Vallankumous syntyy vitsailemalla

Teksti: Marianna Keisalo, VTT ja Heikki Multanen, koomikko. Podcast-lukijat: Sanna Rauhala ja Bruno Gronow 

Stand-up -komiikan suosio Suomessa kasvaa kas­va­mis­taan. Laji on jo vakiin­tu­nut osa kult­tuu­ri­tar­jon­taa ja tullut tun­ne­tuk­si myös tele­vi­sion kautta. Millaisia käsi­tyk­siä ihmisillä on suo­ma­lai­ses­ta stand-up -kome­dias­ta? Usein kuulee muuten huu­mo­rin­ta­juis­ten ja kome­dias­ta pitävien ihmisten sanovan, etteivät he käy kat­so­mas­sa stand-up -komediaa Suomessa, koska odottavat sen olevan joko tylsää naaman vääntelyä tai sek­sis­tis­tä ja rasis­tis­ta yleis­tä­mis­tä. Sama ajatus välittyy Sebastian Nybergin sar­ja­ku­vas­ta.

Kuva: Sebastian Nyberg

Kuva: Sebastian Nyberg

Huumori on vaikea laji ja joskus nau­rat­ta­mi­seen pyritään hel­poim­man kautta. Pienintä yhteistä nimit­tä­jää saatetaan etsiä väsy­neis­tä ste­reo­ty­piois­ta tai jaetuiksi ole­te­tuis­ta nega­tii­vi­sis­ta asen­teis­ta jotakin ryhmää kohtaan.

Totuus on paljon moni­muo­toi­sem­pi. Suomalaisessa komii­kas­sa on paljon niitä, jotka haluavat tehdä ja nähdä parempaa, haas­ta­vam­paa ja älyk­kääm­pää komiikkaa. Myös jotkut klubit pyrkivät pro­fi­loi­tu­maan täl­lai­sik­si: esi­merk­kei­nä mai­nit­ta­koon Jamie MacDonaldin jär­jes­tä­mät femi­nis­ti­set kome­diail­lat ja Paukutusklubi Helsingissä.

Suuremmat tekijä- ja ylei­sö­mää­rät mah­dol­lis­ta­vat laajemman kirjon aiheita, ja tapoja lähestyä niitä komiikan kautta. Yksi suunta kehi­tyk­sel­le on, että komiikka voi ottaa kantaa: se voi paljastaa ja kri­ti­soi­da val­ta­ra­ken­tei­ta eikä vain tukea niitä tai toimia niiden varjossa. Miten komiikan suhdetta valtaan voidaan tar­kas­tel­la? Miten valta rakentuu stand-up tilan­tees­sa, ja miten vitsi hei­jas­te­lee valta-asetelmia?

Koomikko ja ant­ro­po­lo­gi kävivät aiheesta kes­kus­te­lun.

Keskustelijat

Marianna Keisalo on komiikkaa tutkiva ant­ro­po­lo­gi. Hänen kent­tä­työn­sä suo­ma­lai­ses­sa stand up -skenessä on johtanut yhteis­työ­hön tieteen ja taiteen rajojen yli. Heikki Multanen on stand up -koomikko ja kou­lut­ta­ja, joka on esiin­ty­nyt ja opettanut yli 10 vuotta. Heikki järjestää kesäisin leirejä, joissa koomikot kerään­ty­vät muu­ta­mak­si päiväksi yhteen puhumaan komii­kas­ta ja osal­lis­tu­maan works­hop­pei­hin, lisäksi osal­lis­tu­jat toteut­ta­vat komiik­kail­lan pai­kal­li­sel­la klubilla.

Vuonna 2016 Marianna osal­lis­tui leirille tutkijan ja aloit­te­le­van koomikon omi­nai­suu­des­sa ja piti luennon huumorin tut­ki­muk­ses­ta. Heikki piti leirillä komiikan pika­kurs­sin, joka teki Mariannaan niin suuren vai­ku­tuk­sen, että hän kutsui Heikin Aarhusin yli­opis­toon pitämään saman kurssin ant­ro­po­lo­geil­le.

Marianna työs­ken­te­lee Aarhusissa Digressions: a mul­ti­discipli­na­ry study of the indi­rect­ness of the human ima­gi­na­tion -pro­jek­tis­sa post-doc tutkijana. ‘Digressions’ tar­koit­taa aiheesta poik­kea­mis­ta, mut­kit­te­lua, harhailua. Käsitteen kautta on tarkoitus pohtia, kuinka mie­li­ku­vi­tus, luovuus ja sosi­aa­li­nen elämä etenevät epä­li­ne­aa­ri­ses­ti eri­lais­ten sivu­pol­ku­jen kautta, vaikka jäl­ki­kä­teen näki­sim­me­kin toiminnan logiikan ja kausaa­li­suu­den.

Digressions -pro­jek­tis­sa on mukana ant­ro­po­lo­ge­ja sekä kir­jal­li­suu­den­tut­ki­joi­ta ja tut­ki­musai­hei­na ovat muun muassa kir­jal­li­suus, taide ja komiikka. Projektin vetäjä, myöskin stand up -komiikkaa tutkiva, pro­fes­so­ri Morten Nielsen innostui Heikin kurssista niin, että nyt on suun­nit­teil­la pidempi seminaari.

Komiikalla on paljon annet­ta­vaa ant­ro­po­lo­gial­le ja etno­gra­fi­sel­le tut­ki­muk­sel­le. Molemmissa pyritään koh­taa­maan maailma avoimin mielin ja ymmär­tä­mään sekä kom­men­toi­maan ihmi­syyt­tä. Molemmissa myös tar­kas­tel­laan asioiden kes­ki­näi­siä suhteita: tuttu ja vieras vaihtavat paikkaa ja valot­ta­vat toisiaan.

Heikki kommentoi huumorin tut­ki­mus­ta ja yhteis­työ­tä ant­ro­po­lo­gin kanssa omasta näkö­kul­mas­taan näin:

On äärim­mäi­sen tärkeää tutkia komiikkaa, sillä huumorin valta, vaikutus ja merkitys on täysin aliar­vioi­tu arkie­lä­mäs­säm­me. Tutkimus voi auttaa komiikkaa kehit­ty­mään kan­nus­ta­mal­la sitä käsit­te­le­mään asioita, joita muut eivät sano ääneen — unoh­ta­mat­ta naurun vapaut­ta­vaa ja psy­ko­fyy­si­ses­ti hyvää tekevää voimaa.

Tämä yhteistyö auttaa ehkä antamaan tie­teel­li­sel­le yhtei­söl­le ‘sisä­pii­ri­läi­sen’ ajatuksia ja analyysia haus­kuut­ta­jan näkö­kul­mas­ta. Samalla se auttaa itseäni kehit­ty­mään koo­mik­ko­na ja ihmisenä, ja koh­taa­maan oman teke­mi­se­ni ana­lyyt­ti­ses­ti pelkän kriit­ti­syy­den sijaan. Analyyttisyyden ja kriit­ti­syy­den ero on siinä, että kriit­ti­syys keskittyy toteamaan ‘tämä toimii, tämä ei toimi’ ja ana­lyyt­ti­syys kysyy ‘miksi tämä toimii, miksi ei, mitä yritän sanoa tällä’.”

Tämän kaiken pohjalta olemme käyneet monia kiin­nos­ta­via kes­kus­te­lu­ja, joita halusimme jakaa myös artik­ke­lin muodossa. Tekstin pohjana on Facebook Messengerissä käyty kes­kus­te­lu. Mietimme eri aiheita ja päädyimme valtaan.

Keskustelu: Miksi valta?

Marianna: Mua kiin­nos­taa se, miksi sun mielestä valta on tärkeä, tai miksi valitsit sen aiheeksi nyt?

Charlie Chaplin. Kuva: Insomnia Cured Here (Flickr.com, CC BY-SA 2.0)

Charlie Chaplin. Kuva: Insomnia Cured Here (Flickr​.com, CC BY-SA 2.0)

Heikki: Mietin tässä vähän sitä läh­tö­koh­taa, että kun vitsi on aina set up -> punchline, mitä valta tekee sille raken­nel­mal­le. Siinä missä vitsit on läh­tö­koh­tai­ses­ti aina val­lan­käyt­töä, vaikkakin val­ta­ra­ken­tei­den muren­ta­mi­sen tasolla, niin onko esi­mer­kik­si nää alt-rightin rasis­ti­set tai sovi­nis­ti­set her­jauk­set, joita he itse mark­ki­noi­vat vitseinä, enää vitsejä, jos yleisö tuhoaa kaiken vallan vitsistä, eikä anna sille hyväk­syn­tää?

Miksi valkkasin sen nyt, niin valta on yhteis­kun­nal­li­ses­ti se pyö­rit­tä­vä voima, vaikka se onkin epä­miel­lyt­tä­vä ajatus. Kuka saa käyttää valtaa, miten käyttää valtaa, ja onko koko val­lan­käy­tön ajatus vain saavuttaa suurempi valta. Pyörittääkö se itseään, vai onko siellä muita motiiveja taustalla.

Marianna: Millä tavalla vitsit on läh­tö­koh­tai­ses­ti val­lan­käyt­töä? Tarkoitan, että mun mielestä komiikka tai vitsien ker­to­mi­nen on val­lan­käyt­töä – siinä yritetään aina vaikuttaa ihmisiin, saada heidät nauramaan – mutta onko vitsit sitä itsessään, siitä en ole varma. Vai löytyykö se valta tuosta set up-punchline -raken­tees­ta? Ja voiko se olla ikinä siinä tekstissä itsessään vai onko se aina tul­kin­ta­kon­teks­ti, mai­nit­se­ma­si yleisö, joka määrää?

Heikki: Vitsin kertoja asettaa itsensä puheena olevan aiheen ylä- tai ulko­puo­lel­le. Siinä mielessä vitsin kertoja ottaa vallan aiheesta, mistä puhuu ja osoittaa yleisölle voivansa ottaa nis­ka­len­kin asiasta. Yleisö palkitsee tämän joko hyväk­sy­mäl­lä (nau­ra­mal­la, myö­täi­le­mäl­lä) tai luomalla vas­ta­reak­tion. Vitsin ker­to­mi­nen on läh­tö­koh­tai­ses­ti val­lan­käy­tön yritys. Toisaalta vitsin kuu­li­ja­kun­ta määrittää, onko valta saa­vu­tet­tu yhtei­sym­mär­ryk­sen kautta.

Tavallaan se valta voi olla esiin­ty­jäs­sä tai tekstissä itsessään. Jos on tarpeeksi voimakas tai kau­no­pu­hei­nen esittäjä, ihmiset tuppaavat hyväk­sy­mään vallan pyr­ki­myk­sen vaikka yhtei­sym­mär­rys olisikin hukassa, koska vitsin kertoja rikkoo totun­nai­sen arvo­maa­il­man mukaiset kaavat ja käyt­täy­ty­mis­mal­lit.

Diktaattorien tapauk­ses­sa ei ehkä puhuta komii­kas­ta, mutta mekanismi taustalla on tavallaan sama. Saadaan suuri joukko ihmisiä myön­ty­mään inhot­ta­vaan­kin asiaan, kun se muo­toil­laan oikeaan asuun. Ja set up -> punchline -rakenne on olemassa tavallaan sielläkin. Luodaan ensin ongelma, johon tarjotaan sitten ratkaisu. Politiikassa se menee helposti popu­lis­miin, mutta meka­niik­ka on sama kuin komii­kas­sa.

Mikä valta?

Marianna: [näkee ant­ro­po­lo­gi­sen vallan tut­ki­muk­sen vilisevän silmiensä edessä] Ei nyt vedetä mutkia suoraksi. :D Mutta tuo, että luodaan itse se konteksti, jossa toimitaan, on kyllä hyvä vertaus komiikan ja popu­lis­min välillä.

Heikki: Komiikassa helposti näkee yksi­lö­kes­kei­sen val­ta­kä­si­tyk­sen, koska komedian asetelma on niin usein antaja -> ottaja.

Marianna: Yksilö, rakenteet ja valta komii­kas­sa on kyllä kiin­nos­ta­via.

Heikki: Vallan saaminen koo­mik­ko­na on riip­pu­vai­nen siitä antaako yleisö käyttää tätä valtaa. Silloin yleisö myös toimii yksi­lö­ta­son ulko­puo­lel­la ja sem­moi­se­na raken­tee­na, joka sen vallan voi antaa, vaikkakin jokainen yksilö itse valitsee tämän antamisen.

Eli olisi hauskaa määrittää semmoinen satu­raa­tio­pis­te, missä valta on lunas­tet­tu.

Marianna: Ehkä me voi­tai­siin miettiä valtaa komii­kas­sa kahdella tasolla: set-up punchline -raken­tees­sa sekä koomikon ja yleisön välisessä suhteessa. Kauhean isoja kysy­myk­siä molemmat, mutta kahden tason miet­ti­mi­nen voisi ehkä suh­teut­taa niitä kiin­nos­ta­vas­ti?

Heikki: set-up -> punch -raken­tees­sa olisi hyvä käyttää sitä mun hienoa kaaviota, jossa kuvataan, miten yleisö viedään matkalle ja lunas­te­taan valta. :)

Heikin kaavio. Ei tämä selvennä yhtään mitään. (toim. huom.) Kuvan toteutus: Kirsi Hellman

Heikin kaavio. Ei tämä selvennä yhtään mitään. (toim. huom.) Kuvan toteutus: Kirsi Hellman

Kun vitsiä lähdetään kertomaan, valta pyritään hakemaan aika abso­luut­ti­se­na.

Set-up toimii koomikon metodina tuoda ihmiset siihen kon­teks­tiin, missä halutaan operoida. Täten, jos set-up ei vastaa yleisön ennak­ko­kä­si­tys­tä ympä­röi­väs­tä todel­li­suu­des­ta ja nor­mis­tos­ta (vaikkapa: yksikään koi­ran­pen­tu ei ole ikinä kakannut lattialle), niin koomikon valta yleisöä ja kuu­li­joi­ta kohtaan heikkenee. Täten punch­li­nen pitää selittää todella vahvasti, miksi tämmöinen set-up on yli­pää­tään tehty.

Toisaalta komiikka par­haim­mil­laan on juuri sitä, että voidaan esittää olettamia, jotka läh­tö­koh­tai­ses­ti ovat yleisön muka­vuusa­lu­een ja totutun maa­il­man­ku­van vastaisia. Silloin jää koomikon val­lan­käy­tön ja valta-asetelman varaan todistaa väit­tä­män­sä punchin kautta.

Kenen valta?

Marianna: Sinänsä kiin­nos­ta­vaa, että tuossa se valta näyt­täy­tyy hyvin kiis­tel­ty­nä.

Heikki: Ja tässä kohtaa, kun digres­sion – mutkien, kään­tei­den, pohdinnan ja harhailun – kautta tuodaan punchline, joka tarjoaa havainnon koomikon pää­tel­mäs­tä (huom. ei yleisön pää­tel­mäs­tä, vaan nime­no­maan koomikon pää­tel­mäs­tä set-upin muodossa) valta annetaan het­kel­li­ses­ti yleisölle. Heillä on valta joko hyväksyä päätelmä tai käydä sitä vastaan.

Marianna: Eli valtaa pal­lo­tel­laan edes­ta­kai­sin. Sen voi menettää. Ja ehkä komii­kas­sa kumpikaan (esiintyjä tai yleisö) ei halua abso­luut­tis­ta valtaa kuin het­kit­täin?

Heikki: Periaatteessa joo, mutta valtaa ei voi myöskään saavuttaa ilman vuo­ro­vai­ku­tus­ta.

Marianna: Tarkoitan, että valta-asetelman ehkä pitääkin vaihdella komii­kas­sa vs. vaikka luento, jossa toki tarvitaan kuun­te­le­va yleisö.

Heikki: Mutta jos aja­tel­laan esi­mer­kik­si näitä “te miehet olette semmoisia, ja te naiset olette semmoisia” -vitsejä, niin siinähän nimen­omai­ses­ti val­jas­te­taan pienimmän yhteisen nimit­tä­jän mää­rit­tä­mä valta tukemaan omia huomioita. Hyödynnetään enem­mis­töä saa­vut­ta­maan hyväk­syn­tä, vaikka yleisössä olisi paljon tyyppejä, jotka ovat tätä vastaan.

Marianna: Tarkoitatko, että yleisön enemmistö päättää?

Heikki: Siksi onkin tosi kiin­nos­ta­vaa esi­mer­kik­si femi­nis­ti­sis­sä kome­diail­lois­sa, miten yksin­ker­tais­ta­vat ja ste­reo­ty­pioi­hin nojaavat jutut tuhou­tu­vat täysin jo yleisön yleiseen käsi­tyk­seen suku­puo­les­ta ja perin­tei­sis­tä val­ta­suh­teis­ta!

Yleisö ei varmaan ikinä ole yksi­mie­li­nen, ja tavallaan yleisöllä on myös valta haastaa. Jos aja­tel­laan vaikkapa tilan­net­ta, jossa 70 % yleisöstä on rasisteja ja 30 % ei ole, mutta yksi siitä 30% ilmoittaa koo­mi­kol­le, että “tuo oli vitun huono juttu”. Tällöin vähem­mis­tö riistää vallan enem­mis­töl­tä siinä tilan­tees­sa, vaikka enemmistö jakaa sen set-upin tuottavan maa­il­man­ku­van ja läh­tö­koh­dat.

Vallan kontekstit

Marianna: Tuossa tulee mukaan myös yleinen moraali ja dis­kurs­sit komiik­kail­lan ulko­puo­lel­la. Näkisitkö, että tämä mun ehdottama set up — punchline ja esit­tä­mis­ta­so­jen erottelu ei oikein toimi? Että niitä ei voi erottaa?

Heikki: Niitä ei toki voi erottaa, koska kaikki set-upit ja punchit tapah­tu­vat olemassa olevassa kult­tuu­ril­li­ses­sa kon­teks­tis­sa ja siinä mie­li­pi­deil­mas­tos­sa, mikä on mil­loin­kin menossa.

Marianna: Juu, mutta se esi­tys­ti­lan­ne on oman­lai­sen­sa konteksti — haen myös ehkä vähän sitä, mitä koomikko miettii kir­joit­taes­saan vs. mitä vie lavalle.

Heikki: Se onkin hurjan iso kysymys taas kerran.

Marianna: Toi ajatus siitä, että joku yleisössä voi ilmoittaa eriävän mie­li­pi­teen… Voi olla sille yleisön jäsenelle aika iso kynnys tehdä niin, jos enemmistö nauraa koomikon vitsien mukana, plus pelko siitä, miten koomikko reagoi — mitä jos joutuukin itse naurun kohteeksi.

Komiikan valta

Heikki: Mahtava esimerkki on super­suo­si­tun jenk­ki­koo­mik­ko Louis CK:n “of course, of course, but maybe” -rutiini Oh My God -spe­si­aa­lis­ta. Siinä rikotaan valtavia tabuja ja moraa­li­koo­de­ja, mutta tuodaan yleisö matkalle mukaan hyväk­sy­mään homma ajatuksen tasolla. Louis käyttää huo­mat­ta­vaa valtaa yleisöään kohtaan saa­des­saan heidät kuun­te­le­maan homman loppuun asti ja odot­ta­maan lop­pu­tu­le­mat päät­te­ly­ket­jus­sa, joka alkaa siitä, että päh­ki­nä­al­ler­gia voisi hävitä kokonaan, jos lopet­tai­sim­me lasten suojelun. Juttu päättyy punch­li­neen siitä, että käy­tös­säm­me oleva usko­mat­to­man hieno ja kehit­ty­nyt tek­no­lo­gia perustuu glo­baa­liin epätasa-arvoon ja sortoon — ja me käytämme sitä jät­tääk­sem­me ilkeitä net­ti­kom­ment­te­ja pytyllä istues­sam­me. Silti pohjalla on jotain, mitä kaikki on aina miet­ti­neet: “Miksi tämä hyväk­syt­ty totuus oikeas­taan on näin?”.

Marianna: Toisaalta sitten on se yleinen väite, ettei huumori voi aidosti vaikuttaa (en ole samaa mieltä) — sanoit tuossa, että “ajatuksen tasolla”. Louis’n jutunkin voisi kuitata vaan vit­sai­lu­na, että ”eihän se oikeasti…”

Heikki: Ehkä val­lan­ku­mous ei synny vit­sai­le­mal­la, mutta ne pienet aallot syntyy.

Marianna: Niin, itse ajattelen, että huumori voi kyllä vaikuttaa, mutta vai­ku­tuk­set voi olla melko arvaa­mat­to­mia juurikin huumorin moni­tul­kin­tai­suu­den takia. Eli joku juttu voi saada ihmiset ajat­te­le­maan, mutta siinä on jonkun verran skaalaa, miten se vaikuttaa.

Heikki: Ihan hyvä pointti. Mutuna heit­täi­sin, että osa Trumpin (ja persujen Suomessa) jytkyä oli se valtava huomio, mitä pilkalla saatiin aikaan. Siitä tavallaan nousi vas­ta­reak­tio ottaa valtaa pois pilk­kaa­jil­ta.

Mutta tässäkin näkisin kyseessä olleen nime­no­maan val­ta­suh­teet ja valta-ajattelu. Koomikonkin on hyvä olla aina alta­vas­taa­jan asemassa, jotta yleisö antaa sen vallan herkemmin.

Marianna: Toi on kiin­nos­ta­vaa — koetan tässä edelleen hakea esi­merk­ke­jä siitä, miksi komiikka on hyvin erityinen val­lan­käy­tön tilanne. Esim. luen­noit­si­jan tai laulajan ei tarvitse olla alta­vas­taa­ja, kun taas ajatus siitä, että koomikon pitäisi jotenkin alentaa itsensä toistuu aika usein. Tämä sopisi aiempaan aja­tuk­see­ni siitä, että komii­kas­sa valta siirtyy edes­ta­kai­sin. Koomikko pyrkii käyt­tä­mään valtaa, mutta asettaa samalla itsensä alttiiksi yleisön hyväk­syn­näl­le tai hyl­kää­mi­sel­le.

En ole kui­ten­kaan varma, että vitsi tai set up — punchline itsessään käyttää valtaa. Sanoit aiemmin, että vitsi asettuu aiheen ylä- tai ulko­puo­lel­le, ottaa aiheesta nis­ka­len­kin.

Heikki: Näkisin, että kun aiheesta tehdään set up ja punch, niin aihe on pitänyt ana­ly­soi­da ja pro­ses­soi­da jollain tavalla, joten siellä on enemmän tai vähemmän nis­ka­lenk­ki. Voi toki olla, että pro­ses­soin­ti on kesken sikäli, kun missään asiassa siitä voi tulla valmista. Mutta pel­käs­tään se tilanne, että on altis­ta­nut aiheen digres­siol­le tar­koit­taa, että se on pitänyt pyö­ri­tel­lä läpi enemmän tai vähemmän.

Koomikon valta ja hovinarrin kahleet

Marianna: Sanoit, että tut­ki­muk­sen kautta voidaan “osaltaan kehittää huumoria kan­nus­taen sitä käsit­te­le­mään entistä enemmän niitä asioita, joita muut eivät sano ääneen”. Jos vallasta puhutaan, miten näkisit, että koomikon ja komiikan pitäisi käyttää valtaa?

Olet aiemmin puhunut siitä, että usein komiikka on “pseu­do­ka­pi­naa” tai raken­tei­den kevyttä tök­ki­mis­tä, mutta tar­vit­si­si suurempaa eman­si­paa­tio­ta. Mainitsit “hovi­nar­rin kahleista vapau­tu­mi­sen”. Mä näen tässä taas yhteis­kun­nan raken­tei­den eri tasot, mitä on tur­val­lis­ta kysee­na­lais­taa missäkin kon­teks­tis­sa riippuen siitä, sopiiko se val­lit­se­vaan tilaan.

Miksi ‘hovi­nar­rin kahleista vapau­tu­mi­nen’ on niin vaikeaa? Onko sieltä paluuta? Ja se on vaikeasti sovi­tet­ta­vis­sa siihen, mitä sanoit pie­nim­mäs­tä yhtei­ses­tä nimit­tä­jäs­tä – jos koomikon pitää sekä jakaa jokin konteksti yleisön kanssa että kysee­na­lais­taa se ja tarjota vielä vaih­toeh­to­ja­kin.

Kuva: Georges Seguin, Wikimedia Commons. CC BY-SA 1.0

Kuva: Georges Seguin, Wikimedia Commons. CC BY-SA 1.0

Heikki: Nykypäivänä etenkin main­stream-komii­kas­sa valta on nime­no­maan etuoi­keu­te­tun valkoisen hete­ro­mie­hen valtaa ja yleisö omalla tavallaan pako­te­taan ottamaan sitä vastaan. Siksi komiikan sisällä tarvitaan esi­mer­kik­si femi­nis­ti­siä kome­diail­to­ja ja paljon enemmän moni­nai­suut­ta, että valta saadaan painittua pois pako­te­tus­ta nor­mis­tos­ta myös mar­gi­naa­leil­le “tur­val­li­seen” vuo­ro­pu­he­luun.

Tähän taas tarvitaan koo­mi­koil­ta pereh­ty­mis­tä ja sivis­tys­tä nykyi­ses­tä maa­il­man­me­nos­ta ja kykyä ottaa huomioon, että pienin yhteinen nimittäjä saattaa edustaa huo­mat­ta­van epä­ter­vet­tä val­lan­käyt­töä kuu­li­ja­kun­nal­le. Koomikoiden ei pidä joutua sen­su­roi­maan itseään, mutta on järkevää perehtyä val­lan­käyt­töön, hie­rar­ki­aan, ja niiden mah­dol­li­siin vai­ku­tuk­siin. Astumalla ulos omasta val­ta­kuplas­taan ja etuoi­keu­des­taan voi tehdä hienoa komiikkaa.

Mikään vitsi ei tie­ten­kään naurata tai miellytä kaikkia. Ikinä ei voi osua yhte­näi­seen arvo­maa­il­maan tai huu­mo­rin­ta­juun, edes silloin, kun kertoo ‘kaiken kansan vitsejä’, koska on olemassa yleisö, joka ei pidä siitä help­pou­des­ta ja hal­puu­des­ta.

Se ‘vuo­ro­pu­he­lu’, mitä tehdään val­ta­suh­teis­sa yleisön kautta on enem­mis­tön mää­rit­te­le­mää vuo­ro­pu­he­lua. Se olisi hyvä rikkoa, jotta saadaan komiik­kaan sitä vai­kut­ta­vuut­ta, eman­si­paa­tio­ta ja pers­pek­tii­viä, mitä me tarvitaan vapau­tuak­sem­me narrin kahleista.


Lisää aiheesta

Marianna Keisalo: Naurattamisen salat

Heikin koo­mik­ko­pro­fii­li

Digressions -projekti

Louis CK 2013. Oh My God. HBO

Mad Talk Helsinki -podcast, jossa Raisa Omaheimo ja Jamie Macdonald jut­te­le­vat (englan­nik­si) femi­nis­ti­ses­tä komii­kas­ta.

Artikkelikuva: Kirsi Hellman

Kirjoittajat

Marianna Keisalo on Helsingin yliopistosta 2011 väitellyt antropologi, joka on tutkimuksessaan keskittynyt huumoriin ja erilaisten performanssien semioottiseen antropologiaan, ja sitä myötä ajautunut openmic -koomikoksi. Hän on toiminut yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa ja tuntiopettajana avoimessa yliopistossa. Syyskuussa 2016 hän siirtyi Århusin yliopistoon post doc -tutkijaksi “Digressions: A cross-disciplinary study of the indirectness of the human imagination” -projektiin. Lue lisää Mariannan tutkimusblogista: https://humoranthropology.wordpress.com/


Heikki Multanen on jyväskyläläinen stand up koomikko ja -kouluttaja. Hän on tuottanut klubeja, tehnyt MC-, klubi- ja yksityiskeikkoja ja pitää kursseja.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.

“Kansa on puhunut – pulinat pois”, totesi väistyvä pääministeri Juha Sipilä, kun eduskuntavaalien tulos selvisi Yleisradion suorassa tv-lähetyksessä. Vaalivalvojaiset on merkittävä mediatapahtuma, jonka puitteissa jännitetään poliittisen vallan vaihtumista sekä rituaali, joka kestonsa ajaksi yhdistää sekä poliittisen eliitin että tavalliset kansalaiset yhtenäiseksi kansakunnaksi.