Kiista suvivirrestä: miten uskonnosta tulee kulttuuria?

Tulevana viikonloppuna kouluissa ympäri maan veisataan totuttuun tapaan suvivirttä osana lukuvuoden päättäjäisjuhlia. Tästä sangen viattoman kuuloisesta laulusta on muodostunut viime vuosikymmeninä yhdenlaisen suomalaisen ”kulttuurisodan” symboli. Ainakin 1970-luvulta lähtien julkisuudessa on esitetty käsityksiä, joiden mukaan suvivirren kaltaisten kristillisten hengellisten laulujen esittäminen osana juhlaa, johon kaikkien oppilaiden, heidän perheenjäsentensä ja opettajien oletetaan osallistuvan, loukkaa uskonnottomien ja muihin uskontokuntiin kuuluvien oikeuksia. Vastakkaisen kannan mukaan suvivirsi on osa suomalaista kulttuuria ja perinnettä, jota kaikkien kansalaisten tulisi vaalia.

Kiistat ovat johtaneet oikeudelliseen hiustenhalkomiseen muun muassa siitä, onko virsien laulaminen uskonnonharjoittamista, muuttaako virrenveisuu juhlan luonteen uskonnolliseksi, tai vaihtoehtoisista järjestelyistä niille, joiden vakaumus estää juhlaan osallistumisen. Niin ikään laulettavia säkeistöjä on valikoitu niiden uskonnollisen sisällön perusteella ja virrestä on muokattu myös suvilauluksi kutsuttu ”uskonnollisesti neutraali” versio. Myös poliitikot ovat tarttuneet aiheeseen. Tämän kevään kunnallisvaaleissa suvivirsi mainittiin ainakin perussuomalaisten vaaliohjelmassa osana suomalaisen kulttuurin ja arvojen ylläpitämistä ja virren ”säilyttäminen” oli jopa joidenkin ehdokkaiden vaalilupaus.

Pelkistettynä kiistassa vaikuttaisi olevan kysymys siitä, onko suvivirsi uskontoa vai kulttuuria. Se saakin pohtimaan sitä, minkälaisiin perusteisiin sekulaarissa yhteiskunnassa vedotaan silloin, kun toisten uskonnollisiksi mieltämistä asioista puhutaan kulttuurina. Miten jostakin, jonka ajatellaan kuuluvan yksilöllisen vakaumuksen piiriin, tulee jaettua ja julkista? Tavoitteena ei ole määritellä uskontoa ja kulttuuria yleisesti ja siten paikantaa, kumman otsakkeen alle suvivirsi (tai joku muu asia) oikeasti kuuluisi. Pyrkimyksenä on mieluummin selvittää, miten nämä käsitteet ymmärretään, ja miten niitä käytetään nykypäivän suomalaisessa julkisessa keskustelussa.

Pakkouskontoa vai pakkokulttuuria

Uskonnollisten symbolien, esineiden tai paikkojen lukeminen osaksi kansallista kulttuuria on varsin tavallista eikä siinä välttämättä nähdä mitään kiistanalaista. Esimerkiksi Museoviraston laatima luettelo valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä käsittää satoja kirkkoja. Se, että niissä vietetään säännöllisesti kristittyjen uskonnollisia menoja, ei näytä millään kovin oleellisella tavalla kyseenalaistavan niiden asemaa kaikille yhteisenä kulttuuriperintönä. Tosin tämäkin on nostattanut vastalauseita: Vapaa-ajattelijain liitto toteaa vuoden 2003 uskonnonvapauslakia koskevassa kannanotossaan yksikantaan, että kirkkojen kunnossapito ei kuulu sekulaarin valtion tehtäviin.

Myös vaatimuksissa suvivirren poistamisesta koulujen kevätjuhlista vaikuttaisi pohjimmiltaan olevan kysymys siitä, mitkä asiat kuuluvat yksilöiden tai instituutioiden velvoitteisiin. Monesti tämä ilmaistaan kärjekkäämmin kysymällä, mihin ihmisiä voidaan tai ei voida pakottaa. Yllämainitussa Vapaa-ajattelijoiden kannanotossa katsotaan, että ”on itsestään selvää, että virren veisaaminen ja jopa sen kuunteleminen on uskonnon harjoittamista”. Tästä puolestaan seuraa, että uskonnottomien tai toisuskoisten ”pakottaminen” tilaisuuksiin, joissa lauletaan virsiä, on ihmisoikeusloukkaus.

Perusteluissa ei tavallisesti yksilöidä, mitä uhkia, haittoja tai ongelmia juuri virsien laulamisesta tai kuuntelemisesta voisi olla kyseisille ihmisryhmille. Samalla tavalla kuin kirkkoja pidetään kulttuurillisesti arvokkaina niiden edustaman arkkitehtonisen tyylin, historiallisen ajanjakson tai muun sellaisen vuoksi, olisi varmasti ajateltavissa, että suvivirttäkin voitaisiin käsitellä ensisijaisesti musiikkina, joka ilmentää jotakin säveltaiteellista tai lyyristä tyyliä ja musiikillista aikakautta. Näihin seikkoihin ei kuitenkaan päästä käsiksi silloin, kun kiistassa katsotaan perimmillään olevan kyse valinnanvapaudesta ja pakoista.

Suvivirren ”puolustajien” näkemyksissä laulun arvo ei perustu kulttuurihistoriallisiin tai musiikillisiin näkökohtiin vaan nationalistiseen argumenttiin. Esimerkiksi kokoomuksen kansanedustaja ja entinen opetusministeri Sari Sarkomaa sanoo blogikirjoituksessaan suvivirren kuuluvan suomalaisuuteen ja tähdentää, etteivät uskonnonvapauden toteutuminen ja oman kulttuurin vaaliminen sulje toisiaan pois. Yhtäältä suomalaisilla on oikeus omaan kulttuuriinsa, jota muiden tulee kunnioittaa, ja toisaalta myös velvollisuus vaalia sitä, koska se nähdään vahvuutena ”globaalissa ja aina monikulttuurisemmassa maailmassa”.Sarkomaan blogi, perussuomalaisten vaaliohjelma tai muutkaan suvivirren asemaa puoltavat kannanotot eivät juuri pohdi sitä, mikä tarkkaan ottaen tekee suvivirrestä suomalaista kulttuuria. Tämä on kiintoisa kysymys itsessään, koska virsi on peräisin Ruotsista ja linkittyy myös monella tapaa keskieurooppalaiseen runoperinteeseen. Virren suomenkielinen sanoitus ei myöskään kuvaile erityisesti Suomea.

Yleisesti ottaen sekulaari kansallisvaltio nojaa ajatukseen kansalaisuudesta kaikille yhteisenä ensisijaisena identiteettinä, joka ylittää sukupuoleen, yhteiskuntaluokkaan ja uskontoon pohjautuvat erot. Tätä taustaa vasten tarkasteltuna moderni ajatus uskonnonvapaudesta pitää sisällään ”piilotetun” ehdon: jokaiselle annetaan vapaus tunnustaa ja harjoittaa mitä tahansa uskontoa kuitenkin edellyttäen, että tämä vakaumus on alisteinen kansalaisuudelle. Kaikki ideologiat, uskonnolliset tai maalliset, jotka ovat ristiriidassa kansalaisvelvollisuuksien kanssa näyttäytyvät poikkeamina, koska ne sekoittavat ensisijaisen ja toissijaisen. Kun suvivirttä pidetään erottamattomana osana suomalaista juhlatraditiota, se eräällä lailla korotetaan uskonnollisesta rituaalista kansalliseksi kulttuuriksi, jolloin sen esittämistä loukkaavana tai häiritsevänä pitävät ihmiset eivät vaikuta ymmärtävän yleisen ja yksityisen välistä eroa.

Viranomaiset, joiden tehtävänä on ollut ratkoa suvivirttä koskevia kanteluja, ovat joutuneet erikoiseen tilanteeseen. Heidän on ikään kuin lukittava laulun merkitys, mikä puolestaan synnyttää uudenlaisia määritelmiä, kuten ”passiivinen symboli” tai ”ei korostuneen uskonnollinen”. Tämä muistuttaa tietyin osin Ranskassa pitkään jatkuneita kiistoja musliminaisten huiveista, joiden yhteydessä viranomaiset ovat tehneet päätöksiä kasvot peittävän vaatetuksen objektiivisesta merkityksestä, joka on riippumaton käyttäjien tai katsojien omista tarkoitusperistä.

Perusarvot

Siirryn lopuksi laajempaan kysymykseen uskonnollisten arvojen mieltämisestä kaikille sopivina yleisinä ”perusarvoina”. Virsikiistan osapuolet tuntuvat lähestyvän uskontoa joko–tai-kysymyksenä: kun jokin asia määritellään uskonnoksi, se menettää samalla mahdollisuuden yleispätevyyteen. Samaten usein kuultu väittämä siitä, että läntisissä demokratioissa uskonto ja politiikka pidetään erillään, kuulostaa varsin ehdottomalta. Kuitenkin on selvää, ettei asetelma todellisuudessa ole näin mustavalkoinen ja kyse on ennemminkin aste-eroista.

Uskonnolliset ryhmät ottavat jatkuvasti julkisuudessa kantaa kaikenlaisiin poliittisiin kysymyksiin – oli kyse sitten hyvinvointivaltion tulevaisuudesta, pakolaispolitiikasta tai avioliittolain muuttamisesta. Niin ikään Suomessa ja monissa Euroopan maissa on poliittisia puolueita, jotka avoimesti nojaavat uskonnolliseen arvopohjaan. Antropologi Talal Asadin mukaan uskonnon poliittinen rooli hyväksytäänkin silloin, kun se mukautuu sekulaarin julkisen keskustelun reunaehtoihin. Tällöin erilaiset uskonnolliset mielipiteet ovat tervetulleita ”rikastuttamaan” keskustelua, mutta uskonnolliseen auktoriteettiin vetoaminen nähdään kyseenalaisena.

Suomen kristillisdemokraattien periaateohjelma on hyvä esimerkki siitä, miten poliittinen kanta muodostetaan uskonnolliselta pohjalta sekulaareja ”pelisääntöjä” noudattaen. Ohjelmassaan puolue ehdottaa kristillisiä periaatteita poliittisen päätöksenteon perustaksi, mutta etsii tälle ennemminkin maalliset kuin uskonnolliset perustelut. Sen mukaan ”[k]okemus on osoittanut, ettei yhteiskunta toimi terveellä tavalla, jos hylätään kymmenen käskyn ja lähimmäisenrakkauteen velvoittavan kultaisen säännön yleiseettinen perusta”. Tämä tarkoittaa, että kristillisten arvojen paremmuus ja yleispätevyys eivät perustu niiden jumalalliseen alkuperään vaan väitettyyn historialliseen todistusaineistoon.

Turun yliopiston ylioppilaskunnan kuoro. Kuva: Ville Säävuori (CC BY-SA 2.0)

Kristillisten perusarvojen katsotaan siis olevan kaikenlaisten ihmisten omaksuttavissa. Mainitsemalla, että puolueen näkemykset on tehtävä ymmärrettäväksi kaikille elämänkatsomuksesta riippumatta tai että samankaltaisiin arvoihin ja johtopäätöksiin on mahdollista päätyä myös muunlaisista ajattelutavoista käsin, tunnuttaisiin korostavan kristillisten periaatteiden perimmäistä rationaalisuutta.

Kristillisdemokraatit eivät ole kovin kansallismielinen puolue, ainakaan perussuomalaisiin tai Kokoomukseen verrattuna, ja täten heidän kristillisyytensä on pikemminkin ”yleisinhimillistä” kuin suomalaista. He näyttäisivät omaksuneen ajattelutavan, jota filosofi Charles Taylor kutsuu riippumattomaksi katsantokannaksi, ja jonka hän lukee yhdeksi sekulaarin aikakauden tunnusmerkeistä. Oma maailmankatsomus nähdään vain yhtenä vaihtoehtona lukuisten muiden joukossa ja syyt sille, miksi muidenkin tulisi valita samoin voidaan perustella vetoamalla uskonnon ulkopuolisiin seikkoihin.

Kun kristilliset periaatteet on tällä tavoin etäännytetty uskonnosta, ne voidaan nähdä mahdollisina kaikille – aivan kuten kristillisdemokraattisen puolueen jäsenyys on avoin jokaiselle, joka hyväksyy heidän periaateohjelmansa omasta uskontokunnasta riippumatta. Näin ollen esimerkiksi ateistit tai islaminuskoiset voisivat aivan hyvin olla kristillisdemokraatteja, jos he vain ovat vakuuttuneita kristittyjen periaatteiden ”toimivuudesta” yhteiskunnassa.

Jos tätä ajatusleikkiä jatketaan pidemmälle, on kuviteltavissa yhteiskunta, joka olisi järjestetty kristillisten periaatteiden mukaisesti, mutta jossa kukaan ei olisi kristitty. Ajatellen oman kulttuurimme kristillisiä juuria ja toisaalta viime aikaista uskonnollisuuden vähenemistä joku voisi ehkä väittää, että olemme matkalla juuri tähän suuntaan.