Lavatanssien tahti soi muistoissa

Lavatanssit ovat tulleet parin kolmen vuosikymmenen aikana unohdukseen vaipuvasta kansanperinteestä osaksi kansallista kulttuuriperintöämme. Vanhojen ihmisten nuoruudenmuistelut kertovat eloisasta lavatanssikulttuurista. Muisteluissa nuorten tanssijoiden kokemuksista kerrotaan läheltä liikettä, aisteja ja tunteita.

“Oli erittäin jännittävää kun peli alkoi soimaan – oh joku tulikin kumartamaan, olin niin jännittynyt, että osasinko edes niin tanssia, kun olin opetellut. Jännittävää se oli ja hauskaa – tanssia sai ja aivan se tuntui kuin uusi aika olisi tullut elämääni.”

Kauhajokinen kirjoittaja kertoo ensimmäisistä tansseistaan, riihen luuvassa pidetyistä rukiinleikkuun kökkätansseista 1930-luvun puolimaissa. Hän osallistui tansseihin kohta ripille päästyään, opeteltuaan sitä ennen masurkkaa, jenkkaa ja polkkaa kotona ystävien ja talonväen kesken. Myöhemmin Jokimaan lavalla kuvioihin tulivat mukaan valssi ja tangokin.

Kirjoitus on osa laajaa muistelukirjoitusten kokoelmaa vuodelta 1991, Lavatanssit-keruuta, jota säilytetään Museoviraston arkistossa. Ihmiset kertovat kirjoituksissaan nuoruuden tansseistaan lavoilla ja seurantaloilla, silloilla ja kallioilla, taloissa ja ravintoloissa. Muistelut kattavat tansseja vuosisadan vaihteesta 1970-luvulle asti. 

Olen tutkinut Lavatanssit-keruun kirjoituksia kertomuksina tanssikokemuksista. Omakohtaisissa kertomuksissa saavat konkreettiset vastauksensa ruumiinkulttuurin ja kokemushistorian kysymykset, kysymykset siitä, millaista lavatansseissa käyminen ja tanssiminen olivat. Miltä tanssit tuntuivat ja mitä ne merkitsivät tanssijoille?

Vanha ja nykyinen lavatanssikulttuuri

Muistelukirjoituksissa kuvattujen 1900-luvun tanssien ja nykyisen seuratanssiharrastuksen välillä on joitakin merkittäviä eroja, vaikka selvää katkosta ei ole.

Nykyään lavatanssi on harrastus, yksi liikunnallis-esteettinen ajanviete monien muiden joukossa. Sana lavatanssit tarkoittaa tanssilajia, jota opiskellaan lava- tai seuratanssikursseilla. Lavatansseihin kuuluvat esimerkiksi foksi, tango, valssi ja humppa. Seuratanssinopettajien ja tanssijärjestäjien järjestöt ovat vakioineet tanssit ja tanssietiketin. 

Muisteluaineistossa lavatanssit tai vain tanssit tarkoittaa julkisia tanssitilaisuuksia lavojen ja seurantalojen tanssilattioilla. Tansseissa käyminen ei ollut harrastus. Pikemmin se oli jokaisen nuoren ihmisen oikeus ja lähes velvollisuus, jos halusi käydä täysivaltaisesta nuorison jäsenestä. Monin paikoin tanssit olivat käytännössä ainoa nuorisokulttuurin muoto, eikä nuorisoon ollut juuri muuta tapaa liittyä kuin tansseissa käyminen. Tanssien monopoli nuorison seurustelumuotona ja -tilana murtui vasta 1960-luvulla populaarikulttuurin yleisöjen eriytyessä ja edelleen sirpaloituessa kohti nykyistä yksilöllisten kulutusvalintojen aikaa.

Kuva: Helsinki Pavi, Leena Koskela/ Flickr (CC BY-NC 2.0)

Muisteluaineiston aikaperspektiivissä voidaan puhua vanhasta lavatanssikulttuurista; kansanomaisten, yleisesti osattujen ja nuoruudessa lähes pakollisten paritanssien ajasta, jota vuonna 1991 kirjoitetussa aineistossa muistellaan.

Vanha lavatanssikulttuuri oli Suomessa nimenomaan moderniin kansalaisyhteiskunnan aikaan kuulunut ilmiö. 1800-luvun loppupuolella maalaiskylien nuoret ihmiset alkoivat erottautua ikäryhmänä. Nuorten ajanvietteekseen järjestämät tanssit olivat nuorisoikäryhmän järjestäytymisen ja syntyvän nuorisokulttuurin tärkeimpiä, perustavia muotoja, kuten kulttuuriantropologi Matti Sarmela on osoittanut folkloristiikan väitöskirjassaan. Vapaa-ajalla huvin vuoksi tanssitut, populaarin rytmimusiikin tahdittamat paritanssit ja paikallisten nuorisoryhmien itselleen järjestämät tanssitilaisuudet olivat tanssikulttuuria, joka syntyi Suomessa samaan aikaan modernisaatioprosessien kiihtymisen kanssa.

Siirtymä maalais- ja sukuyhteisöjen rituaalisista ryhmätansseista nuorisoikäryhmän vapaa-ajan paritansseihin säesti radikaalia muutosta avioliittoinstituutiossa: siirtymää vanhempien ja sukujen säätelemästä avioliitosta, isän naittajavallasta nuorten omaan valintaan ja romanttiseen rakkauteen perustuvaan avioliittoon. Ikätovereiden arvioiminen mahdollisina tulevina puolisoina merkitsi yksilön henkilökohtaisten ominaisuuksien ja ennen kaikkea vuorovaikutustaitojen, kuten tanssitaidon, ennenkuulumatonta arvonnousua. Tällä tavalla tanssitaidosta tuli yhteisöön kuulumisen edellytys ja suorastaan henkilön sosiaalisen arvon mitta nuorisokulttuurissa.

Tanssimisen arvokas taito

“Olen itse löytänyt mieheni tanssilavalta. Eikä hän ole maailman paras tanssija, mutta se sujuu. Mutta niin kuin hän sanoi kerran: löytääkseen tytön oli käytävä tansseissa. Siellä he olivat.”

Tanssitaito oli edellytys sosiaaliselle menestykselle tanssilattioilla, ja sitä myöten nuorten piireissä ylipäätään. Vähintään auttava tanssitaito oli hankittava ennen julkisiin tansseihin menemistä. Muisteluissa kerrotaan lasten tanssitaidon hankkimisen ponnistuksista maalaiskylissä, joissa mitään järjestettyä opetusta ei ollut saatavilla. Ripille pääsy oli ikärajana tansseihin eikä lasten tanssimista hyväksytty. Siksi oppi oli useimmiten hankittava salaa. Lapset hankkivat järjestämiinsä tanssiharjoituksiin opettajiksi vanhempia sisaruksia, naapureita, talonväkiä, tansseissa jo käyviä tuttuja nuoria. Joku onnekas oli saanut käsiinsä painetun tanssiopetusvihon, josta tanssin askelkuvioita selvitettiin kaverien kesken. Tanssia opeteltiin kokeilemalla, nähtyä ja kuultua muistelemalla ja matkimalla, vaikkapa “navetassa askareita tehdessä, valssin tahdissa talikko kaverina”.

Tanssimaan oppimisen kertomuksissa olen jäljittänyt tanssitiedon ulottuvuutta. Mitä kerrotaan opitun, kun on opittu tanssimaan?

On opittu, että tanssimaan oppiminen vaatii intoa ja ihastusta aiheeseen, se vaatii sisua ja sinnikkyyttä. Tai on opittu, että tanssimaan oppii itsestään, luonnostaan; että tanssitaito on verissä, tai että tanssimaan oppii musiikista ja tahdista. On opittu, että tanssitaito vaatii tahdin tai rytmin tajuamista. Yksilön tanssitietämykseen kuuluu käsitys siitä, onko hänellä vaadittua rytmitajua eli musiikkikorvaa vai ei. Askeleensa täytyy osata sovittaa musiikkiin eli täytyy osata tanssia tahdissa. Tanssiaskeleet, kuhunkin tanssityyppiin kuuluva askelkuvio, täytyy tuntea ja hallita.

Tanssityypit – valssi, tango, foksi ja muut – jäsentyvät ruumiinkokemuksena musiikin rytmin eli tanssin tahdin ja vastaavan askelkuvion yhdistelmäksi. Tanssityyppejä luonnehtii myös kullekin ominainen liikkeen tunnetyyli: keinuva, vetävä valssi, tyköistuva tango, rullaava hotti, vauhdikas polkka.

Kuva: Väinö Kannisto/ Helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0)

Lavatanssikulttuurin rytmitaju

Tanssitaidon välttämätön edellytys oli kertojien yksimielisen todistuksen mukaan rytmitaju. Rytmitajun minimi oli kyetä erottamaan, mitä tanssirytmiä nyt soitetaan: valssia, tangoa vai mitä. Muodissa olevan tanssirepertuaarin tuntemus on lavatanssikulttuurin rytmitajun tiedollinen perusta.

Lavatansseja tanssittiin aina musiikin ja lähes aina elävän musiikin tahtiin. Myös soitossa arvostettiin ennen kaikkea rytmiä. Musiikin tehtävä oli antaa tanssijoille tahtia.

“Solistia ei juuri ennen sotia ollut orkesterissa. Orkesteri oli pidetty joka piti hyvän tanssirytmin.”

“Solistissa arvostettiin esiintymistaitoa, lauluääntä. Orkesterin mittana oli musiikin tanssittavuus.”

Hyvä tanssija on sellainen, joka pitää rytmin eli osaa tanssia tahdissa. Hyvän tanssiparin yhdistää yhteinen rytmi.

“Ja hän tanssi taivaallisesti. Joten se oli kyllä menoa se alusta alkaen. Se oli tosiaan rakkautta ensi hetkestä alkaen. Sitä ei kyllä sinä iltana tunnustettu. Mutta kumpikin kumminkin tunsi, että meidän askeleemme sopivat hyvin yhteen.”

Lavatanssikulttuurissa rytmi tajutaan tanssityyppien kategorioiden kautta. Kertomuksissa kuullaan musiikin soittavan masurkan, foksin tai tangon tahtia. Rytmi aistitaan tietyn tanssityypin rytminä: kuullaan valssin tahti, ei esimerkiksi tahtilajeja ja rytmikuvioita, samalla tavalla kuin ihminen näkee kulttuurinsa nimeämiä värejä eikä esimerkiksi valon aallonpituuksia. Samalla tanssityyppi koetaan eli havaitaan ja ymmärretään ensisijaisesti rytminä, määrätyn tanssin tahtina. Puhutaan esimerkiksi sottiisin tahdista pelkän sottiisin sijasta.

Aistinen etnografia tutkii aistien kulttuurisidonnaisuutta. Lavatanssijoiden rytmitaju on esimerkki aistista, joka ihmisille on kehittynyt osallisuudessa tiettyyn kulttuurimuotoon. Lavatanssikulttuurin rytmitaju on kulttuurinsisäinen käsite, joka ei vastaa mahdollisesti samannimistä, universaaliksi ajateltua käsitettä musiikkitieteessä. Tätä rytmitajua ei ole irrallaan tanssikulttuuriin kuuluvien tanssien tuntemisesta ja tietämisestä.

Tahdin tajuamisesta kulttuurin teemoihin ja arvoihin

“Rakastin rytmiä, saada liikkua toisen pitelemänä, joskus rajusti kuten polkassa ja jenkassa, ja joskus hurmiossa tunteellisena tangon tahdissa ihanan pojan viemänä.”

Jos tanssitietämys tiivistetään tiedoksi tanssityypeistä, voidaan verrata esimerkiksi valssin ja tangon symboliarvoja suomalaisessa paritanssikulttuurissa. 

Valssin tiedetään olevan paritanssirepertuaarissa tangoa vanhempi tanssi. Valssissa on myös ylevää juhlallisuutta, jota tangossa ei ole. Valssin ruumiintuntemuksia hallitsee pyöriminen, vauhti ja keinuminen, tangoa taas parin tiivis ruumiillinen läheisyys ja tunneyhteys. Valtakunnan juhlallisimmat tanssiaiset, Linnan itsenäisyyspäivän tanssit, alkavat aina valssilla. Lavatanssit taas päättyivät aina valssilla, ja mies, joka vei viimeisen valssin, yleensä myös pääsi tanssittamansa naisen saatolle kotimatkalle. Viimeisen valssin tanssiparit oli toki useimmiten neuvoteltu ennalta joko saman illan kuluessa tai aiemminkin. Saatto voi johtaa tanssiparin seurusteluun, vakituiseen suhteeseen ja jopa häihin eli häävalssiin.

Tango taas kantaa edelleen jotain vastakulttuurisesta merkityksestään, jonka se sai Suomessa 1960-luvun ”suuren tangokuumeen” myötä. Euroopan ennätysnopeudella tapahtuneen kaupungistumisen, Suuren muuton aikaan tangon ottivat omakseen maaseutulavojen tanssijat, maalle vielä jääneet, modernisaation häviäjät. Samaan aikaan nuorison uusi rytmi, rock, aloitti voittokulkuaan kaupungeissa. Tangoa halveksivat sekä jazzmuusikot, jotka joutuivat työkseen soittamaan illat pitkät tangoa vaativalle tanssikansalle, että korkeakulttuuriin orientoitunut eliitti ylipäätään. Lavatango, ”matalan” populaarikulttuurin pahnanpohjimmainen, on päässyt myös kaupunkien sivistyneistön suosioon vasta myöhäismodernin moniarvoistumisen myötä 1990-luvulla.

Tango ei ole erityisen hienoa tai juhlavaa, kuten valssi. Mutta – ehkä juuri siksi – tango todella kuuluu ”meille” ja ”meihin”, istuu tykö ruumista ja tunteita ja liittää parin yhteiseen tanssin hurmioon. Tango on sielultaan ”meitä”, se on suomalainen tango. Näin tango tulee osaksi kansallista identiteettiä, rakentamaan käsitystämme siitä, mitä suomalaisuus on ja mistä se koostuu. Valssille vastaavaa suomalaisuustaakkaa ei ole sälytetty, paitsi sikäli, että kuuluessaan tärkeänä tanssityyppinä lavatanssien repertuaariin myös valssi on osa Suomen aineetonta kulttuuriperintöä. Lavatanssien ohella näistä tansseista vain suomalainen tango on saanut oman lukunsa kansallisessa Elävän perinnön luettelossa.

Tanssityypeistä tulee kulttuurin teemoja eli avainsymboleja edellisessä sitaatissa kuvatun kaltaisten aistiherkkyyksien kautta. Herkkyys tai herkistyminen eri tanssityypeille yhdistää yksilön kokemuksessa havainnon, ajatuksen, kulttuurisen merkityksen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen. Aistiherkkyys on kenttä, jolla totunnaiset ruumiintuntemukset yhdistyvät yksilöllisiin tunteisiin, asenteisiin, pyrkimyksiin ja havaintoihin ja edelleen kulttuurisiin teemoihin, motiiveihin ja eetokseen, kuten ruumiillisia tietämisen tapoja tutkinut kulttuuriantropologi Kathryn Linn Geurts on määritellyt.

Uusi aika, yhteinen tahti

Paritanssikulttuurin synty osuu samoihin aikoihin suuren yhteiskunnallisen ja kulttuurisen modernisaatiomurroksen kanssa. Rytmitajun keskeistä merkitystä tässä tanssikulttuurissa olen tulkinnut suhteessa aikakäsityksen muutokseen, joka Suomessa tapahtui hyvin lyhyessä ajassa 1900-luvun vaihteen vuosikymmeninä. Samaan aikaan perustetut kansalaisjärjestöt ottivat nuorison tanssien järjestämisen tehtäväkseen ja tärkeäksi rahanhankintakeinokseen. Seurojen järjestämät tanssit tarjosivat pääsymaksun vastineeksi ammattimaisen kiertävän tanssiorkesterin soittoa. Kyläpelimannien tahdittamista kylän nuorten miesten porukan kokoon kutsumista tansseista tuli julkista liiketoimintaa, ja pienet kylälavat vaihtuivat pitäjien ja maakuntien suurlavoihin. Kiertävät tanssiorkesterit yhtenäistivät tanssien tahdit lopullisesti koko maassa samoiksi.

Vanha paikallinen aika perustui luonnon sykleihin, auringon ja kuun kiertoon ja vuodenaikojen vaihteluun. Aika oli kullakin paikalla omansa. Uuden, koko valtakunnassa kaikille saman kellon mittaaman ajan ensimmäinen tahdittaja oli rautatie. Säännöllinen junaliikenne alkoi vuonna 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välillä. Oppivelvollisuus säädettiin vuonna 1921, mihin mennessä myös maaseudun köyhemmän kansan lapset oli yleisesti saatu kansakoulun piiriin.

Ihmiset tanssivat dj:n soittaessa levyjä. Kuva: Petri Sipilä/ Helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0)

Historiantutkija Saara Tuomaala on kuvannut kansakoulun osaa kansan aikakäsityksen muovaajana. Kotoa koulutielle lähteminen ja kouluun ajoissa aamuisin tuleminen, samoin kuin lähteminen kotimatkalle määrättyyn aikaan iltapäivisin, merkitsi sekä lapsille ja heidän perheilleen että koulukylille jatkuvaa oppia kellon tahdissa elämiseen. Tämä universaaliin ja mekaanisesti mitattuun aikaan sopeutuminen oli täysin uutta suurelle osalle Suomen maalaisrahvasta ja maalaiskyliä, joihin kansakoulut perustettiin vuosisadan alkukymmeninä.

Koulun kautta aina uudet sukupolvet oppivat sopeutumaan kellon tahdittamaan aikaan, jota uusi työn muoto, teollisuustyö, ja urbaani elämä edellyttivät. Yhteiseen vakioituun aikaan sopeutumisen vaatimusta edustaa myös rytmitajun keskeinen merkitys lavatanssikulttuurissa.

Uusi paritanssikulttuuri opetti nuorison tahdittamaan liikkeensä ja elämään tanssinsa kaikille samana soivan musiikin rytmissä. Ennen paritanssia ja uudenmuotoista populaarimusiikkia tanssittujen ryhmätanssien suhde musiikkiin oli erilainen. Näitä tansseja tanssittiin pääosin laulaen itse tanssin mukana. Musiikin johto oli yhteisön tanssissa, jonka rytmi määräsi laulamisen rytmin.

Lavatanssikulttuurin rytmitaju on esimerkki siitä, miten ruumiilliset käytännöt ja ruumiillis-aistiset yksityiskohdat tuottavat ja toteuttavat laajoja kulttuurin teemoja ja muutoksia ihmisyksilöiden elämään. Rytmimusiikin tahdissa tanssiminen ruumiillistaa ja esittää nykyajan uutta yhteiskunnallista järjestystä, johon kuuluvat kaikille pakollinen kansakoulu, kansanjoukkojen liikuteltavuus ja kaupunkilainen elämäntapa, palkkatyö sekä työajasta erotettu, ohjelmoitu vapaa-aika.

Toimitus

• Podcast-lukija: Jenna Honkanen
• Verkkotaitto: Aino Pohjola
• Artikkelikuva: Vapputanssit Alppilavalla. Kuva: Väinö Kannisto/ Helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0)

Lukemista

1. Saarikoski, Helena (toim.), Silloin tanssittiin tangoa. Tanssikansan kertomaa 1900-luvulta. 2014.
2. Saarikoski, Helena: Tanssi kirjoituksena, kirjoitus tanssina. Elore 17(2). 2010.
3. Saarikoski, Helena: Victor Turner ja kertomalla esitetyt lavatanssikokemukset. – Annette Arlander ym. (toim.), Esitystutkimus. 2015.
4. Geurts, Kathryn Linn: Culture and the Senses: Bodily Ways of Knowing in an African Community. 2002.
5. Kontukoski, Maija: ”Järjen veit ja minusta orjan teit”. Eteläpohjalaiset swingsukupolven tanssisoittajat 1950–60-luvun tangobuumin pyörteissä. – Antti-Ville Kärjä & Kai Åberg (toim.), Tango Suomessa. 2012.
6. Sarmela, Matti: Reciprocity Systems of the Rural Society in the Finnish-Karelian Culture Area. 1969.
7. Tuomaala, Saara: Kinoksia ja kivikkokankaita. Koulutie suomalaisen modernisaation kokemuksena ja metaforana. – Hilkka Helsti ym. (toim.), Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860–1960. 2006.
8. Saarikoski, Helena: Taian tantsihin ruveta. Tanssikulttuurin muistomerkki 1800-luvun alkupuolen Vienasta. – Helena Saarikoski (toim.), Tanssi tanssi. Kulttuureja, tulkintoja. 2003.
9. Sarmela, Matti: Sopeutuminen aikaan. – Urpo Vento (toim.), Juhlakirja. Suomalaiset merkkipäivät. 1979.