Kaupunkiviljelyllä on ruoantuotannon ja kasvien kasvattamisen lisäksi kulttuurisia, sosiaalisia ja poliittisia merkityksiä. Sen kautta Suomi on mukana maailmanlaajuisessa kaupunkielämän muutoksessa, johon kytkeytyvät muun muassa katuruokarekat sekä kaupunkitapahtumat.
Mitä yhteistä on kesäkurpitsalla, kansalaisuudella ja luonnolla? Kaupunkiviljely. Se on osa suomalaista kaupunkikulttuuria. Tälläkin hetkellä kymmenet eri laatikko- ja säkkiviljelmät valtaavat kaupunkitilaa ympäri Suomea, kesäkurpitsa- ja auringonkukkasadot säkeistä yli pursuten.
Tutkin viime keväänä valmistuneessa pro gradu -tutkielmassani kaupunkiviljelyä kaupunkikulttuurin näkökulmasta. Tein tutkimusta pohjustavan kenttätyön Helsingissä kolmella eri laatikko- sekä säkkiviljelmällä. Yhden kesän ajan minulla oli myös oma viljelysäkki täynnä kesäkurpitsaa, keskellä vilkkainta Helsinkiä.
Kenttätyön aikana viljelijät jakoivat kokemuksiaan, joita nousi esiin viljelijöiden tavoissa keskustella viljelytoiminnastaan ja viljelmistä, sekä tavoissa tuoda toimintaa esiin ja levittää tietoa siitä. Artikkeli perustuu tutkielmaani, ja esiin nostamani päätelmät pohjaavat kenttätyössä informanttien kanssa käytyihin keskusteluihin.
Sosiaalisesta näkökulmasta kaupunkiviljely yhdistää kaupunkilaisia. Ei vain viljelijöitä omilla viljelmillään ja viljelyksiltä toisille: vaan myös kaikkia kaupunkilaisia urbaanin kansalaisuuden motiivien ja velvollisuuksien kautta, jotka kaupunkilaiset määrittävät toiminnan kautta itse. Kaupunkiviljely kannustaa yhdessä tekemiseen oman asuinkaupungin parantamiseksi, ja edistää ekologisia elämäntapoja. Tällä tavoin kaupunkiviljelyssä yhdistyvät yhteisöllinen toiminta, poliittinen vaikuttaminen ja ympäristövaikuttaminen.
Kyllä sitä kaupungissakin on
Viljelijöiden omiin kokemuksiin ja motiiveihin viljellä sisältyivät muun muassa luonnon läheisyyden ja oman luontosuhteen tavoittelu. Toiselle se tarkoitti mahdollisuutta kasvattaa itse kasviksia omaan ruokapöytään, toiselle tilaisuutta työntää kädet multaan tai rauhoittua hetkeksi rikkaruohoja kitkien.
Luonnon määritelmät ja määrittely ovat vahvasti kulttuurisidonnaisia, ja antropologisen tutkimuksen klassisimpia aiheita. Luontosuhteen tavoittelun vuoksi aihe nousi esiin myös keskusteluissa kaupunkiviljelystä. Asia liittyy laajempaan keskusteluun kaupunkilaisilla heränneestä tarpeesta löytää yhteys luontoon, ruokaan sekä yhteisöön uudelleen.
“Kyl Espakin on luontoa, mut se on tosi pienissä määrin sitä. Se on vaan haaleampaa luontoa”, kuvasi yksi informanteista kysyttäessä, onko kaupungissa luontoa. Luonto jaotellaan ”oikeaan koskemattomaan luontoon” ja muokattuun luontoon, kuten puistot ja kaupunkiviljelmät.
Perinteinen ympäristönsuojelukeskustelu perustuu näkemykseen koskemattoman luonnon suojelusta ja säilyttämisestä, joka toteutuu parhaiten silloin, kun ihmiset pidetään erossa luonnosta. Kaupunkiviljelijät kokivat viljelmät luonnoksi kaupungissa, mutta erottivat sen ”oikeasta luonnosta”.
Kaupunkiviljely nähdään ympäristönsuojelukeskustelujen määritelmien valossa luonnosta erillään, mutta toisen näkökulman mukaan kaupunkiviljely on jotain luonnonkaltaista kaupunkitilassa. Ensimmäinen on passiivinen ja pysyvä määritelmä. Jälkimäinen on aktiivinen määritelmä, jota tuotetaan ja ylläpidetään toiminnan kautta.
Ympäristö ja luonto eivät olekaan enää niin kaukana omasta eletystä elämästä kaupungissa, kun ”omalle pihalle” tuo hieman multaa ja kasveja – ja ennen kaikkea saa ne itse eloon, kasvamaan ja vielä tuottamaan hedelmää. Tämänkaltainen konkreettinen tekeminen ja uuden luonnon luominen omaan elettyyn ympäristöön on sen verran vahva kokemus, että se ei voi olla vaikuttamatta myös kokemuksiin kaupunkitilasta.
Oman toimintansa kautta informantit hahmottavat kaupunkiviljelyn osaksi kaupungin luontoa. He kokevat tuovansa viljelyn kautta jotain ekologista, vihreää ja luonnollista kaupunkitilaan.
Ympäristönsuojelusta kaupungissa
Luonnon määritelmien lisäksi kaupunkiviljelytoiminta kulkee käsi kädessä ympäristötietoisuuden kanssa. Kaikki informanttini olivat valveutuneita ja tiedostavia ympäristönsuojelukeskusteluista.
Kaupunkiviljelyn historia nykyisenlaisenaan ulottuu 1970-luvulle, jolloin kiinnostus ympäristöasioihin heräsi laajemminkin. Sitä kautta syntyi uudenlainen ajatus kaupunkiviljelystä omavaraisena ruoantuotantona ja kestävänä toimintana kaupungeissa. Tällöin se sai myös nykyisen muotonsa.
Kaupunkiviljely voidaan nähdä vastareaktiona kaupunkien ja kaupunkilaisten ympäristöä rasittavalle ja tuhoavalle toiminnalle. Kaupunkiviljelyä onkin tarkasteltu paljon poliittisen ja ekologisen aktivismin kautta. Sitä pidetään hyvin vahvasti vastarintaliikehdintänä ja kritiikkinä valtavirran toimille, kuten teolliselle maataloudelle, kulutukselle ja kertakäyttökulttuurille ja kaupunkien katoavalle yhteisöllisyydelle. Kaupunkitilassa, suuressa väestökeskittymässä, vastakkainasettelujen paikkoja sekä ristiriitaisia ideologioita ja ajattelutapoja riittää.
Nykyaikaista kaupunkiviljelyä voidaan tarkastella suhteessa filosofi Andrew Lightin ajatukseen urbaanista ekologisesta kansalaisesta. Kansalaisella katsotaan perinteisesti olevan tiettyjä velvollisuuksia laajempaa yhteiskuntaa kohtaan. Urbaanin ekologisen kansalaisen kohdalla tämä pitää sisällään myös eettisen vastuun kaupungista suojeltavina ympäristöinä ja ihmisinä. Urbaani ekologinen kansalainen osallistuu aktiivisesti ekologisemman ja yhteisöllisemmän kaupungin ja kaupunkikulttuurin luomiseen.
Kuva: Sini Suomela.
Viljelijöillä on sanottavaa
Ympäristönsuojelun lisäksi kaupunkiviljelijät valtaavat julkisia tiloja omaan käyttöönsä, sekä konkreettisella että keskustelun tasolla.
”Tuodaan jotain paikkaan, jossa ei normaalisti ole mitään, ja jonka ihmiset vain ohittavat”, kuten eräs infomantti totesi. Näin viljelytoiminta luo ”sisältöä” paikkoihin, joita ennen pidettiin “tyhjinä”. Viljelylaatikoita ja -säkkejä on pystytetty tyhjille nurmialueille ja puistojen pientareille, paikkoihin ja tiloihin, joilla ei aiemmin ollut erityistä tehtävää.
Kaupunkiviljely muuttaa julkisen tilan aktivismin ja opettelun tilaksi. Kasvien kasvattamisen lisäksi viljelijät haluavat jakaa ja levittää tietoa. Tätä tehdään sekä viljelijöiden kesken että kaikkien kaupunkilaisten kanssa. Helsingin viljelmille esimerkiksi on usein pystytetty kylttejä ja infotauluja, joissa kerrotaan, mikä viljelmä on kyseessä, kuka sitä ylläpitää ja miten.
Informanttini kävivät mielellään keskusteluja uteliaiden ohikulkijoiden kanssa, ja monet olivat aktiivisia levittämään tietoa kaupunkiviljelytoiminnasta ja ympäristöystävällisyydestä laajemminkin. Moni toimi esimerkiksi aktiivina kaupunkiviljely-yhteisöissä toimintaa edistäen. Helsingissä viljelmiä ovat perustaneet ympäristöjärjestöt, kaupunginosayhdistykset tai osuuskunnat.
Ekologisen tiedostamisen ja tiedon jakamisen kautta viljelijät oikeuttavat omia viljelypaikkojaan kaupunkitilassa ja omaa paikkaansa osana kaupunkikulttuuria. Näin he tuottavat uudenlaista kaupunkilaisuutta, joka on aktiivinen ja osallistuva. Viljelijät luovat kollektiivisen toiminnan kautta muuttamalleen paikalle uusia merkityksiä sen suhteen, miten paikka koetaan ja miten siinä ollaan.
Kaupunkiviljely synnyttää elävämpää kaupunkikulttuuria, ja kannustaa kaupunkilaisia vaikuttamaan asuinympäristönsä viihtyisyyteen. Poliittisella tasolla kaupunkiviljelyn kaltainen toiminta rohkaisee kaupunkilaisia – ja miksei jopa päättäjiä – antamaan tilaa aktiiviselle ja omaehtoiselle kaupunkitilan luonnille.
Helsingissä kaupunkiviljelyn rinnalla kaupunkitilaa ovat onnistuneesti ottaneet haltuun myös Ravintolapäivän ja Siivouspäivän kaltaiset konseptit. Näin sosiaalinen liikehdintä muokkaa uudelleen julkista kaupunkitilaa, joka ei ole pysyvä eikä passiivinen. Kaupunkilainen ja kansalainen näyttäytyvät aktiivisina toimijoina.
Kaiken tämän valossa viljelijästä tulee kaupungin puolestapuhuja. Kaupunkiviljelijä hurraa kestävälle kaupunkikehitykselle. Hän osoittaa, että sen on oltava muutakin kuin reagointia ympäristöongelmiin. Yhdessä kaupunkilaisilla on voimaa toimia kestävän kaupunkikehityksen puolesta, ja parhaimmillaan löytää myös uusia tapoja sen edistämiseen.
Toimitus
- Podcast-lukija: Bea Bergholm
Lukemista
- Suomela, Sini 2016. Urbaania kansalaisuutta viljelemässä. Kaupunkiviljelijöiden käsityksiä kaupunkiluonnosta sekä kaupunkitilassa toimimisesta Helsingissä.
