Kirkosta kotipiiriin

Teksti: Johanna Lindh, toh­to­ri­kou­lu­tet­ta­va. Podcast-lukija: Bea Bergholm

Moni 2010-luvun suo­ma­lais­kris­tit­ty har­joit­taa uskoaan useiden usko­nyh­tei­sö­jen tilai­suuk­sis­sa, yhteis­kris­til­li­sis­sä tapah­tu­mis­sa tai eri tun­nus­tus­kun­tiin kuluvien uskovien keskenään jär­jes­tä­mis­sä koti­ko­kouk­sis­sa sen sijaan, että osal­lis­tui­si vain oman kirkkonsa toi­min­taan. Nämä kristityt eivät kutsu itseään usko­vai­sik­si vaan uskoviksi ja katsovat, ettei heillä ole uskontoa vaan usko. Seurakunnan he käsit­tä­vät omaa tun­nus­tus­kun­taa laa­jem­mak­si kris­tit­ty­jen yhtei­sök­si, johon kuuluvat kaikki jok­seen­kin samoin uskovat. Kutsun tällaisia uskovia poik­ki­kris­til­li­sik­si, sillä he toimivat kris­til­lis­ten yhtei­sö­jen perin­teis­ten käyt­täy­ty­mis­mal­lien vas­tai­ses­ti. Osa poik­ki­kris­til­li­sis­tä on hylännyt seu­ra­kun­nat kokonaan. He har­joit­ta­vat uskoaan yksi­tyi­ses­ti lukemalla Raamattua ja seu­raa­mal­la eri seu­ra­kun­tien juma­lan­pal­ve­luk­sia ja oppia koskevaa kes­kus­te­lua, Internetin ja muiden säh­köis­ten vies­tin­ten kautta.

Yhteisöllisyys yksilöllistyy

Uskonnollisen osal­lis­tu­mi­sen ja ajattelun muutos on yhtey­des­sä muihin yhteis­kun­nal­li­siin muu­tok­siin tun­nus­tus­kun­tien yhteis­toi­min­nan lisään­ty­mi­seen. Uskonnon yksi­tyis­ty­mi­sen katsotaan alkaneen 1300-luvun renes­sans­si­hu­ma­nis­min yksi­lön­ko­ros­tuk­sis­ta, jotka kär­jis­tyi­vät 1500-luvun uskon­puh­dis­tuk­sis­sa oma­koh­tai­sen uskon­rat­kai­sun koros­ta­mi­sek­si. 1700-luvulla valis­tus­fi­lo­so­fia, Ranskan val­lan­ku­mouk­set ja Yhdysvaltain itse­näi­syys­ju­lis­tus edistivät yksi­lön­va­paut­ta myös maal­li­sis­sa asioissa ja 1800-luvulla kirkkojen valta yksi­löi­hin heikkeni yhtä aikaa teol­lis­tu­mi­sen ja kau­pun­gis­tu­mi­sen kasvun kanssa.

Yksilönvapaus korostui edelleen, kun 1900-luvun län­si­mai­sis­sa yhteis­kun­nis­sa alettiin edistää tasa-arvon ja ihmi­soi­keuk­sien toteu­tu­mis­ta. Kirkkokuntien välinen eku­mee­ni­nen kes­kus­te­lu ja yhteistyö lisään­tyi­vät samoihin aikoihin. Yksilönvapauden koros­ta­mi­nen, ekumenia ja viime vuo­si­kym­me­ni­nä yleis­ty­nyt evan­ke­li­kaa­li­nen ajatus uudes­ti­syn­ty­nei­den kris­tit­ty­jen muo­dos­ta­mas­ta Kristuksen seu­ra­kun­nas­ta ovat yhdessä vah­vis­ta­neet käsitystä kris­til­lis­ten tun­nus­tus­kun­tien ja niihin kuuluvien kris­tit­ty­jen sama­nar­voi­suu­des­ta.

Väitöstutkimusta varten haas­tat­te­le­ma­ni suo­ma­lai­set kristityt katsoivat, että tun­nus­tus­kun­tien välinen yhteis­toi­min­nan lisään­ty­mi­nen liittyy enemmän maa­il­man­po­liit­ti­siin tapah­tu­miin kuin eku­me­ni­aan. Haastateltavien mukaan tun­nus­tus­kun­tien välinen yhteis­toi­min­ta alkoi 1960-luvulla, kun hen­ki­lö­koh­tais­ta uskoon­tu­lo­ko­ke­mus­ta koros­ta­vat evankelis-lute­ri­lai­sen kirkon herä­tys­liik­keet ja evan­ke­li­kaa­li­set vapaat kirk­ko­kun­nat alkoivat pitää yhteisiä seuroja muu­ta­mal­la paik­ka­kun­nal­la. Erään haas­ta­tel­lun mukaan talou­del­li­nen lama ja ortodoksi- ja mus­li­mi­pa­ko­lais­ten tulo Suomeen 1990-luvulla lähen­si­vät tun­nus­tus­kun­tia toisiinsa. Ekumeeninen ajattelu yleistyi eri­tyi­ses­ti kirkkojen työn­te­ki­jöi­den kes­kuu­des­sa. Yhteiskristillisiä kokouksia ja rukousil­to­ja jär­jes­tet­tiin eri puolilla maata, ja kristityt osal­lis­tui­vat niihin yli tun­nus­tus­kun­tien rajojen. Ihmiset huo­ma­si­vat, että samaa Jumalan sanaa saar­nat­tiin eri kirkoissa, ja kristityt alkoivat vierailla myös muiden kuin oman kirkkonsa juma­lan­pal­ve­luk­sis­sa.

Eräs hel­lun­tai­lai­nen haas­ta­tel­tu kuvaa yhteis­toi­min­nan alkua 1990-luvun alku­puo­lel­la seu­raa­vas­ti:

Helluntailaiset ja kir­kol­li­set, se oli sellainen pää­siäis­vael­lus, siinä oli esiin­ty­jiä kum­mas­ta­kin seu­ra­kun­nas­ta ja ottamassa osaa siihen pal­ve­luk­seen. Joskus lute­ri­lai­ses­sa kirkossa lauloi meidän lau­lu­ryh­mä. Helluntaiseurakunnan lähe­tys­saar­naa­ja sai puhua joitakin kertoja lute­ri­lai­ses­sa seu­ra­kun­ta­kes­kuk­ses­sa.”

Kulttuurinen ilmapiiri muuttui muut usko­nyh­tei­söt sal­li­vam­mak­si, mutta myös hen­ki­lö­koh­tai­set syyt saivat ihmiset kier­te­le­mään monien kirk­ko­kun­tien tilai­suuk­sis­sa. Osa ihmisistä etsi vas­tauk­sia uskon­nol­li­siin kysy­myk­siin, mutta uskovat siirtyvät usko­nyh­tei­sös­tä toiseen myös hen­ki­lö­koh­tais­ten kriisien ja usko­nyh­tei­söis­sä koetun henkisen pai­nos­tuk­sen, väki­val­lan tai sosi­aa­li­sen kont­rol­lin takia. 

Uskonnosta uskoon

Kirkkojen tai tun­nus­tus­kun­tien mah­dol­li­suus valvoa ja päättää, mihin ja miten ihmiset uskovat, on hei­ken­ty­nyt. Koska oma­pe­räi­sis­tä valin­nois­ta on tullut kult­tuu­ri­ses­ti hyväk­syt­tä­viä, on ihmisten helpompi toimia perin­teis­ten käsi­tys­ten vas­tai­ses­ti. Eroaminen lute­ri­lai­ses­ta kirkosta on hel­pot­tu­nut ja eron­nei­den määrä kasvanut, kun eroamisen voi hoitaa Internetin kautta. Muissakaan län­si­mais­sa suuri osa ihmisistä ei pidä uskontoa itselleen tar­peel­li­se­na. Kristillisten yhtei­sö­jen määrä niin Suomessa kuin muissakin län­si­mais­sa on kuitenkin lisään­ty­nyt. Kristityt ovat alkaneet toteuttaa uskoaan ja määrittää itseään vakiin­tu­nei­den kirkkojen perin­teis­ten käsi­tys­ten vas­tai­ses­ti. Kahteen tun­nus­tus­kun­taan elämänsä aikana kuulunut, molem­mis­ta eronnut haas­ta­tel­tu katsoi, ettei seu­ra­kun­tayh­teys ole uskolle vält­tä­mä­tön­tä:

Rikkinäisiä ihmisiä kun Jumala alkaa puhut­te­le­maan, niin seu­ra­kun­nis­sa häiritsee se, että siellä on rii­te­le­viä ihmisiä. Niihin ihmisiin ei kannata keskittyä, vaan Pyhään kol­mi­nai­suu­teen. Ihmisiin ja seu­ra­kun­tiin tulette pettymään.”

Monet suo­ma­lais­kris­ti­tyt sanovat, ettei uskonto ole heille tärkeää. Tällä he tar­koit­ta­vat sitä, etteivät he pidä tärkeänä uskon­nol­lis­ten yhtei­sö­jen tapojen ja perin­tei­den nou­dat­ta­mis­ta vaan hen­ki­lö­koh­tais­ta uskoa. Usko tar­koit­taa heille uskomista Jumalaan, Jeesukseen, Pyhään Henkeen ja Raamatun totuuteen. Usko merkitsee myös hen­ki­lö­koh­tais­ta jumal­suh­det­ta, johon kuuluu rukoilu ja usko rukous­vas­tauk­siin sekä luottamus Jumalan joh­da­tuk­seen. Myös yksi­löl­li­set uskon­nol­li­set koke­muk­set ovat tärkeä osa uskoa. Sen sijaan tun­nus­tus­kun­tien jäse­nyyt­tä ei enää pidetä uskon tai uskon­nol­lis­ten koke­mus­ten kannalta vält­tä­mät­tö­mä­nä.

Uskontososiologi Grace Davie katsoo, että uskominen kuu­lu­mat­ta usko­nyh­tei­söön on nyky­ai­kai­nen uskomisen muoto. Ihmiset osal­lis­tu­vat juma­lan­pal­ve­luk­siin ja kuuluvat usko­nyh­tei­söön harvemmin kuin aikai­sem­min, mutta usko yli­luon­nol­li­seen ei ole vähen­ty­nyt samassa suhteessa. Uskonnollinen sitou­tu­mat­to­muus ei ole erillinen ilmiö. Nykyaikainen sitou­tu­mat­to­muu­den kulttuuri näkyy myös poliit­ti­se­na sitou­tu­mat­to­muu­te­na sekä ihmis- ja työ­suh­tei­den lyhy­tai­kai­suu­te­na.

Työsuhteiden lyhyt kesto ja työn ja kou­lu­tuk­sen toistuva vuo­rot­te­lu yksilön elämässä johtuvat maa­il­man­ta­lou­den glo­baa­lis­tu­mi­ses­ta. Ihmisten on tehtävä omaa elämäänsä koskevia yksi­löl­li­siä valintoja elämänsä aikana jat­ku­vas­ti. Valinnoista puhutaan hen­ki­lö­koh­tai­se­na pää­tök­sen­te­ko­na, ikään kuin ne olisivat osoitus yksi­löi­den kas­va­nees­ta valin­nan­va­pau­des­ta. Todellisuudessa ihmisten on vain vas­tat­ta­va reflek­sii­vi­ses­ti niihin pai­nei­siin, joita työelämän ja yhteis­kun­nan muutokset heille asettavat. Samalla yksi­löl­li­sem­mis­tä elä­män­ta­pa­va­lin­nois­ta on tullut kult­tuu­ri­ses­ti hyväk­sy­tym­piä.

Nykyaika ei ole sosiologi Michel Maffesolin mukaan kui­ten­kaan yksin olemisen vaan uus­hei­mo­jen aikaa, sillä ihmiset haluavat liittyä mukaan vapaa­muo­toi­siin yhtei­söi­hin. Myös uskovat ovat alkaneet muodostaa tällaisia uus­hei­mo­ja ja järjestää itse uskon­nol­li­sia koti­ko­kouk­sia ja rukous­pii­re­jä. Ne voivat korvata osal­lis­tu­mi­sen tun­nus­tus­kun­tien jär­jes­tä­miin juma­lan­pal­ve­luk­siin tai täydentää niitä.

Usko on poik­ki­kris­til­li­sil­le uskoville eli­ni­käis­tä oppimista. He hakevat uskon­nol­li­sia koke­muk­sia ja vai­kut­tei­ta, sekä pitävät yhteyttä kris­tit­tyi­hin ympäri maailmaa Internetin ja eri­lais­ten yhtei­sö­pal­ve­lu­jen väli­tyk­sel­lä. He vaihtavat usko­nyh­tei­söä tun­te­muk­sen­sa mukaan tai muo­dos­ta­vat sen itse.

Osallistuin kent­tä­työ­ni aikana tun­nus­tus­kun­tien välisiin juma­lan­pal­ve­luk­siin ja rukousil­toi­hin sekä useampiin koti­ko­kouk­siin. Yhteiskristillisissä tilai­suuk­sis­sa, kuten myös useissa haas­tat­te­lu­ker­to­muk­sis­sa, käsi­tel­tiin glo­baa­le­ja riskejä kuten ilmaston läm­pe­ne­mis­tä, kan­sain­vä­lis­tä ter­ro­ris­mia ja nälän­hä­tää. Poikkikristilliset toimivat näiden riskien ehkäi­se­mi­sek­si ja jo toteu­tu­nei­den uhkien kor­jaa­mi­sek­si. He rukoi­li­vat tun­nus­tus­kun­tien välisissä rukousil­lois­sa ihmisten puolesta ja maa­il­man­po­liit­tis­ten tapah­tu­mien takia, ja osal­lis­tui­vat vapaa­eh­tois­työ­hön ihmisten ja ympä­ris­tön pelas­ta­mi­sek­si.

Uskonnollinen yhtei­söl­li­syys on muuttunut yksi­löl­li­sek­si, kun kristityt valit­se­vat itse tavat, joilla uskovat ja toteut­ta­vat uskoaan. Uskonharjoitus on siirtynyt osittain tun­nus­tus­kun­ta­koh­tai­sis­ta kokoon­tu­mi­sis­ta yhteis­kris­til­li­siin tilai­suuk­siin ja kirkoista koti­pii­rei­hin.


Lisälukemista

Ammerman Nancy T. 2003. Religious Identities and Religious Institutions. In Dillon M (Ed.) Handbook of the Sociology of Religion. Cambridge, Cambridge University Press: 207 – 224.

Ammerman Nancy T. 2013. Spiritual But Not Religious?: Beyond Binary Choices in the Study of Religion. Journal for the Scientific Study of Religion 52(2): 258 – 278.

Davie Grace 1990. Believing without Belonging: Is this the Future of Religion in Britain? Social Compass 37(4): 455 – 469.

Davie Grace 1994. Religion in Britain Since 1945: Believing Without Belonging. Oxford, Blackwell.

Hefner Robert W. 1998. Multiple Modernities: Christianity, Islam, and Hinduism in a Globalizing Age. Annual Review of Anthropology 27(1998): 83 – 104.

Huttunen Heikki 2010. Ekumeenisen toiminnan läh­tö­koh­tia. Teoksessa Laine A & Torppa M (toim.) Ekumeeninen kasvatus: Mitä opimme toi­sil­tam­me? Helsinki, Suomen lähe­tys­seu­ra: 8 – 29.

Kalbheim Boris & Ziebertz Hans-Georg 2013. Konfessionslosigkeit, Humanismus und religiöse Traditionen in Europa: Eine empi­rische Studie über Konfessionslose Jugendliche. Theo-Web. Zeitschrift für Religionspedagogik 12: 32 – 56. Online-Zeitschrift. URI: www​.theo​-web​.de/​z​e​i​t​s​c​h​r​i​f​t​/​a​u​s​g​a​b​e​-​2​013 – 01/05.pdf.

Maffesoli Michel (1996) Time of the Tribes: The Decline of Individualism in Mass Society. Translated by Smith D. London, Sage.

Salomäki Hanna 2010. Herätysliikkeisiin sitou­tu­mi­nen ja osal­lis­tu­mi­nen. Tampere, Kirkon tut­ki­mus­kes­kus.

Artikkelikuva: pixabay /​Couleur (CCO)

Kirjoittaja

Johanna Lindh on kulttuuriantropologian tohtorikoulutettava Oulun yliopistossa. Lindh tutkii tunnustuskuntarajat ylittävää, poikkikristillistä identifioitumista.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Helsingin hovioikeus tuomitsi maaliskuussa 2020 piispa Teemu Laajasalon sakkoihin tuottamuksellisesta kirjanpitorikoksesta yritystoiminnassaan. HS:n haastattelussa Laajasalo katsoo monien menettäneen suhteellisuudentajunsa arvioidessaan hänen tuomioon johtaneita syntejään, ja kertoo olevansa huolestunut vallitsevasta keskustelukulttuurista. Piispa toivoo itselleen armoa ja arvostelijalleen tuomiota.

Syyskuun lopulla Venäjän turvallisuuspalvelu pidätti Viimeisen testamentin kirkon keulahahmo Vissarionin (Sergei Torop), hänen “oikean kätensä” Vadim Redkinin ja kirkon juridisia kasvoja edustavan Vladimir Vedernikovin. Heitä syytetään kirkon jäsenten psykologisesta painostuksesta rahan saamiseksi, ja vakavan haitan aiheuttamisesta yhdelle tai usealle jäsenelle. Minna Kulmala on tutkinut Vissarion-yhteisöä vuodesta 2011 ja tutustunut myös entisten jäsenten tarinoihin.

Venäjän uuskonservatiivisessa ja poliittisesti jännittyneessä ilmapiirissä LHBTIQ+-aktivistit etsivät ja hyödyntävät erilaisia taktiikoita, joilla he pyrkivät kiertämään aktivismille asetettuja rajoituksia. Ideoita näihin aktivistit soveltavat useista lähteistä – myös Venäjän kulttuurihistoriasta, jonka sateenkaarevat värit ovat jääneet virallisen historiankirjoituksen varjoon. Moniääniselle LHBTIQ+-liikkeelle ne kaikki ovat tärkeitä.

Pahimmat skenaariot koronaviruksen etenemisestä Indonesiassa eivät toistaiseksi ole toteutuneet. Toukokuun lopulla päättyi muslimien paastokuukausi ramadan, mikä tavallisesti tarkoittaa hyvin vilkasta, juhlien ja tapaamisten sävyttämää aikaa. Tänä vuonna tilanne on kuitenkin toinen: sekä poliittiset että uskonnolliset johtajat pyytävät kansalaisia pysymään kotona.