Verotus mittaa arvoa

Verotus on valtion asettama mit­taus­jär­jes­tel­mä, jonka avulla punnitaan asioiden arvoa. Miksi maksamme veroja juuri rahassa? Voisiko vero­tuk­sen perus­yk­sik­kö olla euron sijasta kerta-annos ruokaa? Muun muassa näitä kysy­myk­siä voi tar­kas­tel­la uppou­tu­mal­la arvon mit­taa­mi­sen ideo­lo­gi­siin ulot­tu­vuuk­siin suo­ma­lai­ses­sa ja fidži­läi­ses­sä valtionverotuksessa.

Kirjoitin Valtion ant­ro­po­lo­gi­aa ‑teokseen veron­kan­non his­to­rias­ta Fidži-saarilla. Kyseisessä tekstissä keskityn siihen, miten erilaiset val­tion­hal­lin­non muodot tai muo­dol­li­suu­det muuttuvat lopulta kan­san­kult­tuu­rik­si. Kuvaan artik­ke­lis­sa myös niitä oletuksia rahan ideo­lo­gi­ses­ta voimasta, jotka vai­kut­ti­vat Fidžin siir­to­maa­hal­lin­non toi­min­taan 1800 – 1900-lukujen taitteessa.

Tuohon aikaan Fidžin alku­pe­räis­väes­tön verot kerättiin ensi­si­jai­ses­ti vielä luon­non­tuot­tei­na, joita kyläyh­tei­söt keräsivät kol­lek­tii­vi­ses­ti pikem­min­kin kuin hen­ki­lö­koh­tai­se­na verona. Luonnontuotteiden lisäksi fidži­läi­sil­le mää­rät­tiin erilaisia työ- ja aut­ta­mis­vel­voit­tei­ta kyläyh­tei­söi­den ja siir­to­maa­hal­lin­non tar­pei­siin. Tarkastelen ”Varainkeruu, veron­kan­to ja moraa­li­ta­lous Fidžillä” ‑artik­ke­lis­sa ennen kaikkea Fidžin raha­muo­tois­ta veron­kan­toa ja siir­to­maa­hal­lin­non 1900-luvun alussa asettamaa ”pois­sao­li­ja­ve­roa”. Jälkimmäinen oli hallinnon mää­rit­tä­mä maksu, jolla saarten alku­pe­räis­väes­töön kuuluvat kan­sa­lai­set saat­toi­vat ostaa itsensä vapaaksi niistä työ- ja tava­ra­vel­voit­teis­ta, joiden muodossa valtaosa heistä maksoi veronsa. 

Poissaolijaveron pohjalta on ajan myötä muo­dos­tu­nut tasa-arvon ihannetta kan­nat­te­le­va varain­ke­ruu­ri­tu­aa­li syr­jäi­siin kyläyh­tei­söi­hin. Varainkeruutilaisuuksia jär­jes­te­tään koulujen, kirkkojen, teiden ja vesi­joh­to­jen ylläpidon tueksi mutta esi­mer­kik­si myös yksit­täis­ten suku­ryh­mien tai perheiden hautajais- tai kou­lu­me­no­jen kat­ta­mi­sek­si. Kooltaan tilai­suu­det vaih­te­le­vat useamman kylän muo­dol­li­sis­ta kokoon­tu­mi­sis­ta pienen lähi­pii­rin rentoihin illa­nis­tu­jai­siin. Vanhalle pois­sao­li­ja­ve­rol­le tun­nuso­mai­set piirteet ovat aina läsnä, jopa silloin kuin kyseessä on teini-ikäisten jär­jes­tä­mät kak­kuar­pa­jai­set. Jokainen maksaja asetetaan vuo­rol­laan yhteisön näh­tä­väk­si, jokainen maksu kirjataan tili- tai muis­ti­kir­jaan ja annettu summa julis­te­taan ääneen kaikille pai­kal­lao­li­joil­le. Nämä piirteet antavat varain­ke­ruu­ti­lai­suuk­sil­le suo­ras­taan byro­kraat­ti­sen luonteen. 

Poissaolijaveron alku­pe­räi­nen tarkoitus oli tarjota fidži­läi­sil­le mah­dol­li­suus lunastaa itsensä “vapaiksi” vaa­te­li­aan kyläyh­tei­sön vel­voit­teis­ta. Se kuitenkin kääntyi miltei omaksi vas­ta­koh­dak­seen: siitä tuli yhteisön omilta jäse­nil­tään keräämä tasavero, joka korostaa pai­kal­li­syh­tei­sön tasa-arvon ihannetta.

Miten arvoa mitataan?

Edellä sum­maa­ma­ni artikkeli on osa laajempaa, vasta alullaan olevaa tut­ki­mus­ta, jossa tar­kas­te­len arvon mit­taa­mi­sen ideo­lo­gi­sia ulot­tu­vuuk­sia. Toistaiseksi olen lähes­ty­nyt kysymystä arvon mit­taa­mi­ses­ta sekä suo­ma­lais­ten että fidži­läis­ten tapaus­tut­ki­mus­ten kautta. 

Oletamme helposti, että numerot kuuluvat neut­raa­lin fak­ta­tie­don maailmaan, vaikka todel­li­suu­des­sa mitta-asteik­ko­jen ja ‑yksik­kö­jen valin­nal­la on kau­as­kan­toi­sia seu­rauk­sia. Mittayksiköillä itsellään on omi­nai­suuk­sia, jotka vai­kut­ta­vat siihen, miten niitä käy­tän­nös­sä sovel­le­taan. Ne eivät myöskään ole his­to­riat­to­mia, vaan jo valmiiksi kyt­kök­sis­sä ihmisten sosi­aa­li­siin maa­il­moi­hin ja niissä ilme­ne­viin eroihin. 

Raha on kiistatta tärkein arvon mit­ta­rim­me, jonka sääntöjä ja liikkeitä tar­kas­te­le­mal­la saamme hyvän käsi­tyk­sen siitä, mitä ihmiset pitävät arvok­kaa­na. Rahan asema on niin itsestään selvä, ettemme yleensä pysähdy edes kysymään, onko se niin sanotusti ”arvovapaa” arvon mittari. 

Rahan omi­nais­piir­re – sen kyky ilmentää mää­räl­li­siä eroja pik­ku­mai­sen tarkasti – on nyky-Fidžillä val­jas­tet­tu havain­nol­lis­ta­maan sitä, kuinka jokainen kyläyh­tei­sön jäsen maksaa näkyvästi tis­mal­leen yhtä suuren summan yhtei­söl­leen niin, ettei kukaan kohoa muiden ylä­puo­lel­le. Varainkeruuksi muut­tu­neen veron­kan­non tutkimus osoittaa, että rahan puhtaan talou­del­li­seen arvoon sekoittuu aimo ripaus kyläyh­tei­sön tasa-arvon ihannetta.

Kun siir­to­maa­hal­lin­to siirtyi 1900-luvun alussa rahana mak­set­ta­vien verojen perintään, pel­kä­si­vät monet sen vir­ka­mie­his­tä rahaveron johtavan saarten alku­pe­räis­väes­tön hyväk­si­käyt­töön tai hal­lit­se­mat­to­maan kult­tuu­ri­seen muu­tok­seen, sillä sekä raha että sillä ostet­ta­vat hyö­dyk­keet olivat saarten uudi­sa­suk­kai­den hal­lin­nas­sa. Samaan aikaan varsinkin nuoremmat, edis­tys­mie­li­set vir­ka­mie­het puo­les­taan uskoivat rahan myös opettavan fidži­läi­sil­le abstrak­tia ajattelua, yrit­te­liäi­syyt­tä, ja perin­tei­ses­tä kylä­kult­tuu­ris­ta poik­kea­vaa yksi­lö­kes­kei­syyt­tä. Kumpikaan leiri ei missään vaiheessa ajatellut, että raha olisi ”vain” rahaa, neutraali laskennan väline.

Verotus on kaiken mitta

Verotus on hyvä esimerkki arvon mit­taa­mi­ses­ta ylei­sem­mäl­lä­kin tasolla. Jopa veron­kan­toa mer­kit­se­vä latinan kantasana taxare näet merkitsee muun muassa arvioi­mis­ta ja arvos­te­lua. Suomen kielen vero-sana on puo­les­taan ennen val­tion­ve­ro­tus­ta viitannut monen­lai­siin arvon mää­rit­tä­mi­sen meka­nis­mei­hin tai ”vas­tik­kei­siin” – kuten velkoihin, uhreihin, myö­tä­jäi­siin tai maa­vuo­kriin. Nykyaikaisen vero­tuk­sen yhteys vuokriin tai myö­tä­jäi­siin saattaa ensi alkuun näyttää etäiseltä. Yhteistä niille on kuitenkin ajatus vas­ti­nees­ta tai sama­nar­voi­suu­des­ta, etsit­tiin­pä vas­ti­net­ta sitten yhden ihmisen perin­tö­osal­le tai pel­to­til­kul­le. Verotusta voidaan tästä näkö­kul­mas­ta tar­kas­tel­la hal­lit­se­van auk­to­ri­tee­tin aset­ta­ma­na arvon mää­ri­tyk­sen jär­jes­tel­mä­nä, joka muuntaa vero­tuk­sen piiriin kuuluvien asioiden arvon jollekin ennalta nimetylle mitta-asteikolle.

Juuri tätä val­tion­ve­ro­tus tekee edelleen: se yhteis­mi­tal­lis­taa esi­mer­kik­si töiden ja kotien, tava­roi­den ja kilo­met­rien arvot jaetulle astei­kol­le. Nyky-Suomessa – kuten nyky-Fidžillä – tämä asteikko on tietysti raha, ja koska olemme täysin tottuneet siihen, että useim­mil­la vero­tuk­sen piiriin kuu­lu­vil­la asioilla on jo valmiiksi tunnettu rahal­li­nen arvo. Emme usein pysähdy miet­ti­mään, mitä arvon muun­ta­mi­nen rahaksi tar­koit­taa. Mutta kuten Suomen Sanojen Alkuperä tai Simo Sipolan Verokirja pal­jas­ta­vat, on Suomessakin tunnettu sellaisia veron­kan­non yksiköitä kuten ”koukku” (yhden miehen ja här­kä­pa­rin viljelemä peltoala), ”kerta-annos ruokaa”, tai maan tuot­ta­vuu­teen poh­jau­tu­nut ”manttaali”.

Olisiko suo­ma­lai­nen verotus sitten jollakin tapaa erilaista, jos sen perus­yk­sik­kö olisi euron sijasta vaikkapa ”kerta-annos ruokaa”? Tämä on puhdasta spe­ku­laa­tio­ta, mutta esi­mer­kik­si ajatus pilaan­tu­vas­ta tai van­he­ne­vas­ta rahasta tunnetaan niin talous­ant­ro­po­lo­gias­sa kuin anar­kis­ti­ses­sa talous­tie­tees­sä­kin, missä pilaan­tu­van rahan on ehdotettu muun muassa estävän vaurauden kasau­tu­mi­sen harvojen käsiin.

jp-valery-9BatP4ovW2I-unsplash

Voisiko veroja maksaa “toveina”?

Suomen lähi­his­to­rias­ta löytyy esimerkki, jossa rahaan perus­tu­vaa veron­kan­non mallia yri­tet­tiin kysee­na­lais­taa. Vuonna 2020 jul­kais­tus­sa artik­ke­lis­sa­ni ”The Worth of The While” kuvailin Suomen Verohallinnon ja hel­sin­ki­läi­sen Stadin Aikapankin välillä val­lit­se­vaa eri­mie­li­syyt­tä siitä, kuinka aika­pank­kiin tal­le­te­tun ajan arvo lasketaan.

Stadin Aikapankki on Helsingissä toimiva vaih­to­työ­ver­kos­to, joka mittaa jäsenten kesken vaihdetun työn arvon ainoas­taan ajassa. Aikapankin kautta vaih­det­tua työtä ei siis arvioida työn raskauden tai sen edel­lyt­tä­män kou­lu­tuk­sen mukaan, vaan yksi tunti työtä on aina saman arvoinen kuin toinen tunti työtä. Tämä on Stadin Aikapankin keskeinen arvo: kaikki ihmiset ovat sama­nar­voi­sia, ja niin on heidän aikansakin.

Verohallinnon vuonna 2013 jul­kai­se­ma doku­ment­ti, ”Luonnollisen henkilön tekemän talkoo‑, naa­pu­ria­pu- ja vaih­to­työn verotus”, on sovit­ta­mat­to­mas­sa ris­ti­rii­das­sa Aikapankin peri­aat­tei­den kanssa. Verohallinto julkaisi ohjeensa aika­pank­ki­toi­min­nan suosion ollessa hui­pus­saan. Suomessa toimi tuolloin kymmeniä aika­pank­ke­ja, joiden kasvu oli vauh­di­kas­ta. Kirjoittamalla säännöt sille, mikä on naa­pu­ria­vun, talkoiden ja vaih­to­työn ero, Verohallinto tilkitsi poten­ti­aa­li­sen por­saan­reiän, jota olisi hypo­teet­ti­ses­ti voitu käyttää veronkiertoon. 

Samalla Verohallinto tuli aset­ta­neek­si viral­li­sen arvon ”toveille”, Stadin Aikapankin käyt­tä­mil­le tunnin mit­tai­sil­le vaih­dan­nan yksi­köil­le. Siinä missä Aikapankki pitää tiukasti kiinni siitä, että yhden tovin arvo on aina tasan yksi tunti, oli Verohallinnon löy­det­tä­vä tapa muuntaa tovit val­tion­ve­ro­tuk­sen tun­nis­ta­mik­si yksi­köik­si – euroiksi. Verohallinto ratkaisi ongelman poh­jaa­mal­la tovin arvon työn suo­rit­ta­jan ammatti-iden­ti­teet­tiin: juris­til­ta saatu tunti vastaa juristin kes­ki­mää­räis­tä tun­tian­sio­ta, sii­voo­jal­ta vas­taa­no­tet­tu tunti siivoojan kes­ki­mää­räis­tä palkkaa. Verohallinnon malli on kuitenkin aut­ta­mat­ta ris­ti­rii­das­sa Aikapankin ideo­lo­gian kanssa, sillä se asettaa vaihtajat keskenään eriar­voi­seen asemaan: kor­keam­piin ansioihin oikeu­te­tun aika­pank­ki­lai­sen tovit muuttuvat arvok­kaam­mik­si kuin mata­la­palk­ka-alojen edus­ta­jien vastaavat. Vaihtajat eivät enää näyttäydy yhden­ve­roi­si­na silloin, kun vaih­de­taan amma­til­lis­ta osaamista edel­lyt­tä­viä palveluksia.

Tämän vuoksi Stadin Aikapankki on vuodesta 2013 saakka yrittänyt neu­vo­tel­la Verohallinnon kanssa mah­dol­li­suu­des­ta maksaa veroja toveina pikem­min­kin kuin euroina. Käytyjen kes­kus­te­lu­jen tulos on kuitenkin ollut joka kerta sama: viime kädessä Suomen laki määrittää veron­kan­non yksiköksi euron, eikä tätä voida muuttaa muut­ta­mat­ta lakia. Erääseen vuonna 2017 jär­jes­tet­tyyn kes­kus­te­lu­ti­lai­suu­teen osal­lis­tu­nut Valtiovarainministeriön eko­no­mis­ti kuitenkin korosti myös toista näkö­koh­taa – sitä, että ”joku hyötyy aina” valitusta yksiköstä. Aikapankin tovien aset­ta­mi­nen euron rinnalle veron­kan­non yksiköksi olisi epä­oi­keu­den­mu­kais­ta niitä veroa maksavia firmoja ja kan­sa­lai­sia kohtaan, joiden omaisuus on euro­muo­dos­sa. Toisin sanoen, arvon yksikön tai stan­dar­din valin­nal­la on vai­ku­tuk­sen­sa myös kertyneen vaurauden suh­teel­li­seen arvoon.

Mitta-asteikkojen merkitys

Stadin Aikapankin ja verot­ta­jan näke­my­se­rois­ta voimme oppia sen, että vero­tuk­sen – tai toden totta minkä hyvänsä arvon­mää­ri­tyk­seen käytetyn jär­jes­tel­män – perus­yk­sik­kö ei ole vailla mer­ki­tys­tä. Esimerkiksi Karl Marx oletti Vuosien 1857 – 1858 talou­del­li­sis­sa käsi­kir­joi­tuk­sis­saan, että ”rahan” virkaa voisivat aivan yhtä hyvin toimittaa esi­mer­kik­si ken­kä­lank­ki­pur­kit tai palatsit. Rahan ainoa etu edel­lä­mai­nit­tui­hin nähden on se, että raha voidaan tarpeen mukaan jakaa tai yhdistää pie­nem­mik­si ja suu­rem­mik­si yksiköiksi. 

Tuntien ja eurojen suhteen tar­kas­te­lu osoittaa, että mit­taa­mi­sen yksiköllä on mer­ki­tys­tä. Kun mit­ta­jär­jes­tel­män perus­yk­sik­kö muuttuu, voi sillä olla odot­ta­mat­to­mia ja kau­as­kan­toi­sia seu­rauk­sia, sillä erilaiset yksiköt kyt­key­ty­vät eri tavoin ihmisten eettisiin tai ideo­lo­gi­siin pro­jek­tei­hin, suh­teel­li­ses­ta varal­li­suu­des­ta puhumattakaan.

Fidžin tapaus puo­les­taan osoittaa saman ilmiön kään­tö­puo­len: edes neut­raa­lik­si koettu yleisraha ei ole vailla omi­nai­suuk­sia. Valtionraha ja sitä saa­tel­leet kir­jan­pi­to­ri­tu­aa­lit eroavat saarten perin­tei­siin sere­mo­nial­li­siin vaih­toi­hin käy­te­tyis­tä tava­rois­ta ja valuu­tois­ta pik­ku­tark­kuu­ten­sa vuoksi. Tämä pedantti tarkkuus on Fidžillä se rahan omi­nais­piir­re, jonka avulla fidži­läis­ten yksi­löi­den tasa-arvoa voidaan jul­ki­ses­ti havainnollistaa.

Tapaustutkimukset Suomesta ja Fidziltä osoit­ta­vat, että erilaiset mitta-asteikot kul­jet­ta­vat mukanaan myös vaih­toeh­toi­sia käsi­tyk­siä siitä, mikä on ihmisille tärkeää. Verotus ei suinkaan ole tyy­pil­li­nen esimerkki arvon mit­taa­mi­seen käy­tet­tä­väs­tä astei­kos­ta, vaan poik­keuk­sel­li­sen itsestään selvänä pidetty mitat­ta­vak­si tekemisen konteksti. Sen tut­ki­mi­nen eri muo­dois­saan auttaa hah­mot­ta­maan niitä luke­mat­to­mia muita mitta-asteik­ko­ja, joiden keskellä me elämme, joiden perus­teel­la jär­jes­täm­me maailmaa ja joiden tuot­ta­maan tietoon nojaamme päätöksissämme.

Artikkeli on osa jut­tusar­jaa, joka kur­kis­te­lee kesä­kuus­sa 2021 ilmes­ty­neen “Valtion ant­ro­po­lo­gi­aa — Tutkimuksia ihmisten hal­lit­se­mi­ses­ta ja vas­ta­rin­nas­ta” ‑kirjan teemoihin. Tuomas Tammiston ja Heikki Wileniuksen toi­mit­ta­ma teos on luet­ta­vis­sa koko­nai­suu­des­saan täällä.

  • Podcast-lukija: Nelly Staff
  • Verkkotaitto: Sonja Verkasalo
  • Artikkelikuva: Unsplash
  1. Eräsaari, Matti 2021. ”Varainkeruu, veron­kan­to ja moraa­li­ta­lous Fidžillä (eli valtio takaapäin)”. Teoksessa Valtion ant­ro­po­lo­gi­aa: tut­ki­muk­sia ihmisten hal­lit­se­mi­ses­ta ja vas­ta­rin­nas­ta (toim. Tammisto & Wilenius). Helsinki: SKS. https://​oa​.finlit​.fi/​s​i​t​e​/​b​o​o​k​s​/​1​0​.​2​1​4​3​5​/​s​k​s​t​.​1​4​7​0​/​r​e​a​d​/​?​l​o​c​=​V​a​l​t​i​o​n​_​a​n​t​r​o​p​o​l​o​g​i​a​a​-​1​4​.​x​h​tml
  2. Eräsaari, Matti 2020. ”The Worth of the While: Time and Taxes in a Finnish Timebank”. Social Analysis 64 (2): 120 – 140. DOI: https://​doi​.org/​1​0​.​3​1​6​7​/​s​a​.​2​0​2​0​.​6​4​0​207
  3. Sipola, Simo. Verokirja. Helsinki: Teos.
  4. Itkonen, Erkki et al. 2013. Suomen sanojen alkuperä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 

Kirjoittaja

Matti Eräsaari on vuonna 2013 väitellyt antropologi, joka tutkii arvoa sen eri ilmenemismuodoissa. Viime vuodet Eräsaari on tutkinut aikaa ja sen arvoa Fidžillä ja Suomessa; aiemmin hän on kirjoittanut muun muassa muukalaisuudesta, ruoasta ja viskin symbolisesta arvosta. Matti Eräsaari työskentelee tutkijana Helsingin yliopistossa ja toimittaa Suomen Antropologi: Journal of the Finnish Anthropological Society -lehteä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä: