Viikko sitten Britannian pääministeri Theresa May aloitti viralliset neuvottelut maan erolle Euroopan unionista. Aihe on antropologisesti kiinnostava, sillä eropäätöksen taustalla on yli 17 miljoonaa annettua ääntä ja yhtä monta yksilöllistä syytä haluta irtautua EU:sta. Kaksiosaisen artikkelin ensimmäinen osa käsitteli syitä euroeron taustalla, kun taas tässä jutussa keskitymme sen seurauksiin. Juttua varten on haastateltu Manchesterin yliopiston väitöskirjatutkijaa antropologi John Fosteria, jonka tutkimus käsittelee työnteon arvoa ja työttömyyttä Britanniassa.
Maahanmuuton vastustus on yksi ihmisten taloudellisen ja poliittisen marginalisaation lieveilmiöistä. Foster kertoo brexitin ydinkannattajien kohtaavan maahanmuutosta usein haasteellisemman puolen kuin minkä suurkaupunkien asukkaat kokevat, sillä työtä on kokonaisuudessaan vähemmän tarjolla kaupunkien ulkopuolella. Yhdeksi esimerkiksi Foster antaa puolalaiset siirtolaiset, jotka moni hänen haastattelemansa työntekijä on kokenut ongelmaksi, sillä he suostuvat usein tekemään töitä huonommilla työehdoilla kuin brittiläiset työntekijät. Tämä vuorostaan heikentää kaikkien työntekijöiden neuvotteluasemia työnantajiinsa nähden.
Foster sanoo työväenluokkaan kuuluvien kritiikin olevan usein aiheellista. Valitettavan usein se sivuutetaan ymmärtämättömänä ja rasistisena, jolloin sitä pidetään jollain tapaa irrationaalisena. Ja kun asia sivuutetaan tarpeeksi kauan etsivät työläiset muita kanavia mielipiteidensä ilmaisemiseen, tässä tapauksessa esimerkiksi äärioikeistolaisen politiikan kannattamisen tai brexit-kansanäänestyksen.
“Nähdäkseni brexitin kannattajat yhdistävät EU-jäsenyyden avoimiin rajoihin muille EU-kansalaisille, ja euroeron puolesta äänestäminen oli työväenluokan kritiikin esittämistä lisääntynyttä maahanmuuttoa kohtaan. Jos tämä yhdistetään aiemmin mainitsemaani epäluottamukseen maan poliittista johtoa kohtaan, saadaan mielestäni hyvä kuva siitä, miksi omien informanttieni kaltaiset ihmiset äänestivät eroamisen puolesta.”
Foster sanoo, että ihmisillä olisi paljon pienempi tarve olla epäluuloisia toisiaan kohtaan, jos heidän ei tarvitsisi tuntea joutuvansa kilpailemaan muiden kanssa elinkeinostaan. Hänen mukaansa Brexit ja kasvava nationalismi kielivät ennen kaikkea ihmisten halusta turvata oma selustansa, eikä siihen olisi tarvetta mikäli valtio pystyisi paremmin turvaamaan ihmisten elinkeinon ilman tämänhetkistä kilpailuasetelmaa. Nykyisenkaltainen politiikka sen sijaan syventää kilpailua entisestään. Tämä johtaa itsekkääseen käytökseen solidaarisuuden osoituksen sijaan, ja se vuorostaan haluun sulkea valtioiden rajat ulkopuolisilta.
Nationalismin nousu ja populismi Britanniassa
Samalla maahanmuuttokeskustelu nivoutuu yhteen nationalismin kanssa. Tähän liittyy keskeisesti keskustelut siitä, mitä “aito brittiläisyys” pitää sisällään. Tämä on Fosterista huolestuttavaa, sillä se liittyy hänen mukaansa ainakin osittain ajatukseen Britanniasta jollain tavalla muita valtioita parempana. Tämä taas yhdistyy helposti ajatukseen saarivaltion loistavasta menneisyydestä, joka halutaan tuoda takaisin nykypäivään. Niinpä myös erilaisten säädösten ja määräysten hyväksyminen muilta EU-mailta tuntuu alentavalta Britannian oletettuun mahtavuuteen nähden. Kun keskustelu siirtyy tälle tasolle, on Fosterin mukaan kyse jo kansallisesta ylimielisyydestä. Ajatus, jota hän ei itse voi hyväksyä.
Tästä johtuen huoli rasismin ja nationalismin yleistymisestä on Fosterista perusteltu. Siitä huolimatta hänestä on tärkeä muistaa, että rasistisella ajatusmallilla on aina yhteys ihmisten yhteiskunnalliseen asemaan. Tämän näkökulman ymmärtämiseksi meidän tulee tarkastella näiden ihmisten sosioekonomista tilannetta, josta nämä vihan ja vierastamisen tunteet kumpuavat. Fosterin mukaan avainasemassa on jälleen tietyn kansanosan mielipiteiden sivuuttaminen ja heidän työntämisensä syrjään poliittisesta päätöksenteosta.
Nationalismiin liitetään keskeisesti myös populismin nousu. Brexitiä onkin pidetty osoituksena populistisen politiikan voimasta, kun eroa kannattaneet poliitikot onnistuivat esittämään monia katteettomia lupauksia äänestäjilleen. Tästä huolimatta Foster näkee ongelmien kumpuavan syvemmältä historiasta, erityisesti jo edellä mainituista arvottomuuden ja näköalattomuuden tunteista. Hänestä eroa ajaneiden Nigel Faragen ja Boris Johnsonin kaltaiset poliitikot eivät ole niinkään taitavia poliittisia pelureita, vaan heillä kävi tuuri, sillä he onnistuivat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Fosterin mukaan tärkeä kysymys onkin, mistä syystä heillä kävi tuuri?
Fosterista syynä on ennen kaikkea kansan vieraantuminen poliitikoista. Silloin kun ihmiset eivät koe tulevansa edustetuiksi poliittisen järjestelmän puitteissa, he haluavat muuttaa sen itselleen suotuisammaksi. Vallitsevassa tilanteessa tämä ei ole mahdollista järjestelmän sisältä, joten he pyrkivät tekemään sen ulkopuolelta käsin. Tähän vuorostaan liittyy myös Euroopan unionin näkeminen osana vallitsevia valtarakenteita, joten EU:sta eroaminen näyttäytyi mahdollisimman suuren pesäeron tekemisenä nykyisenlaiseen politiikkaan nähden.
“Nähdäkseni halu erota EU:sta oli kansalaisille ennemmin väline ilmaista tyytymättömyyttään nykypolitiikkaa kohtaan kuin itseisarvo. Tärkeintä tässäkin on muistaa, että poliittisen järjestelmän ja valtaapitävien vierastaminen oli olemassa jo kauan ennen kuin Nigel Faragen kaltaiset poliitikot alkoivat luoda uraansa sen varaan.”
Euroopan unioni syntipukkina
Euroopan unionia on syytetty brexitiä ajavien keskuudessa ennen kaikkea liiasta byrokratiasta, ja yksi keskeisistä iskulauseista ero-kampanjassa oli “Take back control!”, eli otetaan päätösvalta takaisin EU:lta. Foster sanoo, että työväenluokan keskuudessa on löydettävissä todellista turhautumista tarpeettomaksi koettua byrokratiaa kohtaan, mutta EU:n syyttäminen asiasta menee osittain ohi maalin, sillä byrokratia maassa lisääntyi ennen kaikkea Tony Blairin pääministerikauden aikana ja hänen hallituksensa aloitteesta.
Tämä seikan monet euroeron puolesta äänestäneet jättivät huomiotta, sillä Foster katsoo byrokratian olleen vain yksi sivujuonne kokonaisvaltaisessa nykyjärjestelmän vastustamisessa. Tällöin kysymykset siitä, mitä EU todella tekee ihmisten hyväksi tai heitä vastaan ei ollut erityisen merkityksellinen, vaan halu saada muutosta aikaan ja tulla viimein kuulluksi ajoi sen ohi.
Toisaalta juuri tästä johtuen brexitin kannattaminen vaikuttaa lyhytnäköiseltä. Vaikka EU:n voikin hyvästä syystä pitää avoimien työmarkkinoiden, vapaan liikkuvuuden sekä ihmisiä uhkaavan kilpailun lisääntymisen ja uusliberalistisen politiikan lippulaivana, näyttää Britannian tulevaisuus synkältä Euroopan ulkopuolella. Fosterista on jossain määrin ironista, että ihmiset toivoivat eroamisen suojaavan heitä uusliberalistisilta toimilta ja turhalta työmarkkinoiden sääntelyltä, kun EU:n työelämän sääntely on todellisuudessa toiminut puskurina Britannian konservatiivihallitusta vastaan, joka on ajanut heikennyksiä ihmisiä suojaaviin työehtosopimuksiin.
Foster ennustaa, että ero EU:sta jättää maan työntekijät oman hallituksensa armoille, joka hänen nähdäkseen ajaa paljon EU:ta uusliberalistisempaa politiikkaa. Ilman EU:n sisäisiä säätelymekanismeja työläisten tulevaisuus Britanniassa näyttää huolestuttavalta.
Työntekijöiden ja työttömien tilanne tulee todennäköisesti pysymään jatkossa samanlaisena kuin se on ollut enemmän tai vähemmän viimeiset 30 vuotta, ellei jopa muutu huonompaan suuntaan. Foster arvioi, että maan hallituksen puuttuminen työttömien elämään tulee todennäköisesti lisääntymään, ja etenkin Fosterin jo nyt vaikeasti työllistyvien informanttien kohdalla työnhaku muuttuu vielä entistä vaikeammaksi. Hän peräänkuuluttaa poliittisilta päättäjiltä työmarkkinoiden perusteellista uudelleenjärjestämistä, jotta tilanne saataisiin viimein korjattua ja vastaamaan paremmin työelämässä olevien ihmisten tarpeita.
Yhteisymmärrystä etsimässä
Euroopasta katsottuna Britannian päätös erota EU:sta tuntuu helposti järjettömältä, sillä unioni on nähty ennen kaikkea eri maita yhdistävänä yhteisenä projektina. Tästä johtuen brittien päätös brexitin puoltamisesta tuli yllätyksenä monille. Ilmeisesti myös osalle heistä, jotka äänestivät eroamisen puolesta, sillä harva tuntui pitävän sitä ennalta mahdollisena. Kun peilaamme tapahtunutta John Fosterin tutkimustuloksiin tämä vaikuttaisi olevan osoitus siitä, kuinka pitkään vaienneet ihmiset löysivät vihdoin kanavan, jonka kautta he saivat äänensä kuuluviin.
Foster on tässä haastattelussa pyrkinyt tuomaan esiin yhden tärkeän näkökulman moniuloitteeseen keskusteluun, jossa molemmat osapuolet näkevät toisensa liian helposti mustavalkoisesti. Vaikka brexit on tuonut mukanaan epävarmuutta ja pelkoa, on tärkeää ymmärtää minkä tähden olemme tähän tilanteeseen alun alkaenkin joutuneet, jotta voimme jatkaa elämää rinnakkain.
”Antropologian avulla pyrimme tarkastelemaan toisiamme jaetusta ihmisyydestämme käsin, jossa mielipiteemme ja ymmärryksemme maailmasta muodostuu sosiaalisesti rakentuneiden kokemustemme kautta. Kun ensin tunnistamme erilaiset lähtökohtamme uskon meidän voivan tuntea sympatiaa muiden kokemuksia kohtaan. Toivonkin tämän toimivan alkusysäyksenä sille, että voimme vihdoin alkaa kuroa umpeen kuilua, jonka brexit on tehnyt näkyväksi brittiläisessä yhteiskunnassa”, Foster päättää.
VTM Niina Ahola on AntroBlogin toinen päätoimittaja. Hän on terveyden ja hyvinvoinnin tutkimukseen perehtynyt antropologi. Niinaa kiinnostavat mielenterveyskysymykset, terveydenhoitoon liittyvät salaliittoteoriat ja epävarmuuden tutkimus itäisessä Afrikassa.View Author posts
