Nykyarvioiden mukaan ihmisen paras ystävä, koira, oli kaverinamme jo 27 000 vuotta sitten. Aivan kaikkialla maailmassa lemmikkejä ei silti tunneta. Länsi-Papuan marind-kansa on eräs tällainen ryhmä.
Marindit pitävät osaa luontokappaleista tietoisina henkilöinä: ei ihmisinä, mutta silti persoonina. He katsovat olevansa samaa sukua ja yhteistä myyttistä alkuperää näiden ei-ihmispersoonien kanssa. Lemmikkieläin on heidän kulttuurissaan vieras käsite.
Viime aikoina eräänlaisia lemmikkejä on kuitenkin ilmestynyt. Papualla on tuhottu valtavia määriä metsää öljypalmuviljelmien tieltä. Kun eläinten reviiri pienenee, osa niistä eksyy ihmisasutuksen pariin. Marindit ovat ryhtyneet ruokkimaan ja hoivaamaan kodittomia eläimiä samaan tapaan kuin suomalainen hoivaa hylättyä kissanpentua. Heille eläin ei kuitenkaan ole pelkkä eläin, vaan sukua ja esi-isän henki. Sen kesyyntyminen osaksi kylän elämää ei ole söpöä, terapeuttista tai iloa tuottavaa. ”Orvoiksi jääneitä” eläimiä kohtaan tunnetaan ainoastaan sääliä ja surua.
Ihmisten ja ei-ihmispersoonien väliset hienovaraiset suhteet ovat marindeille tärkeitä ja arvokkaita. Eläinten eksyminen ihmisten pariin synnyttää uuden kategorian: olennon, joka on jumissa ihmisten ja eläinten maailmojen välissä. Kulttuurisesti oleelliset suhteet häiriintyvät merkittävästi, kun esi-isiä edustava vapaa eläin onkin äkkiä riippuvainen ihmisestä.
