Elämä hevosen kanssa kehittää ihmistä

Ihmisten ja eläinten välillä on monenlaisia suhteita. Joissakin niistä, kuten hevosurheilulajeissa, keskitytään oppimaan yhteistyötä. Eläinten kanssa mielen ja kehon taitoja voi kehittää eri tavalla kuin ihmisten kesken.

Aamulla neljäntoista hevosen tallissa minua odottavat paarmat ja lantakasat. Hevoset seisovat aamukasteessa auringossa, hiekka pöllyää kavioiden kaapiessa maata. Kerään kakat kottikärryihin ja pidän samalla hevosta silmällä äkkiliikkeiden varalta. Sitä paarmat nimittäin vasta vaanivatkin. Hevonen syö aamuin illoin suuren kottikärryllisen heinää, jota annostelen isolla kädellä heinäaidan yli. Haravoin talikolla sen, mikä tippuu maahan. Letkusta valuu vettä saaviin, yhteen tarhaan kerrallaan. Lämpötila on +29°C. Tallinomistajalle tämä rutiini on kuin hammaspesu – se on tehtävä joka aamu ja ilta. 

Tallityöt, kuten hevosten ruokinta ja hoito, olivat osa pro gradu -tutkielmani kenttätyötä hevostallilla kesällä 2018. Hevosurheilulaji nimeltä vikellys oli suuressa roolissa ihmisen ja hevosen välisen syvällisen vuorovaikutussuhteen muodostumista käsittelevässä tutkielmassani. Vikellyksessä juoksuttaja ohjaa liinassa ympyrällä laukkaavaa hevosta, jonka selässä voimistelee yksi tai useampi ihminen. 

Haastattelin ja havainnoin hevosten parissa pääkaupunkiseudulla toimivia ammattilaisia ja harrastajia, asuen ja työskennellen heidän kanssaan. Meitä yhdisti kiinnostus hevosten ja muiden eläinten kanssa elämiseen sekä vikellykseen. Arkemme oli hevosten ja muiden eläinten tarpeista ja tunteista huolehtimista, johon kuuluu paljon työtä ja rutiineja.

Tarkastelen tässä pro graduuni pohjaavassa artikkelissa sosiaalisesti jaettuja käsityksiä siitä, mitä ihmisen ja eläimen suhteessa voi oppia. Ymmärrän ihmisen ja hevosen vuorovaikutussuhteen muodostumisen oppimisprosessina, jossa ihminen harjoittelee hevosen lukemista ja käsittelyä. Eläimen kanssa eläminen edellyttää sopeutumista eläimen tapaan ajatella ja toimia, mikä vie aikaa. Oma pitkä kokemukseni hevosurheilusta ja muutamien vuosien kokemus vikellyksestä toimi innoittajana lähteä tutkimaan kykyjä, joita eläinten kanssa eläminen kehittää.

Harrastuksena armeijan koulutusmuoto

Vikellys on monenlaisten taitojen yhdistelmä ja haastava urheilulaji. Se on eri aikoina ollut teknisesti samankaltaista voimistelua hevosen selässä, ja sitä on hyödynnetty eri tarkoituksiin monissa eri kulttuureissa. Antiikin aikana laji tunnettiin sirkuksissa. Rohkeimmat kokeilivat vikellystä jopa härillä. Vikellyksen avulla on hiottu ratsumiesten sotataitoja, kuten ratsailta ampumista, ratsastajan tasapainoa ja kykyä seurata hevosen liikkeitä.

Matkustaessaan 1600-luvun alkupuolella Italiaan, saksalainen teologi Johannes Valentinus Andrae viehättyi vikellyksen kauneudesta, voimasta ja ratsastajien seesteisyydestä. Hän perusti Saksan Tübingeniin vikellyskoulun. Vikellys kilpaurheiluna alkoi Saksasta, jossa se koki suuren suosion toisen maailmansodan jälkeen.

1920-luvulla Antwerpenin olympialaisissa oli lajeina taitoratsastuksen yksin- ja joukkuekilpailu. Niissä kilpailivat ratsuväkisotilaat Ruotsista, Belgiasta ja Ranskasta. Sittemmin lajissa kilpailivat myös muut kuin sotilaat, ja taitoratsastuksen lisäksi alettiin puhua vikellyksestä. 1950-luvulla kalifornialainen Elizabeth Searle vieraili Euroopassa, ja näki vikellyksessä mahdollisuuden uuden nuorisolajin kehittämiseen. Ensimmäinen vikellyksen joukkuekilpailu, Saksan mestaruuskilpailut, järjestettiin vuonna 1963. Antwerpenin olympialaisten jälkeen vikellyksessä kilpailtiin myös taiteellisuudesta, erityisesti vuosien 1984 ja 1996 olympialaisissa Los Angelesissa ja Atlantassa.

Vikellys on voimistelua hevosen selän päällä. Kuva: Michael Schanner

Suomessa taitoratsastus ja vikellys ovat seuranneet kansainvälisiä kehityssuuntia. 1900-luvun alussa taitoratsastus oli vielä osa Suomen armeijan opetusohjelmaa. 1940-luvun loppupuolella vikellys kehitettiin johdattamaan lapsia ratsastusurheilun pariin. 1980-luvulla Katariina Kaartinen (nyk. Alongi) aloitti vikellyksen Sipoossa, aluksi lähinnä ulkomailta tuotujen opaskirjojen varassa, ja Suomeen perustettiin ensimmäinen vikellysjoukkue. Vuoden 1990 Tukholman World Equestrian Gamesissa suomalainen vikellys esittäytyi kansainvälisesti suurelle yleisölle. 

Nykyään vikellys on myös lääketieteellinen terapia- ja kuntoutusmuoto erityisesti Saksassa. Vikellyksen harrastajat Suomessa ja maailmalla ovat yleensä tyttöjä ja nuoria naisia. Vikellyksessä he harjoittelevat esimerkiksi voimisteluliikkeiden suorittamista, sosiaalisia taitoja sekä hevosen lukemista ja käsittelyä.  Ratsastukseen verrattuna vikellys on pieni laji. Olympiatason urheilulajina sitä tehdään kuitenkin tunnetummaksi suurelle yleisölle.

Luottamuksen merkitys oppimisessa

Ihmisen ja eri eläinlajien suhteissa tapahtuva oppiminen noudattaa usein samaa kaavaa. Esimerkiksi koiran kanssa luodaan ensin turvallinen suhde, jossa koiraa opetetaan pikkuhiljaa luottamaan ihmiseen. Koiran tarpeisiin vastataan, jotta se on tyytyväinen. Tyytymättömyydestä voi seurata haluttomuus yhteistyöhön. Eläin on tunnettava sen omista lähtökohdista käsin, jotta saadaan aikaan turvallinen suhde ja keskinäinen luottamus.

Luottamus on lajien välisissä suhteissa tärkeää. Vuoropuhelu eli dialogi ja tiimityöskentely eivät toimi, jos tiimin jäsenen itseluottamukseen tai luottamukseen tiimin toista jäsentä kohtaan tulee särö.

Kyky lukea ja käsitellä eläintä kehittyy hitaasti, ja sille on annettava aikaa. Mitä hitaammin eläinten kanssa etenee, sitä nopeammin kyky lukea ja käsitellä niitä kehittyy, kuten eräs hevosyrittäjä kertoi. Hänen mukaansa kiireessä ei voi oppia elämistä eläimen kanssa. Omien ajatusten ja kehollisten tuntemusten ymmärtäminen, ja niiden yhdistäminen tiedoksi ja lopulta taidoiksi, on aikaa vievää. Kiireessä ihminen on usein hermostunut, mutta eläinten kanssa hermostuneen olotilan välttäminen – tai edes hillintä – on oleellista. 

Anna-Lyydia Kopperoisen pro gradu –työ tutkii ihmisen ja hevosen syvällisen vuorovaikutussuhteen muodostumista. Kuva: Venla Tornberg

Eläinten lukemista ja käsittelyä harjoiteltaessa tulee haasteen ja oppimisen olla oikeassa suhteessa toisiinsa. On tärkeää välttää sekä ihmistä että eläintä stressaavia tilanteita, jotka voivat olla seurausta esimerkiksi siitä, etteivät nämä kaksi ymmärrä toisiaan. Stressiä syntyy vaikkapa silloin, kun ihmisen ajatukset ja tavoitteet ovat tunteiden ja taitojen edellä.  

Eräs hevosauton kuljettaja kertoi kokemuksiaan siitä, miksi on tärkeää ymmärtää hevosen tunteita, tarpeita ja käyttäytymistä:

“Hevosen kuljetuksessa ei ole ongelmia. Jos hevonen kuitenkin kieltäytyy kulkemasta rauhallisesti kuljetusautoon, tiedän, että sitä on satutettu korvien väliin. Se on pahinta, mitä hevoselle voi tehdä. Hevosten kanssa pitää aina olla rauhallinen ja johdonmukainen. Toimia samalla tavalla niin, että hevosella on hyvä olla. Ongelmat ja epämukava olo boksissa on oikeasti kuljettajan korvien välissä. Hevosella tulee olla mukava olla siellä boksissa. Aja niin, että kahvikuppi pysyy kojelaudalla. Muut hermostuvat ja saavat olla käärmeissään, jos ajan hitaasti, mutta se ei minua haittaa. Mieluummin he kuin hevonen, joka ei halua tulla kyytiin, koska ajan niin rajusti.”

Hermostumisesta voi seurata välirikko, ja siitä taas hevosen haluttomuus kuunnella ihmistä. Ihmisen sisäisen dialogin selkiytyminen ja siitä seuraava rauhallinen, looginen ja johdonmukainen toiminta taas voi saada hevosen suhtautumaan suopeasti yhteistyöhön ihmisen kanssa.

Hevosen aistit ovat herkät. Se aistii mielialoja ja tunnetiloja ihmisen kehosta – esimerkiksi rauhattomuuden ja rauhallisuuden. Hevonen oppii yhteistyöstä ihmisen kanssa jokaisena yhdessä vietettynä hetkenä. Tästä syystä oppimisen on tapahduttava ruumiillisen kokemuksen kautta. 

Erään hevosyrittäjän mukaan hevonen oppii toistojen kautta, ja sillä on erittäin hyvä muisti. Tietoisesta kehon käyttämisestä ja toistoista voi syntyä kanava vuoropuhelulle ihmisen ja hevosen välillä. Kehollisen kokemuksen puuttuessa hevonen voi aistia ristiriitaisia viestejä, joita se ei osaa lukea. Tämä hämmentää hevosta. 

Kirjoista voi oppia hevosen lukemiseen ja käsittelyyn liittyvää tietoa, mutta ilman omakohtaista kokemusta se ei riitä. Kokemus karttuu hevosten kanssa touhuamalla ja rauhoittaa toimimaan itsevarmasti eri tilanteissa. Kun hevonen aistii ihmisen rentouden ja varmuuden, sen luottamus ihmiseen kasvaa.

Dialogisuus ja taitoontuminen

Oppimisessa voidaan hyödyntää dialogisuutta. Tässä yhteydessä dialogi tarkoittaa ihmisen sisäistä ja ulkoista vuoropuhelua, jossa korostetaan hyväksyvää kuulemista. Dialogin avulla saavutettu kokemus kuulluksi tulemisesta voi auttaa ihmistä rentoutumaan. Dialogi eläimen kanssa saattaa kadota, jos ihminen välttelee tunteitaan. Eläimen kanssa eläminen taas voi kehittää kykyä dialogiin.

Antropologi Tim Ingold käyttää termiä ´taitoontuminen´ elinikäisestä oppimisesta, jossa tiedosta tulee kehollista havainnon ja toiminnan kautta. Se on huomiokyvyn harjoittamista, jossa ihminen oppii toiminnan kautta erottamaan tietylle tehtävälle tarpeellisen tiedon. 

Taitoontumiseen ei ole oikotietä, vaan tieto syntyy ajatusten ja kehon ymmärtämisestä. Eläimen kanssa elämisen oppimisessa on kyse omakohtaisten ajatusten ja ruumiillisten kokemusten yhdistämisestä uudenlaisiksi toiminnan mahdollisuuksiksi.

Eläimet eivät tee päätöksiä samanlaisten moraalisten pohdintojen pohjalta kuin ihminen, vaan toimivat pikemminkin viettiensä varassa. Tästä syystä ihmisen on tultava eläinsuhteessa vastaan, ja luettava eläimen fyysistä ja henkistä vireystasoa oikein. 

Tekemällä oppii

Eräs kengittäjä sanoi, että hevosia oppii lukemaan ja käsittelemään vain niiden kanssa tekemällä. Kansanomaisin termein hän kertoi minulle, että hevosmiestaitoja on “hevosmiehellä”: taitavasti hevosia lukemaan ja käsittelemään harjaantuneella ihmisellä. 

”Todellinen hevosmies voi olla ihan se tallirenki, joka siellä siivoaa karsinoita loppupeleissä ja todennäköisesti se on just se. Se ymmärtää hevosta ja tulee paremmin toimeen niiden kanssa kuin kukaan muu. Koska ajan kanssa kaikki on opittu, kun on joutunut kuskaamaan hevosia ulos sisään ruokkimaan ja näin. Hevosihminen osaa käsitellä hevosia sillä tavalla, että hän ja hevonen nauttivat toistensa seurasta.”

christels/Pixabay (CC BY 2.0)

Kenttätyössäni opin, että mielenhallinta on oleellinen taito kehitettäessä suhdetta eläimeen. Tarkoitan mielenhallinnalla tässä yksinkertaisesti keskittymistä siihen, mitä on tekemässä. Ihmisen ja eläimen suhteessa kyky elää läsnä hetkessä kehittyy, koska dialogi eläimen kanssa katoaa, jos ihmisen ajatukset harhailevat. 

Monet eläimet aistivat herkästi ihmisen mielenliikkeitä ja niistä seuraavia tunnetiloja. Mielenhallinta ja tahdonvoima ovat samankaltaisia käsitteitä, mutta ajattelen niiden tarkoittavan eri asioita erityisesti eläinten kanssa eläessä. Tahdonvoima on motivaatiota, jossa tavoite on aistien, tunteiden ja ajatusten ymmärtämistä tärkeämpää. Mielenhallinta on rauhaa ja varmuutta, joka voi seurata itsen ja eläimen lajityypillisestä ja persoonallisesta ymmärtämisestä.

Toimitus

• Podcast-lukija: Eemi Nordstrom
• Verkkotaitto: Nelly Staff
• Artikkelikuva: Daniel Cano/Unsplash (CC BY 2.0)

Lukemista

1. Kopperoinen, Anna-Lyydia (2019). http://jultika.oulu.fi/files/nbnfioulu-201902211229.pdf
2. Leinonen, Riitta-Marja (2013). Palvelijasta terapeutiksi – Ihmisen ja hevosen suhteen muuttuvat kulttuuriset mallit Suomessa.
3. Maurstad, Anita; Davis, Dona & Cowles, Sarah (2013). Co-being and intra-action in horse-human relationships: a multi-species etnography of be(com)ing human and be(com)ing horse.
4. Mullin, Molly (2002). Animals and Anthropology in Society & Animals. Leiden, 2002.
5. Roebuck, Katie (2018). Fédération Equestre Internationale. Vaulting Through the Ages. https://www.fei.org/stories/history-of-vaulting
6. Schuurman, Nora (2012). ”Hevoset hevosina”, Eläimen ja sen hyvinvoinnin tulkinta. Publications of the University of Eastern Finland, Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 37.
7. Thompson, Kirrilly (2011). Theorizing Rider-Horse Relations: An Ethnographic Illustration of the Centaur Metaphor in the Spanish Bullfight.