Euroviisufanit ovat tulleet yhä tietoisemmiksi siitä, kuinka paljon vaivaa Israel näkee luodakseen itsestään positiivisen kuvan kansainvälisesti. Näin se pystyy viemään huomion pois harjoittamastaan kansanmurhasta Palestiinassa. Israelin toimet vuosien 2024 ja 2025 viisuissa ovat osa pitkää perinnettä, jossa kansallismieliset ja asuttajakolonialistiset näkemykset Israelin oikeudesta miehittämäänsä alueeseen vakiinnutetaan populaarikulttuurin avulla osaksi eurooppalaista kulttuurikenttää.
Kun Espanjan yleisradioyhtiö RTVE ilmoitti vetäytyvänsä vuoden 2026 Euroviisuista, yhtiön pääsihteeri Alfonso Morales selitti päätöstä seuraavasti:
”Ottaen huomioon Gazan tilanteen [–] ja sen, että Israel käyttää kilpailua edistämään poliittisia tarkoitusperiään, on enenevässä määrin hankalaa pitää Euroviisuja neutraalina kulttuuritapahtumana.”
Espanjan lisäksi Slovenia, Alankomaat, Irlanti ja Islanti boikotoivat tänä vuonna 12.–16. toukokuuta Wienissä järjestettävää laulukilpailua. Boikotin kimmokkeena on Euroopan yleisradiounioni EBU:n päätös antaa Israelin osallistua kilpailuun.
Maiden boikottipäätöstä on edeltänyt kahden ja puolen vuoden pituinen kiista siitä, voiko Israel olla mukana viisuissa, kun lukuisat kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt – kuten YK, Amnesty International ja International Association of Genocide Scholars – ovat toistuvasti kuvanneet Israelin toimia Palestiinassa kansanmurhaksi.
Kiistan aikana Israel on lähettänyt Euroviisuihin kaksi artistia, jotka ovat avoimesti viitanneet esityksissään vuoden 2023 lokakuun 7. päivän tapahtumiin, jota Israel käyttää oikeutuksena kansanmurhalle. Tuolloin Hamasin johtamat palestiinalaisryhmät murtautuivat aseellisesti maailman suurimmaksi ulkoilmavankilaksi kutsutun Gazan kaistaleen raja-aidan läpi.
Israelin presidentti Isaac Herzog on käyttänyt diplomaattista vaikutusvaltaansa pitääkseen maan mukana laulukilpailussa. Lisäksi Israelia on syytetty äänestystulosten poliittisesta hakkeroinnista, jonka tarkoituksena on ollut voittaa viisujen yleisöäänet ja siten toimia osoituksena laajamittaisesta kannatuksesta valtion toimille.
Nämä seikat ovat tehneet monet viisufanit tietoiseksi siitä, miten Israel käyttää Euroviisuja hyväkseen oikeuttaakseen toimiaan Palestiinassa.
Palestiinan miehityksen ja palestiinalaisten etnisen puhdistuksen historia ulottuu paljon nyt käynnissä olevaa kansanmurhaa pidemmälle. Israel onkin käyttänyt Euroviisuja jo pitkään normalisoimaan sen poliittisia toimia ja luomaan siitä kuvaa legitiiminä valtiona.
Kun Israelin osallistumista Euroviisuihin tarkastellaan pidemmällä aikavälillä, kilpailun ääneen lausutut tavoitteet puoluettomuudesta sekä rauhan ja kansojen yhtenäisyyden edistämisestä ovat tehneet siitä täydellisen alustan Israelin harjoittamalle kulttuuripesulle.
Kulttuuripesulla tarkoitetaan taiteen, kulttuuriperinnön tai kulttuurialan tapahtumien käyttämistä epäeettisen toiminnan häivyttämiseksi ja maineen kiillottamiseksi.
Euroviisujen 70-vuotisjuhlan kynnyksellä meidän onkin syytä tarkastella, miten Israel on onnistunut suuntaamaan huomion pois sen toimista Palestiinassa samalla, kun se syyllistyy jo kolmatta vuotta täysimittaiseen kansanmurhaan alueella.
Israel on onnistunut tuomaan kansallismielistä narratiiviaan osaksi laulukilpailua siitä asti, kun se ensimmäistä kertaa osallistui viisuihin vuonna 1973. Siksi on tärkeää tutkia, mikä rooli Euroviisuilla on ollut Israelin toimien mahdollistajana jo vuosikymmenien ajan.
Euroviisut ja myytti rauhan edistämisestä
Euroviisujen viralliset verkkosivut ovat viime vuosina eri versioissa kilpailun syntyhistoriasta painottaneet teknologisen innovaation merkitystä viisujen syntymiselle. Tässä versiossa laulukilpailu perustettiin, jotta voitiin hyödyntää uutta, eri maiden väliset yhteislähetykset mahdollistavaa teknologiaa.
Verkkosivujen nykyisessä versiossa syntyhistoriaa ei kuitenkaan mainita enää lainkaan. Sivuilla todetaan ainoastaan, että ajatus paneurooppalaisen laulukilpailun järjestämisestä syntyi Euroopan yleisradiounioni EBU:n kokouksessa Monacossa vuonna 1955.
Virallinen narratiivi poikkeaa laajalle levinneestä käsityksestä, jonka mukaan laulukilpailu perustettiin yhdistämään Euroopan maat toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa, tehden viisuista merkittävän kulttuurienvälisen yhteistyön ja rauhan symbolin.
Euroviisuhistorioitsija Dean Vuletic vahvistaa teoksessaan Postwar Europe and the Eurovision Song Contest, että laulukilpailun luojat olivat ensisijaisesti kiinnostuneita vahvistamaan teknologista yhteistyötä maiden välillä.
EBU ei myöskään ollut suoraan kytköksissä niihin poliittisiin ja taloudellisiin instituutioihin, jotka myöhemmin muodostivat Euroopan unionin. Tosin Vuletic toteaa, että EBU:n uutisosasto raportoi edellä mainittujen instituutioiden toiminnasta ja joutui myöhemmin Euroopan unionin ja sen edeltäjän Euroopan yhteisön sääntelypyrkimysten kohteeksi.
Tämä teknokraattinen syntyhistoria on siten linjassa EBU:n väitteen kanssa, jonka mukaan Euroviisut ovat luonteeltaan ”epäpoliittinen tapahtuma”.
Tämä kapea tulkinta Euroviisujen historiasta häivyttää ne tavat, joilla laulukilpailun järjestäjät ja siihen osallistuvat maat ovat käyttäneet hyväksi ja vahvistaneet käsitystä Euroviisuista rauhan ja kansojen yhtenäisyyden symbolina.
Euroviisujen säännön mukaan osallistujamaiden tulee pidättäytyä poliittisista kannanotoista tapahtuman aikana. Sääntö on edellytys sille, että lähes 40 erilaisista poliittisista ja kulttuurisista taustoista olevaa osallistujamaata voivat unohtaa erimielisyytensä ja kilpailla Euroopan parhaan kappaleen löytämiseksi. Sääntö on (surullisen)kuuluisa, sillä sitä on rikottu lukuisia kertoja kilpailun historiassa.
Vaikka vaatimus epäpoliittisuudesta on saanut vuosien varrella paljon huomiota, kyse on verrattain uudesta säännöstä. Se lisättiin Euroviisujen sääntökirjaan ensimmäistä kertaa vasta vuonna 2007.
Viisumaat ovat lähettäneet kilpailuun lukuisia kappaleita, joissa korostetaan Euroopan yhtenäisyyttä ja rauhaa sekä ennen että jälkeen epäpoliittisuutta korostavan säännön voimaantuloa.
Yksi kuuluisimmista esimerkeistä on Italian esiintyjän Toto Cutugnon kappale Insième: 1992 vuodelta 1990, jossa viitataan Maastrichtin sopimukseen eli Euroopan unionin perustamissopimukseen. Laulussa lauletaan “Yhdisty, yhdisty Eurooppa”.
Toisena esimerkkinä voi pitää Euroviisujen isäntämaan Ruotsin humoristista välikevennystä vuodelta 2016, jossa juontajat vitsailevat, kuinka viisukappaleen voittajaresepti on laulaa rakkaudesta ja rauhasta.
Toisin sanoen Euroviisut ajavat kaksilla rattailla.
Yhtäältä järjestäjät väittävät viisuja epäpoliittisiksi, jolloin EBU kilpailun järjestäjänä, kansalliset yleisradioyhtiöt ja kilpailuun osallistuvat artistit voivat pestä kätensä vastuusta niiden valtioiden suhteen, joiden politiikka ei kestä päivänvaloa, mutta joiden edustajat siitä huolimatta ylpeästi liputtavat viisulavalla maansa puolesta.
Toisaalta viisujen järjestäjät tietoisesti rummuttavat tiettyjen edistyksellisinä pidettyjen arvojen – kuten yhteisöllisyyden, monimuotoisuuden, yhdenvertaisuuden ja rauhan – puolesta, jotka selvästi sitovat kilpailun osaksi laajempaa arvoliberaalia projektia.
Tämä kaksijakoinen näkemys Euroviisuista samaan aikaan sekä näennäisen epäpoliittisena että arvoliberaalina tapahtumana tekee siitä viisufanien silmissä edistyksellisen, mutta myös lisää tapahtuman houkuttelevuutta siihen osaa ottavien maiden näkökulmasta.
Euroviisuja katsoo joka vuosi yli 160 miljoonaa ihmistä ympäri maailman, mikä tekee siitä varteenotettavan alustan valtioille esitellä itsensä maina, jotka jakavat kilpailun arvot.
Näennäisestä arvoihin sitoutumisesta huolimatta isäntämaa Azerbaidžan pakkosiirsi pääkaupunki Bakun asukkaita uuden areenan tieltä, joka rakennettiin vuoden 2012 Euroviisuja varten. Venäjä taas sijoittui laulukilpailussa toiseksi vain vuosi sen jälkeen, kun se valtasi Krimin Ukrainalta ja liitti sen laittomasti itseensä vuonna 2014.
Nämä esimerkit osoittavat, että Euroviisut toimivat usein harhautuksena, joka vie huomion pois siihen osallistuvissa maissa tapahtuvasta väkivallasta ja ihmisoikeusloukkauksista.
Miksi Israel on ylipäänsä mukana Euroviisuissa?
Vaikka Israel ei kuulu maantieteellisesti Eurooppaan, sillä on oikeus osallistua kilpailuun Euroopan yleisradiounioni EBU:n jäsenenä. Muita EBU:n Euroopan ulkopuolisia jäseniä ovat esimerkiksi Jordan, Libanon, Turkki ja Australia.
EBU:n sääntöjen mukaan vain sen jäsenet voivat osallistua Euroviisuihin, minkä unioni näkee ennen kaikkea menettelytapoihin liittyvänä kysymyksenä. Tästä näkökulmasta katsottuna Israelin mukaanottamisessa on puhtaasti kyse sääntöjen noudattamisesta, sillä Israelin ulosjättäminen rikkoisi Euroviisujen sääntöä kilpailun politisoimisesta.
Samaan aikaan näkökulma piilottaa taakseen ensisijaisesti poliittisen kysymyksen siitä, mitkä maat ovat oikeutettuja EBU:n jäsenyyteen ja millä perusteilla.
Palestiinalainen yleisradioyhtiö PBC lanseerasi vuonna 2007 kampanjan, jotta maa voisi ottaa osaa Euroviisuihin. EBU hylkäsi hakemuksen. Se perusteli kantaansa sillä, ettei PBC ole EBU:n täysjäsen. Myös Kosovon lukuisat euroviisuhakemukset on hylätty vedoten samoihin perusteluihin.
Tästä linjauksesta poiketen vuonna 2015 täysjäsenyyden ehtoja höllennettiin, jotta Australian yleisradioyhtiölle annettiin mahdollisuus osallistua kilpailuun. Huolimatta siitä, että sen suhde Euroopan yleisradiounioniin oli verrannollinen Palestiinaan ja Kosovoon.
Euroviisujen silloinen vastaava tuottaja Jon Ola Sand kertoi, että Australian kilpailukutsu oli kertaluontoinen tempaus juhlistaa viisujen 60-vuotista taivalta. Olisihan ollut ikävää järjestää maailman suurimmat juhlat ja olla kutsumatta mukaan australialaisia ystäviä, joilla on pitkä yhteinen historia Euroviisujen kanssa.
Epäsuhta Australian saaman kutsun ja Palestiinan sekä Kosovon viisuhakemusten hylkäämisen välillä osoittaa, että EBU:lla on portinvartijana valta päättää, kenellä on pääsy Euroviisuihin ja kuka suljetaan kisojen ulkopuolelle.
EBU:lla on myös valtaa hyllyttää maita yleisradiounionin jäsenyydestä ja estää siten niiden osallistuminen Euroviisuihin. Se keskeytti Valko-Venäjän yleisradioyhtiö BTRC:n jäsenyyden vuonna 2021, sillä maa ei enää täyttänyt EBU:n ilmaisunvapauden ja journalistisen riippumattomuuden kriteerejä.
Kun Venäjä aloitti täysimittaisen sodan Ukrainassa vuonna 2022, EBU sulki maan ulos Euroviisuista. Perustelujen mukaan Venäjän osallistuminen lokaisi kilpailun maineen. Tässä yhteydessä on tosin syytä mainita, ettei EBU ryhtynyt toimiin ennen kuin muut osallistujamaat, Suomi mukaan lukien, uhkasivat boikotoida kilpailuja, jos Venäjän annetaan osallistua.
Näiden esimerkkien valossa on selvää, että kysymys siitä, kuka saa osallistua Euroviisuihin ei riipu vain osallistujamaan kyvystä seurata viisujen sääntöjä vaan myös siitä, keihin sääntöjä alunperinkään sovelletaan.
Miksi Israelissa rakastetaan viisuja?
Kun Israel liittyi mukaan Euroviisuihin vuonna 1973, kilpailun luomat mielikuvat eurooppalaisuudesta ja edistyksellisistä arvoista tarjosi Israelille mahdollisuuden näyttää, että myös se kuului osaksi arvostettua läntisten liberaalien demokratioiden yhteisöä.
Viestinnän alan tutkija Sarah Majed Dweik toteaa, että Israelin liittyminen osaksi Euroviisuja heijastelee laajempaa 1900-luvun lopun trendiä, jossa Israelin valtio ja sionismin tukijat asemoivat kansallisidentiteettinsä osaksi valkoista eurooppalaisuutta. Sionismilla tarkoitetaan etnonationalistista aatetta, joka kannattaa juutalaisvaltion säilyttämistä Palestiinan asuttajakolonialismin avulla.
Tämä uudelleenasemointi kasvatti Israelin hyväksyntää läntisen kansainvälisen yhteisön silmissä. Se myös auttoi häivyttämään palestiinalaiset ja arabit mielikuvista, joita eurooppalainen yleisö liitti Israeliin.
Majed Dweikin mukaan Euroviisuilla oli tärkeä rooli mielikuvien häivyttämisessä, sillä vuosittainen osallistuminen eurooppalaiseen laulukilpailuun ylläpiti yhteyksiä maihin, joilla oli tärkeä rooli Israelin valtion synnyssä niiden maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta. Samalla Israel tuli Euroopassa tunnetuksi muustakin kuin käymistään sodista.
Euroviisut eivät suinkaan ole ainoa näyttämö, jota Israel käyttää samojen tarkoitusperien edistämiseen.
Teoksessaan Tolerance is a Wasteland: Palestine and the Culture of Denial kirjallisuudentutkija Saree Makdisi huomauttaa, että Euroviisuihin osallistuminen on osa Israelin laajempaa maakuva- ja matkailunedistämistyötä. Julkisuuskuvan hallintaan kuuluu Israelin mainostaminen sateenkaari-ihmisille ja naisille sopivana rantalomakohteena. Kyse on pinkkipesusta, kuten kulttuuripesukin, se on keino jonka avulla Israel pyrkii häivyttämään harjoittamansa väkivallan Palestiinassa.
Toimet ovat osa jatkumoa, josta postkolonialistiset kirjailijat ja kirjallisuudentutkijat, kuten Ghassan Kanafani ja Edward Said, ovat kirjoittaneet. Jo varhaiset sionistit ja kolonialistit hyödynsivät klassista kirjallisuutta saadakseen tukea nationalistisille, imperialistisille ja rodullista ylivaltaa edustaville aatteilleen. Näihin teoksiin lukeutuvat esimerkiksi George Eliotin Daniel Deronda, Benjamin Disraelin Alroy ja Joseph Conradin Hopealaiva.
Euroviisut tulee siis nähdä osana laajempaa kulttuurista pääomaa, jota Israel käyttää oman maakuvansa kiillottamiseen. Tässä työssä Israel on myös onnistunut erityisen hyvin sekä kirjaimellisesti voitettuaan viisut neljästi että kuvainnollisesti esitellessä itsensä myönteisessä valossa laajalle ja vastaanottavaiselle viisuyleisölle.
Postikortteja luvatusta maasta
Euroviisujen järjestäminen on osallistujavaltioille yksi vaikuttavimmista keinoista esittää itsensä positiivisessa valossa. Se on kunnia, joka tyypillisesti myönnetään edellisvuoden voittajamaalle. Israel on isännöinyt kilpailuja kolmesti: Jerusalemissa 1979 ja 1999 sekä viimeisimpänä Tel Avivissa 2019.
Euroviisujärjestäjän roolina on ollut 1970-luvulta alkaen tuottaa maastaan niin sanottuja postikortteja eli lyhyitä videoklippejä, jotka kilpailun aikana esittelevät maan kulttuuria ja nähtävyyksiä lauluesitysten lomassa. Tämä antaa järjestäjävaltioille huomattavasti enemmän näkyvyyttä kuin mitä laulukilpailun kolmen minuutin mittainen lavaesitys tarjoaa.
Euroviisututkija Jessica Carnielin mukaan postikortit ovat merkittävä osa järjestäjämaiden maakuvatyötä, minkä avulla ne luovat positiivisia mielikuvia maataan kohtaan ja houkuttelevat kansainvälistä matkailua ja sijoituksia.
Israelille postikortit ovat tarjonneet myös mahdollisuuden vahvistaa ja oikeuttaa Palestiinan maa-alueiden miehittämistä.
Esimerkiksi vuonna 1999 Israelin tuottamassa postikorttisarjassa Raamatun kertomuksia tuotiin nykypäivän Israeliin kulttuurin ja matkailun kehykseen sovitettuna. Ennen Israelin omaa viisuesitystä yleisölle esiteltiin Luvattu maa -niminen postikortti, joka toisintaa neljännen Mooseksen kirjan kertomuksen Joosuasta ja Kalebista.
Tarinassa Jumala lähettää Joosuan ja Kalebin vakoilemaan Kaanainmaalle eli nykyisen Palestiinan alueelle, luvaten alueen israelilaisille, kunhan nämä käyttävät tutkimusmatkallaan oppimaansa ottaakseen maan sotimalla haltuunsa.
Tutkittuaan maata 40 päivän ajan Joosua ja Kaleb palasivat mukanaan rypäleterttu, joka oli niin painava, että sitä kantamaan tarvittiin kaksi miestä. Moosekselle he julistivat:
“Olemme käyneet maassa, johon meidät lähetit, ja se maa todella tulvii maitoa ja hunajaa. Katso, tällaisia ovat sen hedelmät.”
Luvatun maan postikortissa animoitu versio kertomuksesta vaihtuu kohtaukseen nykypäivästä, jossa kauniit naiset varastavat rypäletertun kahdelta (jostain selittämättömästä syystä cowboy-asuihin pukeutuneelta) mieheltä vakoiltuaan heitä ensin kiikareilla.
Vuoden 1979 Euroviisujen postikortissa käytettiin samaa Raamatun tarinaa, mutta siinä Joosua ja Kaleb tiputtavat rypäletertun dramaattisesti. He riisuvat kaftaaninsa paljastaen alla olevat kirkkaanpunaiset uimahousut, jotka viittaavat Israeliin suosittuna rantalomakohteena.
Näkemys Israelista luvattuna maana toistuu abrahamilaisissa uskonnoissa, joiden kertomuksista se on lainattu osaksi populaarikulttuuria. Historioitsija Rashid Khalidin mukaan kertomus on myös taiten punottu osaksi modernia poliittista sionismia.
Myytti luvatusta maasta resonoi yhä voimakkaasti Israelin juutalaisen ja kristityn väestön keskuudessa. Se ylläpitää ajatusta nyky-Israelin raamatullisesta yhteydestä muinaiseen Kaanainmaahan.
Postikorttien avulla myytti Israelin ikiaikaisista siteistä maa-alueeseen siirtyy osaksi eurooppalaista kulttuuritietoisuutta, jota välitetään eteenpäin kepeästi viihteen keinoin. Tällöin maanomistuskiistat jäävät sivuosaan ja taustalla oleva politiikka unohtuu nopeasti.
Kun oli jälleen Israelin vuoro järjestää viisut vuonna 2019, postikorteissa euroviisuesiintyjät tanssivat paikallisilla turistinähtävyyksillä, joista suurin osa sijaitsi kansainvälisesti vuonna 1948 tunnustettujen Israelin rajojen sisäpuolella. Israelin omaa viisuesitystä edeltänyt postikortti sen sijaan sisälsi droonikuvaa Itä-Jerusalemista, joka kuuluu kansainvälisen lain mukaan osaksi Israelin laittomasti miehittämiä palestiinalaisalueita.
Droonikuvamateriaalia käytettiin vaikka Israelin yleisradioyhtiö KAN oli aiemmin luvannut ettei se sisällytä postikortteihin materiaalia miehitetyiltä palestiinalaisalueilta. Silloinen Israelin kulttuuriministeri Miri Regev kritisoi voimakkaasti jo pelkkää ajatusta miehitettyjen alueiden jättämisestä pois postikortista, sillä hän piti niitä elimellisenä osana Israelin valtiota.
Israel ei suinkaan ole ainoa osallistujamaa, joka on käyttänyt postikorttien tuomia mahdollisuuksia samaan tapaan. Kun Azerbaidžan isännöi viisuja vuonna 2012, sen yleisradioyhtiö esitti armenialaisten asuttaman Vuoristo-Karabahin autonomisen alueen kiistattomana osana valtiota.
Monet euroviisufanit tulivat tietoisiksi näistä epäkohdista vasta, kun vuonna 2024 suosittu viisuvloggaaja ESCGabe analysoi tapoja, joilla Israel ja Azerbaidžan ovat käyttäneet laulukilpailun mainetta hyväksi edistämään poliittisia tarkoitusperiään.
Molemmissa tapauksissa itsenäisiin alueisiin kohdistuvat aluevaatimukset menevät eurooppalaiselle yleisölle helposti läpi, sillä se ei joko tunne tai ole kiinnostunut Euroopan ulkopuolisten maiden miehityksen tai maakiistojen historiasta.
Kun laittomasti miehitettyjä palestiinalaisalueita esitellään muiden Israelin turistikohteiden rinnalla, eurooppalainen yleisö yhdistää näkemänsä alueet osaksi Israelia. Samalla palestiinalaisten läsnäolo alueilla ja Israelin valtion rooli miehittäjänä häivytetään näkyvistä.
Lauluja kansanmurhan puolesta
Viisukappaleet ovat toinen tapa, jonka avulla osallistujamaat voivat käyttää kilpailua hyväksi häivyttääkseen harjoittamaansa poliittista väkivaltaa ja kiillottaakseen kansainvälistä julkisuuskuvaansa. Tämä on tullut hyvin ilmi viimeisen kahden vuoden aikana, kun Israelin edustuskappaleet ovat koetelleet Euroviisujen epäpoliittisuussääntöä. Molemmat kappalevalinnat maalasivat Israelista kuvaa lokakuun 7. päivän tapahtumien uhrina, millä maa sai osakseen huomattavaa medianäkyvyyttä ja kritiikkiä viisufaneilta.
Viime vuosien tapahtumat tekivät aiempaa näkyvämmäksi Israelin harjoittamassa kulttuuripesussa toistuvan kaavan. Sen esitykset ovat noudattaneet sitä siitä saakka, kun maa ensimmäistä kertaa osallistui viisuihin.
Jo Israelin viisuhistorian ensimmäisen esiintyjän Illanitin asuvalinta muistutti Israelin palestiinalaistaustaisten beduiinien perinteistä kaftaanimaista thobea, ja selvästi omi heidän kulttuuriaan.
Israelia vuonna 2007 edustanut Teapacks-yhtye vuorostaan esitti Helsingissä järjestetyissä viisuissa Push the Button -nimisen kappaleen, jossa viitattiin Iranin ydinohjelmaan ja sen Israelille aiheuttamaan uhkaan.
Toistaiseksi kenties selvin osoitus kulttuuripesusta nähtiin 2009 Euroviisuissa, joissa israelilaisen Noa ja Mira Awadin duo esitti popballadin There Must Be Another Way. Sen sovitteleva ja rauhanomainen sanoma laulettiin heprean, arabian ja englannin kielillä. Päivää ennen duon valitsemista Israelin viisuedustajaksi 28. joulukuuta 2008, Israel aloitti Gazassa sodan, jonka aikana se tappoi noin 1 500 palestiinalaista ja tuhosi yli 46 000 kotia.
Sodan seurauksena palestiinalaiset aloittivat kampanjan, jolla he boikotoivat Israelin akateemista ja kulttuurivaihtoa. Osana kampanjaa julkaistiin avoin kirje, jossa Awadeja kehotettiin vetäytymään Euroviisuista. Kirjeessä muistutettiin, että aggressiivisena miehittäjävaltiona Israel tähtää edustajiensa välityksellä kansainvälisen kuvansa kiillottamiseen.
Noa ja Mira Awad eivät suostuneet vetäytymään kilpailusta vedoten siihen, että heidän osallistumisensa oli Israelin valtion toimista erillinen päätös. Samaan aikaan israelilaisduo antoi brittiläiselle The Guardian -sanomalehdelle haastattelun, jossa he korostivat toimivansa rauhan ja rinnakkaiselon puolesta, sillä mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut.
Euroviisujen kaksijakoinen, yhtäältä epäpoliittisuutta ja toisaalta arvoliberalismia korostava, ympäristö mahdollistaa tämänkaltaisen ristiriidan syntymisen. Rauhan ja epäpoliittisuuden korostaminen vesittävät pyrkimykset aktivismiin silloinkin kun artistit yrittävät tuoda yhteiskunnallisia tai poliittisia elementtejä mukaan kilpailuun.
Esimerkkinä ilmiöstä musiikintutkija Marek Susdorf käyttää Alankomaiden viisuedustaja Jeangu Macrooyn tapausta vuodelta 2021. Alunperin Macrooyn kappale Birth of A New Age käsitteli orjuuden ja rasismin vastaisia teemoja. Yleisön tulkinnassa laulun merkitys muokkautui geneeriseksi monimuotoisuuden ylistykseksi.
Susdorfin mukaan Euroviisut muuntavat kaikki esitykset läntisen maailman tyyliä mukailevaksi viihteeksi riippumatta siitä, kuinka radikaaleja tai suorapuheisia kappaleet ovat. Samalla kun esitykset keskittyvät kädenlämpöiseen yhdenvertaisuuden ja monimuotoisuuden korostamiseen, ne peittävät alleen rasismin ja epätasa-arvoisuuden.
Sama dynamiikka on havaittavissa Israelia edustaneiden Awadien There Must Be Another Way -kappaleessa. Viisuareenalla, jolta odotetaan rauhaan kannustavia, epäpoliittisia latteuksia, israelilaisduon esitys onnistui puhuttelemaan arvoliberaaleja yleisöjä niin Euroopassa kuin Israelissa.
Kappale, jossa lauletaan vaihtoehdoista, odotuksesta ja uuden päivän koittamisesta, välittää sanomaa kestävän rauhan mahdollisuudesta Israelin ja Palestiinan välillä, kunhan vain jaksamme kärsivällisesti odottaa oikeaa hetkeä. Samalla varotaan ottamasta kantaa vaikeisiin kysymyksiin siitä, mitä rauhan saavuttaminen todellisuudessa edellyttäisi.
Kulttuuripesua tulee aktiivisesti vastustaa
Euroviisujen historian syvempi tarkastelu paljastaa, kuinka Israel on alusta alkaen pyrkinyt valjastamaan edistyksellisyyttä korostavan kansallisidentiteettinsä laulukilpailussa ja käyttänyt sitä hyödyksi peittääkseen roolinsa Palestiinan vuosikymmeniä jatkuneessa väkivaltaisessa miehityksessä.
Euroviisuille ominainen yhdistelmä epäpoliittisuutta ja rauhan edistämistä on pelannut Israelin pussiin täydellisesti. Se ja muut maineensa pesemistä kaipaavat osallistujamaat tulevat käyttämään kilpailuja tähän tarkoitukseen niin kauan kuin laulukilpailu on valmis tarjoamaan niille vastaanottavaisen yleisön.
Muilla osallistujamailla ja euroviisuyleisöllä on velvollisuus varmistaa, ettei Israelilla ole enää mahdollisuutta käyttää kansainvälistä areenaa väkivaltaisen politiikkansa edistämiseen.
Vuoden 2026 kisoista vetäytyneet viisi maata ovat avainasemassa, jotta Israelin vuosikymmeniä toistunut kaava saadaan vihdoin katkaistua. Boikotti kertoo, etteivät kaikki maat ole enää valmiita tanssimaan ja laulamaan samaan tahtiin kansanmurhaajien kanssa.
Palestiinalle solidaarisuutta osoittavat viisufanit voivat vaatia Israelin hyllyttämistä, liittyä mukaan boikottiin ja jättää osallistumasta viisuyleisöön, jonka koko lopulta määrittelee viisujen onnistumisen. Niin kauan kuin Israelin annetaan olla mukana kilpailussa, sen sallitaan hyötyä Euroviisujen rauhaa ja yhtenäisyyttä korostavasta sanomasta.
Toimitus
- Kirjoittaja: Zoë Jay
- Toimittaja: Saara Toukolehto
- Arvioija: Liina Mustonen
- Kääntäjä: Niina Ahola ja Emiel Riiko
- Kielenhuolto englanniksi alkuperäistekstille: Maija Sequeira
- Verkkotaitto: A. S.
- Podcast-lukija: Ronja Vehviläinen
Luettavaa
- Sarah Cathryn Majed Dweik (2022). Boycott Eurovision Singing to the Song of its Own Tune: Global Boycotts as Sites of Hybridity. Journal of International and Intercultural Communication, 15(4): 374-390.
- Saree Makdisi (2022). Tolerance Is A Wasteland: Palestine and the Culture of Denial, (University of California Press).
- Marek Susdorf (2025). Dutch Politics of Music-Washing at Eurovision: The Monstrous Hybrid of Commodified Musical Legacies of Slavery, Imperialist Utopianism, and White Nationalism, Popular Music and Society, 48(2): 232-252.
- Nili Belkind (2010). A Message for Peace or a Tool for Oppression? Israeli-Jewish Arab Duo Achinoam Nini and Mira Awad’s Representation of Israel at Eurovision 2009. Current Musicology, 89: 7-35.
