Kirjoitin Valtion antropologiaa -teokseen veronkannon historiasta Fidži-saarilla. Kyseisessä tekstissä keskityn siihen, miten erilaiset valtionhallinnon muodot tai muodollisuudet muuttuvat lopulta kansankulttuuriksi. Kuvaan artikkelissa myös niitä oletuksia rahan ideologisesta voimasta, jotka vaikuttivat Fidžin siirtomaahallinnon toimintaan 1800–1900-lukujen taitteessa.
Tuohon aikaan Fidžin alkuperäisväestön verot kerättiin ensisijaisesti vielä luonnontuotteina, joita kyläyhteisöt keräsivät kollektiivisesti pikemminkin kuin henkilökohtaisena verona. Luonnontuotteiden lisäksi fidžiläisille määrättiin erilaisia työ- ja auttamisvelvoitteita kyläyhteisöiden ja siirtomaahallinnon tarpeisiin. Tarkastelen ”Varainkeruu, veronkanto ja moraalitalous Fidžillä” -artikkelissa ennen kaikkea Fidžin rahamuotoista veronkantoa ja siirtomaahallinnon 1900-luvun alussa asettamaa ”poissaolijaveroa”. Jälkimmäinen oli hallinnon määrittämä maksu, jolla saarten alkuperäisväestöön kuuluvat kansalaiset saattoivat ostaa itsensä vapaaksi niistä työ- ja tavaravelvoitteista, joiden muodossa valtaosa heistä maksoi veronsa.
Poissaolijaveron pohjalta on ajan myötä muodostunut tasa-arvon ihannetta kannatteleva varainkeruurituaali syrjäisiin kyläyhteisöihin. Varainkeruutilaisuuksia järjestetään koulujen, kirkkojen, teiden ja vesijohtojen ylläpidon tueksi mutta esimerkiksi myös yksittäisten sukuryhmien tai perheiden hautajais- tai koulumenojen kattamiseksi. Kooltaan tilaisuudet vaihtelevat useamman kylän muodollisista kokoontumisista pienen lähipiirin rentoihin illanistujaisiin. Vanhalle poissaolijaverolle tunnusomaiset piirteet ovat aina läsnä, jopa silloin kuin kyseessä on teini-ikäisten järjestämät kakkuarpajaiset. Jokainen maksaja asetetaan vuorollaan yhteisön nähtäväksi, jokainen maksu kirjataan tili- tai muistikirjaan ja annettu summa julistetaan ääneen kaikille paikallaolijoille. Nämä piirteet antavat varainkeruutilaisuuksille suorastaan byrokraattisen luonteen.
Poissaolijaveron alkuperäinen tarkoitus oli tarjota fidžiläisille mahdollisuus lunastaa itsensä “vapaiksi” vaateliaan kyläyhteisön velvoitteista. Se kuitenkin kääntyi miltei omaksi vastakohdakseen: siitä tuli yhteisön omilta jäseniltään keräämä tasavero, joka korostaa paikallisyhteisön tasa-arvon ihannetta.
Miten arvoa mitataan?
Edellä summaamani artikkeli on osa laajempaa, vasta alullaan olevaa tutkimusta, jossa tarkastelen arvon mittaamisen ideologisia ulottuvuuksia. Toistaiseksi olen lähestynyt kysymystä arvon mittaamisesta sekä suomalaisten että fidžiläisten tapaustutkimusten kautta.
Oletamme helposti, että numerot kuuluvat neutraalin faktatiedon maailmaan, vaikka todellisuudessa mitta-asteikkojen ja -yksikköjen valinnalla on kauaskantoisia seurauksia. Mittayksiköillä itsellään on ominaisuuksia, jotka vaikuttavat siihen, miten niitä käytännössä sovelletaan. Ne eivät myöskään ole historiattomia, vaan jo valmiiksi kytköksissä ihmisten sosiaalisiin maailmoihin ja niissä ilmeneviin eroihin.
Raha on kiistatta tärkein arvon mittarimme, jonka sääntöjä ja liikkeitä tarkastelemalla saamme hyvän käsityksen siitä, mitä ihmiset pitävät arvokkaana. Rahan asema on niin itsestään selvä, ettemme yleensä pysähdy edes kysymään, onko se niin sanotusti ”arvovapaa” arvon mittari. 
Rahan ominaispiirre – sen kyky ilmentää määrällisiä eroja pikkumaisen tarkasti – on nyky-Fidžillä valjastettu havainnollistamaan sitä, kuinka jokainen kyläyhteisön jäsen maksaa näkyvästi tismalleen yhtä suuren summan yhteisölleen niin, ettei kukaan kohoa muiden yläpuolelle. Varainkeruuksi muuttuneen veronkannon tutkimus osoittaa, että rahan puhtaan taloudelliseen arvoon sekoittuu aimo ripaus kyläyhteisön tasa-arvon ihannetta.
Kun siirtomaahallinto siirtyi 1900-luvun alussa rahana maksettavien verojen perintään, pelkäsivät monet sen virkamiehistä rahaveron johtavan saarten alkuperäisväestön hyväksikäyttöön tai hallitsemattomaan kulttuuriseen muutokseen, sillä sekä raha että sillä ostettavat hyödykkeet olivat saarten uudisasukkaiden hallinnassa. Samaan aikaan varsinkin nuoremmat, edistysmieliset virkamiehet puolestaan uskoivat rahan myös opettavan fidžiläisille abstraktia ajattelua, yritteliäisyyttä, ja perinteisestä kyläkulttuurista poikkeavaa yksilökeskeisyyttä. Kumpikaan leiri ei missään vaiheessa ajatellut, että raha olisi ”vain” rahaa, neutraali laskennan väline.
Verotus on kaiken mitta
Verotus on hyvä esimerkki arvon mittaamisesta yleisemmälläkin tasolla. Jopa veronkantoa merkitsevä latinan kantasana taxare näet merkitsee muun muassa arvioimista ja arvostelua. Suomen kielen vero-sana on puolestaan ennen valtionverotusta viitannut monenlaisiin arvon määrittämisen mekanismeihin tai ”vastikkeisiin” – kuten velkoihin, uhreihin, myötäjäisiin tai maavuokriin. Nykyaikaisen verotuksen yhteys vuokriin tai myötäjäisiin saattaa ensi alkuun näyttää etäiseltä. Yhteistä niille on kuitenkin ajatus vastineesta tai samanarvoisuudesta, etsittiinpä vastinetta sitten yhden ihmisen perintöosalle tai peltotilkulle. Verotusta voidaan tästä näkökulmasta tarkastella hallitsevan auktoriteetin asettamana arvon määrityksen järjestelmänä, joka muuntaa verotuksen piiriin kuuluvien asioiden arvon jollekin ennalta nimetylle mitta-asteikolle.
Juuri tätä valtionverotus tekee edelleen: se yhteismitallistaa esimerkiksi töiden ja kotien, tavaroiden ja kilometrien arvot jaetulle asteikolle. Nyky-Suomessa – kuten nyky-Fidžillä – tämä asteikko on tietysti raha, ja koska olemme täysin tottuneet siihen, että useimmilla verotuksen piiriin kuuluvilla asioilla on jo valmiiksi tunnettu rahallinen arvo. Emme usein pysähdy miettimään, mitä arvon muuntaminen rahaksi tarkoittaa. Mutta kuten Suomen Sanojen Alkuperä tai Simo Sipolan Verokirja paljastavat, on Suomessakin tunnettu sellaisia veronkannon yksiköitä kuten ”koukku” (yhden miehen ja härkäparin viljelemä peltoala), ”kerta-annos ruokaa”, tai maan tuottavuuteen pohjautunut ”manttaali”.
Olisiko suomalainen verotus sitten jollakin tapaa erilaista, jos sen perusyksikkö olisi euron sijasta vaikkapa ”kerta-annos ruokaa”? Tämä on puhdasta spekulaatiota, mutta esimerkiksi ajatus pilaantuvasta tai vanhenevasta rahasta tunnetaan niin talousantropologiassa kuin anarkistisessa taloustieteessäkin, missä pilaantuvan rahan on ehdotettu muun muassa estävän vaurauden kasautumisen harvojen käsiin.
Voisiko veroja maksaa “toveina”?
Suomen lähihistoriasta löytyy esimerkki, jossa rahaan perustuvaa veronkannon mallia yritettiin kyseenalaistaa. Vuonna 2020 julkaistussa artikkelissani ”The Worth of The While” kuvailin Suomen Verohallinnon ja helsinkiläisen Stadin Aikapankin välillä vallitsevaa erimielisyyttä siitä, kuinka aikapankkiin talletetun ajan arvo lasketaan.
Stadin Aikapankki on Helsingissä toimiva vaihtotyöverkosto, joka mittaa jäsenten kesken vaihdetun työn arvon ainoastaan ajassa. Aikapankin kautta vaihdettua työtä ei siis arvioida työn raskauden tai sen edellyttämän koulutuksen mukaan, vaan yksi tunti työtä on aina saman arvoinen kuin toinen tunti työtä. Tämä on Stadin Aikapankin keskeinen arvo: kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, ja niin on heidän aikansakin.
Verohallinnon vuonna 2013 julkaisema dokumentti, ”Luonnollisen henkilön tekemän talkoo-, naapuriapu- ja vaihtotyön verotus”, on sovittamattomassa ristiriidassa Aikapankin periaatteiden kanssa. Verohallinto julkaisi ohjeensa aikapankkitoiminnan suosion ollessa huipussaan. Suomessa toimi tuolloin kymmeniä aikapankkeja, joiden kasvu oli vauhdikasta. Kirjoittamalla säännöt sille, mikä on naapuriavun, talkoiden ja vaihtotyön ero, Verohallinto tilkitsi potentiaalisen porsaanreiän, jota olisi hypoteettisesti voitu käyttää veronkiertoon.
Samalla Verohallinto tuli asettaneeksi virallisen arvon ”toveille”, Stadin Aikapankin käyttämille tunnin mittaisille vaihdannan yksiköille. Siinä missä Aikapankki pitää tiukasti kiinni siitä, että yhden tovin arvo on aina tasan yksi tunti, oli Verohallinnon löydettävä tapa muuntaa tovit valtionverotuksen tunnistamiksi yksiköiksi – euroiksi. Verohallinto ratkaisi ongelman pohjaamalla tovin arvon työn suorittajan ammatti-identiteettiin: juristilta saatu tunti vastaa juristin keskimääräistä tuntiansiota, siivoojalta vastaanotettu tunti siivoojan keskimääräistä palkkaa. Verohallinnon malli on kuitenkin auttamatta ristiriidassa Aikapankin ideologian kanssa, sillä se asettaa vaihtajat keskenään eriarvoiseen asemaan: korkeampiin ansioihin oikeutetun aikapankkilaisen tovit muuttuvat arvokkaammiksi kuin matalapalkka-alojen edustajien vastaavat. Vaihtajat eivät enää näyttäydy yhdenveroisina silloin, kun vaihdetaan ammatillista osaamista edellyttäviä palveluksia.
Tämän vuoksi Stadin Aikapankki on vuodesta 2013 saakka yrittänyt neuvotella Verohallinnon kanssa mahdollisuudesta maksaa veroja toveina pikemminkin kuin euroina. Käytyjen keskustelujen tulos on kuitenkin ollut joka kerta sama: viime kädessä Suomen laki määrittää veronkannon yksiköksi euron, eikä tätä voida muuttaa muuttamatta lakia. Erääseen vuonna 2017 järjestettyyn keskustelutilaisuuteen osallistunut Valtiovarainministeriön ekonomisti kuitenkin korosti myös toista näkökohtaa – sitä, että ”joku hyötyy aina” valitusta yksiköstä. Aikapankin tovien asettaminen euron rinnalle veronkannon yksiköksi olisi epäoikeudenmukaista niitä veroa maksavia firmoja ja kansalaisia kohtaan, joiden omaisuus on euromuodossa. Toisin sanoen, arvon yksikön tai standardin valinnalla on vaikutuksensa myös kertyneen vaurauden suhteelliseen arvoon.
Mitta-asteikkojen merkitys
Stadin Aikapankin ja verottajan näkemyseroista voimme oppia sen, että verotuksen – tai toden totta minkä hyvänsä arvonmääritykseen käytetyn järjestelmän – perusyksikkö ei ole vailla merkitystä. Esimerkiksi Karl Marx oletti Vuosien 1857–1858 taloudellisissa käsikirjoituksissaan, että ”rahan” virkaa voisivat aivan yhtä hyvin toimittaa esimerkiksi kenkälankkipurkit tai palatsit. Rahan ainoa etu edellämainittuihin nähden on se, että raha voidaan tarpeen mukaan jakaa tai yhdistää pienemmiksi ja suuremmiksi yksiköiksi.
Tuntien ja eurojen suhteen tarkastelu osoittaa, että mittaamisen yksiköllä on merkitystä. Kun mittajärjestelmän perusyksikkö muuttuu, voi sillä olla odottamattomia ja kauaskantoisia seurauksia, sillä erilaiset yksiköt kytkeytyvät eri tavoin ihmisten eettisiin tai ideologisiin projekteihin, suhteellisesta varallisuudesta puhumattakaan.
Fidžin tapaus puolestaan osoittaa saman ilmiön kääntöpuolen: edes neutraaliksi koettu yleisraha ei ole vailla ominaisuuksia. Valtionraha ja sitä saatelleet kirjanpitorituaalit eroavat saarten perinteisiin seremoniallisiin vaihtoihin käytetyistä tavaroista ja valuutoista pikkutarkkuutensa vuoksi. Tämä pedantti tarkkuus on Fidžillä se rahan ominaispiirre, jonka avulla fidžiläisten yksilöiden tasa-arvoa voidaan julkisesti havainnollistaa.
Tapaustutkimukset Suomesta ja Fidziltä osoittavat, että erilaiset mitta-asteikot kuljettavat mukanaan myös vaihtoehtoisia käsityksiä siitä, mikä on ihmisille tärkeää. Verotus ei suinkaan ole tyypillinen esimerkki arvon mittaamiseen käytettävästä asteikosta, vaan poikkeuksellisen itsestään selvänä pidetty mitattavaksi tekemisen konteksti. Sen tutkiminen eri muodoissaan auttaa hahmottamaan niitä lukemattomia muita mitta-asteikkoja, joiden keskellä me elämme, joiden perusteella järjestämme maailmaa ja joiden tuottamaan tietoon nojaamme päätöksissämme.Artikkeli on osa juttusarjaa, joka kurkistelee kesäkuussa 2021 ilmestyneen “Valtion antropologiaa — Tutkimuksia ihmisten hallitsemisesta ja vastarinnasta” -kirjan teemoihin. Tuomas Tammiston ja Heikki Wileniuksen toimittama teos on luettavissa kokonaisuudessaan täällä.
Toimitus
- Podcast-lukija: Nelly Staff
- Verkkotaitto: Sonja Verkasalo
- Artikkelikuva: Unsplash
Lukemista
- Eräsaari, Matti 2021. ”Varainkeruu, veronkanto ja moraalitalous Fidžillä (eli valtio takaapäin)”. Teoksessa Valtion antropologiaa: tutkimuksia ihmisten hallitsemisesta ja vastarinnasta (toim. Tammisto & Wilenius). Helsinki: SKS. https://oa.finlit.fi/site/books/10.21435/skst.1470/read/?loc=Valtion_antropologiaa-14.xhtml
- Eräsaari, Matti 2020. ”The Worth of the While: Time and Taxes in a Finnish Timebank”. Social Analysis 64 (2): 120-140. DOI: https://doi.org/10.3167/sa.2020.640207
- Sipola, Simo. Verokirja. Helsinki: Teos.
- Itkonen, Erkki et al. 2013. Suomen sanojen alkuperä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
