Lemmikkieläimiä ei tunneta kaikkialla

Nykyarvioiden mukaan ihmisen paras ystävä, koira, oli kave­ri­nam­me jo 27 000 vuotta sitten. Aivan kaik­kial­la maa­il­mas­sa lem­mik­ke­jä ei silti tunneta. Länsi-Papuan marind-kansa on eräs tällainen ryhmä.

Marindit pitävät osaa luon­to­kap­pa­leis­ta tie­toi­si­na hen­ki­löi­nä: ei ihmisinä, mutta silti per­soo­ni­na. He katsovat olevansa samaa sukua ja yhteistä myyttistä alkuperää näiden ei-ihmis­per­soo­nien kanssa. Lemmikkieläin on heidän kult­tuu­ris­saan vieras käsite.

Viime aikoina erään­lai­sia lem­mik­ke­jä on kuitenkin ilmes­ty­nyt. Papualla on tuhottu valtavia määriä metsää öljy­pal­mu­vil­jel­mien tieltä. Kun eläinten reviiri pienenee, osa niistä eksyy ihmi­sa­su­tuk­sen pariin. Marindit ovat ryhtyneet ruok­ki­maan ja hoi­vaa­maan kodit­to­mia eläimiä samaan tapaan kuin suo­ma­lai­nen hoivaa hylättyä kis­san­pen­tua. Heille eläin ei kui­ten­kaan ole pelkkä eläin, vaan sukua ja esi-isän henki. Sen kesyyn­ty­mi­nen osaksi kylän elämää ei ole söpöä, tera­peut­tis­ta tai iloa tuottavaa. “Orvoiksi jääneitä” eläimiä kohtaan tunnetaan ainoas­taan sääliä ja surua.

Ihmisten ja ei-ihmis­per­soo­nien väliset hie­no­va­rai­set suhteet ovat marin­deil­le tärkeitä ja arvok­kai­ta. Eläinten eksyminen ihmisten pariin synnyttää uuden kate­go­rian: olennon, joka on jumissa ihmisten ja eläinten maa­il­mo­jen välissä. Kulttuurisesti oleel­li­set suhteet häi­riin­ty­vät mer­kit­tä­väs­ti, kun esi-isiä edustava vapaa eläin onkin äkkiä riip­pu­vai­nen ihmisestä.

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Haukkametsästys symboloi Lähi-idässä yleviä arvoja: vapautta, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Lajia on viime vuosikymmeninä nostettu alueen “perinteisen” kulttuurin ja historian näkyväksi keulakuvaksi, ja saatu se mukaan jopa UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön listalle.

Klassisessa luonnon ja kulttuurin kahtiajaossa eläinten on nähty voivan olla kulttuurissa läsnä vain valtasuhteen kautta, eli ihmisen kesyttäminä koti- tai lemmikkieläiminä. Ihmisen suhdetta muihin lajeihin ei voi kuitenkaan täysin erottaa ihmisten keskinäisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä, sillä sekä ihmiset että eläimet ovat omaksuneet toisensa omiin kulttuureihinsa.