Linnassa leimatut

Teksti: Ninnu Koskenalho, VTM ja Taina Cooke, FM 

Mikä on van­keus­ran­gais­tuk­sen tarkoitus, ja onnis­tuu­ko se tavoit­teis­saan? Tiistainen Arman Pohjatähden alla pureutui suo­ma­lai­siin van­ki­loi­hin niin vankien kuin myös heidän omais­ten­sa, vankien kanssa työs­ken­te­le­vän hen­ki­lö­kun­nan ja oikeus­lai­tok­sen näkö­kul­mas­ta. Jakso tarjosi paljon mie­len­kiin­tois­ta poh­dit­ta­vaa ihmi­syh­tei­sö­jen toi­min­ta­lo­gii­kas­ta kiin­nos­tu­neel­le. Antropologista tar­kas­te­lua varten esiin nousivat eri­tyi­ses­ti vankien saama sosi­aa­li­nen stigma ja sen leviä­mi­nen vankilan ulko­puo­li­seen elämään, sekä vankilan tarkoitus paikkana joka uudel­lee­no­rien­toi yhtei­sel­tä polulta poi­ken­neet yksilöt takaisin yhteis­kun­taan. 

Vielä esi­mo­der­nis­sa valtiossa sääntöjä kyllin räikeästi rikkovaa alamaista saattoi odottaa julkinen mestaus tai kidutus. Raakojen käy­tän­tö­jen tarkoitus oli rankaista tekijää, mutta vielä tär­keäm­pää oli viestiä hal­lit­si­jan ylivaltaa ala­mai­siin­sa nähden. Modernin valtion käsi­tyk­siin rikol­li­suu­des­ta ja poik­kea­vuu­des­ta puo­les­taan kuuluu ajatus siitä, että ruodusta lipsuvat kan­sa­lai­set voidaan ”parantaa” tai ”uudel­leen­kou­lut­taa” tätä tar­koi­tus­ta varten kehi­te­tyis­sä ins­ti­tuu­tiois­sa, kuten mie­li­sai­raa­lois­sa ja van­ki­lois­sa.

Rikos, oikeus ja kosto

Kuten jaksossa haas­ta­tel­tu, oikeus­mi­nis­te­riön kri­mi­naa­li­po­liit­ti­sen osaston yli­joh­ta­ja Arto Kujala sanoi, van­keus­ran­gais­tuk­sen tarkoitus on sen suo­rit­ta­mi­sen kautta parantaa yksilön val­miuk­sia palata yhteis­kun­taan ja pärjätä siellä. Oikeuslaitos pyrkii siihen, että vankeja koh­del­tai­siin asial­li­ses­ti eivätkä he pääsisi kat­ke­roi­tu­maan vankeuden aikana. Tällä halutaan vähentää vankien alttiutta palata rikoksen polulle linnasta päästyään.

Vankilajärjestelmä haluaa toisin sanoen palauttaa vankina olleen yksilön yhteis­kun­taan aiempaa parempana itsenään — siis paremmin yhteis­kun­nan normeihin sopeu­tu­va­na. Sekä tut­ki­mus­tu­lok­set että Armanin haas­tat­te­le­mat ihmiset ovat kaikki yhtä mieltä siitä, että tämä ei läheskään aina toimi.

”Suomalainen oikeus­käy­tän­tö perustuu tut­ki­mus­tu­lok­siin. Niiden mukaan kovilla ran­gais­tuk­sil­la ei ole pystytty vähen­tä­mään rikol­li­suut­ta. Vaikutus voi olla jopa päin­vas­tai­nen.”

IMG_0992

Kuva: Suvi Jaakkola

Kun yksilö joutuu vankilaan, hän on rikkonut lakia — yhteis­kun­nal­li­ses­ti mää­ri­tel­tyä sään­nös­töä siitä, mikä on hyväk­syt­tä­vää toimintaa. Vankeus on seurausta vakavana pidetystä rik­ko­muk­ses­ta. Tutkimuksen valossa näyttää kuitenkin siltä, että vankilaan lait­ta­mi­nen ei riitä toteut­ta­maan tar­koi­tus­taan: yksilön palaut­ta­mis­ta kaidalle tielle. Eikö tämä tarkoita, että tavas­sam­me kohdella vankeja jokin oleel­li­nen tekijä jää puo­li­tie­hen? Kris Etelä-Suomi ry:n toi­min­nan­joh­ta­ja Mika Pettersson sanoi ohjel­mas­sa, että van­keus­ran­gais­tus puoltaa paik­kaan­sa, sillä teoilla pitää olla seu­raa­muk­sia. Vankilaa tarvitaan. ”Mutta onhan se poh­jim­mil­taan kosto”, Pettersson toteaa.

Miksi on tärkeää kostaa vää­rin­te­ki­jäl­le? Koemme, että rikoksen tekijän tulee kärsiä, ja että kär­si­myk­sen kautta hänen tekemänsä vääryys tulee ainakin osittain sovi­te­tuk­si. Tämä sovi­tuk­sen aspekti on usein erityisen tärkeä uhrien omaisille, ja laajasti uuti­soi­tu­jen rikosten tapauk­ses­sa myös suurelle yleisölle. Halu kostaa on ymmär­ret­tä­vä reaktio väärin koh­del­luk­si tulemisen koke­muk­seen. Yhteiskunnan kannalta tämä kuulostaa kuitenkin siltä, että tärkeä prosessi jää puo­li­tie­hen. Rajanrikkoja otetaan pois muiden keskeltä, hänet eris­te­tään kal­tais­ten­sa vää­rin­te­ki­jöi­den joukkoon ja hänen päälleen puetaan syyl­li­syy­den ja häpeän viitta. Vankilatuomiot kuitenkin yleensä päättyvät ennen pitkää. Tuomionsa istuneen yksilön palaut­ta­mi­nen yhteis­kun­nan täy­si­val­tai­sek­si jäseneksi on kohta, jossa oikeus­pro­ses­si nikot­te­lee.

Kerran rikollinen, aina rikollinen

Vankeus on nega­tii­vi­ses­ti leimaava tekijä, niin van­ki­las­sa kuin myös ran­gais­tuk­sen päätyttyä. Kris Etelä-Suomi ry:n toinen toi­min­nan­joh­ta­ja Timo Valkama sanoo, että entiset vangit joutuvat salaamaan ja peit­te­le­mään men­nei­syyt­tään. Linnassa vietetty aika on monelle myöhemmin este kou­lu­tuk­sel­le, työlle tai asunnon saannille. Rikollisen ja vangin leima saattaa jäädä iholle.

Sosiologi Erving Goffmanin mukaan stigma on “yksilön tila, jossa häntä ei nähdä kel­vol­li­se­na ansait­se­maan täyttä sosi­aa­lis­ta hyväk­syn­tää”. Vankeuteen liittyvä sosi­aa­li­nen stigma ulottuu ran­gais­tus­ta kärsivää yksilöä pidem­mäl­le. Vankilaan jou­tu­mi­nen on dra­maat­ti­nen ja leimaava tapahtuma myös vangin lähei­sil­le, puo­li­sol­le ja lapsille. Vankien Omaiset ry:n puheen­joh­ta­ja Ulla Ekholm sanoi Armanille, että rikol­li­sen omaiset ovat myöskin uhreja, jotka kokevat julkista häpeää. Kriminaalihuollossa työs­ken­te­le­vän per­he­te­ra­peut­ti Tarja Sassin mukaan rikos koskettaa koko perhettä – “koko perhe lusii”. Rikoksesta tuomitun lapsi saa ran­gais­tuk­sen jo syn­tyes­sään, ja saattaa pahim­mil­laan stig­ma­ti­soi­tua jo hyvin nuorena.

Perheillä ja suvuilla on pidempi elin­kau­ti­nen kuin tällä, joka on ollut van­ki­las­sa”.

_MG_6735_print

Kuva: Suvi Jaakkola

Omaiset joutuvat koh­taa­maan ennak­koa­sen­tei­ta van­ki­la­tuo­mio­ta istuvaan läheiseen liittyen. Asia on usein joko tabu, josta ei puhuta, tai aktii­vi­nen häpeä jonka seu­rauk­se­na esi­mer­kik­si yhtey­den­pi­to van­ki­las­sa istuvaan läheiseen saatetaan kysee­na­lais­taa. “Mitä sä sen luona vierailet, sehän on rikol­li­nen!” Myös Armanin haas­tat­te­le­mat vangit puhuivat lasten stig­ma­ti­soi­tu­mi­ses­ta ja lap­suu­des­sa syn­ty­väs­tä kat­ke­ruu­des­ta, kun per­he­si­teet häi­riin­ty­vät ja katkeavat. Vangin lapsen stigmaa kantava nuori saattaa olla alttiimpi hakemaan hyväk­syn­tää kysee­na­lai­sil­la tavoilla, ja eksyä itsekin rikol­li­suu­den pariin. Tässä van­keus­ran­gais­tuk­sen pyrkimys palauttaa rajan­rik­ko­ja yhteis­kun­taan tulee tahat­to­mas­ti mar­gi­na­li­soi­neek­si joukon uusia ihmisiä ja kyl­vä­neek­si uusien ongelmien siemeniä. 

Rikollisille poluille ajautuvat yksilöt ovat usein jo valmiiksi tavalla tai toisella yhteis­kun­nan mar­gi­naa­lis­sa. Tämä näkyy esi­mer­kik­si vii­me­ai­kai­sis­sa ter­ro­ri­teois­sa ympäri Eurooppaa, joissa tekijät lähes poik­keuk­set­ta ovat yhteis­kun­nan rajoille ajau­tu­nei­ta nuoria miehiä, joiden mar­gi­na­li­soi­tu­mi­nen on edennyt pitkälle. Koska he ovat jo stig­ma­ti­soi­tu­neet — “eivät ansaitse täyttä sosi­aa­lis­ta hyväk­syn­tää” — rikokset ja muu normien rik­ko­mi­nen tuntuvat vähemmän mer­kit­tä­väl­tä kuin muille ihmisille. Stigmaa ei Goffmanin mukaan kui­ten­kaan pääsisi edes syntymään, ellei yksilö välit­täi­si siitä miten muut hänet näkevät. Sosiaalisten normien, joita vastaan henkilö on rikkonut, on siis stigman syn­ty­mis­tä varten oltava sisäis­tet­ty­jä. Normit sisäis­tä­nyt yksilö taas lienee poten­ti­aa­li­ses­ti kykenevä myös toimimaan niiden mukaan — jos hänellä on siihen syy ja keinot.

Edellisessä Arman Pohjantähden alla -kom­men­taa­ris­sam­me puhuimme koko­nais­val­tai­ses­ta ja rajoi­te­tus­ta toi­mi­juu­des­ta vanhusten kohdalla. Myöskään vanki ei ole koko­nais­val­tai­nen toimija, sillä hän ei saa itse valita suurinta osaa teke­mi­sis­tään. Toisin kuin muissa rajoi­te­tun toi­mi­juu­den muodoissa, van­keu­des­sa nykytila nähdään yksilön omana syynä. Tällä lienee oma vai­ku­tuk­sen­sa siihen, että vaikka toimijuus peri­aat­tees­sa palautuu ran­gais­tuk­sen loputtua, stigma saattaa jäädä elämään.

Oikeutta ympäri maailmaa

Laki ja sen tulkinta eivät ole meil­lä­kään yksi­se­lit­tei­siä, eivätkä van­ki­la­tuo­miot aina vastaa taval­li­sen kan­sa­lai­sen oikeus­kä­si­tys­tä. Suomessa hyvä­tu­loi­nen voi saada mak­set­ta­vak­seen yli­no­peus­sa­kot, jotka kohoavat jopa kymmeniin tuhansiin euroihin kun taas rais­kauk­ses­ta on voinut selvitä pelkällä ehdol­li­sel­la van­keus­ran­gais­tuk­sel­la.

Kansainvälisessä ver­tai­lus­sa Suomen tuomiot ovat lyhyitä ja van­ki­lao­lot hyvät, ja uusin­ta­ri­kok­sia koskevat tilastot ovat kau­niim­pia kuin vaikkapa USA:ssa ja Iso-Britanniassa. Tämä tar­koit­taa kär­jis­te­tys­ti sitä, että mitä helpompi tuomio, sitä yhteis­kun­ta­kel­poi­sem­pi ihminen van­ki­las­ta astuu ulos. Vankilan ja ran­gais­tuk­sien tar­koi­tuk­seen liittyen rikos­lais­sam­me on sisään­ra­ken­net­tu jännite kah­den­lais­ten tavoit­tei­den suhteen: taakse- ja eteenpäin katsovien. Taaksepäin katsovan oikeuden teorian mukaan tuomion tulee olla reilu ja sopusoin­nus­sa rikoksen luonteen ja moraa­li­sen vääryyden kanssa: yksilö on hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti syyn­ta­kei­nen, ja tuomio voidaan langettaa vain sen perus­teel­la, että henkilö todella sen ansaitsee. Eteenpäin suun­tau­tu­va oikeus­teo­ria taas näkee asian niin, että rikos on ennen kaikkea vääryys yhteistä hyvää kohtaan, ja ran­kai­se­mi­sen tarkoitus on ohjata koko yhteis­kun­taa kohti parempaa tule­vai­suut­ta. Tavoitteena on silloin rikoksen uusiu­tu­mat­to­muus ja yksilön uudel­lee­noh­jaus pal­ve­le­maan yhteis­kun­nal­lis­ta hyvää.

IMG_1066b

Kuva: Suvi Jaakkola

Rikosoikeusjärjestelmien perus­on­gel­ma­na on niiden leimaava, pois­sul­ke­va luonne. Vastuu rikok­ses­ta nähdään olevan sata­pro­sent­ti­ses­ti yksilöllä, joka kantaa ran­gais­tuk­sen muodossa vastuun teoistaan. Rangaistuksen vai­ku­tuk­sia muihin kuin yksilöön itseensä ei nosteta keskiöön hyvässä eikä pahassa. Niin sanottu res­to­ra­tii­vi­nen oikeus­a­jat­te­lu saattaisi olla parempi ratkaisu: siinä rikoksen aiheut­ta­ma ongel­mal­li­nen tilanne pyritään rat­kai­se­maan yhtä lailla uhri(e)n, rikok­sen­te­ki­jän kuin yhteis­kun­nan­kin taholta. Maailmalta löytyy kiin­nos­ta­via esi­merk­ke­jä tämän suun­tai­sis­ta tavoista korjata sääntöjen rik­ko­mi­ses­ta seuraavia ongelmia.

Esimerkiksi Pohjois-Amerikan Navajo-kansan parissa konflik­tit sel­vi­te­tään yhtei­sel­lä paran­ta­mis­pro­ses­sil­la, jossa kutsutaan samaan tilaan sekä ongelmien aiheut­ta­ja että toiminnan uhri ja/​tai tämän läheiset ja suku­lai­set. Sääntöjen rikkoja pyritään kytkemään takaisin yhteisöön, johon halutaan palauttaa rauha.

Australiassa ja Uudessa-Seelannissa puo­les­taan on har­joi­tet­tu yhdys­kun­ta­kon­fe­rens­se­ja integroi­vi­na sere­mo­nioi­na. Erityisesti nuorten kohdalla pyritään vält­tä­mään oikeus­kä­sit­te­ly­jä ja vankilaa. Tässäkin tapauk­ses­sa rikoksen tekijä omai­si­neen sekä uhri ja tämän omaiset kootaan samaan tilaan, jossa koor­di­naat­to­ri ohjaa kes­kus­te­lua. Osallisia voi olla jopa kymmeniä, ja koor­di­naat­to­ri­na toimii usein yhtei­söl­le tuttu sosi­aa­li­työn­te­ki­jä tai poliisi. Osallistujat pyrkivät tun­ne­ta­son ilmaisuun, jossa käsi­tel­lään teosta seu­ran­nei­ta asioita ja yritetään luoda sovintoa ja anteek­sian­toa.

Kasvun paikka

Mitä sitten vaaditaan, jotta suo­ma­lai­sen oikeus­lai­tok­sen ran­kai­se­ma, van­ki­las­sa tuomiota istunut yksilö pystyisi palaamaan yhteis­kun­taan sen täy­si­val­tai­se­na, tuot­ta­va­na, hyvin­voi­va­na jäsenenä? Jatkon kannalta tär­keim­piä tekijöitä on minäkuvan puh­dis­ta­mi­nen vangin stigmasta: ihmisen on itse voitava kokea olevansa muutakin kuin rikol­li­nen tai vanki. Vankilassa vietetty aika han­ka­loit­taa asiaa, sillä van­keus­ai­ka luo ja kertoo tarinaa, jossa yksilö on ennen kaikkea vanki ja rikol­li­nen, ja siten pahentaa mar­gi­na­li­soi­tu­mis­ta.

owl-1281791_1920

Kuva: Pixabay​.com, (CC0).

Sosiaalipsykologiassa on tutkittu häpeän ja syyl­li­syy­den tunteita, ja havaittu niissä rat­kai­se­via eroja muun muassa vankeja ajatellen. Häpeän tunne liittyy ihmisen syvään koke­muk­seen omasta iden­ti­tee­tis­tään, ja saa yleensä aikaan joko halun “kadota maan alle” tai mah­dol­li­ses­ti aggres­sii­vi­sen vas­ta­reak­tion. Syyllisyys puo­les­taan on tunne joka kohdistuu asiaan, jonka on tehnyt. Tämän vuoksi syyl­li­syys asso­sioi­tuu väärään tekoon (ja häpeä “vää­rän­lai­seen itseen”), ja saa usein aikaan halun hyvittää väärät teot. Vankeuden stigma on eit­tä­mät­tä nime­no­maan iden­ti­teet­tiin ja itseyden koke­muk­seen liittyvä tekijä. Perheenjäseniin ja omiin lapsiin ulot­tues­saan se saattaa olla yksi tekijä lui­su­mi­ses­sa hyö­dyl­li­ses­tä syyl­li­syy­den koke­muk­ses­ta kohti tuhoisaa häpeää.

Armanin doku­men­tis­sa käy ilmi, että yhteis­kun­taan sopeu­tu­mi­sen kannalta kriit­ti­sin vaihe on se, kun van­ki­las­ta palataan vanhojen kave­rei­den pariin. Rikolliselle polulle lähteneen ihmisen vanhat sidos­ryh­mät ovat monesti itsekin rikol­li­sia tai vähintään “huonoa seuraa”. Mutta mihin muualle ihminen palaisi?

Jos van­keus­ran­gais­tuk­sen on tarkoitus “integroi­da takaisin yhteis­kun­taan mutta paremmin kuin aiemmin”, yhteis­kun­nan, johon integroi­daan, pitäisi olla eri kuin se, josta läh­det­tiin. Vanki ei palaa abstrak­tioon nimeltä yhteis­kun­ta, vaan omaan sosi­aa­li­seen kuplaansa joka on monien mini­kult­tuu­rien ris­teys­paik­ka. Vankilan pitäisi toimia siten, että se raken­tai­si tuo­mio­taan istuvista ihmisistä koke­muk­sel­li­ses­ti jotakin uutta. Sen pitäisi tuottaa vangille kokemus oman elämän muu­tos­ta­ri­nas­ta. Vankien tulisi päästä aktii­vi­ses­ti osal­lis­tu­maan tällaisen tarinan luomiseen jo tuomion istumisen aikana, ei vasta sen jälkeen. Vankila-ajan aikana olisi jo etukäteen pidettävä huolta siitä, että tuomion päät­tyes­sä se, mihin yksilö palaa ja sen myötä kuka hän on pala­tes­saan, olisivat linjassa van­ki­la­jär­jes­tel­män tavoit­teen kanssa.

AntroBlogin ajan­koh­tais­toi­mi­tus kommentoi Arman Pohjantähden alla -sarjan jaksoja ant­ro­po­lo­gi­ses­ta näkö­kul­mas­ta syventäen kes­kus­te­lua myös yhteis­kun­ta­tie­teel­li­seen suuntaan.


Ninnu Koskenalho on valtio­tieteiden maisteri sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gias­ta ja AntroBlogin toinen toi­mi­tus­pääl­lik­kö. Taina Cooke on filo­so­fian maisteri kult­tuu­riant­ro­po­lo­gias­ta ja toh­to­ri­kou­lu­tet­ta­va Oulun yli­opis­ton Eudaimonia-tut­ki­mus­kes­kuk­ses­sa. 

Luettavaa

Barker, Phil. “Guilt and Shame.” Beyond Intractability. Conflict Information Consortium, University of Colorado, Boulder. http://​www​.bey​on​dint​rac​ta​bi​li​ty​.org/​e​s​s​a​y​/​g​u​i​l​t​-​s​h​ame

Laine, M. Kriminologia ja rankaisun sosio­lo­gia. 2014.

Zion JW & Yazzie R. Navajo Peacemaking: Original Dispute Resolution and a Life Way. Teoksessa Handbook of Restorative Justice: A Global Perspective. 2006.

Braithwaite J. & Mungford S. Conditions of Successful Reintegration Ceremonies: Dealing with Juvenile Offenders. British Journal of Criminology 34(2). 1994.

Erving Goffman. Stigma: Notes on the Management of Spoiled Identity. Touchstone. 1963.

Lisälukemista: 

Michel Foucault 1975. Discipline and Punish: The Birth of the Prison. (suom. Tarkkailla ja rangaista)

Loïc Wacquant 2014. Marginality, ethnicity and penalty in the neo­li­be­ral city: an analytic car­to­grap­hy. Ethnic and Racial Studies 37 (10): 1687 – 1711.doi:10.1080/01419870.2014.931991.

Loïc Wacquant 2009. Prisons of Poverty. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Artikkelikuva: Suvi Jaakkola

Kirjoittajat

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.


Taina Cooke on filosofian maisteri ja tohtorikoulutettava Oulun yliopiston Eudaimonia-instituutissa, kulttuuriantropologian oppiaineessa. Taina on perehtynyt antropologian lisäksi kriminologiaan, ja väitöskirjatutkimuksessaan hän tarkastelee sitä, miten vähemmistökulttuurin edustajan kulttuuri tulee esille rikosoikeudenkäynneissä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Vuoden 1918 sotaa on tulkittu aikalaisten toimesta eri tavoin niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Myös sodanjälkeinen historiantutkimus on tuottanut erilaisia tulkintoja. Tätä moninaisuutta selittää se, että Suomessa sodittiin samanaikaisesti monesta eri syystä: työväenluokan vapauttamiseksi kapitalismin kahleista, valtiollisen itsenäisyyden turvaamiseksi ja kotimaisia kapinallisia vastaan. Lisäksi vuoden 1918 sota oli osa ensimmäistä maailmansotaa. Miten sodan kokeneet ihmiset ovat ilmaisseet ja tulkinneet kokemuksiaan? Missä määrin kokemusten sisällöt muotoutuvat ja muuntuvat niissä prosesseissa, joissa henkilökohtaisesti koettu tapahtuma välitetään muille kerronnan avulla? Toisin sanoen, miten kokemuksia käsitellään – ilmaistaan ja tulkitaan – kun henkilökohtainen ja yksilöllinen tieto, tunne ja tulkinta asetetaan kulttuuriseen ja sosiaaliseen kontekstiin ja välitetään tietylle kohderyhmälle sanojen voimalla?

Siirtolaisuuden tutkimuksessa vanheneminen, terveys, kuolema, viimeisen lepopaikan valinta ja hautajaisten käytännön järjestelyt ovat jääneet suhteellisen vähäiselle huomiolle. Kuinka lähelle voimme tutkijoina katsoa silloin, kun tutkimuksen kohteet ovat kuolleet tai heitä on haastateltu jo vuosikymmeniä sitten? Entä kuinka lähelle voimme päästää lukijan, kun kirjoitamme hautakivistä, hautajaistoiveista ja kuolemasta tai edesmenneiden henkilöiden terveydentilasta?

Kenttätöiden luonteeseen kuuluu, että kaikkeen ei voi varautua etukäteen. On muutettava suunnitelmaa, jos alkuperäinen idea ei toimi; ja on uskallettava tarttua uusiin tilaisuuksiin, jos niitä osuu kohdalle. Aluksi yllätykset ja muutokset voivat tuntua stressaavilta, mutta kun on avoimin mielin ja sinnikäs, monesti se palkitaan. Vastoinkäymiset ovat usein jopa paljon hyödyllisempiä ja opettavaisempia kuin odotusten mukaan sujuneet tilanteet.

Tanskan hallituksen on uutisoitu päättäneen laittaa “ghetoiksi” ja “rinnakkaistodellisuuksiksi” kutsumillaan alueilla asuvat lapset jo yksivuotiaana päiväkotiin vähintään 25 viikkotunniksi. Tällaisten termien käyttöä Saksassa analysoineet tutkijat ovat todenneet niiden herättävän voimakkaita negatiivisia assosiaatioita. Niiden käytön seurauksena alueeseen, ja ennen kaikkea sen asukkaisiin, kohdistuu sosiaalista stigmatisointia ja eriarvoistavaa politiikkaa, mikä voi johtaa syrjintään ja palveluiden katoamiseen alueelta.