Teksti: Johanna Lindh, tohtorikoulutettava. Podcast-lukija: Bea Bergholm
Moni 2010-luvun suomalaiskristitty harjoittaa uskoaan useiden uskonyhteisöjen tilaisuuksissa, yhteiskristillisissä tapahtumissa tai eri tunnustuskuntiin kuluvien uskovien keskenään järjestämissä kotikokouksissa sen sijaan, että osallistuisi vain oman kirkkonsa toimintaan. Nämä kristityt eivät kutsu itseään uskovaisiksi vaan uskoviksi ja katsovat, ettei heillä ole uskontoa vaan usko. Seurakunnan he käsittävät omaa tunnustuskuntaa laajemmaksi kristittyjen yhteisöksi, johon kuuluvat kaikki jokseenkin samoin uskovat. Kutsun tällaisia uskovia poikkikristillisiksi, sillä he toimivat kristillisten yhteisöjen perinteisten käyttäytymismallien vastaisesti. Osa poikkikristillisistä on hylännyt seurakunnat kokonaan. He harjoittavat uskoaan yksityisesti lukemalla Raamattua ja seuraamalla eri seurakuntien jumalanpalveluksia ja oppia koskevaa keskustelua, Internetin ja muiden sähköisten viestinten kautta.
Yhteisöllisyys yksilöllistyy
Uskonnollisen osallistumisen ja ajattelun muutos on yhteydessä muihin yhteiskunnallisiin muutoksiin tunnustuskuntien yhteistoiminnan lisääntymiseen. Uskonnon yksityistymisen katsotaan alkaneen 1300-luvun renessanssihumanismin yksilönkorostuksista, jotka kärjistyivät 1500-luvun uskonpuhdistuksissa omakohtaisen uskonratkaisun korostamiseksi. 1700-luvulla valistusfilosofia, Ranskan vallankumoukset ja Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus edistivät yksilönvapautta myös maallisissa asioissa ja 1800-luvulla kirkkojen valta yksilöihin heikkeni yhtä aikaa teollistumisen ja kaupungistumisen kasvun kanssa.
Yksilönvapaus korostui edelleen, kun 1900-luvun länsimaisissa yhteiskunnissa alettiin edistää tasa-arvon ja ihmisoikeuksien toteutumista. Kirkkokuntien välinen ekumeeninen keskustelu ja yhteistyö lisääntyivät samoihin aikoihin. Yksilönvapauden korostaminen, ekumenia ja viime vuosikymmeninä yleistynyt evankelikaalinen ajatus uudestisyntyneiden kristittyjen muodostamasta Kristuksen seurakunnasta ovat yhdessä vahvistaneet käsitystä kristillisten tunnustuskuntien ja niihin kuuluvien kristittyjen samanarvoisuudesta.
Väitöstutkimusta varten haastattelemani suomalaiset kristityt katsoivat, että tunnustuskuntien välinen yhteistoiminnan lisääntyminen liittyy enemmän maailmanpoliittisiin tapahtumiin kuin ekumeniaan. Haastateltavien mukaan tunnustuskuntien välinen yhteistoiminta alkoi 1960-luvulla, kun henkilökohtaista uskoontulokokemusta korostavat evankelis-luterilaisen kirkon herätysliikkeet ja evankelikaaliset vapaat kirkkokunnat alkoivat pitää yhteisiä seuroja muutamalla paikkakunnalla. Erään haastatellun mukaan taloudellinen lama ja ortodoksi- ja muslimipakolaisten tulo Suomeen 1990-luvulla lähensivät tunnustuskuntia toisiinsa. Ekumeeninen ajattelu yleistyi erityisesti kirkkojen työntekijöiden keskuudessa. Yhteiskristillisiä kokouksia ja rukousiltoja järjestettiin eri puolilla maata, ja kristityt osallistuivat niihin yli tunnustuskuntien rajojen. Ihmiset huomasivat, että samaa Jumalan sanaa saarnattiin eri kirkoissa, ja kristityt alkoivat vierailla myös muiden kuin oman kirkkonsa jumalanpalveluksissa.
Eräs helluntailainen haastateltu kuvaa yhteistoiminnan alkua 1990-luvun alkupuolella seuraavasti:
“Helluntailaiset ja kirkolliset, se oli sellainen pääsiäisvaellus, siinä oli esiintyjiä kummastakin seurakunnasta ja ottamassa osaa siihen palvelukseen. Joskus luterilaisessa kirkossa lauloi meidän lauluryhmä. Helluntaiseurakunnan lähetyssaarnaaja sai puhua joitakin kertoja luterilaisessa seurakuntakeskuksessa.”
Kulttuurinen ilmapiiri muuttui muut uskonyhteisöt sallivammaksi, mutta myös henkilökohtaiset syyt saivat ihmiset kiertelemään monien kirkkokuntien tilaisuuksissa. Osa ihmisistä etsi vastauksia uskonnollisiin kysymyksiin, mutta uskovat siirtyvät uskonyhteisöstä toiseen myös henkilökohtaisten kriisien ja uskonyhteisöissä koetun henkisen painostuksen, väkivallan tai sosiaalisen kontrollin takia.
Uskonnosta uskoon
Kirkkojen tai tunnustuskuntien mahdollisuus valvoa ja päättää, mihin ja miten ihmiset uskovat, on heikentynyt. Koska omaperäisistä valinnoista on tullut kulttuurisesti hyväksyttäviä, on ihmisten helpompi toimia perinteisten käsitysten vastaisesti. Eroaminen luterilaisesta kirkosta on helpottunut ja eronneiden määrä kasvanut, kun eroamisen voi hoitaa Internetin kautta. Muissakaan länsimaissa suuri osa ihmisistä ei pidä uskontoa itselleen tarpeellisena. Kristillisten yhteisöjen määrä niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa on kuitenkin lisääntynyt. Kristityt ovat alkaneet toteuttaa uskoaan ja määrittää itseään vakiintuneiden kirkkojen perinteisten käsitysten vastaisesti. Kahteen tunnustuskuntaan elämänsä aikana kuulunut, molemmista eronnut haastateltu katsoi, ettei seurakuntayhteys ole uskolle välttämätöntä:
“Rikkinäisiä ihmisiä kun Jumala alkaa puhuttelemaan, niin seurakunnissa häiritsee se, että siellä on riiteleviä ihmisiä. Niihin ihmisiin ei kannata keskittyä, vaan Pyhään kolminaisuuteen. Ihmisiin ja seurakuntiin tulette pettymään.”
Monet suomalaiskristityt sanovat, ettei uskonto ole heille tärkeää. Tällä he tarkoittavat sitä, etteivät he pidä tärkeänä uskonnollisten yhteisöjen tapojen ja perinteiden noudattamista vaan henkilökohtaista uskoa. Usko tarkoittaa heille uskomista Jumalaan, Jeesukseen, Pyhään Henkeen ja Raamatun totuuteen. Usko merkitsee myös henkilökohtaista jumalsuhdetta, johon kuuluu rukoilu ja usko rukousvastauksiin sekä luottamus Jumalan johdatukseen. Myös yksilölliset uskonnolliset kokemukset ovat tärkeä osa uskoa. Sen sijaan tunnustuskuntien jäsenyyttä ei enää pidetä uskon tai uskonnollisten kokemusten kannalta välttämättömänä.
Uskontososiologi Grace Davie katsoo, että uskominen kuulumatta uskonyhteisöön on nykyaikainen uskomisen muoto. Ihmiset osallistuvat jumalanpalveluksiin ja kuuluvat uskonyhteisöön harvemmin kuin aikaisemmin, mutta usko yliluonnolliseen ei ole vähentynyt samassa suhteessa. Uskonnollinen sitoutumattomuus ei ole erillinen ilmiö. Nykyaikainen sitoutumattomuuden kulttuuri näkyy myös poliittisena sitoutumattomuutena sekä ihmis- ja työsuhteiden lyhytaikaisuutena.
Työsuhteiden lyhyt kesto ja työn ja koulutuksen toistuva vuorottelu yksilön elämässä johtuvat maailmantalouden globaalistumisesta. Ihmisten on tehtävä omaa elämäänsä koskevia yksilöllisiä valintoja elämänsä aikana jatkuvasti. Valinnoista puhutaan henkilökohtaisena päätöksentekona, ikään kuin ne olisivat osoitus yksilöiden kasvaneesta valinnanvapaudesta. Todellisuudessa ihmisten on vain vastattava refleksiivisesti niihin paineisiin, joita työelämän ja yhteiskunnan muutokset heille asettavat. Samalla yksilöllisemmistä elämäntapavalinnoista on tullut kulttuurisesti hyväksytympiä.
Nykyaika ei ole sosiologi Michel Maffesolin mukaan kuitenkaan yksin olemisen vaan uusheimojen aikaa, sillä ihmiset haluavat liittyä mukaan vapaamuotoisiin yhteisöihin. Myös uskovat ovat alkaneet muodostaa tällaisia uusheimoja ja järjestää itse uskonnollisia kotikokouksia ja rukouspiirejä. Ne voivat korvata osallistumisen tunnustuskuntien järjestämiin jumalanpalveluksiin tai täydentää niitä.
Usko on poikkikristillisille uskoville elinikäistä oppimista. He hakevat uskonnollisia kokemuksia ja vaikutteita, sekä pitävät yhteyttä kristittyihin ympäri maailmaa Internetin ja erilaisten yhteisöpalvelujen välityksellä. He vaihtavat uskonyhteisöä tuntemuksensa mukaan tai muodostavat sen itse.
Osallistuin kenttätyöni aikana tunnustuskuntien välisiin jumalanpalveluksiin ja rukousiltoihin sekä useampiin kotikokouksiin. Yhteiskristillisissä tilaisuuksissa, kuten myös useissa haastattelukertomuksissa, käsiteltiin globaaleja riskejä kuten ilmaston lämpenemistä, kansainvälistä terrorismia ja nälänhätää. Poikkikristilliset toimivat näiden riskien ehkäisemiseksi ja jo toteutuneiden uhkien korjaamiseksi. He rukoilivat tunnustuskuntien välisissä rukousilloissa ihmisten puolesta ja maailmanpoliittisten tapahtumien takia, ja osallistuivat vapaaehtoistyöhön ihmisten ja ympäristön pelastamiseksi.
Uskonnollinen yhteisöllisyys on muuttunut yksilölliseksi, kun kristityt valitsevat itse tavat, joilla uskovat ja toteuttavat uskoaan. Uskonharjoitus on siirtynyt osittain tunnustuskuntakohtaisista kokoontumisista yhteiskristillisiin tilaisuuksiin ja kirkoista kotipiireihin.
Lisälukemista
Ammerman Nancy T. 2003. Religious Identities and Religious Institutions. In Dillon M (Ed.) Handbook of the Sociology of Religion. Cambridge, Cambridge University Press: 207–224.
Ammerman Nancy T. 2013. Spiritual But Not Religious?: Beyond Binary Choices in the Study of Religion. Journal for the Scientific Study of Religion 52(2): 258–278.
Davie Grace 1990. Believing without Belonging: Is this the Future of Religion in Britain? Social Compass 37(4): 455–469.
Davie Grace 1994. Religion in Britain Since 1945: Believing Without Belonging. Oxford, Blackwell.
Hefner Robert W. 1998. Multiple Modernities: Christianity, Islam, and Hinduism in a Globalizing Age. Annual Review of Anthropology 27(1998): 83–104.
Huttunen Heikki 2010. Ekumeenisen toiminnan lähtökohtia. Teoksessa Laine A & Torppa M (toim.) Ekumeeninen kasvatus: Mitä opimme toisiltamme? Helsinki, Suomen lähetysseura: 8–29.
Kalbheim Boris & Ziebertz Hans-Georg 2013. Konfessionslosigkeit, Humanismus und religiöse Traditionen in Europa: Eine empirische Studie über Konfessionslose Jugendliche. Theo-Web. Zeitschrift für Religionspedagogik 12: 32−56. Online-Zeitschrift. URI: www.theo-web.de/zeitschrift/ausgabe-2013-01/05.pdf.
Maffesoli Michel (1996) Time of the Tribes: The Decline of Individualism in Mass Society. Translated by Smith D. London, Sage.
Salomäki Hanna 2010. Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminen. Tampere, Kirkon tutkimuskeskus.
Artikkelikuva: pixabay / Couleur (CCO)
