Teksti: Ninnu Koskenalho, VTM ja Taina Cooke, FM
Mikä on vankeusrangaistuksen tarkoitus, ja onnistuuko se tavoitteissaan? Tiistainen Arman Pohjatähden alla pureutui suomalaisiin vankiloihin niin vankien kuin myös heidän omaistensa, vankien kanssa työskentelevän henkilökunnan ja oikeuslaitoksen näkökulmasta. Jakso tarjosi paljon mielenkiintoista pohdittavaa ihmisyhteisöjen toimintalogiikasta kiinnostuneelle. Antropologista tarkastelua varten esiin nousivat erityisesti vankien saama sosiaalinen stigma ja sen leviäminen vankilan ulkopuoliseen elämään, sekä vankilan tarkoitus paikkana joka uudelleenorientoi yhteiseltä polulta poikenneet yksilöt takaisin yhteiskuntaan.
Vielä esimodernissa valtiossa sääntöjä kyllin räikeästi rikkovaa alamaista saattoi odottaa julkinen mestaus tai kidutus. Raakojen käytäntöjen tarkoitus oli rankaista tekijää, mutta vielä tärkeämpää oli viestiä hallitsijan ylivaltaa alamaisiinsa nähden. Modernin valtion käsityksiin rikollisuudesta ja poikkeavuudesta puolestaan kuuluu ajatus siitä, että ruodusta lipsuvat kansalaiset voidaan ”parantaa” tai ”uudelleenkouluttaa” tätä tarkoitusta varten kehitetyissä instituutioissa, kuten mielisairaaloissa ja vankiloissa.
Rikos, oikeus ja kosto
Kuten jaksossa haastateltu, oikeusministeriön kriminaalipoliittisen osaston ylijohtaja Arto Kujala sanoi, vankeusrangaistuksen tarkoitus on sen suorittamisen kautta parantaa yksilön valmiuksia palata yhteiskuntaan ja pärjätä siellä. Oikeuslaitos pyrkii siihen, että vankeja kohdeltaisiin asiallisesti eivätkä he pääsisi katkeroitumaan vankeuden aikana. Tällä halutaan vähentää vankien alttiutta palata rikoksen polulle linnasta päästyään.
Vankilajärjestelmä haluaa toisin sanoen palauttaa vankina olleen yksilön yhteiskuntaan aiempaa parempana itsenään – siis paremmin yhteiskunnan normeihin sopeutuvana. Sekä tutkimustulokset että Armanin haastattelemat ihmiset ovat kaikki yhtä mieltä siitä, että tämä ei läheskään aina toimi.
”Suomalainen oikeuskäytäntö perustuu tutkimustuloksiin. Niiden mukaan kovilla rangaistuksilla ei ole pystytty vähentämään rikollisuutta. Vaikutus voi olla jopa päinvastainen.”
Kun yksilö joutuu vankilaan, hän on rikkonut lakia – yhteiskunnallisesti määriteltyä säännöstöä siitä, mikä on hyväksyttävää toimintaa. Vankeus on seurausta vakavana pidetystä rikkomuksesta. Tutkimuksen valossa näyttää kuitenkin siltä, että vankilaan laittaminen ei riitä toteuttamaan tarkoitustaan: yksilön palauttamista kaidalle tielle. Eikö tämä tarkoita, että tavassamme kohdella vankeja jokin oleellinen tekijä jää puolitiehen? Kris Etelä-Suomi ry:n toiminnanjohtaja Mika Pettersson sanoi ohjelmassa, että vankeusrangaistus puoltaa paikkaansa, sillä teoilla pitää olla seuraamuksia. Vankilaa tarvitaan. ”Mutta onhan se pohjimmiltaan kosto”, Pettersson toteaa.
Miksi on tärkeää kostaa väärintekijälle? Koemme, että rikoksen tekijän tulee kärsiä, ja että kärsimyksen kautta hänen tekemänsä vääryys tulee ainakin osittain sovitetuksi. Tämä sovituksen aspekti on usein erityisen tärkeä uhrien omaisille, ja laajasti uutisoitujen rikosten tapauksessa myös suurelle yleisölle. Halu kostaa on ymmärrettävä reaktio väärin kohdelluksi tulemisen kokemukseen. Yhteiskunnan kannalta tämä kuulostaa kuitenkin siltä, että tärkeä prosessi jää puolitiehen. Rajanrikkoja otetaan pois muiden keskeltä, hänet eristetään kaltaistensa väärintekijöiden joukkoon ja hänen päälleen puetaan syyllisyyden ja häpeän viitta. Vankilatuomiot kuitenkin yleensä päättyvät ennen pitkää. Tuomionsa istuneen yksilön palauttaminen yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi on kohta, jossa oikeusprosessi nikottelee.
Kerran rikollinen, aina rikollinen
Vankeus on negatiivisesti leimaava tekijä, niin vankilassa kuin myös rangaistuksen päätyttyä. Kris Etelä-Suomi ry:n toinen toiminnanjohtaja Timo Valkama sanoo, että entiset vangit joutuvat salaamaan ja peittelemään menneisyyttään. Linnassa vietetty aika on monelle myöhemmin este koulutukselle, työlle tai asunnon saannille. Rikollisen ja vangin leima saattaa jäädä iholle.
Sosiologi Erving Goffmanin mukaan stigma on “yksilön tila, jossa häntä ei nähdä kelvollisena ansaitsemaan täyttä sosiaalista hyväksyntää”. Vankeuteen liittyvä sosiaalinen stigma ulottuu rangaistusta kärsivää yksilöä pidemmälle. Vankilaan joutuminen on dramaattinen ja leimaava tapahtuma myös vangin läheisille, puolisolle ja lapsille. Vankien Omaiset ry:n puheenjohtaja Ulla Ekholm sanoi Armanille, että rikollisen omaiset ovat myöskin uhreja, jotka kokevat julkista häpeää. Kriminaalihuollossa työskentelevän perheterapeutti Tarja Sassin mukaan rikos koskettaa koko perhettä – “koko perhe lusii”. Rikoksesta tuomitun lapsi saa rangaistuksen jo syntyessään, ja saattaa pahimmillaan stigmatisoitua jo hyvin nuorena.
“Perheillä ja suvuilla on pidempi elinkautinen kuin tällä, joka on ollut vankilassa”.
Omaiset joutuvat kohtaamaan ennakkoasenteita vankilatuomiota istuvaan läheiseen liittyen. Asia on usein joko tabu, josta ei puhuta, tai aktiivinen häpeä jonka seurauksena esimerkiksi yhteydenpito vankilassa istuvaan läheiseen saatetaan kyseenalaistaa. “Mitä sä sen luona vierailet, sehän on rikollinen!” Myös Armanin haastattelemat vangit puhuivat lasten stigmatisoitumisesta ja lapsuudessa syntyvästä katkeruudesta, kun perhesiteet häiriintyvät ja katkeavat. Vangin lapsen stigmaa kantava nuori saattaa olla alttiimpi hakemaan hyväksyntää kyseenalaisilla tavoilla, ja eksyä itsekin rikollisuuden pariin. Tässä vankeusrangaistuksen pyrkimys palauttaa rajanrikkoja yhteiskuntaan tulee tahattomasti marginalisoineeksi joukon uusia ihmisiä ja kylväneeksi uusien ongelmien siemeniä.
Rikollisille poluille ajautuvat yksilöt ovat usein jo valmiiksi tavalla tai toisella yhteiskunnan marginaalissa. Tämä näkyy esimerkiksi viimeaikaisissa terroriteoissa ympäri Eurooppaa, joissa tekijät lähes poikkeuksetta ovat yhteiskunnan rajoille ajautuneita nuoria miehiä, joiden marginalisoituminen on edennyt pitkälle. Koska he ovat jo stigmatisoituneet – “eivät ansaitse täyttä sosiaalista hyväksyntää” – rikokset ja muu normien rikkominen tuntuvat vähemmän merkittävältä kuin muille ihmisille. Stigmaa ei Goffmanin mukaan kuitenkaan pääsisi edes syntymään, ellei yksilö välittäisi siitä miten muut hänet näkevät. Sosiaalisten normien, joita vastaan henkilö on rikkonut, on siis stigman syntymistä varten oltava sisäistettyjä. Normit sisäistänyt yksilö taas lienee potentiaalisesti kykenevä myös toimimaan niiden mukaan – jos hänellä on siihen syy ja keinot.
Edellisessä Arman Pohjantähden alla -kommentaarissamme puhuimme kokonaisvaltaisesta ja rajoitetusta toimijuudesta vanhusten kohdalla. Myöskään vanki ei ole kokonaisvaltainen toimija, sillä hän ei saa itse valita suurinta osaa tekemisistään. Toisin kuin muissa rajoitetun toimijuuden muodoissa, vankeudessa nykytila nähdään yksilön omana syynä. Tällä lienee oma vaikutuksensa siihen, että vaikka toimijuus periaatteessa palautuu rangaistuksen loputtua, stigma saattaa jäädä elämään.
Oikeutta ympäri maailmaa
Laki ja sen tulkinta eivät ole meilläkään yksiselitteisiä, eivätkä vankilatuomiot aina vastaa tavallisen kansalaisen oikeuskäsitystä. Suomessa hyvätuloinen voi saada maksettavakseen ylinopeussakot, jotka kohoavat jopa kymmeniin tuhansiin euroihin kun taas raiskauksesta on voinut selvitä pelkällä ehdollisella vankeusrangaistuksella.
Kansainvälisessä vertailussa Suomen tuomiot ovat lyhyitä ja vankilaolot hyvät, ja uusintarikoksia koskevat tilastot ovat kauniimpia kuin vaikkapa USA:ssa ja Iso-Britanniassa. Tämä tarkoittaa kärjistetysti sitä, että mitä helpompi tuomio, sitä yhteiskuntakelpoisempi ihminen vankilasta astuu ulos. Vankilan ja rangaistuksien tarkoitukseen liittyen rikoslaissamme on sisäänrakennettu jännite kahdenlaisten tavoitteiden suhteen: taakse- ja eteenpäin katsovien. Taaksepäin katsovan oikeuden teorian mukaan tuomion tulee olla reilu ja sopusoinnussa rikoksen luonteen ja moraalisen vääryyden kanssa: yksilö on henkilökohtaisesti syyntakeinen, ja tuomio voidaan langettaa vain sen perusteella, että henkilö todella sen ansaitsee. Eteenpäin suuntautuva oikeusteoria taas näkee asian niin, että rikos on ennen kaikkea vääryys yhteistä hyvää kohtaan, ja rankaisemisen tarkoitus on ohjata koko yhteiskuntaa kohti parempaa tulevaisuutta. Tavoitteena on silloin rikoksen uusiutumattomuus ja yksilön uudelleenohjaus palvelemaan yhteiskunnallista hyvää.
Rikosoikeusjärjestelmien perusongelmana on niiden leimaava, poissulkeva luonne. Vastuu rikoksesta nähdään olevan sataprosenttisesti yksilöllä, joka kantaa rangaistuksen muodossa vastuun teoistaan. Rangaistuksen vaikutuksia muihin kuin yksilöön itseensä ei nosteta keskiöön hyvässä eikä pahassa. Niin sanottu restoratiivinen oikeusajattelu saattaisi olla parempi ratkaisu: siinä rikoksen aiheuttama ongelmallinen tilanne pyritään ratkaisemaan yhtä lailla uhri(e)n, rikoksentekijän kuin yhteiskunnankin taholta. Maailmalta löytyy kiinnostavia esimerkkejä tämän suuntaisista tavoista korjata sääntöjen rikkomisesta seuraavia ongelmia.
Esimerkiksi Pohjois-Amerikan Navajo-kansan parissa konfliktit selvitetään yhteisellä parantamisprosessilla, jossa kutsutaan samaan tilaan sekä ongelmien aiheuttaja että toiminnan uhri ja/tai tämän läheiset ja sukulaiset. Sääntöjen rikkoja pyritään kytkemään takaisin yhteisöön, johon halutaan palauttaa rauha.
Australiassa ja Uudessa-Seelannissa puolestaan on harjoitettu yhdyskuntakonferensseja integroivina seremonioina. Erityisesti nuorten kohdalla pyritään välttämään oikeuskäsittelyjä ja vankilaa. Tässäkin tapauksessa rikoksen tekijä omaisineen sekä uhri ja tämän omaiset kootaan samaan tilaan, jossa koordinaattori ohjaa keskustelua. Osallisia voi olla jopa kymmeniä, ja koordinaattorina toimii usein yhteisölle tuttu sosiaalityöntekijä tai poliisi. Osallistujat pyrkivät tunnetason ilmaisuun, jossa käsitellään teosta seuranneita asioita ja yritetään luoda sovintoa ja anteeksiantoa.
Kasvun paikka
Mitä sitten vaaditaan, jotta suomalaisen oikeuslaitoksen rankaisema, vankilassa tuomiota istunut yksilö pystyisi palaamaan yhteiskuntaan sen täysivaltaisena, tuottavana, hyvinvoivana jäsenenä? Jatkon kannalta tärkeimpiä tekijöitä on minäkuvan puhdistaminen vangin stigmasta: ihmisen on itse voitava kokea olevansa muutakin kuin rikollinen tai vanki. Vankilassa vietetty aika hankaloittaa asiaa, sillä vankeusaika luo ja kertoo tarinaa, jossa yksilö on ennen kaikkea vanki ja rikollinen, ja siten pahentaa marginalisoitumista.
Sosiaalipsykologiassa on tutkittu häpeän ja syyllisyyden tunteita, ja havaittu niissä ratkaisevia eroja muun muassa vankeja ajatellen. Häpeän tunne liittyy ihmisen syvään kokemukseen omasta identiteetistään, ja saa yleensä aikaan joko halun “kadota maan alle” tai mahdollisesti aggressiivisen vastareaktion. Syyllisyys puolestaan on tunne joka kohdistuu asiaan, jonka on tehnyt. Tämän vuoksi syyllisyys assosioituu väärään tekoon (ja häpeä “vääränlaiseen itseen”), ja saa usein aikaan halun hyvittää väärät teot. Vankeuden stigma on eittämättä nimenomaan identiteettiin ja itseyden kokemukseen liittyvä tekijä. Perheenjäseniin ja omiin lapsiin ulottuessaan se saattaa olla yksi tekijä luisumisessa hyödyllisestä syyllisyyden kokemuksesta kohti tuhoisaa häpeää.
Armanin dokumentissa käy ilmi, että yhteiskuntaan sopeutumisen kannalta kriittisin vaihe on se, kun vankilasta palataan vanhojen kavereiden pariin. Rikolliselle polulle lähteneen ihmisen vanhat sidosryhmät ovat monesti itsekin rikollisia tai vähintään “huonoa seuraa”. Mutta mihin muualle ihminen palaisi?
Jos vankeusrangaistuksen on tarkoitus “integroida takaisin yhteiskuntaan mutta paremmin kuin aiemmin”, yhteiskunnan, johon integroidaan, pitäisi olla eri kuin se, josta lähdettiin. Vanki ei palaa abstraktioon nimeltä yhteiskunta, vaan omaan sosiaaliseen kuplaansa joka on monien minikulttuurien risteyspaikka. Vankilan pitäisi toimia siten, että se rakentaisi tuomiotaan istuvista ihmisistä kokemuksellisesti jotakin uutta. Sen pitäisi tuottaa vangille kokemus oman elämän muutostarinasta. Vankien tulisi päästä aktiivisesti osallistumaan tällaisen tarinan luomiseen jo tuomion istumisen aikana, ei vasta sen jälkeen. Vankila-ajan aikana olisi jo etukäteen pidettävä huolta siitä, että tuomion päättyessä se, mihin yksilö palaa ja sen myötä kuka hän on palatessaan, olisivat linjassa vankilajärjestelmän tavoitteen kanssa.
AntroBlogin ajankohtaistoimitus kommentoi Arman Pohjantähden alla -sarjan jaksoja antropologisesta näkökulmasta syventäen keskustelua myös yhteiskuntatieteelliseen suuntaan.
Ninnu Koskenalho on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta ja AntroBlogin toinen toimituspäällikkö. Taina Cooke on filosofian maisteri kulttuuriantropologiasta ja tohtorikoulutettava Oulun yliopiston Eudaimonia-tutkimuskeskuksessa.
Luettavaa
Barker, Phil. ”Guilt and Shame.” Beyond Intractability. Conflict Information Consortium, University of Colorado, Boulder. http://www.beyondintractability.org/essay/guilt-shame
Laine, M. Kriminologia ja rankaisun sosiologia. 2014.
Zion JW & Yazzie R. Navajo Peacemaking: Original Dispute Resolution and a Life Way. Teoksessa Handbook of Restorative Justice: A Global Perspective. 2006.
Braithwaite J. & Mungford S. Conditions of Successful Reintegration Ceremonies: Dealing with Juvenile Offenders. British Journal of Criminology 34(2). 1994.
Erving Goffman. Stigma: Notes on the Management of Spoiled Identity. Touchstone. 1963.
Lisälukemista:
Michel Foucault 1975. Discipline and Punish: The Birth of the Prison. (suom. Tarkkailla ja rangaista)
Loïc Wacquant 2014. Marginality, ethnicity and penalty in the neoliberal city: an analytic cartography. Ethnic and Racial Studies 37 (10): 1687–1711.doi:10.1080/01419870.2014.931991.
Loïc Wacquant 2009. Prisons of Poverty. Minneapolis: University of Minnesota Press.
Artikkelikuva: Suvi Jaakkola
