1800-luvun lopun suomalaislehdistön keskustelukulttuuri oli tunnepitoinen ja riitaisa. Mielipahan ja vihan kaltaiset tunteet räiskyivät yleisönosastokirjoituksissa, joita kynäilivät enimmäkseen keskiluokkaiset miehet. Usein ärtymyksen motiivina oli henkilökohtaisen tai kollektiivisen kunnian loukkaus.
”Mutta onhan se vanha tosi asia, että jos jotain parannusta jollakin elämän alalla tahdotaan, niin aina löytyy vastustajia, toisin ajattelevia.” Yleisöltä, Päivälehti 23.3.1895.
”Semmoinenhan se on mailman meno: toisten mielipiteet tahdotaan maalata ala-arvoisiksi, omat menettelyt tosi hyötyä tarkoittaviksi.” Lähetettyjä kirjoituksia, Uusi Suometar 29.12.1895.
Viimeisten 10–15 vuoden aikana on puhuttu paljon vihapuheesta ja vihaisesta keskustelukulttuurista, joita erityisesti sosiaalinen media ruokkii. Yhteiskunnalliset asiat ovat jakaneet ihmisiä ”meihin” ja ”heihin” ja nostattaneet tunteita ja someraivoa.
Vihan ja pelon kaltaiset vahvat kollektiiviset tunteet ovat omiaan muuttamaan maailmaa. Tunnepitoinen ja riitaisa keskustelukulttuuri ei ole mikään uusi ilmiö. Vastaavanlaista on koettu ennenkin aikoina, jolloin on ollut käynnissä suuria yhteiskunnallisia uudistuksia ja mullistuksia.
Tutkin kulttuurihistorian alalle sijoittuvassa väitöskirjassani 1890-luvun Suomen suuriruhtinaskunnan riitaisaa ja ärtynyttä keskustelu- ja tunnekulttuuria, jossa julkiset kiistelyt käytiin somen sijasta sanomalehdissä.
Tutkimalla vihan kaltaisten tunteiden historiaa voidaan saada parempi ymmärrys menneisyyden ihmisistä ja yhteiskunnista. Lisäksi voidaan saada perspektiiviä oman aikamme ilmiöihin: niiden ainutlaatuisuuteen, syntyyn ja toimintamekanismeihin sekä ongelmien ratkaisumalleihin.
Käytän tutkimuksessani aineistona 1890-luvun suomen- ja ruotsinkielisiä yleisönosastokirjoituksia sekä muita aikakautta ja sen tunnekulttuuria valottavia sanoma- ja aikakauslehtiaineistoja.
Modernit yleisönosastot vakiintuivat lehtiin 1890-luvulla
”Jos vasta satutte kyhäämään kirjeitä julkisuuteen luettavaksi, niin näyttäkää ne ensin mammallenne, ehkäpä hän niitä vähä karsii ennen lähettämistä.” Yleisöltä, Keski-Suomi 5.9.1895.
”Olisi ollut syytä ottaa ensin selko asiasta, ennenkuin menee vaivaamaan toimitusta ja yleisöä turhanpäiväisillä sepustuksillansa.” Yleisöltä, Karjalatar 14.5.1895.
Lukijakirjeiden julkaisulla sanomalehdissä on pitkä perinne niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Varhaiset sanomalehdet olivat sisältönsä puolesta vakiintumattomia, ja lukijoiden lähettämiä tekstejä, kuten runoja, uutisia ja mielipidekirjoituksia, saatettiin julkaista missä ja milloin sattuu ja milloin minkäkin otsikon alla.
Modernit yleisönosastot vakiintuivat suomalaislehdistöön 1890-luvulle mennessä. Vuosikymmenen puolivälissä suurimmassa osassa lehtiä oli yleisönosasto, jolla oli oma otsikkonsa ja vakituinen paikkansa sivuilla ja jossa julkaistiin säännöllisesti lukijoiden mielipidekirjoituksia.
Palstojen nimet eri lehdissä olivat hyvin yhdenmukaisia: ne olivat joko ”Yleisöltä” tai ”Från Allmänheten”. Aikalaiset eivät tosin vielä puhuneet yleisönosastoista, vaan termi vakiintui kieleen vasta 1900-luvun puolella. 1890-luvun puolivälissä Suomen suuriruhtinaskunnassa ilmestyi 65 sanomalehteä, joista 25 oli ruotsin- ja 40 suomenkielisiä. Sanomalehtien määrä oli hurjassa kasvussa, kuten myös suomalaisten luku- ja kirjoitustaito.
On arveltu, että vuosisadan vaihteessa noin 40 % suomalaisista oli kirjoitustaitoisia, kun vuosikymmen aiemmin vain joka viides oli ”kynään kykenevä”. Sanomalehtien tilaaminen ja lukeminen yleistyivät samassa tahdissa.
Ketkä kirjoittivat ja mistä aiheista?
”Naamarin peitossa on turvallisin parjata.” Yleisöltä, Päivälehti 19.3.1895.
Suurin osa 1890-luvun yleisönosastokirjoittajista ei ilmaissut nimeään tai sosiaalista taustaansa. Perustuen aiempaan tutkimukseen ja niihin henkilöihin, jotka antoivat enemmän tietoja itsestään, voidaan päätellä, että äänessä olivat enimmäkseen keskiluokkaiset miehet.
Varmuudella naiseksi tulkittavia henkilöitä oli kirjoittajissa huomattavan vähän, vain muutama prosentti, vaikka keskiluokassa ei ollut suuria sukupuolieroja kirjoitustaitoisten joukossa.
On kuitenkin todennäköistä, että naiskirjoittajia oli enemmän, koska sivistyneistön naiset alkoivat aktivoitua yhteiskunnallisesti jo 1800-luvun puolivälistä lähtien.
Lisäksi aiemmissa tutkimuksissa on osoitettu, että naiset saattoivat esiintyä anonyymeinä tai käyttää mieheen viittaavaa nimimerkkiä.
Vaikka patriarkaaliset käsitykset olivat 1800-luvun lopussa jo vähitellen muuttumassa, moni ajatteli edelleen, ettei naisten tullut osallistua julkiseen keskusteluun.
Myös säätyihin kuulumattomat, maaseudun rahvas sekä kaupunkien työväestö näkyivät jonkin verran 1890-luvun puolivälin yleisönosastoilla, jolloin työväenlehtiä ei ollut vielä olemassa kannoissaan maltillista Työmiestä lukuun ottamatta.
Lukijat toivat kirjoituksissaan esille erityisesti maaseudun epäkohtia ja paikallisia sosiaalisia jännitteitä. Lukijakirjeet toimivatkin kirjoittavan rahvaan työkaluna ja aseena paikallista eliittiä kohtaan.
”Päätin lyhyesti vastata, vaikka en ole mikään järki viisas enkä oikeen tunne näitä asioita.” Yleisöltä, Keski-Suomi 28.2.1895.
”Små tjuvar hängas, de stora gå fria!” Från allmänheten, Svenska Österbotten 8.11.1895.
Yleisönosastoille kirjoitettiin kaikenlaisista asioista: aiheiden kirjo oli todella laaja. Kirjoitukset saattoivat koskea mitä tahansa postin kulun hitaudesta kiistelyyn sopivista pyöräilypaikoista.
Monet käsittelivät kuitenkin tavalla tai toisella ajankohtaisia yhteiskunnallisia asioita.
Herätysliikkeet kiistelivät sisäisesti, keskenään sekä valtionkirkon kanssa. Liikenneinfrastuktuuri puhututti: kiisteltiin rajusti siitä, missä uuden rautatielinjan tulisi kulkea, ja valitettiin laivaliikenteen epävarmuutta. Suomen kielen asemaa ajavat fennomaanit jakaantuivat kahtia ja kiistelivät keskenään sekä ruotsinmielisten kanssa.
Ulkomaan asioita yleisönosastoilla ei käsitelty lainkaan, todennäköisesti emämaa-Venäjän viranomaisten harjoittamasta tiukasta sensuurista johtuen.
Myöskään 1800-luvun lopun ajankohtainen naisasialiike ei näkynyt tutkimieni sanomalehtien yleisönosastoilla. Tämä johtui mahdollisesti siitä, etteivät naiset ilmeisesti juurikaan kirjoittaneet näiden lehtien yleisönosastoille.
Syy saattoi olla myös siinä, että naisasiasta kirjoitettiin naisten aikakauslehdissä, joita ilmestyi vuosisadan lopussa muutama.
Ärtymyksen kaltaiset tunteet yleisönosastokirjoituksissa ja niiden sukupuolittuneisuus
”Viskataan lokaa silmille silmille sellaiselta, jonka omat silmätkään ei ole puhtaat, koska päästää näin törkeän valheen julkisuuteen. […] En voi muuta ajatella kuin että alkuperäisen kirjeen kyhääjä on vihasta tai kateudesta alkanut purkaa sappeaan.” Yleisöltä, Wiipuri 11.10.1895.
Keskityn tutkimuksessani sellaisiin yleisönosastokirjoituksiin, joissa ilmaistiin ärtymyksen kaltaisia tunteita.
Suurin osa tunteiden historian tutkijoista, kuten alalla meritoituneet Peter N. Stearns, William Reddy ja Barbara Rosenwein, pitävät tunteita ajassa ja kulttuurissa muuttuvina. Tämä tekee niiden tutkimuksesta haastavaa.
Ei voida siis tutkia esimerkiksi vihan historiaa kautta aikain, koska ei ole olemassa jotakin yhteistä ”vihaa”, jonka kaikki ymmärtävät ja tuntevat samalla tavalla edes tässä meidän ajassamme.
Puhun tästä syystä “ärtymyksen kaltaisista tunteista”, jolla viittaan kokonaiseen tunnekirjoon vähäisestä mielipahasta aina suoranaiseen raivoon saakka.
Yleisönosastokirjoituksissa puhuttiin harvoin suoraan tunteista. Niitä joutuukin tulkitsemaan rivien välistä esimerkiksi tarkkailemalla poikkeamia tekstikonventioista, tekstin tehokeinoja sekä metaforien ja ironian käyttöä. Olen tehnyt tulkinnan, että noin kolmasosassa 1890-luvun puolivälin yleisönosastokirjoituksista ilmaistiin ärtymyksen kaltaisia tunteita. Se on ymmärrettävää, kun otetaan huomioon mielipidekirjoituksen yleisin tehtävä: epäkohdan julkituominen.
En tarkoituksella puhu vihasta vaan ärtymyksestä, koska nykylukija assosioi viha-sanan vahvasti nykypäivän vihapuheilmiöön. Viha myös tunnetaan erityisen vahvana tunteena.
1890-luvun toimitukset käyttivät harkintavaltaansa siinä, mitkä kirjoitukset julkaistiin ja miten niitä mahdollisesti muokattiin ennen julkaisua. Kaikkia lehtiin lähetettyjä kirjoituksia ei suinkaan julkaistu, vaan niistä oli ylitarjontaa.
Medialla oli silloin ja on edelleen valtaa ja vastuuta siinä, mitä päästetään julkisuuteen ja millaisia ilmiöitä tullaan suoraan tai epäsuoraan tukeneeksi tämän kautta.1800-luvun lopun sivistyneistö piti tärkeänä ärtymyksen kaltaisten tunteiden hallitsemista. Tästä kertovat lehtiartikkelit valottavat hyvin aikakauden vahvasti sukupuolittunutta tunnekulttuuria.
Lehtijutuissa puhuttiin muun muassa ärtymyksen vahingollisuudesta terveydelle sekä siitä, että tunteet tarttuivat ja niiden hillinnällä oli yhteys sivistykseen. Oppimattomat, lapset ja naiset eivät todennäköisimmin osanneet hallita ärtymystään.
Ristiriitaisesti naisten ärtymys puuttui yleisönosastoista lähes täysin. Joko naiset onnistuivat poikkeuksellisen hyvin heille vaikeaksi katsotussa tehtävässä tai sitten toteutui se todennäköisempi vaihtoehto: naiset tunsivat ärtymystä siinä missä muutkin, mutta sen julkinen ilmaisu oli tabu.
Naisten ei tullut ilmaista ärtymyksen kaltaisia tunteita ollenkaan, ei kotona eikä missään tapauksessa julkisesti. Lehdissä ivattiin ja paheksuttiin naisia, jotka rikkoivat tätä julkilausumatonta sääntöä.
Rahvaan nainen oli huvittava äkäinen akka, sivistyneistöön kuuluva nainen taas pahantuulinen perheenäiti, joka sai lapset kyyneliin, ajoi miehen kapakkaan ja pilasi koko kansakunnan.
Käytännön tasolla ärtymyksen kaltaisten tunteiden ilmaisu sallittiin, jos tunteitaan purki mies oikeassa asemassa ja oikeutetuksi tulkitusta asiasta.
Tällainen motiivi saattoi olla suuttuminen uskonnon asioista tai henkilökohtaisen tai kollektiivisen kunnian loukkaamisesta. Kunnia oli 1800-luvun ihmisille tärkeä tunne ja joskus jopa ainoa omaisuus, jota puolustettiin kiihkeästi oikeudenkäyntiin tai sanomalehtien palstoille saakka.
”Herra X on koettanut minua parjaamalla ja alentamalla etsiä kunniaa itselleen ja sitä varten on hänen täytynyt vääristellä tosi asioita jopa laskia suoria valheitakin.” Yleisöltä, Louhi 7.7.1895.
1800-luvun riitaisasta keskustelukulttuurista sekä vallasta ja vastuusta
”Det är ej längre fråga om sak, utan om person.” Meddelande från Allmänheten, Nya Pressen 20.5.1895.
1890-luvun yleisönosastokirjoituksissa ei ollut juurikaan vihapuhetta sen nykymerkityksessä. Kirjoitukset saattoivat olla silti hyökkääviä, aggressiivisia ja henkilökohtaisuuksiin meneviä – sellaisia, joita ei nykysanomalehdissä julkaistaisi kuin korkeintaan lehtien moderoiduilla kommenttipalstoilla.
Niin sanotuilla riitakirjoituksilla oli kannattajansa, mutta niitä myös vastustettiin.
Eniten niitä kritisoitiin siitä, että asioista riitely muuttui pitkästyttäväksi ad hominem -tyyppiseksi kirjeenvaihdoksi, jonka sallittiin jatkua yleisönosastoilla aivan liian pitkään.
Jotkut toivoivat, etteivät lehdet julkaisisi tällaisia kiistakirjoituksia lainkaan tai ainakin yrittäisivät suitsia kirjoitustyyliä.Sanomalehdet eivät pyrkineet 1800-luvulla nykyajan kaltaiseen neutraaliuteen vaan olivat avoimen puolueellisia ja ottivat osaa lukijoiden välisiin taistoihin. Toimitukset saattoivat esimerkiksi liittää omat mielipiteensä yleisönosastokirjoitusten yhteyteen.
Lehdistö piti epäkohtien tuomista julkisuuteen kunniatehtävänään eikä siten halunnut kieltää riitakirjoittelua. Se kuitenkin tunnisti vastuunsa ilmiön haittapuolissa ja pyrki kansansivistäjän roolissa opettamaan lukijoita kirjoittamaan ”oikein” antamalla neuvoja.
1800-luvun lopun lehdet eivät toimineet kovin kummoisina roolimalleina. Ne taistelivat kiivaasti keskenään poliittisista asioista ja kävivät kovaa mittelöä tilaajista taktiikkanaan kilpailijalehtien mustamaalaaminen.
”Eikö tässäkin kohdassa tarvittaisi enemmän suvaitsevaisuutta? Luulen että sillä enemmän voitettaisiin. Täytyyhän meidän täällä matoisessa maailmassa käsi kädessä käydä, kuulummepa mihin puolueeseen eli lahkoon tahansa; sillä meidän on huomattava, ”ettei yksi lintu kesää tee”, eikä niin äkkiä maailman tapoja muuteta, sen tekee aika ja sivistys.” Yleisöltä, Päivälehti 15.11.1895.
Aika ja sivistys ovat korjanneet monta asiaa – kuten sen, että keskustelu on nykyään tasa-arvoisempaa. Ääneen pääsevät Suomessa halutessaan kaikki sukupuoleen ja taloudelliseen asemaan katsomatta.Tämän ovat mahdollistaneet muun muassa koulutus, asenteiden muuttuminen, yleinen vaurastuminen ja internet.
Samalla moni asia ei nähdäkseni ole valitettavasti muuttunut. Vaikuttaa siltä, että asioita arvotetaan monesti sen perusteella, kuka tai ketkä asiaa kommentoivat, eikä sen perusteella, kuinka vakuuttavaa argumentointi on.
Keskustelijat ovat liian usein hyökkääviä, ymmärtävät asioita tahallaan väärin, loukkaantuvat ja uhriutuvat. Kunnia on edelleen vahva tunne, ja vastakkainasettelu on voimissaan.
Kuten 1800-luvun lopulla, tänäkin päivänä on kuitenkin paljon ihmisiä, jotka ovat tästä huolissaan ja haluavat vilpittömästi muuttaa keskustelukulttuuria.
Viime aikoina mediassa on kuultu kannanottoja, joiden mukaa tällaisena poikkeuksellisena aikana on tärkeää pysyä yhtenäisenä eikä riidellä keskenään.
Hiukan samaa voidaan nähdä 1890-luvun lopussa, jolloin Venäjän kiristäessä otettaan Suomen suuriruhtinaskunnasta onnistuttiin jossain määrin siirtämään sisäiset ristiriidat hetkeksi syrjään ja toimimaan yhdessä.
Onnistuisiko se myös meiltä somekommentoijina?
Toimitus
- Podcast-lukija: Eemi Nordström
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Artikkelikuva: Ina Rantanen
Lukemista
- Satu Sorvali 2019: Onko syytä suuttua? Ärtymyksen ilmaisu 1890-luvun yleisönosastoissa. Ennen ja Nyt 19, 2.
- Yle Areena 2022: Julia Thuren vihan valtatiellä.
