Orlando ei ole sattuma

Teksti: Antu Sorainen, FT

Tämä on kak­sio­sai­nen artikkeli, jonka ensim­mäi­nen osa löytyy täältä. 

Marssiminen Priden hul­mua­vien lesbo-, homo-, bi- tai trans*-identiteettilippujen alla on monille tun­te­mil­le­ni quee­reil­le vas­ten­mie­li­nen ajatus. Silti, monet heistä marssivat. Joukkokokoontuminen antaa kau­pal­li­ses­ta sävystään huo­li­mat­ta poliit­ti­ses­ti, emo­tio­naa­li­ses­ti ja sek­su­aa­li­ses­ti jotakin sellaista, mitä väki­val­tais­ten iskujen pelko tai ymmär­ret­tä­väs­tä vähem­mis­töi­den­ti­tee­tis­tä kiel­täy­ty­mi­nen eivät saa aisoihin. 

Havaintoa vahvistaa gallup, jonka tein tätä artik­ke­lia kir­joit­taes­sa­ni yli 700 ihmisen Facebook-ryhmässä Lost Queer Lez-Biz Finland. Ylivoimainen enemmistö vas­taa­jis­ta piti Pridea vähiten vie­raan­nut­ta­va­na suo­ma­lai­se­na “juh­la­py­hä­nä”. Käytin tie­toi­ses­ti tätä sanaa kyselyssä, sillä Pride on monille yhtä pyhä kuin se toisille on ulos­sul­ke­va. Halusin myös nostaa kum­mal­li­sen queer-kar­ne­vaa­lin hete­ro­per­het­tä koros­ta­vien, kris­til­lis­pe­räis­ten suurten kan­sal­lis­juh­lien kuten joulun ja juhan­nuk­sen joukkoon. 

Saako queer olla hengissä?

Moni queer kysyy, keitä “me” olemme yhteisönä Orlandon jälkeen. Kysymys liittyy siihen, että län­si­mais­ten suur­kau­pun­kien kehitys on raken­net­tu osin luovan luokan, jolloin on koros­tet­tu val­kois­ten, kes­ki­luok­kais­ten homo­mies­ten ryhmää suur­kau­pun­kien uuden veto­voi­mai­suu­den mark­ke­rei­na. Puhutaan “gay­gent­ri­fi­kaa­tios­ta”, sillä tämä pieni varakas osa queer-väestä on korvannut moni­kult­tuu­ri­set ja moni­sek­su­aa­li­set yhteisöt monissa tren­dik­käis­sä kaupunginosissa. 

Suvaitsevalta näyt­tä­väl­lä kehi­tyk­sel­lä on siis pimeä kään­tö­puo­len­sa. Köyhät, liian omituiset tai väärän väriset queerit ovat muut­tu­neet näky­mät­tö­mik­si, tai joutuneet eri­lais­ten ins­ti­tu­tio­naa­lis­ten toi­men­pi­tei­den, talou­del­li­sen ja sosi­aa­li­sen syrjinnän kohteeksi. 

Myös lesbojen, homojen ja trans*-ihmisten ulos­sul­ke­mi­nen, hak­kaa­mi­nen ja mur­haa­mi­nen on ollut arki­päi­vää kaik­kial­la — myös Suomessa — jo ennen Orlandoa ja ennen AIDS-pandemiaa. Se on yleistä edelleen, ilmei­ses­ti jopa kasvamaan päin eri tilas­to­läh­tei­den ja haas­tat­te­le­mie­ni queer-ihmisten koke­mus­ten mukaan. 

Jokainen lesbo, homo ja trans* tietää täs­mäl­leen, missä ei voi suudella, missä pitää irrottaa käsi kädestä, missä voi pukeutua ja elehtiä queeristi, missä voi flirt­tail­la, kenen silmissä katseen voi antaa viipyä ja kenelle voi kertoa elä­mäs­tään yksi­tyis­koh­tia — omituisia, tai niitä jotka hete­roil­le ovat itses­tään­sel­viä. Joskus kuitenkin sattuu erheitä, tai iskee halu haastaa rajoja tie­toi­ses­ti. Tulos voi olla suoran tai epäsuoran väki­val­lan kohteeksi joutuminen.

Kun lesbot ja homot nauravat kun heitä murhataan, heidän viestinsä ei ole suunnattu hete­roil­le. Siitä voi silti oppia. “Huomatkaa jo tekin nyt vihdoin: ei ole autent­tis­ta sek­su­aa­li­suut­ta!” Tämä on tärkeää, sillä hete­roi­den melan­ko­li­nen kaipuu kohti sek­su­aa­li­suu­den ja suku­puo­len autent­ti­suut­ta sisältää väis­tä­mät­tä näiden rajojen tarkan vahtimisen.

Poliisivartiointia kate­go­rioi­den rajoilla tarvitaan kir­jai­mel­li­ses­ti ja sym­bo­li­ses­ti, jotta autent­ti­suus näyttäisi vält­tä­mät­tö­mäl­tä eikä sosi­aa­li­ses­ti muok­kau­tu­val­ta. Esimerkiksi San Franciscon Pride-kulkueen erot­ta­mi­nen polii­si­muu­ril­la ja tur­val­li­suus­tar­kas­tuk­sin “toisista” on yhtä aikaa sekä ins­ti­tu­tio­naa­lis­ta suojelua että queer-yhtei­sö­jen sor­ta­mi­sen jatkumoa. 

Kollektiivinen alku­pe­räi­syy­den kaipuu ja sen vimmainen puo­lus­ta­mi­nen “totena” johtaa usein homo­fo­biak­si kut­sut­tuun käyt­täy­ty­mi­seen, niin yksi­lö­ta­sol­la kuin institutionaalisesti. 

Homofobia ei kui­ten­kaan ole poliit­ti­ses­ti hyö­dyl­li­sin termi, kun pyritään ymmär­tä­mään sek­su­aa­li­ses­ti ja suku­puo­li­ses­ti mar­gi­na­li­soi­tui­hin ryhmiin koh­dis­tu­vaa väki­val­taa. Käsitteenä se viittaa psy­ko­lo­gi­soi­vaan, yksilön toimintaa pohtivaan sanastoon. Kyse on syvästi yhteis­kun­nal­li­sis­ta ja poliit­ti­sis­ta valin­nois­ta, jotka toki vai­kut­ta­vat myös yksi­löi­den toimintaan. 

Halujen lukit­se­mi­nen pride-yhteen­so­pi­vak­si vähem­mis­töi­den­ti­tee­tik­si on kierosti samalla (tahaton tai tie­dos­tet­tu) yritys tappaa ”väärät” halut ja niiden ympärille syntyneet kult­tuu­rit. Orlandon mas­sa­mur­haa­ja kir­jai­mel­li­ses­ti tappoi väärin haluavia ja väärin eläviä. Uskonnolliset ja kon­ser­va­tii­vis-popu­lis­ti­set polii­ti­kot yrittävät sym­bo­li­ses­ti tai epä­suo­raan tehdä samaa. Molemmat näyt­täy­ty­vät queer-näkö­kul­mas­ta todella kum­mal­li­ses­ti motivoiduilta. 

Cruz_travesti

Kuva: Elza Fiuza, CC BY 2.5

Yksilöllinen käytös, jonka syynä pidetään sisäis­tet­tyä homo­fo­bi­aa, ei voi olla pel­käs­tään yksi­löi­den vastuulla. Tämä voidaan ymmärtää tekemällä melan­ko­li­sen autent­ti­suu­teen kaipuun raken­teel­li­nen syvyys ja leveys näkyväksi. Samalla tulee selväksi, että kyse on yhteis­vas­tuul­li­ses­ta poli­tii­kas­ta eikä sat­tu­mas­ta. Toki yksilö on myös suorassa vastuussa siitä, jos hän tappaa, pahoin­pi­te­lee tai syrjii muita ihmisiä.

Identiteetti ei ole sama asia kuin halu

Antropologi Esther Newton osoitti kir­jas­saan Mother Camp: Female Impersonators in America (1972), että sek­su­aa­li­nen käyt­täy­ty­mi­nen on tekoja ja roo­lin­ot­toa. Lesbo- ja homo­kult­tuu­reis­sa, joissa hete­ro­sek­su­aa­li­ses­ta käyminen (passing) on yksi hen­kiin­jää­mi­sen ehtoja, sek­su­aa­li­suu­den syvästi sosi­aa­li­nen luonne on aina tiedetty. Tämä johtuu siitä, että lesbojen ja homojen on pitänyt oppia erittäin tarkkaan, missä tilan­teis­sa he saavat näyttää ja esittää muuta kuin normatiivisuutta. 

Newtonin havainto on ins­pi­roi­nut myös nyky­teo­ri­aa, joka perustuu aja­tuk­seen sek­su­aa­li­suu­den ja suku­puo­len esit­tä­mi­ses­tä. Seksuaalisten tai sukupuoli-iden­ti­teet­tien takana ei ole mitään aitoa tai pysyvää. Teatterilavan takana ei ole puku­huo­nei­ta, joissa lois­tok­kaat näyt­te­li­jät rii­sui­si­vat kos­tyy­min­sa. Camp ja drag sym­bo­li­soi­vat Pride-kul­kueis­sa, queer-klubeilla ja usein myös arjessa tätä sosi­aa­li­sen luon­nol­lis­ta­mis­ta. Se keikuttaa kaikkea luon­tai­se­na pidettyä. Camp näyttää, että suku­puo­len ja sek­su­aa­li­suu­den sosi­aa­li­sis­sa ja oikeu­del­li­sis­sa kate­go­riois­sa on kyse ”ver­taus­ku­vas­ta elämästä teat­te­ri­na”, kuten Esther Newton kuvasi.

Heterot joutuvat itsekin opet­te­le­maan sopivan ja siedetyn hete­ro­sek­su­aa­li­suu­den käytöksen kaikkine yksi­tyis­koh­ti­neen. Heillä on kuitenkin tapana unohtaa, että kyse on opitusta asiasta ja luu­lo­tel­la, että se on ”luon­nol­lis­ta”. He voivat usein unohtaa trau­maat­ti­set oppi­mis­pro­ses­sin­sa täysin tur­val­li­ses­ti, etenkin jos ovat onnis­tu­neet luomaan itselleen sopivan ja ympä­ris­töä tarpeeksi tyy­dyt­tä­vän hete­ro­ta­pai­sen käyt­täy­ty­mis­mal­lin. Tämä sisältää hyväk­sy­tyt eleet, tyylin ja jul­ki­ses­ti esitetyn halun. Se, mitä tapahtuu haaveissa, puskissa, vessoissa ja inter­ne­tis­sä on toinen asia.

Esther Newtonin ajatuksia seuraten, queer-ihmisille on selvää että mikä tahansa sek­su­aa­li­suus on jäl­jit­te­lyä, toistoja ja suurta teatteria. Lesbo-, homo- ja trans* -iden­ti­tee­tit näyt­täy­ty­vät ansana, jolla haetaan val­ta­vir­ran hou­kut­te­le­vaa mutta pettävää tun­nus­tus­ta ymmär­ret­tä­vä­nä seksuaalikategoriana.

7919155646_2b7278fe2d_z (1)

Vancouver Gay Pride 2012. Kuva: Gus, CC BY-NC-ND 2.0

Yhteisöllisyyden ja näky­vyy­den voima tun­nus­te­taan ja ymmär­re­tään, vaikka Priden koko poliit­tis­ta sanomaa ei alle­kir­joi­tet­tai­si. Miksi olla “tuote”, jonka kautta yritykset ja yhdis­tyk­set Priden takana hyötyvät rahal­li­ses­ti? Kyseessä on myös his­to­rial­li­nen vie­raan­tu­mi­nen, sillä kau­pal­lis­tu­mi­sen myötä 1990-luvun puo­li­vä­lis­sä esi­mer­kik­si Lontoon ensim­mäi­sil­tä Pride-mars­seil­ta kiel­let­tiin trans-tunnukset. 

Tavoiteltu tun­nus­ta­mi­nen — ja ehkä myös tun­nis­tau­tu­mi­nen — kuitenkin kieltää todel­li­set, val­lit­se­vaa maa­il­man­jär­jes­tys­tä haastavat oudot halut ja niihin liittyvät queerit suhteet. Näiden halujen logiik­kaan ja niihin liit­ty­viin kult­tuu­rei­hin ei sovi mikään täs­mäi­den­ti­teet­ti. Oikeuden kautta tavoi­tel­tu tasa-arvo on siis viime kädessä kuvit­teel­lis­ta, vaikka monien on mah­dol­lis­ta ainakin het­kel­li­ses­ti opetella sovit­tau­tu­maan tähän fantasiaan.

Halut itsessään ovat mysteeri: niin hete­ro­sek­su­aa­li­nen halu, lesbohalu kuin trans*-halukin. Freud kutsui halua kupli­vak­si noi­dan­kat­ti­lak­si, joka ei tunne aikaa, paikkaa eikä moraa­li­sään­tö­jä. Koska halu itse on niin tosissaan ja tavallaan täysin huu­mo­rin­ta­ju­ton, on iden­ti­teet­te­jä ja niihin perus­tu­via oikeuksia queer-näkö­kul­mas­ta korostava Pride liian vaka­vis­saan. Kahdenkeskiset suhteet ylit­tä­vä­nä, yhtei­söl­li­syyt­tä ja jouk­ko­to­ve­ruut­ta koros­ta­va­na julkisena tapah­tu­ma­na sillä on kuitenkin tällä hetkellä ohit­ta­ma­ton merkitys.

Häpeä: muoto ja sisältö

Sovittautuminen, ”passing”, on queer-perintö, perverssi taito, tai­teen­la­ki, kuten Esther Newton jo varhain osoitti. Sanon ”varhain”, koska todel­li­nen queer-renes­sans­si Suomessa ja muualla län­si­mais­sa tapahtui vasta 1980-luvulla. Talvisodan peikko, uskon­nol­li­suus, moralismi ja kyläyh­tei­sö­mäi­syys olivat vast’ikään irrot­ta­neet otteensa ja klu­bi­kult­tuu­ri kukoisti. Silloin oli mah­dol­lis­ta pitää todella hauskaa, vaikka AIDS alkoi niittää homo­mie­hiä kyse­le­mät­tä statuksen tai iden­ti­tee­tin perään. 

1980-luvun klubit ja AIDS-pandemia tuottivat queer-teorian. Klubeissa elämän kirjo kukki. Oli mah­dol­lis­ta tavata ihmisiä, joita ei ollut voinut kuvitella olevan ole­mas­sa­kaan, yli ikä-, seksuaali-, sukupuoli, luokka- ja kan­sal­lis­ra­jo­jen. Kun osa näistä ihmisistä kuoli karmealla tavalla, ilman että muu maailma räpäytti sil­mi­ään­kään, syntyi uusi yhteisö. Solidaarisuus ylitti het­kel­li­ses­ti seksuaali- ja suku­puo­li­ra­jat ja opetti quee­reil­le liit­to­lai­suu­den ja omaeh­toi­sen poliit­ti­sen teorian valtavan merkityksen. 

Lesbian_Strength_March_London_1983_start

Kuva: Wikimedia Commons

Nyt klubeja ei ole, ja monille AIDS-kuolemat ovat vain kirjoista luettua tietoa. Queer-teoria nojaa tähän his­to­ri­aan, mutta akti­vis­ti­rin­ta­man hyvin­kou­lu­te­tut kan­san­kii­hot­ta­jat ovat enim­mäk­seen niin nuoria, että queer-teoria ei ole heidän omaa aikaansa. Jännittävä ja kiin­nos­ta­va tilanne!

Helsingissä queer-anar­kis­tit jär­jes­tä­vät tänä kesänä kokonaan oman Queersaatio-fes­ti­vaa­lin ja siihen liittyen oman marssin. Festivaalin teemoja ovat muun muassa tur­val­li­nen tila, päih­teet­tö­myys, itse­mää­rää­mi­soi­keus ja val­lan­ku­mous. Queer-teorian pää­suun­tien mukaan val­lan­ku­mous­ta ei kui­ten­kaan ole nähty mah­dol­li­se­na tai edes toivottavana. 

Kumouksellisuus vastoin vallankumousta

Queer-teorian ana­lyy­seis­sa on kes­ki­tyt­ty yhtäältä kysy­myk­seen queerin mah­dot­to­muu­des­ta sijaita val­ta­ra­ken­tei­den ulko­puo­lel­la. Keskustelussa on pohdittu miten asioita muutetaan hor­jut­ta­mal­la niitä omilla sijoil­laan. Toisaalta niin sanotun anti-sosi­aa­li­sen queer-teo­ria­suun­tauk­sen piirissä on nähty, ettei queerilla halulla voi olla koskaan pääsyä val­ta­jär­jes­tyk­seen. Siksi siinä on kes­ki­tyt­ty kult­tuu­ri­tuot­tei­den, kol­lek­tii­vi­sen psyyken ja val­taa­pi­tä­vien ins­ti­tuu­tioi­den logiikan hete­ro­nor­ma­tii­vi­suu­den analysointiin. 

Vallankumous on ollut queer-teorian piirissä siis oikeas­taan pois­sul­jet­tu vaih­toeh­to, koska raken­tei­den moni­mut­kai­suus on ymmär­ret­ty ja val­lan­ku­mous­ten on pelätty johtavan vain tiu­kem­paan val­lan­pi­toon. Vallankumous ja aktivismi tar­vit­se­vat “totuuden”, joka johtaa niitä ja antaa niille virtaa. Queerien elämien kannalta kaikki val­taa­pi­tä­vät totuudet ovat kuitenkin poten­ti­aa­li­ses­ti vaa­ral­li­sia, koska ne kaikki ovat luon­teel­taan nor­ma­li­soi­via. Yhden val­lan­ku­mous on aina jonkun toisen alistamista.

Nostalgisoitu kaipuu lain­suo­jat­to­muu­teen ja val­lan­ku­mouk­seen on sinänsä ymmär­ret­tä­vää. Monille quee­reil­le esi­mer­kik­si tasa-arvoinen avio­liit­to näyt­täy­tyy voiton sijasta pat­riar­kaat­ti­sen sym­bo­lii­kan ja pari­suh­de­muo­don etuoi­keut­ta­mi­sen oikeutuksena.

Erilaiset hete­ro­maa­il­man piirit ovat innois­saan kam­pan­joi­neet tasa-arvoisen avio­liit­to­lain puolesta, koska he mieltävät rakkauden uni­ver­saa­lik­si voitoksi. Queer-elämää tun­te­mat­to­man silmään monet lesbot, homot ja trans*-ihmiset ovat varmasti rea­goi­neet hyvin yllät­tä­väl­lä ja vähän tylynkin tun­tui­sel­la tavalla hyvää tar­koit­ta­vien hete­roi­den intoon.

Tylyys pitää kuitenkin sietää maailman muut­ta­mi­sen ja sosi­aa­li­sen oikeu­den­mu­kai­suu­den vuoksi. Ei saa olla niin, että kun osa queerista istu­te­taan lain­sää­dän­nöl­li­seen oikeuk­sien aurinkoon kukkimaan, samalla osa queer-elämästä jää täysin tun­nis­ta­mat­ta. Tällöin monien ihmisten elämistä tehdään täysin elinkelvottomia. 

Heteroillekin kyseessä on myös oma etu. Normatiivinen hete­ro­sek­su­aa­li­suus ja sille perustuva suku­puo­li­jär­jes­tel­mä on uhka ja rajoite myös hete­roil­le. Tämän osoit­ta­vat esi­mer­kik­si väkivalta- ja lasi­kat­to­tut­ki­muk­set, samoin kuin monien hete­roih­mis­ten tavaton pit­käs­ty­mi­nen omassa sukupuolijärjestelmässään.

Kaksoisperspektiivi, joka on samalla yksi

Drag-taiteiija Olivia Jones. Kuva: Wikimedia Commons.

Drag-taiteiija Olivia Jones. Kuva: Wikimedia Commons.

Pride-kulkueen totuus on jäätelöä syövän hyvän­tuu­li­sen Tarja Halosen ja queer-soli­daa­ri­suut­ta huu­te­le­vien aktivisti-anar­kis­tien vaih­toeh­to­ja kiin­toi­sam­pi ja moni­mut­kai­sem­pi. Rumpuja päris­te­le­vä naa­mioi­tu­nut joukko ei puhuttele poliit­ti­ses­ti kaikkia queer-yhteisön mar­gi­naa­le­ja. Näistä osa on kak­sois­pers­pek­tii­vin vuoksi mars­si­mas­sa Pridella, osa taas ei. Tarkka katsoja erottaa kul­ku­ees­sa monen­mois­ta campia ja dragia samoin kuin eri queer-suku­puo­lia, -ikäpolvia, — suku­puo­lia ja -tyylejä. 

Näkymättömiin jää paljon. Monet yli 50-vuotiaat queerit hyl­kä­si­vät opis­ke­luun, ansio­työ­hön, pari­suh­tee­seen ja omis­tusa­su­mi­seen perus­tu­van, nor­maa­li­na pidetyn elä­män­kaa­ren seksuaali- ja suku­puo­li­po­liit­ti­sis­ta syistä 1980-luvulla. Nimitän heitä proto-quee­reik­si ant­ro­po­lo­gi Gayle Rubinin termillä. 

1980-luvun kan­sa­lai­soi­keus­lii­ke, per­for­mans­si­tai­de, sosi­aa­li­val­tio tukineen, sek­su­aa­li­set ja luok­ka­ra­jat ylittävä virkeä lesbo- ja homoklu­bi­kult­tuu­ri sekä Schengen-sopi­muk­sen myötä avau­tu­neet Euroopan rajat olivat keskeisiä proto-queerien sosi­aa­li­sel­le ja poliit­ti­sel­le elämälle. Mikä tahansa iden­ti­teet­ti on heille ongel­mal­li­nen, eikä heitä näy Setan juh­la­pu­heis­sa tai marsseilla. 

Monet tähän ryhmään kuu­lu­vis­ta ystä­vis­tä­ni eivät ole enää elossa. Heidät on vienyt itse­tu­hoi­suus, päihteet, syö­mis­häi­riöt tai mie­len­ter­vey­den ongelmat. Näillä on suora kytky yhteis­kun­nal­li­siin val­ta­ra­ken­tei­siin ja new­to­ni­lai­sen ”elä­män­teat­te­rin” sal­lit­tuun muotoon. Toisilla ei yksin­ker­tai­ses­ti ole varaa maksaa bus­si­lip­pua kes­kus­taan saati vii­ni­pul­loa ja aurin­ko­ras­vaa Pride-piknikille. 

Proto-queer -kulttuuri on kuitenkin vahvasti elossa suorien sosi­aa­lis­ten kon­tak­tien kautta. Se vain ei näyttäydy jul­ki­suu­des­sa. Täältä löytyvät queer-maailman taka­pi­ho­jen Tolstoit. Heille pois­jät­täy­ty­mi­nen kun­nial­lis­ten sel­viy­ty­jien joukosta on poliit­ti­nen teko. Tavallaan he ovat huu­to­merk­ki, mutta heidän vas­ta­rin­tan­sa elää kau­pun­kien jul­ki­si­vu­jen takana — poissa näyt­tä­möl­tä, kuten queer-kir­jai­li­ja Harald Olausen korostaa uudessa Raahe-kuva­kir­jas­saan (2016).

Logiikka tappaa, kun se ruokkii halun häpeää

Prahan Pride 2014.

Prahan Pride 2014. Kuva: Prague Pride, CC BY-SA 4.0

Orlandon mas­sa­mur­han poliit­ti­set jäl­ki­aal­lot vetänevät Helsingissä tänä vuonna uusia ihmisiä mars­si­maan, nauramaan ja tans­si­maan kaduille. Tunne siitä, ettei pelolle saa antaa periksi, on vahvasti pinnalla. 

Toivottavasti hete­ro­sek­su­aa­li­set ja suku­puol­ten val­ta­vir­taan kuuluvat ihmiset osoit­ta­vat jul­ki­ses­ti ymmär­tä­vän­sä, että Orlandossa oli kyseessä syvästi queer-ihmisiin koh­dis­tu­nut viha. 

Homofobiaksi kutsutun käyt­täy­ty­mi­sen yhteis­kun­nal­lis­ten juurien peittely tuottaa tappavan logiikan, joka aiheuttaa queer-elämiä ja queer-yhteisöä eli­mi­noi­vaa väki­val­taa. Pulse-homoklu­bin murhat liittyvät myös natio­na­lis­ti­seen etnisyys- ja raja­po­li­tiik­kaan. Suurin osa uhreista oli heikossa yhteis­kun­nal­li­ses­sa asemassa olevia latinoja tai espan­jan­kie­li­siä, ja osa oli pape­rit­to­mia maa­han­muut­ta­jia Meksikosta.

Queer-väki ottaa val­ta­ra­ken­tei­siin ja väki­val­taan liittyvät asiat kuo­le­man­va­ka­vas­ti, koska ne kos­ket­ta­vat monia jat­ku­vas­ti ja suoraan. Se ei kui­ten­kaan tarkoita, että he aina käyt­täy­tyi­si­vät kuin olisivat tosissaan. 

Osa queer-maa­il­mas­ta ja sen ihmisistä pysyy pimen­nos­sa, vaikka Pride-kulkue näyttäisi pyrstö keikkuen kul­ke­van­sa kaikkien puolesta. Paraati on tänä kesänä erityisen tärkeä julkinen ele. Etenkin, kun se samalla se valottaa sitä, ettei se koske kaikkia.
Tämä artikkeli syntyi Orlandon queer-klubin mas­sa­mur­han jär­kyt­tä­mä­nä ja sen jälkeen lukemani yhdys­val­ta­lai­sen homo­teo­ree­tik­ko David Halperinin teoksen How to be Gay? (2012) ins­pi­roi­ma­na. Lue ensim­mäi­nen osa täältä. 

Kirjoittaja

Antu Sorainen on seurannut lesbomarssien ja sittemmin Priden kehitystä Euroopan eri kaupungeissa 1980-luvulta lähtien silmä tarkkana. Hän on koulutukseltaan sukupuolentutkimuksen dosentti, monitieteinen queer-tutkija ja kulttuuriantropologi. Antu työskentelee akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa queer-perintöjen parissa (http://antusorainen.com). Hän johtaa CoreKin-akatemiahanketta, jossa kuvataan uudelleen sukulaisuuden syrjiä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Koro on erityisesti Kiinassa tunnettu psyykkinen häiriötila. Siitä kärsivällä henkilöllä on kammottava, irrationaalinen pelko: hän kokee sukupuolielintensä kutistuvan, imeytyvän kehoon ja katoavan kokonaan.

Miten pelastetaan katoava kieli tai elvytetään marginaaliin ajettu kulttuuri? Kielen ja kulttuurin välinen suhde on kiistaton, mutta samaan aikaan kieliä kuolee sukupuuttoon jatkuvasti. Tämä johtuu yleensä siitä, että kieli ei siirry luontevasti vanhemmilta sukupolvilta nuoremmille poliittisista tai sosiaalisista syistä. Myös Suomessa saamelaisten kielen ja kulttuurin siirto sukupolvien välillä on ollut vaarassa. Ongelmaan on löydetty yhtenä ratkaisuna kielipesät varhaiskasvatuksen muotona.

Aamulehden ilmoitus luopua sukupuolittuneiden ammattinimikkeiden käytöstä on herättänyt kiivasta keskustelua, josta on kirjoitettu suurimmissa medioissa monista näkökulmista. Helsingin Sanomien tekemän kyselyn mukaan lievä enemmistö noin 5000 vastaajasta kannatti sukupuolittuneiden termien hylkäämistä ja “uusien keksimistä”. Todellisuudessa kielessämme on jo olemassa vakiintunut, sukupuolineutraalimpi termi monille mies-päätteisille tai naisiin viittaaville nimikkeille. Uusien termien keksiminen ei monesti ole lainkaan tarpeen: lehtimies on toimittaja, lentoemäntä stuertti ja lakimies juristi. Kyse on sanavalinnoista, ei väkinäisestä kielen uudistamisesta.

Tyttöjen sukuelimien silpominen on syvään juurtunut kulttuurinen käytäntö, joka kytkeytyy naiseuteen ja ihmisyyteen ja yhteiskunnan sukupuoli- ja valtajärjestelmään. Perinne ei ole sidottu mihinkään tiettyyn uskontoon: sitä esiintyy esimerkiksi sekä islamin- että kristinuskoisten parissa. Se on riitti, jonka avulla luodaan yksilöitä, yhteisöjä ja yhteisön identiteettiä. Riitin välityksellä ryhmä toistuvasti uudistaa käsityksen itsestään ja yhteenkuuluvuudestaan. Perinnettä vastustetaan sen ympäri maailmaa sen raakuuden vuoksi.