Kirkosta kotipiiriin

Teksti: Johanna Lindh, toh­to­ri­kou­lu­tet­ta­va. Podcast-lukija: Bea Bergholm

Moni 2010-luvun suo­ma­lais­kris­tit­ty har­joit­taa uskoaan useiden usko­nyh­tei­sö­jen tilai­suuk­sis­sa, yhteis­kris­til­li­sis­sä tapah­tu­mis­sa tai eri tun­nus­tus­kun­tiin kuluvien uskovien keskenään jär­jes­tä­mis­sä koti­ko­kouk­sis­sa sen sijaan, että osal­lis­tui­si vain oman kirkkonsa toi­min­taan. Nämä kristityt eivät kutsu itseään usko­vai­sik­si vaan uskoviksi ja katsovat, ettei heillä ole uskontoa vaan usko. Seurakunnan he käsit­tä­vät omaa tun­nus­tus­kun­taa laa­jem­mak­si kris­tit­ty­jen yhtei­sök­si, johon kuuluvat kaikki jok­seen­kin samoin uskovat. Kutsun tällaisia uskovia poik­ki­kris­til­li­sik­si, sillä he toimivat kris­til­lis­ten yhtei­sö­jen perin­teis­ten käyt­täy­ty­mis­mal­lien vas­tai­ses­ti. Osa poik­ki­kris­til­li­sis­tä on hylännyt seu­ra­kun­nat kokonaan. He har­joit­ta­vat uskoaan yksi­tyi­ses­ti lukemalla Raamattua ja seu­raa­mal­la eri seu­ra­kun­tien juma­lan­pal­ve­luk­sia ja oppia koskevaa kes­kus­te­lua, Internetin ja muiden säh­köis­ten vies­tin­ten kautta.

Yhteisöllisyys yksilöllistyy

Uskonnollisen osal­lis­tu­mi­sen ja ajattelun muutos on yhtey­des­sä muihin yhteis­kun­nal­li­siin muu­tok­siin tun­nus­tus­kun­tien yhteis­toi­min­nan lisään­ty­mi­seen. Uskonnon yksi­tyis­ty­mi­sen katsotaan alkaneen 1300-luvun renes­sans­si­hu­ma­nis­min yksi­lön­ko­ros­tuk­sis­ta, jotka kär­jis­tyi­vät 1500-luvun uskon­puh­dis­tuk­sis­sa oma­koh­tai­sen uskon­rat­kai­sun koros­ta­mi­sek­si. 1700-luvulla valis­tus­fi­lo­so­fia, Ranskan val­lan­ku­mouk­set ja Yhdysvaltain itse­näi­syys­ju­lis­tus edistivät yksi­lön­va­paut­ta myös maal­li­sis­sa asioissa ja 1800-luvulla kirkkojen valta yksi­löi­hin heikkeni yhtä aikaa teol­lis­tu­mi­sen ja kau­pun­gis­tu­mi­sen kasvun kanssa. 

Yksilönvapaus korostui edelleen, kun 1900-luvun län­si­mai­sis­sa yhteis­kun­nis­sa alettiin edistää tasa-arvon ja ihmi­soi­keuk­sien toteu­tu­mis­ta. Kirkkokuntien välinen eku­mee­ni­nen kes­kus­te­lu ja yhteistyö lisään­tyi­vät samoihin aikoihin. Yksilönvapauden koros­ta­mi­nen, ekumenia ja viime vuo­si­kym­me­ni­nä yleis­ty­nyt evan­ke­li­kaa­li­nen ajatus uudes­ti­syn­ty­nei­den kris­tit­ty­jen muo­dos­ta­mas­ta Kristuksen seu­ra­kun­nas­ta ovat yhdessä vah­vis­ta­neet käsitystä kris­til­lis­ten tun­nus­tus­kun­tien ja niihin kuuluvien kris­tit­ty­jen samanarvoisuudesta.

Väitöstutkimusta varten haas­tat­te­le­ma­ni suo­ma­lai­set kristityt katsoivat, että tun­nus­tus­kun­tien välinen yhteis­toi­min­nan lisään­ty­mi­nen liittyy enemmän maa­il­man­po­liit­ti­siin tapah­tu­miin kuin eku­me­ni­aan. Haastateltavien mukaan tun­nus­tus­kun­tien välinen yhteis­toi­min­ta alkoi 1960-luvulla, kun hen­ki­lö­koh­tais­ta uskoon­tu­lo­ko­ke­mus­ta koros­ta­vat evankelis-lute­ri­lai­sen kirkon herä­tys­liik­keet ja evan­ke­li­kaa­li­set vapaat kirk­ko­kun­nat alkoivat pitää yhteisiä seuroja muu­ta­mal­la paik­ka­kun­nal­la. Erään haas­ta­tel­lun mukaan talou­del­li­nen lama ja ortodoksi- ja mus­li­mi­pa­ko­lais­ten tulo Suomeen 1990-luvulla lähen­si­vät tun­nus­tus­kun­tia toisiinsa. Ekumeeninen ajattelu yleistyi eri­tyi­ses­ti kirkkojen työn­te­ki­jöi­den kes­kuu­des­sa. Yhteiskristillisiä kokouksia ja rukousil­to­ja jär­jes­tet­tiin eri puolilla maata, ja kristityt osal­lis­tui­vat niihin yli tun­nus­tus­kun­tien rajojen. Ihmiset huo­ma­si­vat, että samaa Jumalan sanaa saar­nat­tiin eri kirkoissa, ja kristityt alkoivat vierailla myös muiden kuin oman kirkkonsa jumalanpalveluksissa.

Eräs hel­lun­tai­lai­nen haas­ta­tel­tu kuvaa yhteis­toi­min­nan alkua 1990-luvun alku­puo­lel­la seuraavasti: 

Helluntailaiset ja kir­kol­li­set, se oli sellainen pää­siäis­vael­lus, siinä oli esiin­ty­jiä kum­mas­ta­kin seu­ra­kun­nas­ta ja ottamassa osaa siihen pal­ve­luk­seen. Joskus lute­ri­lai­ses­sa kirkossa lauloi meidän lau­lu­ryh­mä. Helluntaiseurakunnan lähe­tys­saar­naa­ja sai puhua joitakin kertoja lute­ri­lai­ses­sa seurakuntakeskuksessa.” 

Kulttuurinen ilmapiiri muuttui muut usko­nyh­tei­söt sal­li­vam­mak­si, mutta myös hen­ki­lö­koh­tai­set syyt saivat ihmiset kier­te­le­mään monien kirk­ko­kun­tien tilai­suuk­sis­sa. Osa ihmisistä etsi vas­tauk­sia uskon­nol­li­siin kysy­myk­siin, mutta uskovat siirtyvät usko­nyh­tei­sös­tä toiseen myös hen­ki­lö­koh­tais­ten kriisien ja usko­nyh­tei­söis­sä koetun henkisen pai­nos­tuk­sen, väki­val­lan tai sosi­aa­li­sen kont­rol­lin takia. 

Uskonnosta uskoon

Kirkkojen tai tun­nus­tus­kun­tien mah­dol­li­suus valvoa ja päättää, mihin ja miten ihmiset uskovat, on hei­ken­ty­nyt. Koska oma­pe­räi­sis­tä valin­nois­ta on tullut kult­tuu­ri­ses­ti hyväk­syt­tä­viä, on ihmisten helpompi toimia perin­teis­ten käsi­tys­ten vas­tai­ses­ti. Eroaminen lute­ri­lai­ses­ta kirkosta on hel­pot­tu­nut ja eron­nei­den määrä kasvanut, kun eroamisen voi hoitaa Internetin kautta. Muissakaan län­si­mais­sa suuri osa ihmisistä ei pidä uskontoa itselleen tar­peel­li­se­na. Kristillisten yhtei­sö­jen määrä niin Suomessa kuin muissakin län­si­mais­sa on kuitenkin lisään­ty­nyt. Kristityt ovat alkaneet toteuttaa uskoaan ja määrittää itseään vakiin­tu­nei­den kirkkojen perin­teis­ten käsi­tys­ten vas­tai­ses­ti. Kahteen tun­nus­tus­kun­taan elämänsä aikana kuulunut, molem­mis­ta eronnut haas­ta­tel­tu katsoi, ettei seu­ra­kun­tayh­teys ole uskolle välttämätöntä:

Rikkinäisiä ihmisiä kun Jumala alkaa puhut­te­le­maan, niin seu­ra­kun­nis­sa häiritsee se, että siellä on rii­te­le­viä ihmisiä. Niihin ihmisiin ei kannata keskittyä, vaan Pyhään kol­mi­nai­suu­teen. Ihmisiin ja seu­ra­kun­tiin tulette pettymään.”

Monet suo­ma­lais­kris­ti­tyt sanovat, ettei uskonto ole heille tärkeää. Tällä he tar­koit­ta­vat sitä, etteivät he pidä tärkeänä uskon­nol­lis­ten yhtei­sö­jen tapojen ja perin­tei­den nou­dat­ta­mis­ta vaan hen­ki­lö­koh­tais­ta uskoa. Usko tar­koit­taa heille uskomista Jumalaan, Jeesukseen, Pyhään Henkeen ja Raamatun totuuteen. Usko merkitsee myös hen­ki­lö­koh­tais­ta jumal­suh­det­ta, johon kuuluu rukoilu ja usko rukous­vas­tauk­siin sekä luottamus Jumalan joh­da­tuk­seen. Myös yksi­löl­li­set uskon­nol­li­set koke­muk­set ovat tärkeä osa uskoa. Sen sijaan tun­nus­tus­kun­tien jäse­nyyt­tä ei enää pidetä uskon tai uskon­nol­lis­ten koke­mus­ten kannalta välttämättömänä.

Uskontososiologi Grace Davie katsoo, että uskominen kuu­lu­mat­ta usko­nyh­tei­söön on nyky­ai­kai­nen uskomisen muoto. Ihmiset osal­lis­tu­vat juma­lan­pal­ve­luk­siin ja kuuluvat usko­nyh­tei­söön harvemmin kuin aikai­sem­min, mutta usko yli­luon­nol­li­seen ei ole vähen­ty­nyt samassa suhteessa. Uskonnollinen sitou­tu­mat­to­muus ei ole erillinen ilmiö. Nykyaikainen sitou­tu­mat­to­muu­den kulttuuri näkyy myös poliit­ti­se­na sitou­tu­mat­to­muu­te­na sekä ihmis- ja työ­suh­tei­den lyhytaikaisuutena. 

Työsuhteiden lyhyt kesto ja työn ja kou­lu­tuk­sen toistuva vuo­rot­te­lu yksilön elämässä johtuvat maa­il­man­ta­lou­den glo­baa­lis­tu­mi­ses­ta. Ihmisten on tehtävä omaa elämäänsä koskevia yksi­löl­li­siä valintoja elämänsä aikana jat­ku­vas­ti. Valinnoista puhutaan hen­ki­lö­koh­tai­se­na pää­tök­sen­te­ko­na, ikään kuin ne olisivat osoitus yksi­löi­den kas­va­nees­ta valin­nan­va­pau­des­ta. Todellisuudessa ihmisten on vain vas­tat­ta­va reflek­sii­vi­ses­ti niihin pai­nei­siin, joita työelämän ja yhteis­kun­nan muutokset heille asettavat. Samalla yksi­löl­li­sem­mis­tä elä­män­ta­pa­va­lin­nois­ta on tullut kult­tuu­ri­ses­ti hyväksytympiä. 

Nykyaika ei ole sosiologi Michel Maffesolin mukaan kui­ten­kaan yksin olemisen vaan uus­hei­mo­jen aikaa, sillä ihmiset haluavat liittyä mukaan vapaa­muo­toi­siin yhtei­söi­hin. Myös uskovat ovat alkaneet muodostaa tällaisia uus­hei­mo­ja ja järjestää itse uskon­nol­li­sia koti­ko­kouk­sia ja rukous­pii­re­jä. Ne voivat korvata osal­lis­tu­mi­sen tun­nus­tus­kun­tien jär­jes­tä­miin juma­lan­pal­ve­luk­siin tai täydentää niitä.

Usko on poik­ki­kris­til­li­sil­le uskoville eli­ni­käis­tä oppimista. He hakevat uskon­nol­li­sia koke­muk­sia ja vai­kut­tei­ta, sekä pitävät yhteyttä kris­tit­tyi­hin ympäri maailmaa Internetin ja eri­lais­ten yhtei­sö­pal­ve­lu­jen väli­tyk­sel­lä. He vaihtavat usko­nyh­tei­söä tun­te­muk­sen­sa mukaan tai muo­dos­ta­vat sen itse. 

Osallistuin kent­tä­työ­ni aikana tun­nus­tus­kun­tien välisiin juma­lan­pal­ve­luk­siin ja rukousil­toi­hin sekä useampiin koti­ko­kouk­siin. Yhteiskristillisissä tilai­suuk­sis­sa, kuten myös useissa haas­tat­te­lu­ker­to­muk­sis­sa, käsi­tel­tiin glo­baa­le­ja riskejä kuten ilmaston läm­pe­ne­mis­tä, kan­sain­vä­lis­tä ter­ro­ris­mia ja nälän­hä­tää. Poikkikristilliset toimivat näiden riskien ehkäi­se­mi­sek­si ja jo toteu­tu­nei­den uhkien kor­jaa­mi­sek­si. He rukoi­li­vat tun­nus­tus­kun­tien välisissä rukousil­lois­sa ihmisten puolesta ja maa­il­man­po­liit­tis­ten tapah­tu­mien takia, ja osal­lis­tui­vat vapaa­eh­tois­työ­hön ihmisten ja ympä­ris­tön pelastamiseksi. 

Uskonnollinen yhtei­söl­li­syys on muuttunut yksi­löl­li­sek­si, kun kristityt valit­se­vat itse tavat, joilla uskovat ja toteut­ta­vat uskoaan. Uskonharjoitus on siirtynyt osittain tun­nus­tus­kun­ta­koh­tai­sis­ta kokoon­tu­mi­sis­ta yhteis­kris­til­li­siin tilai­suuk­siin ja kirkoista kotipiireihin.


Lisälukemista

Ammerman Nancy T. 2003. Religious Identities and Religious Institutions. In Dillon M (Ed.) Handbook of the Sociology of Religion. Cambridge, Cambridge University Press: 207 – 224.

Ammerman Nancy T. 2013. Spiritual But Not Religious?: Beyond Binary Choices in the Study of Religion. Journal for the Scientific Study of Religion 52(2): 258 – 278.

Davie Grace 1990. Believing without Belonging: Is this the Future of Religion in Britain? Social Compass 37(4): 455 – 469.

Davie Grace 1994. Religion in Britain Since 1945: Believing Without Belonging. Oxford, Blackwell.

Hefner Robert W. 1998. Multiple Modernities: Christianity, Islam, and Hinduism in a Globalizing Age. Annual Review of Anthropology 27(1998): 83 – 104.

Huttunen Heikki 2010. Ekumeenisen toiminnan läh­tö­koh­tia. Teoksessa Laine A & Torppa M (toim.) Ekumeeninen kasvatus: Mitä opimme toi­sil­tam­me? Helsinki, Suomen lähe­tys­seu­ra: 8 – 29.

Kalbheim Boris & Ziebertz Hans-Georg 2013. Konfessionslosigkeit, Humanismus und religiöse Traditionen in Europa: Eine empi­rische Studie über Konfessionslose Jugendliche. Theo-Web. Zeitschrift für Religionspedagogik 12: 32 – 56. Online-Zeitschrift. URI: www​.theo​-web​.de/​z​e​i​t​s​c​h​r​i​f​t​/​a​u​s​g​a​b​e​-​2​013 – 01/05.pdf.

Maffesoli Michel (1996) Time of the Tribes: The Decline of Individualism in Mass Society. Translated by Smith D. London, Sage.

Salomäki Hanna 2010. Herätysliikkeisiin sitou­tu­mi­nen ja osal­lis­tu­mi­nen. Tampere, Kirkon tutkimuskeskus.

Artikkelikuva: pixabay /​Couleur (CCO)

Kirjoittaja

Johanna Lindh on kulttuuriantropologian tohtorikoulutettava Oulun yliopistossa. Lindh tutkii tunnustuskuntarajat ylittävää, poikkikristillistä identifioitumista.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan on nostettu kolme syytettä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Oikeudenkäynnissä vastakkain asettuvat kaksi liberaalin demokratian perusperiaatetta: syrjimättömyys ja sananvapaus.