Moni antropologian opiskelija haaveilee kansainvälisestä urasta ja ulkomailla työskentelystä. Eikä syyttä, sillä onhan kulttuureihin ja niiden välisiin eroavaisuuksiin perehtynyt oppiaine omiaan auttamaan globaalien asioiden ymmärtämisessä. AntroBlogin työelämätoimitus haastatteli ulkoministeriössä pitkän uran tehnyttä Henna Knuuttilaa, joka on valmistunut kulttuuriantropologiksi Jyväskylän yliopistosta. Knuuttila kertoi näkemyksensä siitä, miksi antropologia antaa hyvän pohjan kansainvälisiin työtehtäviin, ja mitä pitäisi pohtia jo opintojen aikana, jos haaveilee työskentelystä maailman eri kolkissa.
Knuuttila on haastatteluhetkellä joulukuussa ollut työstään vanhempainvapaalla noin puolitoista vuotta, ja palannut tammikuussa 2018 töihin ulkoministeriöön, kehityspoliittiselle osastolle. Nykyiset työtehtävät liittyvät naisiin, tyttöihin ja tasa-arvoon sekä UN-Womeniin ja UNICEFiin.
Ennen vanhempainvapaata Knuuttila työskenteli Suomessa poliittisten asioiden osastolla, YK- ja yleisten globaaliasioiden yksikössä. Työssään hän koordinoi etenkin YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestöön Unescoon liittyviä asioita sekä työskenteli yhdessä opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa. Näissä tehtävissä Henna ehti toimia noin yhdeksän kuukautta, mutta siinäkin ajassa ehti tapahtua paljon. Hän kertoo esimerkiksi, että silloin valmisteltiin Unescon hallintoneuvoskampanjaa, ja viime marraskuussa varmistuikin Suomen pääsy neuvoston seuraavalle nelivuotiselle kaudelle.
Aloittelevalta tutkijanuralta diplomaattikoulutukseen
Knuuttila on työskennellyt ulkoministeriön tehtävissä yli kymmenen vuotta, vuodesta 2005 alkaen. Tuohon aikaan sisältyy yhteensä seitsemän vuoden ulkomaankomennus Malesiassa ja Slovakiassa. Hän varmistaa mututietoni siitä, että ura ulkoministeriössä todellakin on lähes poikkeuksetta loppuelämäksi sitova ja työntekijöiden vaihtuvuus vähäistä. Knuuttila sanoo, että hänen kanssaan samaan aikaan aloittaneista uusista diplomaateista kukaan ei ole lähtenyt muualle ulkoministeriöstä. ”Ulkoministeriö on hyvä ja kiinnostava työpaikka”, hän summaa.
Knuuttilalle ei suinkaan ollut aina selvää, että hän päätyisi antropologipohjalta kansainvälisiin tehtäviin, vaan sattumalla oli pitkälti näppinsä pelissä. Knuuttila valmistui Jyväskylän yliopistosta vuonna 2001 filosofian maisteriksi, pääaineenaan kulttuuriantropologia. Samalla hän teki myös toisen maisterintutkinnon sosiologiasta, sillä opiskelu oli kiinnostavaa ja opintopisteitä kertyi reippaasti. Antropologian hän kertoo valinneensa pääaineekseen pitkälti hakuammunnalla, omien sanojensa mukaan juurikaan miettimättä mahdollisia tulevaisuuden työllisyys- tai uranäkymiä.
”En tuntenut ketään antropologia, mutta ala kuulosti kiinnostavalta, kun perehdyin kirjastossa yliopistojen hakuoppaisiin.”
Knuuttila kertoo olleensa yliopistolla kiinnostunut vähän kaikesta ja pitäneensä aina opiskelusta. Siksi hän haalikin itselleen hyvän liudan erilaisia sivuaineita, kuten museologiaa, ranskaa, multimediaopintoja ja yleistä kirjallisuustiedettä. Opintojensa aikana hän kävi myös kaksi kertaa opiskelijavaihdossa: vuoden Pariisissa, jossa suoritti EU-asioihin perehdyttävän opintokokonaisuuden sekä puoli vuotta Budapestissa, vähemmistöihin liittyvässä koulutusohjelmassa.
Akateemisten opintojensa alussa Knuuttila uskoi, että tutkijan ura olisi häntä varten se oikea. Hän työskentelikin valmistumisensa jälkeen Jyväskylän yliopistolla Suomen Akatemian tutkimushankkeen parissa nelisen vuotta. Siitä ajasta osa kului kuitenkin ulkomailla harjoitteluissa: harjoittelu Euroopan neuvostossa Strasbourgissa kulttuurien ja uskontojen väliseen dialogiin liittyen, sekä myöhemmin EU:n komissiossa tutkimuksen pääosastolla Brysselissä. Hän mainitsee etenkin Brysselin tehtävässä päässeensä hyödyntämään oppimiaan haastattelu- ja analyysitaitoja, sillä tehtävään kuului eräs kestävään kehitykseen liittyvä tutkimusprojekti.
Kansainvälisten asioiden valmennuskurssi
Tutkijan työ alkoi kuitenkin loppujen lopuksi tuntua liian hidastempoiselta aktiiviselle naiselle. ”Työkaverit olivat mukavia, mutta hidas tahti ja asioiden venyminen alkoivat puuduttaa”, hän sanoo. Knuuttila pääsikin ulkoministeriön kavaku-kurssille vuonna 2005 ja jätti sen vuoksi myös vireillä olleen väitöskirjansa kesken.
Kavaku eli kansainvälisten asioiden valmennuskurssi on reitti yhteishausta diplomaattiuralle ulkoministeriöön. Valintaprosessi kavakuun on monivaiheinen ja sisältää muun muassa haastattelun, aineistokokeen, kielikokeita sekä soveltuvuusarvioinnin. Kurssille voi hakea kuka tahansa Suomen kansalainen, jolla on vähintään ylemmän korkea-asteen tutkinto ja vaadittava kielitaito.
Kysyn Knuuttilalta, miten opiskelu kavakussa etenee. Hän kertoo, että kurssi alkaa niin kutsutulla A-osalla, jossa on luentoja ja vierailuja ja jonka aikana työskentelytapa on hänen sanojensa mukaan ”melko koulumainen”. Sen jälkeen kavakulaiset siirtyvät osastoille avustajiksi. Tämän jälkeen seuraa vielä toinen koulutusjakso, B-osa. Ensimmäistä paria vuotta, joihin kuuluu myös ulkomaanedustuksessa työskentelyä, kutsutaan ”kypsyttämiseksi” ja sen päätteeksi avustajat saavat vakituisen viran. Knuuttila sanoo, että hänestä oli hienoa, että ministeriössä heti pääsi niin sanottuihin oikeisiin töihin ja näkemään, mitä diplomaattiura käytännössä on.
Hän kertoo myös, että kavakuun tulee ihmisiä kaikenlaisista koulutustaustoista. Valtiotietelijöitä on paljon, mutta myös journalisteja, maantieteilijöitä, kauppakorkealaisia ja esimerkiksi juristeja.
”Ehkä erikoisin tausta josta olen kuullut, on teoreettisesta filosofiasta. Periaatteessa opintotausta voi kuitenkin olla mikä tahansa, kunhan täyttää kielitaitovaatimukset.”
Knuuttila itse puhuu molempien kotimaisten ja englannin lisäksi sujuvasti ranskaa ja jonkin verran unkaria.
Vaihtuvia maita ja tiukkaa työtahtia
Kun kysyn Knuuttilalta, mikä on kaikkein antoisinta työssä ulkoministeriöllä, vastaus on selvä: monipuolisuus. Hän vitsaileekin, että toisinaan tuntuu siltä, että heti kun on oppinut yhden tehtävän hyvin, on aika vaihtaa asuinmaata ja työnkuvaa. Ulkomaanedustuksessa toimitaan noin 3-4 vuotta samassa asemamaassa ja sen jälkeen joko vaihdetaan maata tai palataan ministeriöön. Knuuttila kertoo, että näin saadaan ylläpidettyä työn kiinnostavuutta ja autettua työntekijöitä laajentamaan osaamistaan jatkuvasti.
Suomessa vietetyt vuodet taas auttavat pysymään kiinni suomalaisessa yhteiskunnassa ja arjessa sekä pitämään yllä verkostoja Suomessa. Tästä syystä uraa ulkoministeriöllä kutsutaankin yleisuraksi. Ulkoministeriö myös avustaa työntekijöidensä kouluttautumista, esimerkiksi tarjoamalla kielikursseja uuteen maahan sopeutumisen helpottamiseksi.
Knuuttila kertoo, että niin kutsuttu tavallinen työpäivä ulkoministeriöllä on harvoin lopulta sellainen, mitä edeltävänä päivänä oli suunnitellut. Aina tulee jotain poikkeuksellista, välillä hyvinkin kiireisiä asioita. Ikävintä työssä hänen mielestään onkin juuri jatkuva kiire ja stressi, sillä työtehtäviä saattaa tulla hyvinkin nopealla aikataululla, jolloin niihin on reagoitava heti.
”Esimerkiksi jos joku Suomen kansalainen on pulassa ja pitää ryhtyä selvittämään asiaa jos kollega on poissa. Edustustomme kun ovat keskimäärin hyvin pieniä”, Knuuttila havainnollistaa.
Kiireisiä ovat usein myös toimenpidepyynnöt, joihin vastausaikaa saatetaan antaa vain päivän verran. Sellaisia ovat esimerkiksi Suomen kannanotot. Silloin Knuuttilan tehtävänä voi olla luonnoksen muotoileminen, jotta sen voi lähettää eteenpäin seuraaville hyväksyttäväksi. Kaikki ovat riippuvaisia toistensa työpanoksesta.
”Jos missaa deadlinen, voi olla, että tehty työ oli lopulta täysin hyödytöntä”, hän tiivistää.
Edustustehtäviä Suomi-kuva edellä
Toisaalta yksi työn hyviä puolia hänen mukaansa on, kun näkee että asiat etenevät nopeasti. Knuuttila kertoo saavansa iloa myös onnistuneesta työstä ja hyvästä palautteesta. Hänen mukaansa merkityksellisyyden tunnetta lisää myös se, kun näkee, että omasta työstä on konkreettista hyötyä esimerkiksi Suomen asioiden tai suomalaisten yritysten toiminnan edistämisessä. Knuuttilalle on ylpeyden aihe saada edustaa omaa maataan maailmalla.
Ulkoministeriön alaisuudessa toimivat suurlähetystöt pyrkivät myös lisäämään suomalaisen kulttuurin tunnettavuutta ulkomailla. Hauskana työprojektina Knuuttila mainitsee muutama vuosi sitten järjestetyn säveltäjä Kaija Saariahon työn promootiotilaisuuden Slovakiassa. Ulkoministeriö buustasi tapahtuman näkyvyyttä ja kutsui ihmisiä cocktail-tilaisuuteen. Vastaavanlainen tapaus oli myös Malesian komennuksen aikana järjestetty suomalaisen sellistin Sibelius-konserttikiertue, jota Knuuttilan työryhmä oli järjestämässä.
Hänen mukaansa ulkomailla Suomen maine on hyvä, maa tunnetaan luotettavana korkean teknologian maana ja koulutusosaajana. Myös suomalaisesta kulttuurista ja designista ollaan kovasti kiinnostuneita.
”Niin ainakin kaikkialla, missä minä olen ollut. Suomi on ilmeisesti vielä sen verran eksoottinen paikka”, hän naurahtaa.
Opintotaustan edut
Knuuttilan kokemuksen mukaan antropologitaustaiset ihmiset sopivat hyvin mihin tahansa tehtävään erityisesti siksi, että antropologia opettaa laajojen asiakokonaisuuksien hahmottamista. Hän mainitsee esimerkkinä, kuinka jo opiskelun aikana oppii poimimaan relevanteimmat asiat valtavasta tietomäärästä kirjatentteihin valmistautuessa. Antropologia on alana omiaan kehittämään myös taitoa kuunnella ihmisiä, mikä on tärkeää monessa työssä. Knuuttila kokee myös, että haastattelujen tekeminen ja asioiden syy-seuraussuhteiden näkeminen on humanistiselta opintopohjalta luontevaa.
Kysyn Knuuttilalta, kuinka ihmisläheistä hänen työnsä loppupeleissä on. Hän kertoo, että se riippuu hyvin pitkälti työtehtävästä. Etenkin ulkomailla ollaan paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Esimerkiksi Bratislavassa asianhoitajana työskennellessään Knuuttila sai konkreettisesti hyödyntää ihmisläheisiä työmenetelmiä, sillä hän osallistui normaalin raportoinnin ja toimeksiantojen hoidon lisäksi paljon edustustehtäviin, järjesti vierailuja sekä piti luentoja ja puheita erilaisille yleisöille.
Välillä diplomaattitehtävissä tulee hänen mukaansa vastaan tehtävänantoja, jotka ovat hyvinkin lähellä sitä, mitä antropologit kenttätöissä tekevät. Nämä tehtävät liittyvät usein poliittisiin kysymyksiin, ja vaativat asian historialliseen kontekstiin perehtymistä, ihmisten haastattelua ja tietojen kokoamista muistion muotoon.
”Tämä työ ei silti ole niin syvällistä kuin tutkijan työ, usein emme käytä isoa joukkoa lähteitä, vaan kyseessä on ennemmin virkamiehen oma analyysi ja näkemys asioista”, Knuuttila täydentää.
Hän kertoo, että miettii omaa koulutustaustaansa melko harvoin, sillä valmistumisesta on jo sen verran aikaa. Knuuttilan mukaan ulkoministeriöllä työskennellessä ihmisten taustat ikään kuin hälvenevät, sillä työn kautta hankittu osaaminen on etusijalla. Erikoistaidot ja koulutustausta tulevat esiin lähinnä erityistilanteissa, sillä ministeriössä jotkin tehtävät soveltuvat vain tietyn koulutustaustan omaaville, esimerkiksi juristeille.
Kielitaito ja kansainvälinen kokemus hyötykäyttöön
Entä mitä vinkkejä Knuuttila antaisi kansainvälistä uraa tavoitteleville antropologeille ja sosiaalitieteilijöille? Hän mainitsee ainakin, että pelkkien humanististen aineiden opiskelu ei sellaisenaan riitä. Ulkomaankomennuksella työnkuva voi olla hyvin erilainen kuin Suomessa, sillä lähetystöt toimivat pienemmällä miehityksellä ja työntekijöiden täytyy pystyä hoitamaan laajemmin erilaisia asioita.
”Itse olen hyötynyt laajasta kirjosta erilaisia sivuaineita. Kannattaa ottaa vastapainoksi jotain kovaakin tiedettä, kuten kaupan alaa. Ja ehdottomasti opiskella eri kieliä.”
Myös kansainvälisen kokemuksen hankkiminen jo opiskeluaikana on kannattavaa tulevaisuutta silmällä pitäen. Knuuttila sanoo, että hänelle on ollut hyötyä vaihto-opiskelusta ja harjoittelusta siinä mielessä, että hän on kyennyt paremmin sopeutumaan erilaisten työyhteisöjen kanssa toimimiseen. Koulutustausta ja niin kutsuttu ”antropologinen asenne” ovat helpottaneet myös työskentelymaan vaihtamisesta koituvaa kulttuurishokkia ja uusiin työtehtäviin rutinoitumista.
”Kaikista tärkeintä on kuitenkin yleinen kiinnostus yhteiskuntaa, kulttuuria ja ilmiöitä kohtaan”, hän toteaa.
Ja sellaista kiinnostusta löytyy varmasti parhaiten, keneltä muultakaan, kuin juuri antropologeilta, pohdimme yhdessä.
Toimitus
- Podcast-lukija: Siiri Sandberg
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Artikkelikuva: Ashim D’Silva/Unsplash (CC0 1.0)
