilmaisu- ja kom­mu­ni­kaa­tio­ta­paa. Tärkeä vaihe kuo­lin­ri­tu­aa­lis­sa oli itku, jossa itkijä esitti vainajan puolesta anteek­si­pyyn­tö­jä kodille, pihalle, metsälle tai suvulle siltä varalta, että vainaja oli eläessään näiden mieltä pahoit­ta­nut. Tämä varmisti, ettei vai­na­jal­ta jäänyt sovit­ta­mat­to­mia asioita tämä­nil­mai­siin, ja että vainaja saisi rauhan eikä palaisi kum­mit­te­le­maan.

Karjalaisnaiset äänellä itkivät myös muulloin kuin var­si­nais­ten ritu­aa­lien yhtey­des­sä, muun muassa hau­taus­maal­la käy­des­sään. Kuva: Eino Mäkinen, 1940-luku, Salmi, Laatokan Karjala /​Aunus. Museovirasto (CC BY 4.0)

Nykynäkökulmasta ikuisen eron ja surun itku­vir­ret häiden yhtey­des­sä voivat tuntua yllät­tä­vil­tä tai jopa jär­jet­tö­mil­tä, mutta vielä 1800-luvun kar­ja­lai­ses­sa yhtei­sös­sä tilanne oli toinen. Miniä oli uudessa kodissaan useim­mi­ten se pahnan poh­jim­mai­nen aikui­sis­ta. Joutuessaan tähän epä­suo­tui­saan asemaan hänen täytyi samalla jättää lap­suu­den­per­heen­sä sekä nuo­ruusa­jan vapaus ja huo­let­to­muus. Rituaalisen toiminnan myötä myös lisättiin onnea ja suojausta.

Samoin kuin kuo­li­nit­kuis­sa, myös hää­it­kuis­sa koh­de­hen­ki­lön val­mis­te­lu oli kes­kei­ses­sä osassa. Hääitkujen kes­kei­se­nä teemana oli morsiamen kii­tol­li­suus muun muassa van­hem­pi­aan ja lapsuuden ystäviään kohtaan. Lisäksi itkuissa tie­dus­tel­tiin tulevan kumppanin omi­nai­suuk­sis­ta, talou­des­ta ja tulevasta kodista toivoen, ettei tämä olisi juomari ja että appi­van­hem­mat olisivat suopeat.

Kaikille itku­vir­sil­le, niin ritu­aa­li­siin tilan­tei­siin liit­ty­vil­le kuin muillekin, yhteisenä nimit­tä­jä­nä voi pitää itkijän omien murheiden, huolien ja suurten surujen ilmaisua. Vaikka itku­vir­sien tekstit koos­tui­vat perin­tei­sis­tä kaa­va­mai­sis­ta ilmauk­sis­ta, kertoivat ne itkijän omista koke­muk­sis­ta ja tun­te­muk­sis­ta. Perinteiset kitey­ty­neet ilmaisut kantoivat mukanaan myös kult­tuu­ri­sia mer­ki­tyk­siä ja menneiden itki­jä­pol­vien koke­muk­sia.

Itkussa kuului – ja kuuluu yhä – kaipuu ja mur­he­mie­li­syys, jonka ero lähim­mis­tä ja rak­kaim­mis­ta, tur­val­li­ses­ta ympä­ris­tös­tä ja huo­let­to­mam­mas­ta elämästä oli itkijälle tuonut. Samalla tämä kaikki viesti yhtei­söl­li­syy­den mer­ki­tyk­ses­tä sekä tuttuuden ja johonkin kuu­lu­mi­sen tunnun, jakamisen ja tur­val­li­suu­den tunteen tär­key­des­tä. Näin itku­vir­sis­sä oli ikuisen eron lisäksi läsnä päät­ty­mä­tön yhteys tuon­puo­lei­seen ja edes­men­nei­siin yhteisön jäseniin.

Karjalainen itkuperinne nyky-Suomessa

Karjalainen itku­vir­sien perinne tunnetaan myös nyky-Suomessa. Ortodoksisen Karjalan alueelta perinne kulkeutui evakkojen mukana nykyisen Suomen alueille ja sai ajan myötä uuden­lai­sia käyt­töyh­teyk­siä ja aiheita. Evakot itkivät äänellä muun muassa ikuisesta erosta Karjalasta.

Sittemmin perin­net­tä ovat elvyt­tä­neet, yllä­pi­tä­neet ja nyky­tar­pei­siin sovel­ta­neet sekä har­ras­ta­jat että ammat­ti­muusi­kot. Perinteinen itkuvirsi-ilmaisu on löytänyt paikkansa niin esittävän taiteen pro­duk­tiois­sa, juhlissa eri­tyi­syyt­tä ja arvok­kuut­ta lisäävänä perin­tei­se­nä tapana kuin nyky­nais­ten surujen ja huolten huo­jen­nuk­se­na.

  • Podcast-lukija: Milla Heikkinen
  • Verkkotaitto: Aino Pohjola
  • Artikkelikuva: Vienankarjalainen itkijä itkee äänellä tyt­tä­ren­sä häissä. Kuva: I.K. Inha, 1894, Uhtua, Viena. Museovirasto (CC BY 4.0)
  1. Unelma Konkka 1985: Ikuinen ikävä. Karjalaiset riitti-itkut. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. Anna-Leena Siikala 2012: Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. Täältä voi kuunnella Domna Huovisen (s. 1878 Kontokki) esittämän hääitkun, jonka Jouko Hautala ja Lauri Simonsuuri tal­len­si­vat Helsingissä vuonna 1952.

Kirjoittaja

Viliina Silvonen on folkloristi, ja työskentelee väitöskirjatutkijana Helsingin yliopistolla. Viliinaa kiinnostaa menneen ja nykyisyyden välisyys, kulttuuristen merkitysten muodostuminen ja välittyminen sekä erilaiset tavat käsittää maailmaa. Tutkimuksessaan hän tarkastelee perinteisten karjalaisten itkuvirsien ilmaisua tekstin, musiikin ja tunteen kokonaisuutena.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Näyttelijätär Aishwarya Rai sai vuonna 2007 aikaan julkisuuskohun, sillä hänen kerrottiin menneen vanhan hinduseremonian mukaisesti naimisiin puun kanssa. Ihmisoikeusjärjestöt Intiassa vaativat julkista anteeksipyyntöä. Syynä ei ollut avioliittoinstituution halventaminen, vaan jotakin monikerroksisempaa.

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.