Helsingissä valloitetaan kesäkurpitsoin

Teksti: Sini Suomela, VTM Podcast-lukija: Bea Bergholm

Mitä yhteistä on kesä­kur­pit­sal­la, kan­sa­lai­suu­del­la ja luonnolla? Kaupunkiviljely. Se on osa suo­ma­lais­ta kau­pun­ki­kult­tuu­ria. Tälläkin hetkellä kymmenet eri laatikko- ja säk­ki­vil­jel­mät valtaavat kau­pun­ki­ti­laa ympäri Suomea kesä­kur­pit­sa- ja aurin­gon­kuk­ka­sa­dot säkeistä yli pursuten. Kaupunkiviljelyllä on ruo­an­tuo­tan­non ja kasvien kas­vat­ta­mi­sen lisäksi kult­tuu­ri­sia, sosi­aa­li­sia ja poliit­ti­sia mer­ki­tyk­siä. Sen kautta Suomi on mukana maa­il­man­laa­jui­ses­sa kau­pun­kie­lä­män muu­tok­ses­sa, johon kyt­key­ty­vät muun muassa katu­ruo­ka­re­kat sekä kau­pun­ki­ta­pah­tu­mat.

Tutkin viime keväänä val­mis­tu­nees­sa pro gradu ‑tut­kiel­mas­sa­ni kau­pun­ki­vil­je­lyä kau­pun­ki­kult­tuu­rin näkö­kul­mas­ta. Tein tut­ki­mus­ta poh­jus­ta­van kent­tä­työn Helsingissä kolmella eri laatikko- sekä säk­ki­vil­jel­mäl­lä. Yhden kesän ajan minulla oli myös oma vil­je­ly­säk­ki täynnä kesä­kur­pit­saa keskellä vilk­kain­ta Helsinkiä.

Kenttätyön aikana vil­je­li­jät jakoivat koke­muk­si­aan, joita nousi esiin vil­je­li­jöi­den tavoissa kes­kus­tel­la vil­je­ly­toi­min­nas­taan sekä vil­jel­mis­tä, tavoissa tuoda toimintaa esille ja levittää siitä tietoa. Tämä artikkeli perustuu tut­kiel­maa­ni, ja esiin nostamani päätelmät pohjaavat kent­tä­työs­sä infor­mant­tien kanssa käytyihin kes­kus­te­lui­hin.

Sosiaalisesta näkö­kul­mas­ta kau­pun­ki­vil­je­ly yhdistää kau­pun­ki­lai­sia. Ei vain vil­je­li­jöi­tä omilla vil­jel­mil­lään ja vil­je­lyk­sil­tä toisille vaan myös kaikkia kau­pun­ki­lai­sia urbaanin kan­sa­lai­suu­den motiivien ja vel­vol­li­suuk­sien kautta, jotka kau­pun­ki­lai­set mää­rit­tä­vät toiminnan kautta itse. Kaupunkiviljely kannustaa yhdessä teke­mi­seen oman asuin­kau­pun­gin paran­ta­mi­sek­si ja edistää eko­lo­gi­sia elä­män­ta­po­ja. Tällä tavoin kau­pun­ki­vil­je­lys­sä yhdistyy yhtei­söl­li­nen toiminta ja poliit­ti­nen sekä ympä­ris­tö­vai­kut­ta­mi­nen.

Kyllä sitä kaupungissakin on

Viljelijöiden omiin koke­muk­siin ja motii­vei­hin viljellä sisäl­tyi­vät muiden muassa luonnon lähei­syy­den ja oman luon­to­suh­teen tavoit­te­lu. Toiselle se tarkoitti mah­dol­li­suut­ta kasvattaa itse kasviksia omaan ruo­ka­pöy­tään, toiselle tilaisuus työntää kädet multaan tai rau­hoit­tua hetkeksi rik­ka­ruo­ho­ja kitkien.

Luonnon mää­ri­tel­mät ja mää­rit­te­ly ovat vahvasti kult­tuu­ri­si­don­nai­sia ja ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­muk­sen klas­si­sim­pia aiheita. Luontosuhteen tavoit­te­lun vuoksi aihe nousi esiin myös kes­kus­te­luis­sa kau­pun­ki­vil­je­lys­tä. Asia liittyy myös laa­jem­paan kes­kus­te­luun kau­pun­ki­lai­sil­le heränneestä tarpeesta löytää yhteys luontoon, ruokaan sekä yhteisöön uudelleen.

Kyl Espakin on luontoa, mut se on tosi pienissä määrin sitä. Se on vaan haa­leam­paa luontoa”, kuvasi yksi infor­man­teis­ta kysyt­täes­sä, onko kau­pun­gis­sa luontoa. Luonto jao­tel­laan ”oikeaan kos­ke­mat­to­maan luontoon” ja muo­kat­tuun luontoon kuten puistot ja kau­pun­ki­vil­jel­mät.

Perinteinen ympä­ris­tön­suo­je­lu­kes­kus­te­lu perustuu näke­myk­seen kos­ke­mat­to­man luonnon suo­je­lus­ta ja säi­lyt­tä­mi­ses­tä, joka toteutuu parhaiten silloin, kun ihmiset pidetään erossa luonnosta. Kaupunkiviljelijät kokivat viljelmät luonnoksi kau­pun­gis­sa, mutta erottivat sen ”oikeasta luonnosta”.

Kaupunkiviljely nähdään toisaalta luonnosta erillään ympäristönsuojelukeskustelujen mää­ri­tel­mien valossa, mutta toisen näkökulman mukaan kau­pun­ki­vil­je­ly on jotain luon­non­kal­tais­ta kau­pun­ki­ti­las­sa. Ensimmäinen on pas­sii­vi­nen ja pysyvä mää­ri­tel­mä ja jäl­kim­mäi­nen aktii­vi­nen, jota tuotetaan ja yllä­pi­de­tään toiminnan kautta.

Ympäristö ja luonto eivät olekaan enää niin kaukana omasta eletystä elämästä kau­pun­gis­sa, kun ”omalle pihalle” tuo hieman multaa ja kasveja, ja ennen kaikkea saa ne itse eloon, kasvamaan ja vielä tuot­ta­maan hedelmää. Tämänkaltainen kon­kreet­ti­nen tekeminen ja uuden (luonnon) luominen omaan elettyyn ympäristöön on sen verran vahva kokemus, että se ei voi olla vai­kut­ta­mat­ta myös koke­muk­siin kau­pun­ki­ti­las­ta.

Oman toi­min­tan­sa kautta infor­man­tit hah­mot­ta­vat kau­pun­ki­vil­je­lyn osaksi kaupungin luontoa ja kokevat tuovansa viljelyn kautta jotain eko­lo­gis­ta, vihreää ja luon­nol­lis­ta kau­pun­ki­ti­laan.

Ympäristönsuojelusta kaupungissa

Luonnon mää­ri­tel­mien lisäksi kau­pun­ki­vil­je­ly­toi­min­ta kulkee käsi­kä­des­sä myös ympä­ris­tö­tie­toi­suu­den kanssa. Kaikki infor­man­tit olivat val­veu­tu­nei­ta ja tie­dos­ta­via ympä­ris­tön­suo­je­lu­kes­kus­te­luis­ta.

Kuva: CC0

Kuva: CC0

Kaupunkiviljelyn historia nykyi­sen­lai­se­naan ulottuu 1970-luvulle, jolloin kiin­nos­tus ympäristöasioihin heräsi laa­jem­min­kin, ja sitä kautta syntyi myös uuden­lai­nen ajatus kau­pun­ki­vil­je­lys­tä oma­va­rai­se­na ruo­an­tuo­tan­to­na sekä kestävänä toi­min­ta­na kau­pun­geis­sa. Tällöin se sai myös nykyisen muotonsa.

Kaupunkiviljely voidaan nähdä (vasta)reaktiona kau­pun­kien sekä kau­pun­ki­lais­ten ympäristöä rasit­ta­vaan sekä tuhoavaan toi­min­taan. Kaupunkiviljelyä onkin tar­kas­tel­tu paljon poliit­ti­sen ja eko­lo­gi­sen akti­vis­min kautta. Sitä pidetään hyvin vahvasti vas­ta­rin­ta­lii­keh­din­tä­nä sekä kri­tiik­ki­nä val­ta­vir­ran toimille, kuten teol­li­sel­le maa­ta­lou­del­le, kulu­tuk­sel­le ja ker­ta­käyt­tö­kult­tuu­ril­le ja kau­pun­kien katoa­val­le yhtei­söl­li­syy­del­le. Kaupunkitilassa, suuressa väestökeskittymässä, vas­tak­kai­na­set­te­lu­jen paikkoja sekä ris­ti­rii­tai­sia ideo­lo­gioi­ta sekä ajat­te­lu­ta­po­ja riittää.

Nykyaikaista kau­pun­ki­vil­je­lyä voidaan tar­kas­tel­la suhteessa filosofi Andrew Lightin aja­tuk­seen urbaa­nis­ta eko­lo­gi­ses­ta kan­sa­lai­ses­ta. Kansalaisella katsotaan perin­tei­ses­ti olevan tiettyjä vel­vol­li­suuk­sia laajempaa yhteis­kun­taa kohtaan. Urbaanin eko­lo­gi­sen kan­sa­lai­sen kohdalla tämä pitää sisällään myös eettisen vastuun kau­pun­gis­ta suo­jel­ta­vi­na ympä­ris­töi­nä sekä ihmisinä. Urbaani eko­lo­gi­nen kan­sa­lai­nen osal­lis­tuu aktii­vi­ses­ti eko­lo­gi­sem­man ja yhtei­söl­li­sem­män kaupungin ja kau­pun­ki­kult­tuu­rin luomiseen.

Viljelijöillä on sanottavaa

Ympäristönsuojelun lisäksi kau­pun­ki­vil­je­li­jät valtaavat julkisia tiloja omaan käyt­töön­sä sekä kon­kreet­ti­sel­la että kes­kus­te­lun tasolla.

”Tuodaan jotain paikkaan, jossa ei nor­maa­lis­ti ole mitään, ja jonka ihmiset vain ohittavat”, kuten eräs info­mant­ti totesi. Näin vil­je­ly­toi­min­ta luo ”sisältöä” paik­koi­hin, joita ennen pidettiin “tyhjinä”.

Viljelylaatikoita ja ‑säkkejä on pys­ty­tet­ty tyhjille nur­mia­lueil­le ja puistojen pien­ta­reil­le, paik­koi­hin ja tiloihin, joilla ei aiemmin ollut erityistä tehtävää.

Kaupunkiviljely muuttaa julkisen tilan akti­vis­min sekä opettelun tilaksi. Kasvien kas­vat­ta­mi­sen lisäksi vil­je­li­jät haluavat jakaa ja levittää tietoa. Tätä tehdään sekä viljelijöiden kesken että kaikkien kau­pun­ki­lais­ten kanssa. Helsingin vil­jel­mil­lä esi­mer­kik­si on usein pys­ty­tet­ty kylttejä sekä info­tau­lu­ja, joissa kerrotaan, mikä viljelmä on kyseessä, kuka sitä ylläpitää ja miten. Informantit kävivät myös mie­lel­lään kes­kus­te­lu­ja ute­liai­den ohi­kul­ki­joi­den kanssa, ja monet olivat aktii­vi­sia levit­tä­mään tietoa kau­pun­ki­vil­je­ly­toi­min­nas­ta sekä ympä­ris­töys­tä­väl­li­syy­des­tä laa­jem­min­kin. Moni toimi esi­mer­kik­si aktiivina kau­pun­ki­vil­je­ly-yhtei­söis­sä toimintaa edistäen. Helsingissä viljelmiä ovat perus­ta­neet ympä­ris­tö­jär­jes­töt, kau­pun­gin­osayh­dis­tyk­set tai osuus­kun­nat.

Kuva: Sini Salmela

Kuva: Sini Suomela

Ekologisen tie­dos­ta­mi­sen ja tiedon jakamisen kautta vil­je­li­jät oikeut­ta­vat omia vil­je­ly­paik­ko­jaan kau­pun­ki­ti­las­sa sekä omaa paik­kaan­sa osana kau­pun­ki­kult­tuu­ria laajemmin. Näin he tuottavat myös uuden­lais­ta kau­pun­ki­lai­suut­ta, joka on aktii­vi­nen ja osal­lis­tu­va. Viljelijät luovat kol­lek­tii­vi­sen toiminnan kautta muut­ta­mal­leen paikalle uusia mer­ki­tyk­siä sen suhteen, miten paikka koetaan ja miten siinä ollaan.

Kaupunkiviljely synnyttää elävämpää kau­pun­ki­kult­tuu­ria ja kannustaa kau­pun­ki­lai­sia vai­kut­ta­maan asui­nym­pä­ris­tön­sä viih­tyi­syy­teen. Poliittisella tasolla kau­pun­ki­vil­je­lyn kaltainen toiminta rohkaisee kau­pun­ki­lai­sia ja miksei jopa päättäjiä antamaan tilaa aktii­vi­sel­le ja omaeh­toi­sel­le kau­pun­ki­ti­lan luonnille.

Helsingissä kau­pun­ki­vil­je­lyn rinnalla kau­pun­ki­ti­laa ovat onnis­tu­nees­ti ottaneet haltuun myös konseptit kuten Ravintolapäivä sekä Siivouspäivä. Näin sosi­aa­li­nen lii­keh­din­tä muokkaa uudelleen julkista kau­pun­ki­ti­laa, joka ei ole pysyvä eikä pas­sii­vi­nen ja kau­pun­ki­lai­nen sekä kan­sa­lai­nen näyt­täy­ty­vät aktii­vi­si­na toi­mi­joi­na.

Kaiken tämän valossa viljelijästä tulee kaupungin puo­les­ta­pu­hu­ja. Kaupunkiviljelijä hurraa kes­tä­väl­le kau­pun­ki­ke­hi­tyk­sel­le. Hän osoittaa, että sen on oltava muutakin kuin rea­goin­tia ympäristöongelmiin. Yhdessä kau­pun­ki­lai­sil­la on voimaa toimia sen puolesta ja par­haim­mil­laan löytää myös uusia tapoja sen edis­tä­mi­seen.

Lue lisää:

Light, Andrew 2003. Urban Ecological Citizenship. Journal of Social Philosophy, 34(1): 44 – 63.

Suomela, Sini 2016. Urbaania kan­sa­lai­suut­ta vil­je­le­mäs­sä. Kaupunkiviljelijöiden käsi­tyk­siä kau­pun­ki­luon­nos­ta sekä kau­pun­ki­ti­las­sa toi­mi­mi­ses­ta Helsingissä. 

Artikkelikuva: Sini Suomela

Kirjoittaja

Sini Suomela on valtiotieteiden maisteri pääaineenaan sosiaali- ja kulttuuriantropologia Siniä kiinnostaa etenkin kaupunkikulttuuri, urbaani sekä design-antropologia ja kestävä kehitys.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Vuonna 2014 pieni joukko virolaisia päättää perustaa maaseudulle ekoutopistisen yhteisön. Docpointin ohjelmistoon kuuluva The Circle kertoo tämän yhteisön tarinan. Dokumentin keskiössä ovat yhteisön ihmissuhteet ja niiden aikaansaamat konfliktit.

Tuhkaus, arkussa maahan, pakastekuivaus vai kenties korppikotkien ruoaksi? Viimeiselle matkalle lähtemiseen on ympäri maailman paljon erilaisia vaihtoehtoja, ja tällä hetkellä yhä suurempi osa ihmisistä tuntuu pohtivan hautaustapojen ympäristöystävällisyyttä. Ekologisuuden lisäksi hautaukseen liittyvät usein kysymykset arvosta, yksilön tahdosta ja yhteiskunnallisesta muutoksesta.

Trauma on psykiatrinen diagnoosi ja mielen häiriötila, joka on tullut laajalle yleisölle tutuksi suuronnettomuuksien ja terrori-iskujen jälkihoidon seurauksena. Ajan saatossa trauma terminä on laajentunut puhekieleen, jossa se on saanut uusia merkityksiä. Samalla käsitteen merkitys on hämärtynyt tavalla, joka kääntyy toisinaan itseään vastaan.