Paskapuhe ja valejulkisuus

Monet arvo­val­tai­set tahot ovat viime aikoina perään­kuu­lut­ta­neet asial­li­sem­paa kes­kus­te­lu­kult­tuu­ria suo­ma­lai­ses­sa jul­ki­suu­des­sa. Muun muassa pre­si­dent­ti Sauli Niinistö (5.2.) ja Helsingin Sanomien pää­kir­joi­tus­toi­mit­ta­jat (6.2.) ottivat kantaa aiheeseen. HS kehotti opet­te­le­maan “eri näkö­kul­maa edustavan mie­li­pi­tei­den kun­nioit­ta­mis­ta”.

Mutta mikä on tämä “julkisuus”, jossa pitäisi kes­kus­tel­la paremmin? Yhteiskuntateoreetikko Michael Warnerin mukaan jul­ki­suuk­sia on useita, ja niissä on omat sääntönsä. Esimerkiksi sinä ja minä, tämän tekstin lukija ja kir­joit­ta­ja, olemme osa AntroBlogi-nimistä jul­ki­suut­ta. Julkisuuksissa kuvi­tel­laan usein olevan debattia, eli vil­pi­tön­tä kes­kus­te­lua. Käytännössä jul­ki­suuk­sien voima perustuu kuitenkin ennen kaikkea ihmisten luo­vuu­del­le, esi­mer­kik­si tyyli- tai tilan­ne­ta­jul­le. 

Joissain jul­ki­suuk­sis­sa tämä luovuuden merkitys ymmär­re­tään paremmin kuin vaikkapa Hesarin pää­kir­joi­tuk­sis­sa. Silloin voi tees­ken­nel­lä käyvänsä debattia, vaikka todel­li­suu­des­sa käyttää kaikkia vies­tin­nän keinoja, vil­pit­tö­miä ja vil­pil­li­siä, vakuut­taak­seen lukijan mie­li­pi­tees­tään. Tällaista jul­ki­suut­ta voisi kutsua vale­uu­tis­ten hengessä vale­jul­ki­suu­dek­si.

Mainitsen esi­merk­ki­nä yhden vai­ku­tus­kei­non. Kirjallisuustieteilijä Mihail Bahtin käytti käsitettä “kak­si­ää­ni­nen ilmaus” luon­neh­ti­maan tekstiä ja puhetta, jonka tuottaja on erityisen tietoinen tavoista, joilla sitä tullaan tul­kit­se­maan. Kun perus­suo­ma­lai­nen polii­tik­ko kir­joit­taa ministeri Anderssonin paskapuhe-sanan käytöstä, että “Li puhui viha­pu­het­ta – sitä ei voi kukaan kieltää”, hän ei halua väitellä aiheesta. Hän käyttää kielen omi­nai­suuk­sia hyväksi, saa­dak­seen tekstinsä leviämään mah­dol­li­sim­man laajasti eri jul­ki­suuk­sis­sa. 

Millaisia tul­kin­to­ja edellä mainittu viha­pu­he­syy­tös voi saada? Se riippuu siitä, mil­lai­sis­sa jul­ki­suuk­sis­sa se leviää. Valejulkisuuden lukijat voivat hymäh­del­lä tyy­ty­väi­se­nä lukies­saan tekstiä. He arvos­ta­vat sen ironista tyyliä, tai vähin­tään­kin viha­pu­heen käsitteen luovaa käyttöä. Laajempi ja asial­li­sem­pi julkisuus puo­les­taan yrittää löytää tekstille vil­pit­tö­män tulkinnan, samalla laa­jen­taen kes­kus­te­lun leviä­mis­tä.

Taitavat polii­ti­kot ovat aina ymmär­tä­neet, miten kielellä voi mani­pu­loi­da erilaisia yleisöjä. Uutta on kasvava määrä jul­ki­suuk­sia, joilla kaikilla on oma kes­kus­te­lun leviä­mi­sen logiik­kan­sa, ja oman­lai­sen­sa suhde edellä mai­nit­tuun debatin ja luovan kie­len­käy­tön väliseen suh­tee­seen. Esimerkiksi 4chan, Anonymous-liikkeen kas­vua­lus­ta­na toiminut kuva­foo­ru­mi, tai edes­men­nyt MV-lehti ovat vale­jul­ki­suuk­sia, jotka juh­lis­ta­vat kak­si­ää­ni­syyt­tään. Mitään niissä tuotettua tekstiä ei pidä tulkita kir­jai­mel­li­ses­ti, vaan kaikki on läh­tö­koh­tai­ses­ti, no, pas­ka­pu­het­ta.

Mitä vil­pit­tö­män kes­kus­te­lun puo­les­ta­pu­hu­jat sitten voivat tehdä? Ironisten, kak­si­ää­nis­ten ilmai­su­jen sitee­raa­mi­nen jul­ki­suuk­sis­sa, joissa arvos­te­taan vil­pi­tön­tä kes­kus­te­lua, ei ratkaise mitään. Se ainoas­taan sekoittaa kes­kus­te­lua ja voimistaa vale­jul­ki­suuk­sien levin­nei­syyt­tä. Tämä ymmär­ret­tiin jo inter­ne­tin alku­hä­mä­ris­sä, jolloin kes­kus­te­lun perus­pe­ri­aa­te oli “älä ruoki trollia”. Kauniimman kes­kus­te­lun perään haikailun sijasta tarvitaan kykyä tunnistaa, milloin teksti on tehty ärsyt­tä­mään.

  1. Bahtin, Mihail. 1991. Dostojevskin poetiikan ongelmia
  2. Baxter, Judith. 2014. Double-voicing at Work: Power, Gender and Linguistic Expertise.
  3. Korpela, Jukka. 2008. Trollaus ja trol­laan­tu­mi­nen.
  4. Warner, Michael. 2005. Publics and coun­ter­publics. 

Kirjoittaja

Heikki Wilenius on antropologi, kouluttaja ja ohjelmoija, ja kuuluu AntroBlogin toimituskuntaan. Hän tekee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa jaavalaisesta paikallispolitiikasta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Koira on kulkenut kanssamme muinaisilta leirinuotioilta vahtimaan modernin yhteiskunnan rajoja, osaksi tarinoitamme ja pitämään seuraa yksin jääneille vanhuksille. Kuluttamiseen keskittyvässä yhteiskunnassamme koirasta on lisäksi tullut tuote, jolle myös ostetaan tavaroita ja palveluita.