Elämä hevosen kanssa kehittää ihmistä

Ihmisten ja eläinten välillä on monenlaisia suhteita. Joissakin niistä, kuten hevosurheilulajeissa, keskitytään oppimaan yhteistyötä. Eläinten kanssa mielen ja kehon taitoja voi kehittää eri tavalla kuin ihmisten kesken.

Aamulla nel­jän­tois­ta hevosen tallissa minua odottavat paarmat ja lan­ta­ka­sat. Hevoset seisovat aamu­kas­tees­sa aurin­gos­sa, hiekka pöllyää kavioiden kaapiessa maata. Kerään kakat kot­ti­kär­ryi­hin ja pidän samalla hevosta silmällä äkki­liik­kei­den varalta. Sitä paarmat nimittäin vasta vaa­ni­vat­kin. Hevonen syö aamuin illoin suuren kot­ti­kär­ryl­li­sen heinää, jota annos­te­len isolla kädellä heinäaidan yli. Haravoin talikolla sen, mikä tippuu maahan. Letkusta valuu vettä saaviin, yhteen tarhaan ker­ral­laan. Lämpötila on +29°C. Tallinomistajalle tämä rutiini on kuin ham­mas­pe­su — se on tehtävä joka aamu ja ilta. 

Tallityöt, kuten hevosten ruokinta ja hoito, olivat osa pro gradu ‑tut­kiel­ma­ni kent­tä­työ­tä hevos­tal­lil­la kesällä 2018. Hevosurheilulaji nimeltä vikellys oli suuressa roolissa ihmisen ja hevosen välisen syväl­li­sen vuo­ro­vai­ku­tus­suh­teen muo­dos­tu­mis­ta käsit­te­le­väs­sä tut­kiel­mas­sa­ni. Vikellyksessä juok­sut­ta­ja ohjaa liinassa ympyrällä lauk­kaa­vaa hevosta, jonka selässä voi­mis­te­lee yksi tai useampi ihminen. 

Haastattelin ja havain­noin hevosten parissa pää­kau­pun­ki­seu­dul­la toimivia ammat­ti­lai­sia ja har­ras­ta­jia, asuen ja työs­ken­nel­len heidän kanssaan. Meitä yhdisti kiin­nos­tus hevosten ja muiden eläinten kanssa elämiseen sekä vikel­lyk­seen. Arkemme oli hevosten ja muiden eläinten tarpeista ja tunteista huo­leh­ti­mis­ta, johon kuuluu paljon työtä ja rutiineja.

Tarkastelen tässä pro graduuni poh­jaa­vas­sa artik­ke­lis­sa sosi­aa­li­ses­ti jaettuja käsi­tyk­siä siitä, mitä ihmisen ja eläimen suhteessa voi oppia. Ymmärrän ihmisen ja hevosen vuo­ro­vai­ku­tus­suh­teen muo­dos­tu­mi­sen oppi­mis­pro­ses­si­na, jossa ihminen har­joit­te­lee hevosen lukemista ja käsit­te­lyä. Eläimen kanssa eläminen edel­lyt­tää sopeu­tu­mis­ta eläimen tapaan ajatella ja toimia, mikä vie aikaa. Oma pitkä koke­muk­se­ni hevo­sur­hei­lus­ta ja muutamien vuosien kokemus vikel­lyk­ses­tä toimi innoit­ta­ja­na lähteä tutkimaan kykyjä, joita eläinten kanssa eläminen kehittää.

Harrastuksena armeijan koulutusmuoto

Vikellys on monen­lais­ten taitojen yhdis­tel­mä ja haastava urhei­lu­la­ji. Se on eri aikoina ollut tek­ni­ses­ti saman­kal­tais­ta voi­mis­te­lua hevosen selässä, ja sitä on hyö­dyn­net­ty eri tar­koi­tuk­siin monissa eri kult­tuu­reis­sa. Antiikin aikana laji tun­net­tiin sir­kuk­sis­sa. Rohkeimmat kokei­li­vat vikel­lys­tä jopa härillä. Vikellyksen avulla on hiottu rat­su­mies­ten sota­tai­to­ja, kuten ratsailta ampumista, rat­sas­ta­jan tasa­pai­noa ja kykyä seurata hevosen liikkeitä.

Matkustaessaan 1600-luvun alku­puo­lel­la Italiaan, sak­sa­lai­nen teologi Johannes Valentinus Andrae viehättyi vikel­lyk­sen kau­neu­des­ta, voimasta ja rat­sas­ta­jien sees­tei­syy­des­tä. Hän perusti Saksan Tübingeniin vikel­lys­kou­lun. Vikellys kil­paur­hei­lu­na alkoi Saksasta, jossa se koki suuren suosion toisen maa­il­man­so­dan jälkeen.

1920-luvulla Antwerpenin olym­pia­lai­sis­sa oli lajeina tai­to­rat­sas­tuk­sen yksin- ja jouk­kue­kil­pai­lu. Niissä kil­pai­li­vat rat­su­vä­ki­so­ti­laat Ruotsista, Belgiasta ja Ranskasta. Sittemmin lajissa kil­pai­li­vat myös muut kuin sotilaat, ja tai­to­rat­sas­tuk­sen lisäksi alettiin puhua vikel­lyk­ses­tä. 1950-luvulla kali­for­nia­lai­nen Elizabeth Searle vieraili Euroopassa, ja näki vikel­lyk­ses­sä mah­dol­li­suu­den uuden nuo­ri­so­la­jin kehit­tä­mi­seen. Ensimmäinen vikel­lyk­sen jouk­kue­kil­pai­lu, Saksan mes­ta­ruus­kil­pai­lut, jär­jes­tet­tiin vuonna 1963. Antwerpenin olym­pia­lais­ten jälkeen vikel­lyk­ses­sä kil­pail­tiin myös tai­teel­li­suu­des­ta, eri­tyi­ses­ti vuosien 1984 ja 1996 olym­pia­lai­sis­sa Los Angelesissa ja Atlantassa.

Vikellys on voi­mis­te­lua hevosen selän päällä. Kuva: Michael Schanner

Suomessa tai­to­rat­sas­tus ja vikellys ovat seu­ran­neet kan­sain­vä­li­siä kehi­tys­suun­tia. 1900-luvun alussa tai­to­rat­sas­tus oli vielä osa Suomen armeijan ope­tus­oh­jel­maa. 1940-luvun lop­pu­puo­lel­la vikellys kehi­tet­tiin joh­dat­ta­maan lapsia rat­sas­tusur­hei­lun pariin. 1980-luvulla Katariina Kaartinen (nyk. Alongi) aloitti vikel­lyk­sen Sipoossa, aluksi lähinnä ulko­mail­ta tuotujen opas­kir­jo­jen varassa, ja Suomeen perus­tet­tiin ensim­mäi­nen vikel­lys­jouk­kue. Vuoden 1990 Tukholman World Equestrian Gamesissa suo­ma­lai­nen vikellys esit­täy­tyi kan­sain­vä­li­ses­ti suurelle yleisölle. 

Nykyään vikellys on myös lää­ke­tie­teel­li­nen terapia- ja kun­tou­tus­muo­to eri­tyi­ses­ti Saksassa. Vikellyksen har­ras­ta­jat Suomessa ja maa­il­mal­la ovat yleensä tyttöjä ja nuoria naisia. Vikellyksessä he har­joit­te­le­vat esi­mer­kik­si voi­mis­te­lu­liik­kei­den suo­rit­ta­mis­ta, sosi­aa­li­sia taitoja sekä hevosen lukemista ja käsit­te­lyä. Ratsastukseen ver­rat­tu­na vikellys on pieni laji. Olympiatason urhei­lu­la­ji­na sitä tehdään kuitenkin tun­ne­tum­mak­si suurelle yleisölle.

Luottamuksen merkitys oppimisessa

Ihmisen ja eri eläin­la­jien suhteissa tapahtuva oppiminen noudattaa usein samaa kaavaa. Esimerkiksi koiran kanssa luodaan ensin tur­val­li­nen suhde, jossa koiraa opetetaan pik­ku­hil­jaa luot­ta­maan ihmiseen. Koiran tar­pei­siin vastataan, jotta se on tyy­ty­väi­nen. Tyytymättömyydestä voi seurata halut­to­muus yhteis­työ­hön. Eläin on tun­net­ta­va sen omista läh­tö­koh­dis­ta käsin, jotta saadaan aikaan tur­val­li­nen suhde ja kes­ki­näi­nen luottamus.

Luottamus on lajien välisissä suhteissa tärkeää. Vuoropuhelu eli dialogi ja tii­mi­työs­ken­te­ly eivät toimi, jos tiimin jäsenen itse­luot­ta­muk­seen tai luot­ta­muk­seen tiimin toista jäsentä kohtaan tulee särö.

Kyky lukea ja käsitellä eläintä kehittyy hitaasti, ja sille on annettava aikaa. Mitä hitaammin eläinten kanssa etenee, sitä nopeammin kyky lukea ja käsitellä niitä kehittyy, kuten eräs hevos­yrit­tä­jä kertoi. Hänen mukaansa kiireessä ei voi oppia elämistä eläimen kanssa. Omien ajatusten ja kehol­lis­ten tun­te­mus­ten ymmär­tä­mi­nen, ja niiden yhdis­tä­mi­nen tiedoksi ja lopulta taidoiksi, on aikaa vievää. Kiireessä ihminen on usein her­mos­tu­nut, mutta eläinten kanssa her­mos­tu­neen olotilan vält­tä­mi­nen — tai edes hillintä — on oleel­lis­ta. 

Anna-Lyydia Kopperoisen pro gradu –työ tutkii ihmisen ja hevosen syväl­li­sen vuo­ro­vai­ku­tus­suh­teen muo­dos­tu­mis­ta. Kuva: Venla Tornberg

Eläinten lukemista ja käsit­te­lyä har­joi­tel­taes­sa tulee haasteen ja oppimisen olla oikeassa suhteessa toisiinsa. On tärkeää välttää sekä ihmistä että eläintä stres­saa­via tilan­tei­ta, jotka voivat olla seurausta esi­mer­kik­si siitä, etteivät nämä kaksi ymmärrä toisiaan. Stressiä syntyy vaikkapa silloin, kun ihmisen ajatukset ja tavoit­teet ovat tunteiden ja taitojen edellä. 

Eräs hevo­sau­ton kul­jet­ta­ja kertoi koke­muk­si­aan siitä, miksi on tärkeää ymmärtää hevosen tunteita, tarpeita ja käyt­täy­ty­mis­tä:

Hevosen kul­je­tuk­ses­sa ei ole ongelmia. Jos hevonen kuitenkin kiel­täy­tyy kul­ke­mas­ta rau­hal­li­ses­ti kul­je­tusau­toon, tiedän, että sitä on satutettu korvien väliin. Se on pahinta, mitä hevoselle voi tehdä. Hevosten kanssa pitää aina olla rau­hal­li­nen ja joh­don­mu­kai­nen. Toimia samalla tavalla niin, että hevosella on hyvä olla. Ongelmat ja epämukava olo boksissa on oikeasti kul­jet­ta­jan korvien välissä. Hevosella tulee olla mukava olla siellä boksissa. Aja niin, että kah­vi­kup­pi pysyy koje­lau­dal­la. Muut her­mos­tu­vat ja saavat olla käärmeissään, jos ajan hitaasti, mutta se ei minua haittaa. Mieluummin he kuin hevonen, joka ei halua tulla kyytiin, koska ajan niin rajusti.”

Hermostumisesta voi seurata välirikko, ja siitä taas hevosen halut­to­muus kuunnella ihmistä. Ihmisen sisäisen dialogin sel­kiy­ty­mi­nen ja siitä seuraava rau­hal­li­nen, looginen ja joh­don­mu­kai­nen toiminta taas voi saada hevosen suh­tau­tu­maan suopeasti yhteis­työ­hön ihmisen kanssa.

Hevosen aistit ovat herkät. Se aistii mie­lia­lo­ja ja tun­ne­ti­lo­ja ihmisen kehosta — esi­mer­kik­si rau­hat­to­muu­den ja rau­hal­li­suu­den. Hevonen oppii yhteis­työs­tä ihmisen kanssa jokaisena yhdessä vie­tet­ty­nä hetkenä. Tästä syystä oppimisen on tapah­dut­ta­va ruu­miil­li­sen koke­muk­sen kautta. 

Erään hevos­yrit­tä­jän mukaan hevonen oppii toistojen kautta, ja sillä on erittäin hyvä muisti. Tietoisesta kehon käyt­tä­mi­ses­tä ja tois­tois­ta voi syntyä kanava

Dialogisuus ja taitoontuminen

Oppimisessa voidaan hyödyntää dia­lo­gi­suut­ta. Tässä yhtey­des­sä dialogi tar­koit­taa ihmisen sisäistä ja ulkoista vuo­ro­pu­he­lua, jossa koros­te­taan hyväk­sy­vää kuu­le­mis­ta. Dialogin avulla saa­vu­tet­tu kokemus kuulluksi tule­mi­ses­ta voi auttaa ihmistä ren­tou­tu­maan. Dialogi eläimen kanssa saattaa kadota, jos ihminen välttelee tun­tei­taan. Eläimen kanssa eläminen taas voi kehittää kykyä dialogiin.

Antropologi Tim Ingold käyttää termiä ´tai­toon­tu­mi­nen´ eli­ni­käi­ses­tä oppi­mi­ses­ta, jossa tiedosta tulee kehol­lis­ta havainnon ja toiminnan kautta. Se on huo­mio­ky­vyn har­joit­ta­mis­ta, jossa ihminen oppii toiminnan kautta erot­ta­maan tietylle teh­tä­väl­le tar­peel­li­sen tiedon. 

Taitoontumiseen ei ole oikotietä, vaan tieto syntyy ajatusten ja kehon ymmär­tä­mi­ses­tä. Eläimen kanssa elämisen oppi­mi­ses­sa on kyse oma­koh­tais­ten ajatusten ja ruu­miil­lis­ten koke­mus­ten yhdis­tä­mi­ses­tä uuden­lai­sik­si toiminnan mah­dol­li­suuk­sik­si.

Eläimet eivät tee päätöksiä saman­lais­ten moraa­lis­ten poh­din­to­jen pohjalta kuin ihminen, vaan toimivat pikem­min­kin viet­tien­sä varassa. Tästä syystä ihmisen on tultava eläin­suh­tees­sa vastaan, ja luettava eläimen fyysistä ja henkistä vireys­ta­soa oikein. 

Tekemällä oppii

Eräs ken­git­tä­jä sanoi, että hevosia oppii lukemaan ja käsit­te­le­mään vain niiden kanssa tekemällä. Kansanomaisin termein hän kertoi minulle, että hevos­mies­tai­to­ja on “hevos­mie­hel­lä”: tai­ta­vas­ti hevosia lukemaan ja käsit­te­le­mään har­jaan­tu­neel­la ihmisellä. 

”Todellinen hevosmies voi olla ihan se tal­li­ren­ki, joka siellä siivoaa kar­si­noi­ta lop­pu­pe­leis­sä ja todennäköisesti se on just se. Se ymmärtää hevosta ja tulee paremmin toimeen niiden kanssa kuin kukaan muu. Koska ajan kanssa kaikki on opittu, kun on joutunut kus­kaa­maan hevosia ulos sisään ruok­ki­maan ja näin. Hevosihminen osaa käsitellä hevosia sillä tavalla, että hän ja hevonen nauttivat toistensa seurasta.”

Kenttätyössäni opin, että mie­len­hal­lin­ta on oleel­li­nen taito kehi­tet­täes­sä suhdetta eläimeen. Tarkoitan mie­len­hal­lin­nal­la tässä yksin­ker­tai­ses­ti kes­kit­ty­mis­tä siihen, mitä on tekemässä. Ihmisen ja eläimen suhteessa kyky elää läsnä hetkessä kehittyy, koska dialogi eläimen kanssa katoaa, jos ihmisen ajatukset har­hai­le­vat. 

Monet eläimet aistivat herkästi ihmisen mie­len­liik­kei­tä ja niistä seuraavia tun­ne­ti­lo­ja. Mielenhallinta ja tah­don­voi­ma ovat saman­kal­tai­sia käsit­tei­tä, mutta ajattelen niiden tar­koit­ta­van eri asioita eri­tyi­ses­ti eläinten kanssa eläessä. Tahdonvoima on moti­vaa­tio­ta, jossa tavoite on aistien, tunteiden ja ajatusten ymmär­tä­mis­tä tär­keäm­pää. Mielenhallinta on rauhaa ja varmuutta, joka voi seurata itsen ja eläimen laji­tyy­pil­li­ses­tä ja per­soo­nal­li­ses­ta ymmär­tä­mi­ses­tä.

  1. Kopperoinen, Anna-Lyydia (2019). http://​jultika​.oulu​.fi/​f​i​l​e​s​/​n​b​n​f​i​o​u​l​u​-​2​0​1​9​0​2​2​1​1​2​2​9​.​pdf
  2. Leinonen, Riitta-Marja (2013). Palvelijasta tera­peu­tik­si – Ihmisen ja hevosen suhteen muuttuvat kult­tuu­ri­set mallit Suomessa.
  3. Maurstad, Anita; Davis, Dona & Cowles, Sarah (2013). Co-being and intra-action in horse-human rela­tions­hips: a multi-species etno­grap­hy of be(com)ing human and be(com)ing horse.
  4. Mullin, Molly (2002). Animals and Anthropology in Society & Animals. Leiden, 2002.
  5. Roebuck, Katie (2018). Fédération Equestre Internationale. Vaulting Through the Ages. https://​www​.fei​.org/​s​t​o​r​i​e​s​/​h​i​s​t​o​r​y​-​o​f​-​v​a​u​l​t​ing
  6. Schuurman, Nora (2012). ”Hevoset hevosina”, Eläimen ja sen hyvin­voin­nin tulkinta. Publications of the University of Eastern Finland, Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 37.
  7. Thompson, Kirrilly (2011). Theorizing Rider-Horse Relations: An Ethnographic Illustration of the Centaur Metaphor in the Spanish Bullfight.

Kirjoittaja

Anna-Lyydia Kopperoinen on filosofian maisteri Oulun yliopistosta. Hänen tutkimuskohteitaan ovat kognitiivisen antropologian kulttuuriset mallit ja eläinantropologia. Kopperoinen työskenteli englannin opettajan tehtävissä korkeakouluharjoittelijana Mongoliassa keväällä 2019, ja on sen jälkeen työskennellyt vapaana toimittajana.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Flintin kaupungissa, Michiganissa vuonna 2014 alkaneen vesikriisin seurauksena kymmenet tuhannet ihmiset sairastuivat lyijymyrkytykseen ja koko kaupungin luottamus viranomaisiin rapautui. Flintin kriisi on nykypäivän esimerkki siitä, mitä voi tapahtua kun valtio nostaa taloudelliset intressit ihmisten hyvinvoinnin edelle ja toimii demokraattisen päätöksenteon vastaisesti. Vaikka paikalliset onnistuivat omalla aktiivisuudellaan saamaan viranomaiset vastuuseen teoistaan, ei kriisi ole vielä ohi.

Klassisessa luonnon ja kulttuurin kahtiajaossa eläinten on nähty voivan olla kulttuurissa läsnä vain valtasuhteen kautta, eli ihmisen kesyttäminä koti- tai lemmikkieläiminä. Ihmisen suhdetta muihin lajeihin ei voi kuitenkaan täysin erottaa ihmisten keskinäisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä, sillä sekä ihmiset että eläimet ovat omaksuneet toisensa omiin kulttuureihinsa.

Survivalismi on erityisesti Yhdysvalloissa vaikuttava alakulttuuri. Sen harjoittajat varautuvat erilaisiin uhkatekijöihin, jotka saattaisivat toteutuessaan hajottaa nykyisen yhteiskuntajärjestyksen ja pahimmassa tapauksessa johtaa tuntemamme maailman tuhoon.