Maailmanlaajuiset poikkeustilanteet pakottavat meidät pohtimaan vaihtoehtoja matkustamiselle ja kasvokkain tapaamiselle. Yhä useammat tapahtumat on järjestetty kokonaan virtuaalisesti — niin myös monet konferenssit. Toukokuinen antropologian virtuaalikonferenssi tarjosi kiinnostavan sisällön lisäksi ideoita siitä, miltä tapahtumien uudet muodot voivat näyttää tulevaisuudessa.
Vallan, varallisuuden ja etuoikeuksien epätasainen jakautuminen kasvaa jatkuvasti, mutta niin tekevät myös vastavoimat: uudet demokratian muodot, uudelleenjakamisen käytännöt, ympäristö- ja ihmisoikeusliikkeet sekä mahdollisuudet kuvitella ja luoda toisenlaista maailmaa.
Kansainvälinen Distribute 2020 -konferenssi pohti toukokuussa haavoittuvaa maailmaamme ja sen ajankohtaisia kriisejä. Konferenssi kysyi esimerkiksi: miten voimme siirtää yhteisen antropologisen huomiomme jakamisen ja uudelleenjakamisen kysymyksiin? Kuinka osallistaa ihmisiä ja ulottaa tietoa akateemisen maailman ulkopuolelle? Ja ennen kaikkea: miltä globaalit konferenssit voivat tulevaisuudessa näyttää?
Loputtomasti ohjelmaa lompakko- ja ilmastoystävällisesti
Konferessin yhdeksi tavoitteeksi oli nimetty antropologisen tiedon kansainvälistäminen ja demokratisoiminen ilmastoystävällisin keinoin. Yksi merkittävimmistä syistä virtuaalikonferenssin järjestämiselle oli tietenkin globaali ilmastokatastrofi ja pyrkimys vähentää hiilidioksidipäästöjä.
Huomiota oli kiinnitetty siihen, että tapahtuma olisi helposti saavutettava ja edullinen, mahdollistaen myös epävarmassa taloudellisessa tilanteessa elävien osallistumisen. Tämä on erityisen ajankohtainen huomio koronapandemian runtelemassa maailmassa, jossa monet ovat lomautettuina tai menettäneet toimeentulonsa.
Kuitenkin myös poikkeusolojen ulkopuolella monet työssäkäyvät ihmiset elävät jatkuvassa epävarmuudessa. Kilpailu työsuhteista, palkoista ja apurahoista on kovaa, ja kansainvälisiin konferensseihin lentäminen lohkaisee ison palan budjetista. Samalla osallistuminen, verkostoituminen ja oman tutkimuksen tunnetuksi tekeminen ovat työuran kannalta olennaisia asioita, joita on vaikea ohittaa.
Matkustamiseen ja erityisesti lentämiseen perustuva työkulttuuri ylläpitää ihmisryhmien välistä epätasa-arvoa monin tavoin, ja on hienoa, että uusia osallistumisen muotoja kehitetään.
Kolmen päivän mittainen tapahtuma toi yhteen tutkijoita ja kuulijoita kaikkialta maailmasta. Se tarjosi virtuaalisten luentojen ja livekeskustelujen lisäksi kattavan valikoiman etnografisia dokumenttielokuvia. Jokaisen päivän kahdeksantuntinen ohjelma pyöri kolmessa eri vuorossa, ennalta sovitun aikataulun mukaisesti. Tämä mahdollisti useilta eri aikavyöhykkeiltä osallistumisen. Jokaisen paneelikeskustelun tai luennon jälkeen oli mahdollisuus liittyä Zoom-alustalla reaaliaikaiseen keskusteluun, jossa osallistujat saivat esittää kysymyksiä luennoitsijoille ja jatkaa aiheen parissa. Vaikka paneelikeskustelut ja esitelmät oli nauhoitettu etukäteen, Zoomiin osallistuminen toi kokemuksen henkilökohtaisuudesta ja aidosta osallistavuudesta.
Meemejä, videoita ja vuorovaikutteisuutta
Osallistuin keynote-puheenvuoroon teemalla “Unsettling imperialism”, jossa kolme tutkijaa pohti imperialismin ja erityisesti Yhdysvaltojen tilannetta koronapandemian aikana. Esiin nousi myös etnografisen tutkimuksen osalta mielenkiintoinen kysymys kenttätyön uusista muodoista, joita maailmanlaajuiset kriisit voivat synnyttää. Irania tutkinut Narges Bajoghli antoi esimerkin siitä, kuinka itse on käynyt toisella puolella maailmaa asuvien informanttiensa kanssa keskustelua Whatsapp-ääniviestein, joita lähetellään ja kuunnellaan itselle sopivaan aikaan.
Keynoten aikana kaikki kolme näyttivät vuorollaan esimerkiksi videopätkiä, meemejä ja TikTok-videoita puhelimensa tai koneensa kautta. Tämä onnistui hyvin, ja tuntui luontevammalta tehdä virtuaalikonferenssissa kuin perinteisessä tapahtumassa. Erilaisten visuaalisten elementtien käyttö toi esitykseen kiinnostavuutta ja tietynlaista nuorekkuutta. Ehkä tällainen esitystapa voisi houkutella katsojiksi paremmin ihmisiä myös yliopistomaailman ulkopuolelta.
Muutenkin keskustelu tuntui nopeatempoisemmalta ja paljonkin eri aiheiden välillä seilaavalta – siinä, missä perinteiset konferenssipaneelit yleensä keskittyvät syvällisesti yhteen aiheeseen. Keskustelun päätteeksi Zoomiin kertyi nopeasti lähes 50 ihmistä. Keskustelun johtaminen oli etukäteen määritetty yhdelle henkilölle, joten hämminkiä puheenvuorojen kanssa ei päässyt syntymään.
Seuraavan päivän paneelikeskustelu aiheesta “For an Anthropology of Fascism” oli video, niin aiheeltaan kuin toteutukseltaan luova ja pirstaleinen. Se sisälsi 5-10 minuutin pituisia pätkiä eri tutkijoiden esitteleminä, eri puolilta maailmaa. Tässäkin striimissä käytettiin apuna esimerkiksi näytön jakamista, Powerpoint-esityksiä, videoita ja Google Mapsia. Katsoin jälkikäteen vielä paneelin nimeltä “Re/distributions on Infrastructure”, sillä elokuvien tapaan myös luennot pysyivät katsottavissa viisi päivää, tarjoten joustoa osallistujien aikatauluihin.
Konferenssi maksoi kymmenen dollaria, joten hintansa puolesta se on entistä useamman saavutettavissa. Maksu hoitui kätevästi verkossa kortilla. Sivuille oli mahdollista täyttää myös omia tietoja, muun muassa omasta tutkimuksesta, kiinnostuksen kohteista ja tietysti linkit someprofiileihin. Tämä helpottaa uusien kontaktien löytämistä ja tekee ihmisistä persoonallisempia verrattuna pelkkään anonyymiin profiiliin. 
Kuva: Szabo Viktor / Unsplash (CC BY 2.0)
Esimakua tulevaisuuden elokuvafestivaaleista
Elokuvafestivaaleilla oli valittavissa yli 20 etnografista dokumenttielokuvaa lähes yhtä monesta eri maasta.
”Out of State” (ohj. Ciara Lacy) kertoo kahdesta rikoksista tuomitusta havaijilaisesta miehestä, Davidista ja Halesta, jotka siirretään istumaan tuomioitaan arizonalaiseen yksityisvankilaan. Niukkasanainen elokuva seuraa miesten elämää vankila-ajan jälkeen ja nostaa esiin takaisin yhteiskuntaan integroitumisen haasteet.
”La Línea” (ohj. Mael Vizcarra) kertoo Yhdysvaltain ja Meksikon rajanylityspaikasta Tijuanan kaupungissa ja rajalla työskentelevistä myyjistä. Elokuva näyttää välähdyksenomaisia, lyhyitä pätkiä myyjistä ja heidän arjestaan autojonojen seassa kaupustelemassa tavaraa. Kumpikin elokuva antaa etnografisen, arkisen kuvauksen puhua puolestaan, eikä juurikaan esittele tai selittele tapahtumia ja ihmisiä.
Elokuvia katsellessa aloin pohtia, voisivatko leffafestarit tapahtua kokonaan etänä. Ainakin kesäkuinen Sodankylän elokuvajuhlat on päätetty toteuttaa online-festivaalina olohuoneissa. Korona-aikana elokuvateatterit maailmalla ovat sulkeneet ovensa, ja monia elokuvia on teatterilevityksen sijaan julkaistu pelkästään suoratoistopalveluihin. Virtuaaliset elokuvafestarit mahdollistaisivat entistä laajemman levityksen, sekä kansalliset rajat ylittävien kaverijoukkojen kokoontumisen kiinnostavien elokuvien äärelle.
Laadukas toteutus elämyksen taustalla
Osallistujien välistä vuorovaikutusta oli pyritty luomaan muun muassa “osoitekirjaksi” nimetyllä hakemistolla. Sieltä saattoi selata osallistujia ja etsiä ihmisiä esimerkiksi kiinnostuksen kohteiden tai asuinpaikan perusteella. Kullekin paneelille, esitykselle ja elokuvalle oli oma foorumipohjainen keskustelu- ja verkostoitumisryhmänsä. Vuorovaikutukseen oli panostettu, mutta jäin silti kaipaamaan tietynlaista spontaaniutta. Kasvotusten tapahtuvaa verkostoitumista ja small talkia konferenssien kahvitauoilla taitaa yhä olla vaikea toimivasti mallintaa virtuaalimaailmaan.
Ylipäätään kokemus konferenssista oli erittäin sujuva. Tekniikkaa ja sivuja oli helppo käyttää, ja kynnys osallistua tuntui huomattavasti matalammalta kuin perinteisen konferenssin kohdalla. Tietenkin eniten tunteeseen vaikutti se, ettei tarvinnut nousta kotisohvalta (onko tämä nyt sitä kuuluisaa “nojatuoliantropologiaa”?) tai maksaa kalliita matkoja ja osallistumista. Kuitenkin myös tunnelma tuntui rennommalta ja helpommin lähestyttävältä, ainakin kaltaiselleni konferenssikeltanokalle. Ehkä osaltaan tähän vaikutti toteutuksen modernius TikTok-videoineen; osaltaan taas se, että oli helppoa valikoida kiinnostavimmat esitykset ja sovittaa ne vapaasti omaan arkiaikatauluun.
Virtuaaliset keskustelut ja tapahtumat eivät ole pelkkää pätkivää kuvayhteyttä ja “kuuluuko kaikille?” -varmisteluja, vaan ne voivat olla aidosti sujuvia ja osallistavia. Vaikka netin välityksellä osallistuminen ei ole täysin hiilineutraalia, on mahtava huomata, kuinka ympäristö- ja lompakkoystävällisesti on mahdollista päästä mukaan kansainvälisiin huippukonferensseihin.
Kuvituskuva. Kuva: Chris Montgomery / Unsplash (CC BY 2.0)
Distribute 2020 oli kokeellinen yhdistelmä virtuaalista ja henkilökohtaista konferenssia. Sen järjestivät yhdysvaltalaiset Society for Cultural Anthropology (SCA) ja Society for Visual Anthropology (SVA). Toukokuun alussa järjestetty Distribute 2020 oli jatkoa vuonna 2018 järjestetylle edelliselle SCA:n Displacements-konferenssille, joka hyödynsi ensi kertaa vastaavanlaista virtuaalista, olinpaikasta riippumatonta osallistumista.
Toimitus
- Podcast-lukija: Eemi Nordström
- Verkkotaitto: Niina Paasovaara
- Artikkelikuva: Djurdjica Boskovic / Unsplash (CC BY 2.0)
