Oman navan kaivelua vai välttämätön osa tutkimusta? Huomioita refleksiivisyydestä 

Tutkijan aseman reflektointi ja tiedon paikantaminen ovat keinoja lisätä tutkimuksen tieteellistä luotettavuutta. Kirjoituksessa käydään läpi refleksiivisyyteen kohdistettua kritiikkiä ja puolustetaan sen merkitystä kulttuuritieteissä. Tarkoituksena on osoittaa, että tutkimuksen refleksiivisyydellä on vahva tietoteoreettinen perusta ja että siinä ei tosiasiassa ole kyse identiteettipolitiikasta. 

Miksi tutkijan pitäisi pohtia omaa asennoitumistaan tutkimaansa ilmiöön? Aihe on noussut viime aikoina keskustelunaiheeksi julkisuudessa, kun HS julkaisi jutun kriminologi Jukka Savolaisen ja hänen kollegoidensa julkaiseman artikkelin pohjalta. Artikkelin ja jutun ilmeisenä tarkoituksena oli kritisoida tieteellisissä teksteissä yleistynyttä tapaa esittää tunnustuksellisia toteamuksia kirjoittajasta itsestään. Kehitystutkija Henni Alavan AntroBlogissa julkaistussa vastineessa puolestaan todetaan, että identiteettipolitiikan sijaan tutkijan oman aseman kriittinen ja syvällinen reflektointi on välttämätön edellytys tieteen laadulle. 

Tässä kirjoituksessani taustoitan refleksiivisyyden merkitystä, sen rajoja ja toisaalta siihen kohdistettua kritiikkiä. Toisin kuin Savolaisen et al. artikkelista ja HS:n jutusta voisi päätellä, tutkijan harjoittama refleksiivisyys ja positionaalisuuden eli tutkijan oman taustan ja aseman vaikutusten esiintuominen on ollut vallitseva normi kulttuurien tutkimuksen piirissä ja erityisesti etnografiassa – eli tutkittavien ihmisten parissa tapahtuvaan empiiriseen osallistuvaan havainnointiin perustuvassa tutkimustavassa ja teoreettisessa orientaatiossa – jo useamman vuosikymmenen ajan.

Käsittelen tuoreessa etnologian väitöskirjassani tutkijaa osana etnografian tieteellistä narratiivia. Yhtenä olennaisena ulottuvuutena tutkimuksessani oli arvioida tutkijan harjoittaman refleksiivisyyden merkitystä kirjoittamisen ja etnografisen tutkimustekstin kannalta. 

Refleksiivisyys tarkoittaa käytännön tasolla sitä, että tutkija kirjoittaa näkyviin tutkimuksen monenlaiset sidonnaisuudet, jotka voivat olla esimerkiksi henkilökohtaisia, poliittisia tai epistemologisia eli tiedon luonteeseen ja sen saavuttamisen keinoihin viittaavia. Omassa tutkimusaineistossani, joka sisälsi 17 Suomessa julkaistua etnografista väitöskirjaa 2010-luvulta, refleksiivisyyttä on kuvattu prosessiksi, jossa tutkija pyrkii avaamaan ja analysoimaan omaa suhdettaan tutkimusaiheeseen, tutkittaviin ja tiedon muodostumiseen. 

Se on merkinnyt myös tutkimuskysymysten kannalta olennaisten käsite-, menetelmä- ja muiden ratkaisujen analyysia tavalla, joka avaa lukijalle tulkintaprosessin etenemistä. 

Refleksiivisyys kiinnittyy siten sekä tutkijan henkilöön että hänen tekemiinsä tutkimuksellisiin valintoihin ja käsitteisiin, jotka ovat ohjanneet sitä, miten etnografinen tieto on muodostunut. Tästä näkökulmasta refleksiivisyys on erityisesti epistemologinen eli tietoteoreettinen väline, joka koskee tietämisen ehtoja ja rajoja. Samalla siihen sisältyy eettinen ulottuvuus, joka koskee tutkijan vastuuta toisista ihmisistä kirjoitettaessa. 

Refleksiivisyys – tai paikantaminen, joka usein liitetään refleksiivisyyden kanssa käsitteellisesti yhteen – ei ole ilmiönä yksiselitteinen eikä se myöskään ilmene täysin samalla tavalla yli tieteenrajojen. Näin ollen, kun tarkastellaan refleksiivisyyttä, tulisi lähtökohtaisesti määritellä tieteenala tai tutkimussuuntaus, josta on kyse.

Jukka Savolaisen et al. artikkelissa kriittinen katse kohdistuu ennen kaikkea sukupuolentutkimukseen ja intersektionaalisuutena tunnettuun teoreettiseen näkökulmaan, jonka on tehnyt tunnetuksi yhdysvaltalainen oikeusjuristi Kimberlé Crenshaw. 

Refleksiivisyys etnografiassa

Tietyt refleksiivisyyden piirteet ovat tunnistettavissa riippumatta siitä, onko kyseessä antropologinen, uskontotieteellinen, kasvatustieteellinen tai sukupuolentutkimuksen alaan kuuluva tutkimus. 

Keskityn refleksiivisyyteen ennen kaikkea siinä merkityksessä kuin siitä on keskusteltu ja väitelty etnografiassa 1970-luvulta lähtien. Etnografia on lähtöisin antropologiasta, mutta nykyisin sitä käytetään runsaasti niin kulttuurien tutkimuksessa kuin myös ihmis- ja yhteiskuntatieteissä laajemminkin. Tämän päivän etnografiaa luonnehtii nimenomaan tutkijan aseman näkyväksi tekeminen refleksiivisyyden ja tiedollisen paikantamisen avulla.

Refleksiivisyyteen liittyvä keskustelu kietoutuu etnografiassa kysymykseen tutkijan vallasta toisia ihmisiä tutkittaessa ja heistä kirjoitettaessa. Varsinkin etnografian alkuaikoina tutkittavat ihmisryhmät olivat usein alisteisessa asemassa suhteessa tutkijaan ja hänen edustamaansa tiedeinstituutioon.

Etnografi, joka oli perinteisesti valkoihoinen mies, saattoi matkustaa siirtomaahallinnon alaiseen kyläyhteisöön ja kirjoittaa matkansa pohjalta kuvauksen tai reportaasin kohtaamistaan ihmisistä ja heidän tavoistaan.  Tämä reportaasi edusti sitten tieteellistä, neutraaliksi miellettyä näkökulmaa kyseisten ihmisten elämään. 

Kehitystutkija Jeremy Gouldin mukaan siirtomaajärjestelmän asteittaista purkamista seurasi kolonialismin kritiikin aalto, ja 1970-luvulta lähtien yhteiskuntatieteilijät alkoivat käydä itsekriittistä keskustelua kolonialismin vaikutuksesta kulttuuri- ja yhteiskuntatieteisiin. 

Feministinen tieteenkritiikki alkoi saada jalansijaa metodologisissa pohdinnoissa samoihin aikoihin, ja feministisestä etnografiasta alettiin keskustella erityisesti 1980-luvun lopulta lähtien sosiologi Judith Staceyn johdolla. Feministisen näkökulman mukaan havainto, joka ei huomioi toimijan ominaisuuksia, kuten sukupuolta, ja sen vaikutusta sosiaaliseen elämään, on tieteellisesti hyödytön, sillä eri sukupuolet toimivat vallankäytön suhteen erilaisissa maailmoissa. 

Tästä seuraa se, että miehet, naiset ja sukupuolivähemmistöt havainnoivat tilanteita erilaisista asemista. Samoin kuin feminismin lähtökohtiin kuuluu sukupuolettoman aseman mahdottomuus, jälkikoloniaalinen kritiikki kieltää roduttoman ja luokattoman näkökulman mahdollisuuden – ja erityisesti 1990-luvulta lähtien vaikuttaneessa ‘intersektionaalisessa’ lähestymistavassa nämä kaikki ja muut yksilön asemaan vaikuttavat tekijät, kuten vammaisuus, huomioidaan yhtäläisesti. 

Nämä kriittiset äänet on välttämätöntä tiedostaa, kun tarkastellaan refleksiivisyyden merkitystä tutkimuksessa tänään – vaatimukset tutkijan tulkinnallisen vallan näkyväksi tekemisestä ja tiedon paikantamisesta palautuvat pitkälti näihin keskusteluihin. 

Refleksiivinen käänne kulttuuritieteissä

Antropologiassa ja muissa kulttuuritieteissä viitataan usein 1980-luvulla tapahtuneeseen tieteelliseen käänteeseen, josta käytetään nimityksiä representaation kriisi tai refleksiivinen käänne. 

Representaation kriisi kumpusi laajemmasta tietoteoreettisesta ja kielifilosofisesta keskustelusta, joka koski todellisuuden esittämisen ongelmia ja kielen asemaa ilmiöiden kuvaamisessa. 

Refleksiivisen käänteen juuret ovat puolestaan edellä mainituissa jälkikolonialistisessa ja feministisessä kritiikissä, mutta samalla siihen kietoutuu kysymys tutkijan vallasta ja tieteellisestä kielestä tämän vallan ilmentäjänä. 

Vaikka representaation kriisi ja refleksiivinen käänne liittyvät eri keskusteluihin, niillä molemmilla oli vaikutusta näkökulman muutokseen kulttuurien tutkimuksessa. 

Antropologi Karen O’Reilly on kärjistänyt, että ennen refleksiivistä käännettä etnografit tekivät tutkimustaan olematta itsekriittisiä ja ajattelematta suuremmin omaa rooliaan tai vaikutustaan tutkimusprosessiin. Heidän ei odotettu pohtivan tarkemmin niitä olosuhteita ja valta-asetelmia, joissa tutkimus tehtiin, tai miten kirjoittaminen toisista on altis erilaisille väärinkäsityksille, väärinkäytöksille ja tulkinnoille. Itse asiassa, tutkimuksen usein jopa odotettiin vahvistavan olemassaolevia valta-asemia niiden haastamisen sijaan. On tietenkin selvää, ettei tämä koskenut kaikkia tutkijoita, ja O’Reillyn luonnehdinta kuvaakin vain etnografien valtavirtaa. 

Joka tapauksessa tutkijoiden rooli nähtiin verrattain suoraviivaisena. Heidän tuli matkustaa tutkimuskohteeseen, kuvailla ja taltioida näkemäänsä, ja sitten palata kertomaan muille, mitä tutkimukseen sisältyi. Tässä mielessä he olivat kuin dokumenttielokuvan tekijöitä, jotka eivät välittäneet kertoa, mistä näkökulmasta tai minkälaisiin tiedollisiin intresseihin nojaten elokuva on tehty.   

Jos edellä oleva kuvaus pitää edes suurin piirtein paikkansa, merkitsi refleksiivinen käänne melko dramaattista näkökulman muutosta suhteessa entiseen. 

Käänteen merkitys näkyi ennen kaikkea antropologiassa ja sen pääasiallisessa menetelmässä etnografiassa, mutta sen vaikutus laajeni myöhemmin myös muihin kulttuuri- ja yhteiskuntatieteisiin. 

Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että refleksiivisen käänteen myötä kyseenalaistui tutkimuskohteena olevan kulttuurisen todellisuuden luonne ja tutkijoiden kyky ymmärtää ja kuvata sitä todenmukaisesti. Heräsi kysymys siitä, voidaanko tieteeseen ja erityisesti tieteelliseen kieleen luottaa ja minkälaisiin tiedollisiin lähtökohtiin perustuen tutkimusta tehtiin. 

Erityisen ongelmallisena tilanne nähtiin etnografista tutkimusta tekeville, jotka asettuvat osaksi tutkimuskohdettaan ja tekevät empiiristä tutkimusta arkisissa olosuhteissa ihmisten keskellä. Tutkijan ymmärrys tutkimuskohteesta suodattuu hänen yhteiskunnallisen asemansa lisäksi henkilökohtaisten kokemusten ja persoonallisuuden kautta. Tutkijan on myös välttämättä harjoitettava tulkintaa kuunnellessaan ihmisten kertomuksia ja tehdessään havaintoja. 

Refleksiivisen käänteen seurauksena etnografit alkoivat tarkastella kriittisemmin niitä tapoja, joilla etnografista tutkimusta oli tehty ja kirjoitettu. Oli ilmeistä, että etnografiaa on usein tehty valta-asemasta käsin: siirtomaavallan edustajat tutkivat kolonisoituja, valkoihoiset tummaihoisia, keskiluokkaiset työväenluokkaisia, miehet naisia ja niin edelleen. 

Monissa tapauksissa tutkimusasetelma oli räikeän epätasa-arvoinen, ja sen kautta tuotettiin kuvausta “toisista” joko eksoottisen kiinnostavina tai takapajuisina verrattuna moderniin länsimaiseen elämäntapaan kaupungeissa. 

James Cliffordin ja George E. Marcusin toimittama Writing Culture -artikkelikokoelma (1986) nousi tässä tilanteessa edustamaan uudenlaista kriittistä tietoisuutta etnografisesta tutkimuksesta ja erityisesti niistä kirjallisista ja retorisista keinoista, joita tutkijat hyödynsivät rakentaessaan kuvausta tutkittavasta ilmiöstä. Kirja ilmensi 1980-luvun lopulla monia niitä keskusteluja, väittelyitä ja näkökulmia, joista sittemmin alettiin käyttää nimitystä refleksiivinen käänne. 

Tiedon paikantuneisuus

Refleksiivisyys, josta vähitellen kehittyi jonkinlainen tapa etnografisessa kirjoittamisessa, palautuu ajatukseen, että tutkimuksella on juurensa, jotka ovat kietoutuneet tutkijan henkilöhistoriaan ja opilliseen sivistykseen sekä näiden taustalla oleviin yhteiskunnallisiin rakenteisiin. 

Feministisen tieteenkritiikin myötä etnografiaan löysi myös tiensä feminismiteoreetikko Donna Harawayn tunnetuksi tekemä ajatus tiedon paikantuneisuudesta ja siitä, että tutkija katselee maailmaa aina määrätystä näkökulmasta ja viitekehyksestä käsin (puhutaan myös standpoint-teoriasta). 

Tämän näkökulman mukaan tieto ja tietäminen ovat aina paikantuneita siinä mielessä, että ne syntyvät tietyssä historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa – tietynlaisen kehon ja identiteetin omaavan tutkijan kautta – ja niihin vaikuttavat tutkimukselliset reunaehdot. Refleksiivisyyteen sisältyy siten näkemys siitä, että tutkimus ei oikeastaan koskaan voi olla arvovapaata tai “neutraalia” tiedon keräämistä.

Postmoderni etnografia

Yhtenä reaktiona refleksiiviseen käänteeseen pidetään niin sanottua postmodernia etnografiaa, jota käsittelen myös omassa tutkimuksessani. Postmodernin etnografian lähtökohtana on tunnustaa tutkimuksen kohteena olevan kulttuurin ja sosiaalisen elämän moninaisuus, kirjo ja monimutkaisuus ja myötäillä näitä ilmaisutavassaan. 

Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yhtenäisen, tutkijan äänellä kerrotun narratiivin sijaan tarjoillaan erilaisia näkökulmia ja käytetään erilaisia tyylikeinoja, kuten runoutta, dialogisuutta ja dramatisoituja kuvauksia kokemusten välittämiseen ja tiedon muodostamiseen. 

Tällöin saatetaan myös luopua siitä ajatuksesta, että etnografialla saavutettaisiin selkeästi määriteltävissä olevia tutkimustuloksia; prosessi tai tuotos, joka tutkimuksen aikana on syntynyt, voi olla mitattavia tuloksia tärkeämpää. 

Sosiologi Norman K. Denzin on sanonut postmodernin ajan etnografeista, että he horjuttivat realistisen kirjoittamisen perintöä, koska tekstin ulkopuolista referenttiä, niin sanottua ”todellista maailmaa”, joka olisi kielen käytännöistä irrallaan, ei nähty enää olevan. Se tarkoitti, että käsitys siitä, mikä on totta ja mikä ei, muuttui aiempaa joustavammaksi. Tämä muutos puolestaan edellytti uudenlaista, moniäänistä etnografiaa, jossa myös tutkittavat saavat äänensä kuuluviin. Postmodernissa etnografiassa korostuu myös refleksiivisyyden välttämättömyys tutkimuksen arvioinnin kannalta. 

Folkloristi Helena Saarikoski kirjoittaa kiusaamiskokemuksia käsittelevässä esseekirjassaan, ettei hän pyri esittämään juonellisesti ehyttä kuvausta henkilöineen kaikkineen, sillä kiusaamisen uhrien kertomukset eivät muodosta eheää kokonaisuutta. Eheä kertomus olisi tällöin vain osoitus tutkijan autoritäärisestä asemasta kertojana.  

Saarikoski kutsuu kirjoittamisen tapaansa etnografiseksi kokeiluksi, jolla hän haluaa välittää kokemuksen luonteen ilman tunteilla tai mielenliikkeillä spekulointia. Yhtenäisen kertomuksen sijaan hän pyrki osittaisen, tilanteisen ja epäjatkuvan kokemuksen kuvaukseen, jossa ilmenisi monenlaisia ääniä ilman selvää auktoriteettia. Tämän kaltainen feministisestä tutkimuksesta ammentava kirjoitustapa heijastelee postmodernin etnografian ideoita. 

Tulkintani mukaan tietyt postmodernin etnografian esiin nostamat ajatukset, kuten moniäänisyyteen pyrkiminen ja refleksiivisyys, ovat edelleen elinvoimaisia. Samalla on havaittavissa, että etnografisen tutkimuksen kenttä on tätä nykyä niin monimuotoinen, että olisi harhaanjohtavaa kuvailla sitä yksinomaan postmoderniksi. 

Refleksiivinen kirjoittaja – ja lukija

Postmodernia etnografiaa kritisoitiin alun alkaenkin siitä, että se tuntuu hylkäävän ajatuksen todellisesta maailmasta, jossa elää todellisia ihmisiä huolineen ja iloineen, ja että tutkijan vastuuna on pyrkiä kuvaamaan tätä maailmaa mahdollisimman todenmukaisesti. 

Voidaankin sanoa, että etnografian seuraava vaihe 2000-luvulta alkaen on ollut ottaa etäisyyttä retoriikkaan, jossa etnografiaa kuvaillaan perustaltaan fiktiivisenä. Samalla on todettava, että etnografisen tutkimuksen monimuotoisuus nykypäivänä tekee hankalaksi arvioida sitä kokonaisuudessaan. Tutkimusstrategioiden monimuotoisuus tarkoittaa joka tapauksessa sitä, että tutkijan on oltava entistä tiedostavampi ja refleksiivisempi tavastaan tehdä tutkimusta.

Jukka Savolaisen et al. artikkeli herätti ilmestyessään kiivastakin keskustelua, ja mielestäni keskustelua refleksiivisyydestä ja tiedon paikantamisesta kyllä tarvitaan. 

Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että tutkijan aseman määrittelyssä ja sidonnaisuuksien esiintuomisessa on ensisijaisesti kyse muusta kuin identiteettipolitiikasta. 

Esimerkiksi etnografista tai feminististä tutkimusta olisi tänä päivänä jokseenkin mahdotonta kuvitella ilman jonkinlaista viitettä kirjoittajan refleksiivisyydestä. Refleksiivisyyden normi on kirjoitettuna kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden kivijalkaan. Refleksiivisyys myös käsitetään nykyisin huomattavasti laajemmassa merkityksessä kuin pelkästään itsekriittisyytenä: sillä viitataan tapaan hahmottaa tiedon muodostumista osana erilaisia vuorovaikutussuhteita ja niihin liittyviä valta-asetelmia. Tiedon muodostumista dialogisessa vuorovaikutuksessa olen käsitellyt enemmän väitöskirjassani (Heikkilä 2023).   

Kritiikki, jota etnografian sisälläkin on refleksiivisyyteen jo pidemmän ajan kuluessa kohdistettu, on kuitenkin otettava vakavasti. Kritiikkiä on kohdistettu esimerkiksi kysymykseen siitä, voiko tutkija kirjoittaa uskottavasti paikantuneisuudestaan vai jäävätkö yritykset retoriikan tasolle. Refleksiivisyys ei myöskään tarjoa vapaalippua muiden tutkimuksen laatua määrittävien kriteerien ohitse, ja pelkkä omaan asemaan vaikuttavien tekijöiden, kuten sukupuolen ja sosiaaliluokan, luetteleminen ei vielä riitä refleksiivisen ymmärryksen tuottamiseksi. Se vaatii syvällisempää analyysiä tutkijan ja tutkittavien välisestä suhteesta. 

Kulttuurintutkijoiden haasteena on nyt ja tulevaisuudessa arvioida kriittisesti refleksiivisyyden rajoja sekä toisaalta sen merkitystä tiedon muodostamisen kannalta. Toisaalta jos refleksiivisyys liitetään nimenomaan kirjoittamiseen, tarkoittaa se, että tutkimuksessa tulisi olla tietoinen myös kirjoittamiseen kuuluvista tyylivalinnoista ja niiden vaikutuksesta tutkimuksen tulkintaan.

Kirjoittaminenhan on itsessään jo paikantunutta – kieleen, aiemmin kirjoitettuun, kirjoittajan mielikuvitukseen ja osaamiseen. Tästä näkökulmasta refleksiivinen tutkija on sitä nimenomaan kirjoittaessaan.

Kun puhutaan kirjoittamisesta on aina otettava huomioon tekstin lukija. Itse asiassa myös lukijalta vaaditaan tutkimustekstien osalta lisääntyvää valppautta siinä, miten hän tekstiä tulkitsee. Monet tutkimuskirjoittamiseen liittyvät käytänteet selittyvät sen kautta, mitä on tehty ja kirjoitettu aiemmin, eikä etnografia ole tässä poikkeus. 

Lukijakin rakentaa tulkintaansa reflektoiden sen pohjalta, mitä hän on lukenut aiemmin. Refleksiivisyys ei ole tästä johtuen ainoastaan tutkijan väline, vaan keino kutsua lukija mukaan tulkintaprosessiin, joka ei pääty tutkimuksen viimeiseen sanaan. Kulttuurien tutkimuksessa osoitetaan suurta luottamusta myös lukijan refleksiivisyyttä kohtaan.

Refleksiiviset käytännöt ovat tätä nykyä levinneet yli tieteenalarajojen, mikä tarkoittaa sitä, että niillä on nähty arvoa tieteellisen luotettavuuden ja läpinäkyvyyden saavuttamisessa. Tässä mielessä refleksiivisyyteen ja tiedon paikantamiseen kohdistettua kriitiikkiä ei ole paikallaan torjua uhkakuvana, vaan paremminkin pyrkiä yhä paremmin perustelemaan refleksiivisyyden merkitys tutkimuksen kokonaisuudelle. 

Toimitus:

• Toimittaja: Heikki Wilenius
• Kielenhuolto: Paula Vitie
• Podcast-lukija: Nelly Staff
• Verkkotaitto: Taru Äkräs
• Artikkelikuva: Pixabay.com (Pixabay License)

Luettavaa

• Clifford, James & Marcus, George E. (eds.) 1986. Writing Culture. The Poetics and Politics of Ethnography. Berkeley: California University Press.
• Crenshaw, Kimberle 1991. Mapping the Margins: Intersectionality, Identity Politics, and Violence against Women of Color. Stanford Law Review, Vol. 43(6), 1241–99. 
• Denzin, Norman K. 1996. Interpretive Ethnography: Ethnographic practices for the 21st century. Newbury Park, CA: SAGE Publications.
• Gould, Jeremy 2016. Refleksiivisyyden poluilla. Epistemologisesti radikaalin yhteiskuntatieteen puolustus. Teoksessa Jeremy Gould & Katja Uusihakala (toim.) Tutkija peilin edessä. Refleksiivisyys ja etnografinen tieto. Helsinki: Gaudeamus, 9–37.
• Haraway, Donna 1991. Situated Knowledges: The Science Question in Feminism and the Privilege of Partial Perspective. Feminist Studies, Vol. 14(3), 575–599. 
• Heikkilä, Eino 2023. Narratiivinen tutkijuus ja tietäminen etnografiassa. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys. 
• Savolainen Jukka, Casey Patrick J, McBrayer Justin P, Schwerdtle Patricia Nayna 2023. Positionality and Its Problems: Questioning the Value of Reflexivity Statements in Research. Perspect Psychol Sci 2/2023.
• Stacey, Judith. 1988. Can There Be a Feminist Ethnography? Women’s Studies International Forum, Vol. 11(1), 21–27.
• O’Reilly, Karen 2021. Reflexivity. Verkkoblogi osoitteessa https://karenoreilly.wordpress.com/what-is-ethnography/reflexivity/