Amerikka vs Afrikka?

Kirjoittaja: Timo Kallinen, VTT. Podcast-lukija: Bea Bergholm.

Amerikkalainen kulttuuri luo­kit­te­lee sekä afroa­me­rik­ka­lai­set että Yhdysvaltoihin muut­ta­neet afrik­ka­lai­set siir­to­lai­set samaan rotuun kuu­lu­vik­si. Tämä pätee yhtä­lail­la val­ta­väes­tön käsi­tyk­siin heistä kuin myös maan viral­li­siin väes­tön­las­ken­toi­hin, joissa molempia ryhmiä varten on olemassa yksi kategoria: ”mustat”. Luokitus pitää sisällään valtaisan sosi­aa­li­sen, kult­tuu­ri­sen ja kie­lel­li­sen kirjon eikä olekaan yllät­tä­vää, että siihen kuuluvat eivät yleensä itse koe muo­dos­ta­van­sa yhtä ”mustaa yhteisöä”. Jaettu afrik­ka­lai­nen alkuperä kuitenkin mah­dol­lis­taa ajatuksen yhte­näi­syy­des­tä, kun taas erilaiset his­to­rial­li­set koke­muk­set tuntuvat vievän ryhmiä erilleen.

Venäjän huma­nis­ti­sen val­tio­ny­li­opis­ton ant­ro­po­lo­gian pro­fes­so­ri Dmitri Bondarenko on tutkinut näiden kahden ryhmän käsi­tyk­siä toi­sis­taan haas­tat­te­lui­den ja osal­lis­tu­van havain­noin­nin keinoin. Vuosina 2013 – 2014 Bondarenko työ­ryh­mi­neen teki kent­tä­työ­tä yhteensä kuudessa Yhdysvaltain osa­val­tios­sa sekä afroa­me­rik­ka­lais­ten että afrik­ka­lais­siir­to­lais­ten parissa. Hän julkaisi tut­ki­muk­seen perus­tu­van artik­ke­lin Suomen Antropologi ‑lehden numerossa 3/​2015.

Rotu on ame­rik­ka­lai­sen kult­tuu­rin han­ka­lim­pia kate­go­rioi­ta ja tämä pätee eri­tyi­ses­ti erot­te­luun mustien ja val­kois­ten ame­rik­ka­lais­ten välillä. Vaikka Yhdysvaltain väes­tön­las­ken­nois­sa vastaajat voivat itse vapaasti valita oman rotunsa ja vuodesta 2000 lähtien vieläpä enemmän kuin yhden, on niin sanotulla yhden tipan säännöllä edelleen vankka sija ame­rik­ka­lais­ten rodul­lis­ten iden­ti­teet­tien muo­dos­tuk­ses­sa (ks. Palmié 2007). Pelkistettynä tämä sääntö sanoo, että mikäli lapsen molemmat vanhemmat kuuluvat samaan rotuun, perii lapsi molempien van­hem­pien­sa rodun, mutta van­hem­pien kuuluessa eri rotuihin lapsi perii aina ei-valkoisen van­hem­pan­sa rodun. Näin ollen kau­kai­sel­ta mustalta esi­van­hem­mal­ta periytyvä ”yksi veritippa” tekee hänen kaikista jäl­ke­läi­sis­tään mustia. Tämä on perin omituinen sääntö kult­tuu­ris­sa, joka nykyisin kaikissa muissa suhteissa lukee lapset yhtä­lail­la sekä isiensä että äitiensä jäl­ke­läi­sik­si, ja kuten arvata saattaa, sitä on käy­tän­nös­sä nou­da­tet­tu varsin vaih­te­le­vas­ti.

Yhdysvaltain väes­tö­kir­jan­pi­toon pereh­ty­nyt sosiologi Robert Stuckert arvioi, että jo 1970-luvulla noin 24 pro­sen­til­la val­koi­sik­si luo­ki­tel­luis­ta ame­rik­ka­lais­ta oli afrik­ka­lai­sia esi­van­hem­pia, kun taas 80 pro­sen­til­la mustista oli ei-afrik­ka­lai­sia esi­van­hem­pia. Kun otetaan huomioon väes­tö­ryh­mien välinen suuri kokoero – valkoisia oli tuolloin noin 177 miljoonaa ja mustia 23 miljoonaa – on helppo havaita, että ne ame­rik­ka­lai­set, joilla on afrik­ka­lai­sia suku­juu­ria, ovat suu­rim­mak­si osaksi val­koi­hoi­sia.

Epäloogisuudestaan ja häi­ly­vyy­des­tään huo­li­mat­ta rotu on ame­rik­ka­lai­sil­le sosi­aa­li­nen fakta ja siksi vaikeasti kysee­na­lais­tet­ta­vis­sa. Vaikka kymmenet miljoonat ame­rik­ka­lai­set voisivat täysin perus­tel­lus­ti olla yhtä aikaa sekä valkoisia että mustia (tai eivät kum­pia­kaan), tär­keäm­mäk­si nähdään edelleen se, että he ovat jom­paa­kum­paa. Täten rodun kipu­pis­teet ame­rik­ka­lai­sil­le eivät liity niinkään käsitteen ris­ti­rii­tai­suu­teen vaan näke­myk­siin oman rodun asemasta, men­nei­syy­des­tä ja tule­vai­suu­des­ta. Kysymys siitä, ovatko afroa­me­rik­ka­lai­set ja afrik­ka­lai­set siir­to­lai­set ”samalla puolella”, nousee esille juuri tätä taustaa vasten.

Bondarenko tähdentää, että ryhmien kes­ki­näi­sis­tä suhteista on vaikeata sanoa mitään yleis­pä­te­vää. Afrikkalaisten laa­ja­mit­tai­nen maa­han­muut­to Yhdysvaltoihin alkoi toden­teol­la vasta 1980-luvulla ja ensim­mäi­sen polven siir­to­lai­set samais­tu­vat ensi­si­jai­ses­ti läh­tö­maa­han­sa tai johonkin sen etnisistä ryhmistä ja näkevät itsensä vasta tois­si­jai­ses­ti afrik­ka­lai­si­na. Monet heistä kohtaavat sosi­aa­li­sen todel­li­suu­den, jossa ihmisiä luo­ki­tel­laan rodun perus­teel­la, ensi­ker­taa vasta tul­les­saan Amerikkaan. Joillekin afroa­me­rik­ka­lai­sis­ta nämä afrik­ka­lai­set ovat lähinnä vain ”ulko­maa­lai­sia”, jotka sattuvat olemaan mustia, joista monet puo­les­taan näkevät afroa­me­rik­ka­lai­set pel­käs­tään yhtenä Amerikan monista etnisistä ryhmistä. Näille ihmisille kysy­myk­set ”mustien yhte­näi­syy­des­tä” ovat jok­seen­kin yhden­te­ke­viä. Toiset sen sijaan pitävät yhte­näi­syy­den luomista ensiar­voi­sen tärkeänä, jolloin ajatus molempien ryhmien afrik­ka­lai­ses­ta alku­pe­räs­tä nousee hal­lit­se­vak­si teemaksi.

Bondarenkon tut­ki­muk­ses­sa tär­keim­mät yhte­ne­väi­syy­det ryhmien välillä löytyvät heidän tavois­taan tar­kas­tel­la omaa men­nei­syyt­tään, mutta myös tiukimmat kiis­ta­ky­sy­myk­set ovat samaa perua. Molemmille ryhmille tär­keim­piä historian tapah­tu­mia sitoo yhteen ajatus mustien kamp­pai­lus­ta valkoista sor­to­val­taa vastaan, mutta se, mitkä tapah­tu­mat ja ajan­jak­sot ymmär­re­tään rat­kai­se­vim­mik­si nykyi­syy­den kannalta ja mikä rooli kullakin ryhmällä niissä oli, jakaa näke­myk­siä.

Atlantin ylittävä orja­kaup­pa ja orjuus Amerikassa syn­nyt­ti­vät ”mustan ame­rik­ka­lai­suu­den”. Orjuus, siihen liittyvä rasis­ti­nen ideologia ja myöhempi rotue­rot­te­lu­po­li­tiik­ka näyt­täy­ty­vät Bondarenkon tekemissä haas­tat­te­luis­sa traumana, josta toi­pu­mi­nen jatkuu edelleen, joskin niistä sel­viy­ty­mi­nen orjien vapau­tuk­sen ja kan­sa­lai­soi­keus­tais­te­lun seu­rauk­se­na nähdään suurena yhteisenä saa­vu­tuk­se­na. Mikä tärkeintä, afroa­me­rik­ka­lai­set eivät näe Yhdysvaltoja vieraana yhteis­kun­ta­na, johon heidän tulisi sopeutua. He ovat enne­min­kin ”todel­li­sia ame­rik­ka­lai­sia”, jotka työllään raken­si­vat nyky-Amerikan mutta jotka eivät koskaan ole päässeet kunnolla osal­li­sik­si sen vau­rau­des­ta.

Afrikkalaisille orja­kaup­pa seu­rauk­si­neen puo­les­taan ilmentää euroop­pa­lais­ten ja arabien väki­val­taa ja talou­del­lis­ta hyväk­si­käyt­töä, mutta se nähdään nime­no­maan men­nei­syy­den ilmiönä – se ei ole tehnyt afrik­ka­lai­sis­ta sitä mitä he tänä päivänä ovat. Tästä ase­tel­mas­ta seuraa kak­si­ja­koi­nen suhde: yhtäältä afroa­me­rik­ka­lai­set voivat pitää afrik­ka­lai­sia kado­tet­tui­na suku­lai­si­naan, joiden jäl­leen­nä­ke­mi­nen on vih­doin­kin mah­dol­lis­ta, mutta toisaalta heitä voidaan myös kohdella vieraina, jotka saapuvat naut­ti­maan modernin yhteis­kun­nan tar­joa­mis­ta eduista ymmär­tä­mät­tä sitä piinaa ja kär­si­mys­tä, jonka sen raken­ta­mi­nen on aikanaan vaatinut. Jälkimmäisen näke­myk­sen taustalla kum­mit­te­lee lisäksi kysymys afrik­ka­lais­ten his­to­rial­li­ses­ta osal­li­suu­des­ta orja­kau­pas­sa. 

Monille afrik­ka­lai­sil­le siir­to­lai­sil­le euroop­pa­lai­nen kolo­nia­lis­mi ja Afrikan val­tioi­den itse­näi­syys­tais­te­lu mer­kit­se­vät saman­lais­ta his­to­rial­lis­ta koet­te­le­mus­ta kuin mitä orjuus afroa­me­rik­ka­lai­sil­le. Samaan tapaan joitakin afrik­ka­lai­sia vaivaa se, tie­tä­vät­kö ja ymmär­tä­vät­kö afroa­me­rik­ka­lai­set todella mitä he ovat joutuneet läpi­käy­mään. Bondarenkon mukaan näissä kes­kus­te­luis­sa viitataan usein epä­suo­ras­ti kysy­myk­seen siitä, ovatko orjuus ja kolo­nia­lis­mi ver­tai­lu­kel­poi­sia his­to­rial­li­si­na tra­ge­dioi­na. Molempien man­te­rei­den asukkaita yhdis­tä­vää afrik­ka­lais­ta iden­ti­teet­tiä kan­nat­ta­vat pyrkivät lähinnä vält­tä­mään tämän tapaisia rin­nas­tuk­sia ja esittävät orjuuden ja kolo­nia­lis­min osina suurempaa taistelua, jota mustat kaik­kial­la ovat joutuneet käymään.

Nämä ovat esi­merk­ke­jä siitä yhtä­ai­kai­ses­ta kiin­ty­myk­ses­tä ja hyl­ki­mi­ses­tä, jonka Bondarenko näkee tun­nus­mer­kil­li­sek­si kahden ryhmän väliselle suhteelle. Rodun yhteis­kun­nal­lis­ta mer­ki­tys­tä Amerikassa on lähes­tyt­ty enim­mäk­seen mustien ja val­kois­ten välisen vas­tak­kai­na­set­te­lun ja hie­rar­kian näkö­kul­mas­ta. Bondarenkon tutkimus tuo tähän uuden­lai­sen kolmannen ulot­tu­vuu­den.

Lisää Bondarenkon tut­ki­muk­ses­ta voi lukea Suomen Antropologin numerosta 3/​2015. Samassa numerossa Michael Amundsen tar­kas­te­lee Jack Kerouacin Matkalla-romaania etno­gra­fi­se­na kuvauk­se­na ame­rik­ka­lais­ten vähem­mis­tö­ryh­mien elämästä 1940- ja ‑50-luvuilla. Heidi Härkönen puo­les­taan pohtii nyky­kuu­ba­lais­ten suh­tau­tu­mis­ta sosia­lis­ti­sen hallinnon muut­tu­vaan rooliin heidän arkie­lä­mäs­sään. Suomen Antropologi on neljä kertaa vuodessa ilmestyvä ver­tai­sar­vioi­tu tie­teel­li­nen aika­kaus­jul­kai­su. Keväällä 2016 siitä tulee kaikille avoin verk­ko­jul­kai­su.


Kirjallisuus:

Bondarenko, Dmitri M. 2015. Has the Past Passed? On the role of historic memory in shaping the relations between African Americans and con­tem­po­ra­ry African migrants in the USA. Suomen Antropologi: Journal of the Finnish Anthropological Society 40 (3): 5 – 30.

Palmié, Stephan 2007. Genomics, divi­na­tion, “racecraft”. American Ethnologist 34 (2): 205 – 222.

Stuckert, Robert P. 1976. “Race” Mixture: The Black Ancestry of White Americans. Teoksessa P. B. Hammond (toim.), Physical Anthropology and Archaeology: Introductory Readings. New York: Macmillan.

Artikkelikuva: Mark Rain, CC BY 2.0

Kirjoittaja

Timo Kallinen on uskontotieteen professori Itä-Suomen yliopistossa. Hänen keväällä 2016 ilmestynyt kirjansa Divine Rulers in a Secular State on nyt saatavilla myös avoimena verkkojulkaisuna.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Pikamuoti vetoaa edullisuudella, nopeasti vaihtuvilla valikoimilla ja houkuttelevilla tyyleillä. Teollisuudenalana se on kuitenkin eräs pahimmista saastuttajista, ja sen on arvioitu sijoittuvan globaaleissa päästöissä toiseksi heti öljyteollisuuden jälkeen. Viimeaikaisen kritiikin seurauksena alalle on hiipinyt vastuullisuusstrategioita.

Saksassa kuohuu. “Tabu on rikkoutunut”. Talousliberalistisen FDP:n ehdokas Thomas Kemmerich voitti 5.2. Thüringenin osavaltion pääministeriäänestyksen äärioikeistolaisen AfD:n ja kansleripuolue CDU:n tuella. Voitto oli AfD:n äänistä kiinni ja yllätys, sillä voittajaksi povattiin istuvaa pääministeriä, vasemmistolaisen die Linken ehdokasta Bodo Ramelow’ta. Yhteistyö äärioikeiston kanssa on tähän asti ollut saksalaisille puolueille tabu, ja maan politiikkaa on ohjannut vuodesta 1945 antifasistinen linja.

’Kiina, lakkaa syömästä kaikkea, mikä liikkuu!' Kuva plakaattia pitelevästä valkoihoisesta aktivistista levisi somessa vain muutama viikko sen jälkeen, kun kansainväliset uutistoimistot alkoivat julkaista artikkeleita uudenlaisesta viruksesta, potentiaalisesta massatappajasta. Plakaatin teksti viittaa teorioihin, joiden mukaan korona-virus olisi siirtynyt ihmisiin lepakoista.