Jizo-patsaat syntymättömien lasten muistolle

Japanissa vie­rai­li­ja saattaa osua syn­ty­mät­tö­mien lasten hau­taus­maal­le. Nämä muis­to­leh­dot tunnistaa pienistä, lap­sen­omai­sis­ta jizo-kivi­pat­sais­ta, joita ne ovat pul­lol­laan. Patsaiden pyöreissä päissä on usein pikkuisia vir­kat­tu­ja myssyjä, ja niiden jaloissa voi lojua pehmoleluja. 

Mizuko kuyo on syn­ty­mät­tä kuol­leil­le lapsille suo­ri­tet­ta­va muis­to­ri­tu­aa­li. Mizuko tar­koit­taa sikiötä, ja viittaa yleensä kes­ken­me­noon, koh­tu­kuo­le­maan tai ennen kaikkea aborttiin meneh­ty­nee­seen lapseen. Osana mizuko-rituaalia lapsen muistoksi hankitaan usein ikoninen jizo-patsas. Jizo on lasten bod­hi­satt­va: lähes valais­tu­nut budd­ha­lai­nen olento, joka huolehtii lasten hyvästä jälleensyntymästä. 

Toisen maa­il­man­so­dan jälkeen aborttien määrä Japanissa monin­ker­tais­tui. Syy tähän oli usean tekijän yhteen­tör­mäys. Kun miehet palasivat sodan päätyttyä rin­ta­mal­ta, ras­kauk­sien määrä kasvoi hurjasti. Ehkäisyvälineet olivat laa­dut­to­mia ja kehnosti saa­ta­vil­la, eikä yhteis­kun­ta nähnyt aiheel­li­sek­si osal­lis­taa miehiä ehkäi­sys­tä huo­leh­ti­mi­seen. Samaan aikaan maan talous oli säpäleinä, ja ruoasta oli jopa pulaa. Vaikean yhtälön seu­rauk­se­na abortti dekri­mi­na­li­soi­tiin, ja siitä tuli nopeasti varsin taval­li­nen ehkäisyn muoto. 

Henkisessä mielessä abortit olivat kuitenkin ongel­mal­li­sia. Syntymättömän lapsen abor­toi­dun sielun uskottiin voivan olla viha­mie­li­nen ja vaa­ral­li­nen. Tämä huoli pohjasi näke­myk­seen jäl­leen­syn­ty­mien kierrosta. Elämän aikaiset hyvät teot luovat suotuisan pohjan seu­raa­val­le jäl­leen­syn­ty­mäl­le, joten abortin nähtiin eväävän sielulta tämä mah­dol­li­suus. Mizuko kuyo kehittyi siten vaikeissa tilan­teis­sa elävien äitien anteek­si­pyyn­nök­si syn­ty­mät­tö­mien lastensa sieluille. 

Vanhemmuuden roolit ja suremisen muodot jäävät syn­ty­mät­tä kuolleen lapsen kohdalla usein näky­mät­tö­mik­si koke­muk­sik­si, joista on termien puut­tees­sa vaikeaa edes puhua. Japanin jizo-patsaat ritu­aa­lei­neen on Euroopassa ja USA:ssa tulkittu ennen kaikkea voi­mak­kaik­si sym­bo­leik­si kes­ken­me­noi­hin ja koh­tu­kuo­le­miin liit­ty­väs­tä vaietusta surusta. 

  1. Jeff Wilson, 2009. Mourning the Unborn Dead: A Buddhist Ritual Comes to America
  2. Modern Loss: Mizuko Kuyo, Japan’s Powerful Pregnancy Loss Ritual

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee Helsingin yliopistolla Crosslocations-tutkimushankkeen projektikoordinaattorina sekä tiedeviestinnän konsulttitehtävissä, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Covid-19 -pandemia on varjostanut odottavien äitien raskausaikaa ja perheen ensimmäistä vauvavuotta. Sekä pelko viruksen vaikutuksesta äidin ja vauvan terveyteen että koronarajoitukset ovat eristäneet monen äidin sosiaalisista kontakteista ja tehneet odotuksesta yksinäistä. Perheen perustamiseen liittyvien riittien puuttuminen on jättänyt useat vanhemmat tyhjän päälle ja lisännyt omillaan pärjäämisen painetta.

Steinerpedagogiset varhaiskasvattajat kokevat lasten muuttuneen viime vuosikymmenten aikana. Yhä useammat lapset “tietävät kaikesta kaiken ja puhuvat kuin pienet aikuiset” mutta eivät liity leikkiin, eivät selviä vastoinkäymisistä, eivätkä osaa käyttää käsiään. Näin käy, kun yhteiskunta keskittyy älyyn, tietoon ja tuottavuuteen.

Lisääntymisen perusteet ovat biologiset, mutta se on läpikotaisin kulttuurin muovaama tapahtuma, joka on ihmisyhteisöjen jatkuvuuden kannalta välttämättömyys. Lisääntymiseen liittyy hyvin erilaisia uskomuksia, perinteitä ja käytäntöjä ympäri maailman ja eri aikoina. Lisääntymisen antropologinen tutkimus tarjoaa sukelluksen siihen liittyvien tapahtumien, kuten synnytyksen, sosiokulttuurisiin merkityksiin.

Shamanismia on kutsuttu ihmiskunnan vanhimmaksi henkiseksi perinteeksi. Sen harjoittajien määrä Suomessa näyttää olevan kasvussa, ja shamanismi on aiempaa näkyvämpää. Shamanismin tutkija pohtii kysymyksiä tietämisen tavoista ja tutkimuksen taustalla vaikuttavasta maailmankuvasta.