Näkymätön sateenkaarinuoruus 1970- ja 80-luvun Keravalla

Nuoruuteen liitetään keskeisenä tekijänä orastava seksuaalisuus. 1970- ja 80-luvun Keravalla nuoret tapasivat toisiaan harrastuksissa, kaupungilla ja koulussa. Nuorison tapailuun suhtauduttiin Suomessa melko vapaamielisesti ja monien ensimmäiset seurustelukokemukset sijoittuivat teini-ikään. Erityisesti disko ja hitaat kappaleet tarjosivat tilaisuuksia lähestyä vastakkaista sukupuolta. 

Niin – ”vastakkaista sukupuolta”. Mutta entä ne nuoret, jotka eivät sopineet tähän heteronormatiiviseen malliin? Millaista heillä oli? 

”Siis kaikkihan, jotka ei ollut jätkiä, oli homoja. Mutta se nyt ei tarkoittanut mitään. Ja se on varmaan edelleenkin lätkäpukuhuoneissa sama. Mä yritin miettiä, että oliko yhtään jätkää, joka olisi ollut –  ja mä olen kuitenkin liikkunut Keravan joviaaleimmissa junnupiireissä.”  (Mies, syntynyt 1971)

Olen toiminut projektitutkijana Taide- ja Museokeskus Sinkan keravalaista nuoruutta 1970- ja 80-luvuilla tarkastelevassa näyttely- ja tallennushankkeessa. Päämäärä on esitellä nuoruutta kulttuurisena ilmiönä sekä tarkastella paikan ja aikakauden erityisyyksiä, kuten Keravan asemaa rock ’n’ roll kaupunkina. 

Hankkeen taustatutkimusta tehdessämme toivoimme löytävämme myös keravalaista sateenkaariväkeä. Tietoja etsimässä oli minun lisäkseni toinen tutkija sekä erityisesti sateenkaariaiheisiin keskittynyt harjoittelija. Välitimme haastattelupyynnön Seta ry:n Sateenkaarisenioreille, jaoimme flaijereita, tiedotimme somessa ja kyselimme tutkijoilta. Nostimme aiheen esiin jokaisessa haastattelussa, toiveena löytää verkostojen kautta jonkun kertomaan kokemuksistaan. 

Mitään ei löytynyt, satunnaisia huhupuheita lukuun ottamatta. Oli kuin homoutta ei olisi olemassakaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö seksuaalivähemmistöihin kuuluvia nuoria olisi ollut niin Keravalla kuin muuallakin Suomessa. Seksuaalivähemmistöjen osuuden väestöstä on arvioitu olevan vakio. Erilaiset ympäri maailmaa ilmenneet pyrkimykset kitkeä homoutta ihmisestä tai yhteisöstä eivät ole tuottaneet muuta kuin kärsimystä, eivätkä monissa kulttuureissa tunnustetut seksuaalisuuden tai sukupuolen moninaisuuteen liittyvät muodot ole syösseet näitä kulttuureita tuhoon.

Luokitusten mielivalta: rikos, sairaus ja kehotuskielto

Kun emme löytäneet ketään kertomaan omia kokemuksiaan elämästä sateenkaarinuorena Keravalla, keskityimme taustakirjallisuuden, arkistoaineiston ja haastattelujen kautta tarkastelemaan aikakauden yleistä ilmapiiriä ja suhtautumista sekä muualla Suomessa asuneiden kokemuksia. 

Nykypäivän näkökulmasta monet keravalaiset totesivat asian olleen äärimmäisen vaiettu ja vieras aihe.

”Ruotsihan oli kaikessa kulttuurissa ja nuorisokulttuurissa edellä. Tuommoiset homot… ravintola-alalla tiedettiin, että heitä oli, mutta ei heillä helppoa ollut. Heidän oli paljon helpompi Ahvenanmaalla ja kun laivoilla oli aina paljon, niin lähtivät Ruotsiin. Se on kanssa 70-luvun ilmiö, että sitä rupesi olemaan ilmassa, mutta ei oikein Suomessa napattu vielä helposti tähänkään.” (Nainen, syntynyt 1956)

Suomessa homous oli kielletty laissa vuoteen 1971 saakka. Kun kielto poistettiin, säädettiin kehotuskielto, joka teki laittomaksi ”julkisen kehottamisen samaa sukupuolta olevien väliseen haureuteen”. Rikoslaista vasta 1999 poistettu kehotuskielto mm. rajoitti aiheen käsittelyä mediassa, koska homoudesta ei saanut antaa positiivista kuvaa. 

Homouden pelättiin tarttuvan ja se nähtiin uhkana miehisyydelle, perheille ja yhteiskunnalle. Silloinkin, kun esimerkiksi läheisen homoseksuaalisuus oli sinänsä hyväksyttävää, se aiheutti huolta pärjäämisestä vihamielisessä maailmassa ja altistumisesta alkoholismille ja mielenterveysongelmille. Homoseksuaalisuus luokiteltiin sairaudeksi vuoteen 1981 saakka. 

”Se oli todella piilossa silloin. Ikävää niille ihmisille, todella raskasta. Tänä päivänä se ei ole mikään juttu sillä tavalla, mutta silloin se oli todella piilossa. Yhdestä tytöstä sanottiin, että se taitaa tykätä tytöistä enemmän. Siitä puhuttiin, mutta mä en tiedä oliko se läppää vai ei. Että sitä ei kannata yrittää lähestyä, älä hakkaa kirvestä kiveen, menee aika hukkaan.” (Mies, syntynyt 1964)

Monissa haastatteluissa nousi yleensäkin esiin kokemus itseen ja muihin kohdistuneista vaatimuksista sopia tiettyyn muottiin. ”Homo” oli haukkumasana: pelottava leima, jolta haluttiin piiloutua. Muistoissa nuoruudesta homous näyttäytyi erityisesti poikiin kohdistettuna haukkumasanana, uhkana miehiselle maineelle. 

Naisten tai tyttöjen kohdalla asia ei ollut ehkä yhtä uhkaava. Mielikuvat lesboista yhdistettiin myös miehille suunnattuun pornografiaan. 

”Se oli silloin niin eri maailma. Ja mulla on oikeastaan aina ollut se, että miten oma miehisyys, ja mä koen aina, etten ole tarpeeksi miehinen. Päiväkirjan kirjoittaminenkin oli vähän niin kuin neitimäistä puuhaa.” (Mies, syntynyt 1965)

Askelia kohti tasa-arvoa

Sateenkaariaiheita käsitelleet tutkijat huomauttivat Keravan kohdalla Helsingin läheisyyden mahdollistaneen yhtäältä osallistumisen pääkaupungin tapahtumiin ja toisaalta kaapissa pysymisen pikkupaikkakunnalla. 

Viime vuosikymmenten aikana sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuus on tullut entistä hyväksytymmäksi ja näkyvämmäksi. Tämän eteen Suomessa ovat työskennelleet erilaiset aktiivit ja järjestöt, kuten 1969 perustettu Sexpo ja 1974 perustettu Seta.

Kuva: ranneliike.net

70- ja 80-luvuilla järjestettiin tapahtumia ja mielenosoituksia ja aihetta alettiin käsitellä mediassakin monipuolisemmin. Vuonna 1984 julkaistu tietokirja Rakkauden monet kasvot oli ”ensimmäinen suomenkielinen, tieteelliseen tutkimukseen perustuva yleistajuinen teos homoseksuaalisesta kansanosasta”. Kirjassa on eri alojen tutkijoiden ja asiantuntijoiden tekstien lisäksi omakohtaisia kertomuksia ja kaunokirjallisia tekstejä.  

Viimeisen viidenkymmen vuoden aikana muuttuneet asenteet näkyvät lainsäädännön, median ja yleisen ilmapiirin lisäksi mielipidemittauksissa. Vuonna ​2015 miehistä 74 % ja naisista 84 % piti homoseksuaalista käyttäytymistä jokaisen yksityisasiana, johon virkavallan ei pitäisi puuttua. Vuonna 1971 vastaavat osuudet olivat 44 % ja 45 %.

Yhdessä tämä tausta-aineisto piirtää kuvan aikakauden yleisestä asennoitumisesta, vaikka emme löytäneetkään yhtään kuvausta siitä, millaista oli  elää sateenkaarinuorena 1970- ja 1980-lukujen Keravalla. Omakohtaiset kokemukset eivät ole sellaisenaan yleistettävissä. Tarinat siitä, millainen jonkun kokemus tietyssä kontekstissa voi olla, tuovat kuitenkin arvokkaan lisän kokonaisuuden ymmärtämiseen. Nythän meillä on ikään kuin valmis näyttämö ilman päähenkilöä. 

On vaikea sanoa, olisiko tietoa ensikäden kokemuksista löytynyt, jos tutkimukseen olisi ollut enemmän aikaa kuin 10 kuukautta. On mahdotonta tietää, eikö huhuilumme saavuttanut ketään asianomaista, vai eivätkö he halunneet osallistua hankkeeseen – ja jos näin oli, miksi? Kenelläkään, vielä vähemmän syrjittyyn vähemmistöön kuuluvalla, ei tietenkään ole mitään velvollisuutta osallistua tutkimus- tai muihin hankkeisiin. 

Identiteettejä ei ole syytä essentialisoida, ikään kuin yksi asia olisi aina elämän määräävin tekijä ja tekisi kaikista identiteetin jakavista samankaltaisia. Samalla on tärkeä vastustaa syrjintää ja nostaa esiin epäkohtia.

Nuoruus, seksuaalisuus ja vähemmistöasiat ovat herkkiä aiheita, joiden monipuolinen käsittely tämänkaltaisessa näyttely- ja tallennushankkeessa on tärkeää. Ei ole syytä toistaa mallia, jossa vähemmistöt jäävät piiloon tai enemmistön edustajat puhuvat heidän puolestaan. Haasteena onkin kuvata tiedettyjen asioiden lisäksi se, mitä me emme tiedä.

Toimitus

• Podcast-lukija: Miia Martikainen
• Verkkotaitto: Niina Paasovaara
• Artikkelikuva: pawel szvmanski  / Unsplash (CC BY 2.0)