Moderni kirurgia kehittyi valistuksen ajan Britanniassa, jossa anatominen tutkimus vaati materiaalikseen runsain määrin ihmiskehoja. Ruumiiden leikkelyä pidettiin kuitenkin kansan parissa radikaalina ja syvästi kammottavana.
Ennen 1800-lukua ainoa paikka, josta lääketieteen harjoittajat saattoivat salassa hankkia ruumiita työtään varten, olivat hirttolavat. Ruumiiden “salaperäinen” katoaminen mestauspaikoilta herätti aikalaisissa pelkoa ja moraalipaniikkia. Rikollisten ruumiiden pilkkomista tieteen nimissä pidettiin yhtä kammottavana rangaistuksena kuin mestaamistakin – molemmilla tavoilla vainajalta riistettiin haudan pyhä rauha.
Vuoden 1832 Anatomy Act muutti tilanteen. Sairaaloissa ja työlaitoksissa kuolleet köyhät, joilla ei ollut rahaa kustantaa omia hautajaisiaan, annettiin nyt anatomisen tutkimuksen käyttöön. Yhtäkkiä rangaistuksesta, joka oli tähän asti varattu vain vain pahimmille rikollisille, tuli rangaistus köyhyydestä – tieteen nimissä. Viktoriaanisella ajalla köyhät eivät omistaneet kehojaan enää edes kuolemassa.
Ruumiiden leikkely loukkasi käsityksiä ihmisyydestä, jonka materiaalisten ja henkisten tasojen ymmärrettiin olevan tiukassa yhteydessä toisiinsa. Muiden teoilla saattoi olla yksilöön vaikutuksia vielä kuoleman jälkeenkin, ja kuolleella ruumiilla nähtiin olevan sekä tietoisuus että spirituaalisia voimia. Tämä teki vaikeaksi määritellä tarkkaa aikaa hetkelle, jolloin ihminen poistui kehostaan.
Kuollut ruumis oli tähän saakka ollut pyhitetty asia, joka nyt raahattiin leikkauspöydälle ja pistettiin palasiksi. Käytäntöön liittyi niin paljon psykologista vaaran tuntua, että lääketieteen harjoittajat olivat itsekin haluttomia tarjoamaan ruumiitaan tutkimustarkoituksiin.
Lukemista
- Ruth Richardson, 1989. Death, Dissection and the Destitute.
- Kuva: British Library
