Lavatanssien tahti soi muistoissa

Lavatanssit ovat tulleet parin kolmen vuosikymmenen aikana unohdukseen vaipuvasta kansanperinteestä osaksi kansallista kulttuuriperintöämme. Vanhojen ihmisten nuoruudenmuistelut kertovat eloisasta lavatanssikulttuurista. Muisteluissa nuorten tanssijoiden kokemuksista kerrotaan läheltä liikettä, aisteja ja tunteita.

Oli erittäin jän­nit­tä­vää kun peli alkoi soimaan – oh joku tulikin kumar­ta­maan, olin niin jän­nit­ty­nyt, että osasinko edes niin tanssia, kun olin opetellut. Jännittävää se oli ja hauskaa – tanssia sai ja aivan se tuntui kuin uusi aika olisi tullut elämääni.”

Kauhajokinen kir­joit­ta­ja kertoo ensim­mäi­sis­tä tans­seis­taan, riihen luuvassa pide­tyis­tä rukiin­leik­kuun kök­kä­tans­seis­ta 1930-luvun puo­li­mais­sa. Hän osal­lis­tui tans­sei­hin kohta ripille päästyään, ope­tel­tu­aan sitä ennen masurkkaa, jenkkaa ja polkkaa kotona ystävien ja talonväen kesken. Myöhemmin Jokimaan lavalla kuvioihin tulivat mukaan valssi ja tangokin.

Kirjoitus on osa laajaa muis­te­lu­kir­joi­tus­ten kokoelmaa vuodelta 1991, Lavatanssit-keruuta, jota säi­ly­te­tään Museoviraston arkis­tos­sa. Ihmiset kertovat kir­joi­tuk­sis­saan nuoruuden tans­seis­taan lavoilla ja seu­ran­ta­loil­la, silloilla ja kal­lioil­la, taloissa ja ravin­to­lois­sa. Muistelut kattavat tansseja vuo­si­sa­dan vaih­tees­ta 1970-luvulle asti. 

Olen tutkinut Lavatanssit-keruun kir­joi­tuk­sia ker­to­muk­si­na tans­si­ko­ke­muk­sis­ta. Omakohtaisissa ker­to­muk­sis­sa saavat kon­kreet­ti­set vas­tauk­sen­sa ruu­miin­kult­tuu­rin ja koke­mus­his­to­rian kysy­myk­set, kysy­myk­set siitä, millaista lava­tans­seis­sa käyminen ja tans­si­mi­nen olivat. Miltä tanssit tuntuivat ja mitä ne mer­kit­si­vät tans­si­joil­le?

Vanha ja nykyinen lavatanssikulttuuri

Muistelukirjoituksissa kuvat­tu­jen 1900-luvun tanssien ja nykyisen seu­ra­tans­si­har­ras­tuk­sen välillä on joitakin mer­kit­tä­viä eroja, vaikka selvää katkosta ei ole.

Nykyään lava­tans­si on harrastus, yksi lii­kun­nal­lis-esteet­ti­nen ajanviete monien muiden joukossa. Sana lava­tans­sit tar­koit­taa tans­si­la­jia, jota opis­kel­laan lava- tai seu­ra­tans­si­kurs­seil­la. Lavatansseihin kuuluvat esi­mer­kik­si foksi, tango, valssi ja humppa. Seuratanssinopettajien ja tans­si­jär­jes­tä­jien järjestöt ovat vakioi­neet tanssit ja tans­sie­ti­ke­tin. 

Muisteluaineistossa lava­tans­sit tai vain tanssit tar­koit­taa julkisia tans­si­ti­lai­suuk­sia lavojen ja seu­ran­ta­lo­jen tans­si­lat­tioil­la. Tansseissa käyminen ei ollut harrastus. Pikemmin se oli jokaisen nuoren ihmisen oikeus ja lähes vel­vol­li­suus, jos halusi käydä täy­si­val­tai­ses­ta nuorison jäsenestä. Monin paikoin tanssit olivat käy­tän­nös­sä ainoa nuo­ri­so­kult­tuu­rin muoto, eikä nuorisoon ollut juuri muuta tapaa liittyä kuin tans­seis­sa käyminen. Tanssien monopoli nuorison seu­rus­te­lu­muo­to­na ja ‑tilana murtui vasta 1960-luvulla popu­laa­ri­kult­tuu­rin yleisöjen eriy­tyes­sä ja edelleen sir­pa­loi­tues­sa kohti nykyistä yksi­löl­lis­ten kulu­tus­va­lin­to­jen aikaa.

Kuva: Helsinki Pavi, Leena Koskela/​Flickr (CC BY-NC 2.0)

Muisteluaineiston aika­pers­pek­tii­vis­sä voidaan puhua vanhasta lava­tans­si­kult­tuu­ris­ta; kan­san­omais­ten, yleisesti osattujen ja nuo­ruu­des­sa lähes pakol­lis­ten pari­tans­sien ajasta, jota vuonna 1991 kir­joi­te­tus­sa aineis­tos­sa muis­tel­laan.

Vanha lava­tans­si­kult­tuu­ri oli Suomessa nime­no­maan moderniin kan­sa­lai­syh­teis­kun­nan aikaan kuulunut ilmiö. 1800-luvun lop­pu­puo­lel­la maa­lais­ky­lien nuoret ihmiset alkoivat erot­tau­tua ikä­ryh­mä­nä. Nuorten ajan­viet­teek­seen jär­jes­tä­mät tanssit olivat nuo­ri­soi­kä­ryh­män jär­jes­täy­ty­mi­sen ja syntyvän nuo­ri­so­kult­tuu­rin tär­keim­piä, perus­ta­via muotoja, kuten kult­tuu­riant­ro­po­lo­gi Matti Sarmela on osoit­ta­nut folklo­ris­tii­kan väi­tös­kir­jas­saan. Vapaa-ajalla huvin vuoksi tanssitut, popu­laa­rin ryt­mi­musii­kin tah­dit­ta­mat pari­tans­sit ja pai­kal­lis­ten nuo­ri­so­ryh­mien itselleen jär­jes­tä­mät tans­si­ti­lai­suu­det olivat tans­si­kult­tuu­ria, joka syntyi Suomessa samaan aikaan moder­ni­saa­tio­pro­ses­sien kiih­ty­mi­sen kanssa.

Siirtymä maalais- ja suku­yh­tei­sö­jen ritu­aa­li­sis­ta ryh­mä­tans­seis­ta nuo­ri­soi­kä­ryh­män vapaa-ajan pari­tans­sei­hin säesti radi­kaa­lia muutosta avio­liit­toins­ti­tuu­tios­sa: siirtymää van­hem­pien ja sukujen sää­te­le­mäs­tä avio­lii­tos­ta, isän nait­ta­ja­val­las­ta nuorten omaan valintaan ja romant­ti­seen rak­kau­teen perus­tu­vaan avio­liit­toon. Ikätovereiden arvioi­mi­nen mah­dol­li­si­na tulevina puo­li­soi­na merkitsi yksilön hen­ki­lö­koh­tais­ten omi­nai­suuk­sien ja ennen kaikkea vuo­ro­vai­ku­tus­tai­to­jen, kuten tans­si­tai­don, ennen­kuu­lu­ma­ton­ta arvon­nousua. Tällä tavalla tans­si­tai­dos­ta tuli yhteisöön kuu­lu­mi­sen edellytys ja suo­ras­taan henkilön sosi­aa­li­sen arvon mitta nuo­ri­so­kult­tuu­ris­sa.

Tanssimisen arvokas taito

Olen itse löytänyt mieheni tans­si­la­val­ta. Eikä hän ole maailman paras tanssija, mutta se sujuu. Mutta niin kuin hän sanoi kerran: löy­tääk­seen tytön oli käytävä tans­seis­sa. Siellä he olivat.”

Tanssitaito oli edellytys sosi­aa­li­sel­le menes­tyk­sel­le tans­si­lat­tioil­la, ja sitä myöten nuorten piireissä yli­pää­tään. Vähintään auttava tans­si­tai­to oli han­kit­ta­va ennen julkisiin tans­sei­hin menemistä. Muisteluissa kerrotaan lasten tans­si­tai­don hank­ki­mi­sen pon­nis­tuk­sis­ta maa­lais­ky­lis­sä, joissa mitään jär­jes­tet­tyä opetusta ei ollut saa­ta­vil­la. Ripille pääsy oli ikärajana tans­sei­hin eikä lasten tans­si­mis­ta hyväk­syt­ty. Siksi oppi oli useim­mi­ten han­kit­ta­va salaa. Lapset hankkivat jär­jes­tä­miin­sä tans­si­har­joi­tuk­siin opet­ta­jik­si vanhempia sisa­ruk­sia, naa­pu­rei­ta, talon­vä­kiä, tans­seis­sa jo käyviä tuttuja nuoria. Joku onnekas oli saanut käsiinsä painetun tans­sio­pe­tus­vi­hon, josta tanssin askel­ku­vioi­ta sel­vi­tet­tiin kaverien kesken. Tanssia ope­tel­tiin kokei­le­mal­la, nähtyä ja kuultua muis­te­le­mal­la ja mat­ki­mal­la, vaikkapa “navetassa askareita tehdessä, valssin tahdissa talikko kaverina”.

Tanssimaan oppimisen ker­to­muk­sis­sa olen jäl­jit­tä­nyt tans­si­tie­don ulot­tu­vuut­ta. Mitä kerrotaan opitun, kun on opittu tans­si­maan?

On opittu, että tans­si­maan oppiminen vaatii intoa ja ihastusta aiheeseen, se vaatii sisua ja sin­nik­kyyt­tä. Tai on opittu, että tans­si­maan oppii itsestään, luon­nos­taan; että tans­si­tai­to on verissä, tai että tans­si­maan oppii musii­kis­ta ja tahdista. On opittu, että tans­si­tai­to vaatii tahdin tai rytmin tajua­mis­ta. Yksilön tans­si­tie­tä­myk­seen kuuluu käsitys siitä, onko hänellä vaadittua ryt­mi­ta­jua eli musiik­ki­kor­vaa vai ei. Askeleensa täytyy osata sovittaa musiik­kiin eli täytyy osata tanssia tahdissa. Tanssiaskeleet, kuhunkin tans­si­tyyp­piin kuuluva askel­ku­vio, täytyy tuntea ja hallita.

Tanssityypit – valssi, tango, foksi ja muut – jäsen­ty­vät ruu­miin­ko­ke­muk­se­na musiikin rytmin eli tanssin tahdin ja vastaavan askel­ku­vion yhdis­tel­mäk­si. Tanssityyppejä luon­neh­tii myös kullekin ominainen liikkeen tun­ne­tyy­li: keinuva, vetävä valssi, tyköis­tu­va tango, rullaava hotti, vauhdikas polkka.

Kuva: Väinö Kannisto/​Helsingin kau­pun­gin­museo (CC BY 4.0)

Lavatanssikulttuurin rytmitaju

Tanssitaidon vält­tä­mä­tön edellytys oli kertojien yksi­mie­li­sen todis­tuk­sen mukaan rytmitaju. Rytmitajun minimi oli kyetä erot­ta­maan, mitä tans­si­ryt­miä nyt soitetaan: valssia, tangoa vai mitä. Muodissa olevan tans­si­re­per­tu­aa­rin tuntemus on lava­tans­si­kult­tuu­rin ryt­mi­ta­jun tie­dol­li­nen perusta.

Lavatansseja tans­sit­tiin aina musiikin ja lähes aina elävän musiikin tahtiin. Myös soitossa arvos­tet­tiin ennen kaikkea rytmiä. Musiikin tehtävä oli antaa tans­si­joil­le tahtia.

“Solistia ei juuri ennen sotia ollut orkes­te­ris­sa. Orkesteri oli pidetty joka piti hyvän tans­si­ryt­min.”

Solistissa arvos­tet­tiin esiin­ty­mis­tai­toa, lau­lu­ään­tä. Orkesterin mittana oli musiikin tans­sit­ta­vuus.”

Hyvä tanssija on sellainen, joka pitää rytmin eli osaa tanssia tahdissa. Hyvän tans­si­pa­rin yhdistää yhteinen rytmi.

Ja hän tanssi tai­vaal­li­ses­ti. Joten se oli kyllä menoa se alusta alkaen. Se oli tosiaan rakkautta ensi hetkestä alkaen. Sitä ei kyllä sinä iltana tun­nus­tet­tu. Mutta kumpikin kumminkin tunsi, että meidän aske­leem­me sopivat hyvin yhteen.”

Lavatanssikulttuurissa rytmi tajutaan tans­si­tyyp­pien kate­go­rioi­den kautta. Kertomuksissa kuullaan musiikin soittavan masurkan, foksin tai tangon tahtia. Rytmi aistitaan tietyn tans­si­tyy­pin rytminä: kuullaan valssin tahti, ei esi­mer­kik­si tah­ti­la­je­ja ja ryt­mi­ku­vioi­ta, samalla tavalla kuin ihminen näkee kult­tuu­rin­sa nimeämiä värejä eikä esi­mer­kik­si valon aal­lon­pi­tuuk­sia. Samalla tans­si­tyyp­pi koetaan eli havaitaan ja ymmär­re­tään ensi­si­jai­ses­ti rytminä, määrätyn tanssin tahtina. Puhutaan esi­mer­kik­si sottiisin tahdista pelkän sottiisin sijasta.

Aistinen etno­gra­fia tutkii aistien kult­tuu­ri­si­don­nai­suut­ta. Lavatanssijoiden rytmitaju on esimerkki aistista, joka ihmisille on kehit­ty­nyt osal­li­suu­des­sa tiettyyn kult­tuu­ri­muo­toon. Lavatanssikulttuurin rytmitaju on kult­tuu­rin­si­säi­nen käsite, joka ei vastaa mah­dol­li­ses­ti saman­ni­mis­tä, uni­ver­saa­lik­si ajateltua käsitettä musiik­ki­tie­tees­sä. Tätä ryt­mi­ta­jua ei ole irrallaan tans­si­kult­tuu­riin kuuluvien tanssien tun­te­mi­ses­ta ja tie­tä­mi­ses­tä.

Tahdin tajuamisesta kulttuurin teemoihin ja arvoihin

Rakastin rytmiä, saada liikkua toisen pite­le­mä­nä, joskus rajusti kuten polkassa ja jenkassa, ja joskus hurmiossa tun­teel­li­se­na tangon tahdissa ihanan pojan viemänä.”

Jos tans­si­tie­tä­mys tii­vis­te­tään tiedoksi tans­si­tyy­peis­tä, voidaan verrata esi­mer­kik­si valssin ja tangon sym­bo­liar­vo­ja suo­ma­lai­ses­sa pari­tans­si­kult­tuu­ris­sa. 

Valssin tiedetään olevan pari­tans­si­re­per­tu­aa­ris­sa tangoa vanhempi tanssi. Valssissa on myös ylevää juh­lal­li­suut­ta, jota tangossa ei ole. Valssin ruu­miin­tun­te­muk­sia hallitsee pyö­ri­mi­nen, vauhti ja kei­nu­mi­nen, tangoa taas parin tiivis ruu­miil­li­nen läheisyys ja tun­neyh­teys. Valtakunnan juh­lal­li­sim­mat tans­siai­set, Linnan itse­näi­syys­päi­vän tanssit, alkavat aina valssilla. Lavatanssit taas päät­tyi­vät aina valssilla, ja mies, joka vei viimeisen valssin, yleensä myös pääsi tans­sit­ta­man­sa naisen saatolle koti­mat­kal­le. Viimeisen valssin tans­si­pa­rit oli toki useim­mi­ten neu­vo­tel­tu ennalta joko saman illan kuluessa tai aiem­min­kin. Saatto voi johtaa tans­si­pa­rin seu­rus­te­luun, vaki­tui­seen suh­tee­seen ja jopa häihin eli hää­vals­siin.

Tango taas kantaa edelleen jotain vas­ta­kult­tuu­ri­ses­ta mer­ki­tyk­ses­tään, jonka se sai Suomessa 1960-luvun ”suuren tan­go­kuu­meen” myötä. Euroopan ennä­tys­no­peu­del­la tapah­tu­neen kau­pun­gis­tu­mi­sen, Suuren muuton aikaan tangon ottivat omakseen maa­seu­tu­la­vo­jen tanssijat, maalle vielä jääneet, moder­ni­saa­tion häviäjät. Samaan aikaan nuorison uusi rytmi, rock, aloitti voit­to­kul­ku­aan kau­pun­geis­sa. Tangoa hal­vek­si­vat sekä jazz­muusi­kot, jotka joutuivat työkseen soit­ta­maan illat pitkät tangoa vaa­ti­val­le tans­si­kan­sal­le, että kor­kea­kult­tuu­riin orien­toi­tu­nut eliitti yli­pää­tään. Lavatango, ”matalan” popu­laa­ri­kult­tuu­rin pah­nan­poh­jim­mai­nen, on päässyt myös kau­pun­kien sivis­ty­neis­tön suosioon vasta myö­häis­mo­der­nin moniar­vois­tu­mi­sen myötä 1990-luvulla.

Tango ei ole erityisen hienoa tai juhlavaa, kuten valssi. Mutta – ehkä juuri siksi – tango todella kuuluu ”meille” ja ”meihin”, istuu tykö ruumista ja tunteita ja liittää parin yhteiseen tanssin hurmioon. Tango on sie­lul­taan ”meitä”, se on suo­ma­lai­nen tango. Näin tango tulee osaksi kan­sal­lis­ta iden­ti­teet­tiä, raken­ta­maan käsi­tys­täm­me siitä, mitä suo­ma­lai­suus on ja mistä se koostuu. Valssille vastaavaa suo­ma­lai­suus­taak­kaa ei ole sälytetty, paitsi sikäli, että kuu­lues­saan tärkeänä tans­si­tyyp­pi­nä lava­tans­sien reper­tu­aa­riin myös valssi on osa Suomen ainee­ton­ta kult­tuu­ri­pe­rin­töä. Lavatanssien ohella näistä tans­seis­ta vain suo­ma­lai­nen tango on saanut oman lukunsa kan­sal­li­ses­sa Elävän perinnön luet­te­los­sa.

Tanssityypeistä tulee kult­tuu­rin teemoja eli avain­sym­bo­le­ja edel­li­ses­sä sitaa­tis­sa kuvatun kal­tais­ten ais­ti­herk­kyyk­sien kautta. Herkkyys tai her­kis­ty­mi­nen eri tans­si­tyy­peil­le yhdistää yksilön koke­muk­ses­sa havainnon, ajatuksen, kult­tuu­ri­sen mer­ki­tyk­sen ja sosi­aa­li­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen. Aistiherkkyys on kenttä, jolla totun­nai­set ruu­miin­tun­te­muk­set yhdis­ty­vät yksi­löl­li­siin tun­tei­siin, asen­tei­siin, pyr­ki­myk­siin ja havain­toi­hin ja edelleen kult­tuu­ri­siin teemoihin, motii­vei­hin ja eetokseen, kuten ruu­miil­li­sia tie­tä­mi­sen tapoja tutkinut kult­tuu­riant­ro­po­lo­gi Kathryn Linn Geurts on mää­ri­tel­lyt.

Uusi aika, yhteinen tahti

Paritanssikulttuurin synty osuu samoihin aikoihin suuren yhteis­kun­nal­li­sen ja kult­tuu­ri­sen moder­ni­saa­tio­mur­rok­sen kanssa. Rytmitajun keskeistä mer­ki­tys­tä tässä tans­si­kult­tuu­ris­sa olen tulkinnut suhteessa aika­kä­si­tyk­sen muu­tok­seen, joka Suomessa tapahtui hyvin lyhyessä ajassa 1900-luvun vaihteen vuo­si­kym­me­ni­nä. Samaan aikaan perus­te­tut kan­sa­lais­jär­jes­töt ottivat nuorison tanssien jär­jes­tä­mi­sen teh­tä­väk­seen ja tärkeäksi rahan­han­kin­ta­kei­nok­seen. Seurojen jär­jes­tä­mät tanssit tar­jo­si­vat pää­sy­mak­sun vas­ti­neek­si ammat­ti­mai­sen kiertävän tans­sior­kes­te­rin soittoa. Kyläpelimannien tah­dit­ta­mis­ta kylän nuorten miesten porukan kokoon kut­su­mis­ta tans­seis­ta tuli julkista lii­ke­toi­min­taa, ja pienet kylälavat vaih­tui­vat pitäjien ja maa­kun­tien suur­la­voi­hin. Kiertävät tans­sior­kes­te­rit yhte­näis­ti­vät tanssien tahdit lopul­li­ses­ti koko maassa samoiksi.

Vanha pai­kal­li­nen aika perustui luonnon sykleihin, auringon ja kuun kiertoon ja vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­luun. Aika oli kullakin paikalla omansa. Uuden, koko val­ta­kun­nas­sa kaikille saman kellon mittaaman ajan ensim­mäi­nen tah­dit­ta­ja oli rautatie. Säännöllinen juna­lii­ken­ne alkoi vuonna 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välillä. Oppivelvollisuus sää­det­tiin vuonna 1921, mihin mennessä myös maaseudun köyhemmän kansan lapset oli yleisesti saatu kan­sa­kou­lun piiriin.

Ihmiset tanssivat dj:n soit­taes­sa levyjä. Kuva: Petri Sipilä/​Helsingin kau­pun­gin­museo (CC BY 4.0)

Historiantutkija Saara Tuomaala on kuvannut kan­sa­kou­lun osaa kansan aika­kä­si­tyk­sen muo­vaa­ja­na. Kotoa kou­lu­tiel­le läh­te­mi­nen ja kouluun ajoissa aamuisin tuleminen, samoin kuin läh­te­mi­nen koti­mat­kal­le mää­rät­tyyn aikaan ilta­päi­vi­sin, merkitsi sekä lapsille ja heidän per­heil­leen että kou­lu­ky­lil­le jatkuvaa oppia kellon tahdissa elämiseen. Tämä uni­ver­saa­liin ja mekaa­ni­ses­ti mitattuun aikaan sopeu­tu­mi­nen oli täysin uutta suurelle osalle Suomen maa­lais­rah­vas­ta ja maa­lais­ky­liä, joihin kan­sa­kou­lut perus­tet­tiin vuo­si­sa­dan alku­kym­me­ni­nä.

Koulun kautta aina uudet suku­pol­vet oppivat sopeu­tu­maan kellon tah­dit­ta­maan aikaan, jota uusi työn muoto, teol­li­suus­työ, ja urbaani elämä edel­lyt­ti­vät. Yhteiseen vakioi­tuun aikaan sopeu­tu­mi­sen vaa­ti­mus­ta edustaa myös ryt­mi­ta­jun keskeinen merkitys lava­tans­si­kult­tuu­ris­sa.

Uusi pari­tans­si­kult­tuu­ri opetti nuorison tah­dit­ta­maan liik­keen­sä ja elämään tanssinsa kaikille samana soivan musiikin rytmissä. Ennen pari­tans­sia ja uuden­muo­tois­ta popu­laa­ri­musiik­kia tans­sit­tu­jen ryh­mä­tans­sien suhde musiik­kiin oli erilainen. Näitä tansseja tans­sit­tiin pääosin laulaen itse tanssin mukana. Musiikin johto oli yhteisön tanssissa, jonka rytmi määräsi lau­la­mi­sen rytmin.

Lavatanssikulttuurin rytmitaju on esimerkki siitä, miten ruu­miil­li­set käytännöt ja ruu­miil­lis-aistiset yksi­tyis­koh­dat tuottavat ja toteut­ta­vat laajoja kult­tuu­rin teemoja ja muutoksia ihmi­syk­si­löi­den elämään. Rytmimusiikin tahdissa tans­si­mi­nen ruu­miil­lis­taa ja esittää nykyajan uutta yhteis­kun­nal­lis­ta jär­jes­tys­tä, johon kuuluvat kaikille pakol­li­nen kan­sa­kou­lu, kan­san­jouk­ko­jen lii­ku­tel­ta­vuus ja kau­pun­ki­lai­nen elä­män­ta­pa, palkkatyö sekä työajasta erotettu, ohjel­moi­tu vapaa-aika.

  • Podcast-lukija: Jenna Honkanen
  • Verkkotaitto: Aino Pohjola
  • Artikkelikuva: Vapputanssit Alppilavalla. Kuva: Väinö Kannisto/​Helsingin kau­pun­gin­museo (CC BY 4.0)
  1. Saarikoski, Helena (toim.), Silloin tans­sit­tiin tangoa. Tanssikansan kertomaa 1900-luvulta. 2014.
  2. Saarikoski, Helena: Tanssi kir­joi­tuk­se­na, kirjoitus tanssina. Elore 17(2). 2010.
  3. Saarikoski, Helena: Victor Turner ja ker­to­mal­la esitetyt lava­tans­si­ko­ke­muk­set. – Annette Arlander ym. (toim.), Esitystutkimus. 2015.
  4. Geurts, Kathryn Linn: Culture and the Senses: Bodily Ways of Knowing in an African Community. 2002.
  5. Kontukoski, Maija: ”Järjen veit ja minusta orjan teit”. Eteläpohjalaiset swing­su­ku­pol­ven tans­si­soit­ta­jat 1950 – 60-luvun tan­go­buu­min pyör­teis­sä. – Antti-Ville Kärjä & Kai Åberg (toim.), Tango Suomessa. 2012.
  6. Sarmela, Matti: Reciprocity Systems of the Rural Society in the Finnish-Karelian Culture Area. 1969.
  7. Tuomaala, Saara: Kinoksia ja kivik­ko­kan­kai­ta. Koulutie suo­ma­lai­sen moder­ni­saa­tion koke­muk­se­na ja meta­fo­ra­na. – Hilkka Helsti ym. (toim.), Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860 – 1960. 2006.
  8. Saarikoski, Helena: Taian tantsihin ruveta. Tanssikulttuurin muis­to­merk­ki 1800-luvun alku­puo­len Vienasta. – Helena Saarikoski (toim.), Tanssi tanssi. Kulttuureja, tul­kin­to­ja. 2003.
  9. Sarmela, Matti: Sopeutuminen aikaan. – Urpo Vento (toim.), Juhlakirja. Suomalaiset merk­ki­päi­vät. 1979.

Kirjoittaja

FT Helena Saarikoski on folkloristiikan ja naistutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa, vapaa tutkija ja tietokirjailija ja Kulttuuriosuuskunta Partuunan toimitusjohtaja. Hän on tutkinut moderneja nuoriso- ja tyttökulttuureja etnografisella ja kulttuurianalyyttisella otteella. Viimeiset viisitoista vuotta tutkimuskiinnostuksen pääkohde ovat olleet tanssikulttuurit ja tanssietnografinen kulttuurientutkimus. Helena Saarikosken muita julkaisuja on luettavissa Partuunan tekijäsivulla".

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Miska Karhu 4.12.2019 klo 14:25

    Tanssitaito oli edellytys sosi­aa­li­sel­le menes­tyk­sel­le tans­si­lat­tioil­la.”

    Vaikka lava­tans­sit ovatkin kas­vat­ta­neet oman näke­myk­se­ni mukaan suo­sio­taan taas viime vuosina, on se aut­ta­mat­to­mas­ti jäänyt monien muiden tanssien jälkeen nuorten piireissä. Silti tanssilla on mie­les­tä­ni edelleen tuo sama sosi­aa­li­nen funktio: flossaus ja muut tans­si­la­jit kukois­ta­vat esi­mer­kik­si tik­to­kis­sa, ja kenellä on par­haim­mat liikkeet ja hauskin toteutus, saa tie­tääk­se­ni arvos­tus­ta osakseen. Lavatanssit pai­kal­lis­tu­vat lavalle, mutta somessa pyörivät nykyajan tanssit ovat trans­na­tio­naa­le­ja (ainakin peri­aat­tees­sa, käy­tän­nös­sä edelleen vain pieni joukko katselee omaa showta).

    Vastaa
    • Helena Saarikoski 5.12.2019 klo 06:21

      Varmasti kaikkien tans­si­kult­tuu­rien tai tans­sis­ke­ne­jen sisällä on näin, että “parhaat liikkeet” tai tans­si­tai­to yleensä saa arvos­tus­ta osakseen. Siteeratussa lauseessa puhutaan kuitenkin vanhasta lava­tans­si­kult­tuu­ris­ta, joka poikkesi nykyi­sis­tä tans­sis­ke­neis­tä siinä, että se ei kil­pail­lut suosiosta minkään muiden tanssien eikä edes minkään muiden vapaa-ajan­viet­to­ta­po­jen kanssa, koska muuta ei ollut. Ainoa jossain määrin tans­seis­sa käymisen kanssa kil­pai­le­va nuorison seu­rus­te­lu­muo­to oli seu­ra­kun­nan nuo­ri­so­toi­min­ta. Tansseissa käyminen ei ollut valin­nais­ta entisessä nuo­ruu­des­sa. Sen takia tans­si­tai­to ei ollut henkilön arvos­tuk­sen mitta pel­käs­tään tans­sis­ke­nen sisällä, vaan yli­pää­tään nuo­ruu­des­sa. Karkeasti sanottuna halu­tuim­pia puo­li­soeh­dok­kai­ta olivat parhaat tanssijat. Kaikki livenä tans­sit­ta­vat tanssit tietenkin pai­kal­lis­tu­vat johonkin, mutta toisaalta tanssi- ja musiik­ki­kult­tuu­riin pätee sama kuin kaikkeen muuhunkin kult­tuu­riin, kaikki on lainaa ja hybridiä, yli­ra­jais­ta, trans­na­tio­naa­lia. Suomessa 1800 – 1900-luvulla muo­dos­tu­nut vanha pari­tans­si­kult­tuu­ri oli pai­kal­li­ses­ti oma­lei­mais­ta ja kan­sal­li­suut­ta loi eri­tyi­ses­ti se, että musiik­kiin tehtiin tekstit suomeksi. Nykyisen viral­li­sen kan­sal­li­sen kult­tuu­ri­pe­rin­tö­pro­ses­sin tuottama “suo­ma­lai­sen” lava­tans­si­kult­tuu­rin leima on kuitenkin avattava ideo­lo­gi­nen kon­struk­tio, ei mikään fakta sinänsä.

      Vastaa

Lue myös nämä:

Uskonto on varsin tavallinen aihe kirjallisuudessa, elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta suurelle yleisölle tehdyissä elektronisissa peleissä se on harvinaisempi. Miten uskontoa käsitellään peleissä sen ollessa mukana, ja miksi peliala poikkeaa tässä muista viihteen ja kulttuurin aloista?