Elämää holokaustin varjossa

Teksti: Saara Toukolehto, VTM. Podcast-lukija: Sanna Rauhala

Saksassa ja maa­il­mal­la vietetään vuo­sit­tain 27. tam­mi­kuu­ta vainojen uhrien muis­to­päi­vää Auschwitzin kes­ki­tys­lei­rin lopet­ta­mi­sen kunniaksi. 72 vuotta sitten puna-armeija otti natseilta haltuunsa kuo­le­man­lei­rin, jossa vuosien 1940 ja 1945 välillä menetti henkensä arviolta 1.1 miljoonaa ihmistä. Auschwitzistä on sittemmin tullut yksi mer­kit­tä­vim­mis­tä holo­kaus­tin sym­bo­leis­ta.

Holokaustin muisto on Saksassa tänä päivänä läsnä lukui­sis­sa muis­to­mer­keis­sä ja muis­to­päi­vis­sä, tun­ne­tuik­si tulleissa puheissa ja his­to­rian­kir­jois­sa. Se elää reaa­li­po­li­tii­kas­sa ja osana kult­tuu­ris­ta kos­mo­lo­gi­aa, muis­tut­taen siitä, mihin rasismi voi pahim­mil­laan johtaa.

Holokausti piirsi ihmisen julmuuden rajan uusiin kor­keuk­siin, jättäen paran­tu­mat­to­man jäljen ihmis­kun­nan muistiin. Sillä on edelleen erityinen, lähes feti­soi­tu­nut asema ihmisen julmuuden äärim­mäi­se­nä ilmen­ty­mä­nä, jolle ei nähdä vertaa.

Holokaustilla on mer­kit­tä­vä rooli sak­sa­lai­ses­sa kol­lek­tii­vi­ses­sa iden­ti­tee­tis­sä ja maa­il­man­kat­so­muk­ses­sa. Ja men­nei­syy­den käsittely jatkuu maassa yhä.

Muistorituaalien voima

Muistin tut­ki­muk­sen isänä pidetty, itsekin 1945 kes­ki­tys­lei­ril­lä meneh­ty­nyt, rans­ka­lai­nen sosi­aa­li­tie­tei­li­jä Maurice Halbwachs lan­see­ra­si kol­lek­tii­vi­sen muistin käsitteen, joka perustuu aja­tuk­seen ihmisestä perim­mäi­sel­tä ole­muk­sel­taan sosi­aa­li­se­na toimijana. Rakennamme maa­il­man­ku­vaam­me, tul­kin­to­jam­me todel­li­suu­den luon­tees­ta ja iden­ti­teet­tiäm­me kol­lek­tii­vi­ses­sa vii­te­ke­hyk­ses­sä yhteisön jäsenenä. Näin ollen muis­ta­mi­nen on Saksassakin ennen kaikkea yhtei­söl­lis­tä toimintaa.

Antropologi Paul Connerton etsii teok­ses­saan How Societies Remember vastausta kysy­myk­seen siitä, miten yhteisöt välit­tä­vät ja yllä­pi­tä­vät muistiaan. Esimerkeiksi sosi­aa­li­ses­ta muis­ta­mi­ses­ta Connerton antaa kol­lek­tii­vi­set riitit ja rituaalit, jotka vah­vis­ta­vat yhteen­kuu­lu­vuu­den tunnetta ja välit­tä­vät muistia suku­pol­vel­ta toiselle.

Riiteissä ei vain muisteta, vaan sanan­mu­kai­ses­ti uudelleen eletään men­nei­syy­den tapah­tu­mia. Näin yhteisöä yhdistävä men­nei­syys ei ole vain museoissa esitelty jäänne, vaan se linkittyy ihmisten koke­mus­maa­il­maan tässä hetkessä, vah­vis­taen kokemusta laa­jem­paan yhteisöön kuu­lu­mi­ses­ta sosi­aa­li­ses­ti ja empii­ri­ses­ti.

Connertonin mukaan toistolla on erityinen rooli yhteis­kun­nan sosi­aa­li­ses­sa muis­ta­mi­ses­sa. Muistaminen noudattaa syklistä kiertoa, jossa päivä, viikko, kuukausi ja vuosi raken­tu­vat tiettyjen riittien, ritu­aa­lien ja sosi­aa­li­ses­ti opittujen kult­tuu­ris­ten käy­tän­tei­den ympärille, toistaen määrättyä kier­to­kul­kua. Syklinen muis­ta­mi­nen rytmittää yhteisön elämää ja tarjoaa muis­ta­mi­sel­le valmiin rakenteen. Rituaaleissa yhtei­söl­li­syy­den tunne voimistuu ja sitoo tämän hetken aikai­sem­piin suku­pol­viin ja yhteisön juuriin.

Auschwitzin muis­to­päi­vä on yksi niistä moni­nai­sis­ta ritu­aa­leis­ta, joissa holo­kaus­ti on läsnä Saksassa. Saksassa asuvat ovat saat­ta­neet huomata, kuinka aihe on muis­to­päi­vän myötä palannut talk show -ohjelmien, kome­diaplä­jäys­ten ja uutis­lä­he­tys­ten aiheeksi. Myös nat­sis­mis­ta kertovat doku­ment­tie­lo­ku­vat ovat tällä viikolla osa tele­vi­sio­ka­na­vien ohjel­mis­toa. Ja kuinkas muuten: polii­tik­ko toisensa perään on kii­reh­ti­nyt antamaan lausun­ton­sa Saksan vaikeasta men­nei­syy­des­tä. Myös vierailut entisille kes­ki­tys­lei­reil­le kuuluvat asiaan.

Vaikeaa aihetta ei siis peitellä, vaan sitä käsi­tel­lään aktii­vi­ses­ti useilla yhteis­kun­nal­li­sil­la sek­to­reil­la poli­tii­kas­ta viih­tee­seen. Menneisyyden käsittely ei kui­ten­kaan ole aina ollut yhtä helppoa saati avointa.

Muun muassa muistin teo­ree­tik­ko Aleida Assmann on koros­ta­nut suku­pol­ven­vaih­dos­ta muis­ta­mi­sen uudelleen mää­rit­te­lyn ja kult­tuu­ri­sen muutoksen näkö­kul­mas­ta. Connerton kuitenkin muis­tut­taa, että muistot ja tulkinnat men­nei­syy­des­tä myös välit­ty­vät suku­pol­vel­ta toiselle, ja että uudetkin alut raken­tu­vat aina vanhan pohjalle.

Saksan historiaa ja muistamisen historiaa

Saksa oli toisen maa­il­man­so­dan päät­tyes­sä 1940-luvun lopulla jakau­tu­nut sodan voit­ta­nei­den osa­puol­ten – Yhdysvaltojen, Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton – kesken vyö­hyk­kei­siin. Maan yhdis­tä­mi­ses­tä ei päästy voit­ta­ja­val­tioi­den välillä yksi­mie­li­syy­teen, joten se jaettiin vuonna 1949 kahtia idässä kom­mu­nis­ti­seen Saksan demo­kraat­ti­seen tasa­val­taan (DDR) ja lännessä kapi­ta­lis­ti­seen Saksan liit­to­ta­sa­val­taan (BRD).

Hitlerin Kolmannen val­ta­kun­nan hir­mu­te­ko­jen käsit­te­lyä varten perus­tet­tiin natsien sota­ri­kok­sia tutkiva virasto ja sodan jäl­ki­pyyk­ki alkoi. Sodan kauheudet säly­tet­tiin Nürnbergin oikeu­den­käyn­neis­sä sekä jul­ki­ses­ti käydyssä kes­kus­te­lus­sa pitkälti tun­net­tu­jen nat­si­joh­ta­jien, etenkin Hitlerin harteille. Tämä vapautti sak­sa­lais­ten enem­mis­tön vastuusta ja loi heistä kuvan tapah­tu­mien pas­sii­vi­si­na uhreina.

Yleisesti aja­tel­laan, että Saksan liit­to­ta­sa­val­las­sa holo­kaus­tia ja toista maa­il­man­so­taa olisi alettu aktii­vi­ses­ti ja ”äänek­kääs­ti” muistaa vasta 1970- ja 80-luvuilla, useiden vuo­si­kym­men­ten hil­jai­suu­den jälkeen. Sanotaan, että 1950- ja 60-luvuilla arkaa men­nei­syyt­tä käsi­tel­tiin muis­ta­mi­sen sijaan unoh­ta­mi­sen ja toiminnan keinoin: maan jäl­leen­ra­ken­ta­mi­sel­la ja talouden kohen­ta­mi­sen eteen aher­ta­mi­sel­la.

Näkemystä täy­del­li­ses­tä vai­ke­ne­mi­ses­ta on myös kri­ti­soi­tu. Sosiologi Jeffrey K. Olick argu­men­toi, että tek­ni­ses­ti ottaen Saksassa ei 1950-luvulla vallinnut täy­del­li­nen ”hil­jai­suus” sodan tapah­tu­mis­ta, vaan maan poliit­ti­sel­la johdolla oli kädet täynnä sodan jäl­ki­sel­vit­te­lyis­sä. Hän kuitenkin toteaa, että siinä missä hil­jai­suus voi kertoa paljon, myös paljon puhuminen voi olla yhden­lais­ta hil­jai­suut­ta.

Muistaminen ei ole sat­tu­man­va­rais­ta, vaan määräytyy kult­tuu­ri­ses­ti ja sosi­aa­li­ses­ti, sekä usein myös poliit­ti­ses­ti. Ne, joilla on valtaa pystyvät vai­kut­ta­maan siihen, mitä ja miten jul­ki­ses­ti muis­te­taan, kenet hyväk­sy­tään jaetun men­nei­syy­den mää­rit­te­le­män yhteisön jäseneksi ja kuka vas­taa­vas­ti suljetaan ulko­puo­lel­le. Tämä tekee muis­ta­mi­ses­ta mer­kit­tä­vän tekijän yhteisön sosi­aa­li­sen jär­jes­tyk­sen ja kol­lek­tii­vi­sen maa­il­man­ku­van raken­ta­mi­ses­sa.

Kahtia jakau­tu­nees­sa Saksassa vastuu men­nei­syy­des­tä oli helppo niin idässä kuin län­nes­sä­kin vierittää toisen osapuolen harteille. Lisäksi muis­ta­mi­nen määrittyi poliit­tis­ten ja sosi­aa­lis­ten agendojen mukaan. Lännessä paino oli kan­sal­lis­so­sia­lis­min uhreiksi jou­tu­nei­den juu­ta­lais­ten muis­ta­mi­ses­sa, idässä puo­les­taan koros­tet­tiin natsismin poliit­ti­sia uhreja. Maan yhdis­tyt­tyä 1980- ja 90-lukujen vaih­tees­sa nousivat toisen maa­il­man­so­dan arat aiheet uudella tavalla julkiseen kes­kus­te­luun.

Holokaustitabu ja syyllisyys

Olickin mukaan holo­kaus­tin ”muis­ta­mi­sen muis­ta­mi­nen” on aiheut­ta­nut maassa erikoisen kol­lek­tii­vi­sen kak­sois­syyl­li­syy­den tunteen. Saksassa on podettu syyl­li­syyt­tä siitä, ettei holo­kaus­tia ja toisen maa­il­man­so­dan kau­heuk­sia ole jul­ki­ses­ti muistettu ja vastuuta menneestä kannettu tarpeeksi koko­nais­val­tai­ses­ti.

Olick ja Daniel Levy ovat kir­joit­ta­neet holo­kaus­tis­ta tabuna. Heidän mukaansa nat­si­men­nei­syy­den mää­rit­tä­mä kol­lek­tii­vi­nen muisti toimii Saksassa kahdella tavalla: luomalla kult­tuu­ri­sia tabuja ja kieltoja sekä ohjaa­mal­la yhteis­kun­nal­li­sia vel­vol­li­suuk­sia ja vält­tä­mät­tö­myyk­siä.

Holocaust1

kuva: Otto Magus (CC BY-NC 2.0)

Esimerkkinä holo­kaus­tin myyt­ti­sis­tä ja tabuiksi muo­dos­tu­neis­ta omi­nai­suuk­sis­ta Olick ja Levy ana­ly­soi­vat vuosien 1985 ja 1986 aikana Saksan kan­sal­li­ses­sa leh­dis­tös­sä käytyä inten­sii­vis­tä mie­li­pi­tei­den vaihtoa eli niin sanottua ”his­to­rioit­si­joi­den kiistaa”. Kiistassa kon­ser­va­tii­vi­nen his­to­rioit­si­ja Ernst Nolte argu­men­toi, ettei holo­kaus­tis­sa ollut kyse sen kau­heam­mis­ta jul­muuk­sis­ta kuin muis­sa­kaan jouk­ko­mur­his­sa, pyr­ki­myk­se­nään keventää men­nei­syy­den Saksalle ja sak­sa­lai­sel­le iden­ti­tee­til­le aiheut­ta­maa taakkaa. Nolten edustamaa leiriä vastaan asettui muiden muassa yhteis­kun­ta­teo­ree­tik­ko Jürgen Habermas, jonka mukaan Nolte pyrki vält­tä­mään kol­lek­tii­vis­ta vastuuta.

Kiistassa oli Olickin ja Levyn mukaan kyse yri­tyk­ses­tä tuoda holo­kaus­ti­ta­bu julkisen neu­vot­te­lun ulot­tu­vil­le. Tabun rik­ko­mi­nen on tärkeä askel. Vasta kun holo­kaus­ti menettää kos­ke­mat­to­muu­ten­sa, siitä voidaan kes­kus­tel­la yhteis­kun­nas­sa raken­ta­vas­ti. Historioitsijoiden kiistaa voidaan pitää yhtenä kon­kreet­ti­se­na esi­merk­ki­nä siitä, kuinka uusi sukupolvi toimii yhteis­kun­nal­lis­ten arvojen, tul­kin­to­jen ja normien uudelleen mää­rit­te­li­jä­nä.

Ennen his­to­rioit­si­joi­den kiistaa 1950-luvulla men­nei­syyt­tä oikeu­den­käyn­neis­tä huo­li­mat­ta väl­tel­tiin ja jopa vähä­tel­tiin. Tähän Olick ja Levy nimeävät syyksi instru­men­taa­li­sen ratio­na­lis­min eli ajatuksen, jonka mukaan epä­miel­lyt­tä­vää men­nei­syyt­tä on luon­nol­lis­ta ja tar­koi­tuk­sen­mu­kais­ta vältellä kes­kit­ty­mäl­lä nyky­het­keen ja tule­vai­suu­teen.

1960-luvulla vasem­mis­to­lais­nuo­ret alkoivat ottaa selvää van­hem­pien­sa men­nei­syy­des­sä tekemistä rikok­sis­ta. Tämä avasi ovet yhteis­kun­nal­li­sel­le kes­kus­te­lul­le nat­si­men­nei­syy­des­tä ja petasi tietä his­to­rioit­si­joi­den kiistan kal­tai­sel­le jul­ki­sel­le neu­vot­te­lul­le.

Olick ja Levy toteavat, ettei arkoihin aiheisiin olisi ollut mah­dol­lis­ta tarttua, jos nuorempi sukupolvi ei olisi niin voi­mak­kaas­ti torjunut van­hem­pien­sa maa­il­man­ku­vaa ja kokenut olevansa vailla yhteyttä edellisen suku­pol­ven rikoksiin.

Sukupolvien välinen erottelu ei kui­ten­kaan Saksassa vai­kut­ta­nut kaikilla yhteis­kun­nal­li­sen elämän tasoilla ja esi­mer­kik­si reaa­li­po­li­tiik­kaa ohjaa edelleen sen­si­tii­vi­nen asen­noi­tu­mi­nen Israeliin ja alueen poliit­ti­siin konflik­tei­hin. Tämä puo­les­taan hei­jas­te­lee Connertonin ajatuksia täy­del­li­sen uuden alun mah­dot­to­muu­des­ta ja muistin sosi­aa­li­ses­ta periy­ty­mi­ses­tä suku­pol­vel­ta toiselle.

Camera: Leica X2 Location: Germany, Berlin

Holokaustin muis­to­merk­ki Berliinissä (Denkmal für die ermor­de­ten Juden Europas). Kuva: Gennady Kurushin

Ajatus line­aa­ri­ses­ta, his­to­rial­li­ses­ta jat­ku­vuu­des­ta on sak­sa­lai­sen maa­il­man­ku­van ja iden­ti­tee­tin olen­nai­nen mää­rit­te­li­jä – yhteisön kuvit­te­lun omi­nais­piir­re – ja toisen maa­il­man­so­dan muistot painavat siksi edelleen myös sodan jälkeen syn­ty­nei­den harteilla. Uuden suku­pol­ven kysee­na­lais­taes­sa van­hem­pien­sa ja iso­van­hem­pien­sa normeja, arvoja ja maa­il­man­ku­vaa rikkovat he ääri­ta­pauk­ses­sa kuitenkin myös tabuja.

Ehkäpä mekin Suomessa alamme pik­ku­hil­jaa vie­raan­tua tarpeeksi sota-aikai­sis­ta kau­heuk­sis­ta. Olisi nimittäin jo aika avata oma pimeä men­nei­syy­tem­me rohkeasti julkiseen kes­kus­te­luun yhteis­kun­nan eri tasoilla.


Lähteitä

Assmann, Aleida 2006. Memory, Individual and Collective. Teoksessa The Oxford Handbook of Contextual Political Analysis (toim.) Goodin, Robert R. ja Tilly, Charles. New York: Oxford University Press.

Connerton, Paul 2011 [1989]. How Societies Remember. New York: Cambridge University Press.

Halbwachs, Maurice 1980. The Collective Memory. New York: Harper & Row Colophon Books.

Olick, Jeffrey K. 2005. In the House of the Hangman, the Agonies of German Defeat, 1943 – 1949. Chicago: the University of Chicago Press.

Olick, Jeffrey K. ja Levy, Daniel 1997. Collective Memory and Cultural Constraint: Holocaust Myth and Rationality in German Politics. American Sociological Review, Vol. 62.

ArtikkelikuvaRodrigo Paredes (CC BY 2.0)

Verkkotaitto: Taina Cooke

Kirjoittaja

Saara Toukolehto on AntroBlogin toimituspäällikkö. Saaran antropologisia kiinnostuksen kohteita ovat mm. maahanmuuton, arvojen, moraalin ja ”hyvän elämän” -käsitteen tutkimus integraatiopolitiikan viitekehyksessä, joiden parissa hän tekee parhaillaan väitöskirjatutkimusta Groningenin yliopistolle.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

Lue myös nämä:

Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvafestivaali Sodankylän elokuvajuhlat järjestettiin kesäkuun puolivälissä 33:tta kertaa. Viisipäiväisen festivaalin aikana tarjolla oli yli 150 elokuvanäytöstä. Festivaali kokoaa yhteen elokuva-alan ammattilaisia, vannoutuneita harrastajia sekä uteliaita katsojia Suomesta ja ulkomailta. Paitsi viihtymistä, festivaalit tarjoavat areenan harjoittaa antropologista katsetta - festivaaliympäristö kun sisältää monia arkijärjestyksen kiepautuksia, joilla on oma tärkeä tehtävänsä.

Vuoden 1918 sotaa on tulkittu aikalaisten toimesta eri tavoin niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Myös sodanjälkeinen historiantutkimus on tuottanut erilaisia tulkintoja. Tätä moninaisuutta selittää se, että Suomessa sodittiin samanaikaisesti monesta eri syystä: työväenluokan vapauttamiseksi kapitalismin kahleista, valtiollisen itsenäisyyden turvaamiseksi ja kotimaisia kapinallisia vastaan. Lisäksi vuoden 1918 sota oli osa ensimmäistä maailmansotaa. Miten sodan kokeneet ihmiset ovat ilmaisseet ja tulkinneet kokemuksiaan? Missä määrin kokemusten sisällöt muotoutuvat ja muuntuvat niissä prosesseissa, joissa henkilökohtaisesti koettu tapahtuma välitetään muille kerronnan avulla? Toisin sanoen, miten kokemuksia käsitellään – ilmaistaan ja tulkitaan – kun henkilökohtainen ja yksilöllinen tieto, tunne ja tulkinta asetetaan kulttuuriseen ja sosiaaliseen kontekstiin ja välitetään tietylle kohderyhmälle sanojen voimalla?