Teksti: Marianna Keisalo, VTT ja Heikki Multanen, koomikko. Podcast-lukijat: Sanna Rauhala ja Bruno Gronow
Stand-up -komiikan suosio Suomessa kasvaa kasvamistaan. Laji on jo vakiintunut osa kulttuuritarjontaa ja tullut tunnetuksi myös television kautta. Millaisia käsityksiä ihmisillä on suomalaisesta stand-up -komediasta? Usein kuulee muuten huumorintajuisten ja komediasta pitävien ihmisten sanovan, etteivät he käy katsomassa stand-up -komediaa Suomessa, koska odottavat sen olevan joko tylsää naaman vääntelyä tai seksististä ja rasistista yleistämistä. Sama ajatus välittyy Sebastian Nybergin sarjakuvasta.
Huumori on vaikea laji ja joskus naurattamiseen pyritään helpoimman kautta. Pienintä yhteistä nimittäjää saatetaan etsiä väsyneistä stereotypioista tai jaetuiksi oletetuista negatiivisista asenteista jotakin ryhmää kohtaan.
Totuus on paljon monimuotoisempi. Suomalaisessa komiikassa on paljon niitä, jotka haluavat tehdä ja nähdä parempaa, haastavampaa ja älykkäämpää komiikkaa. Myös jotkut klubit pyrkivät profiloitumaan tällaisiksi: esimerkkeinä mainittakoon Jamie MacDonaldin järjestämät feministiset komediaillat ja Paukutusklubi Helsingissä.
Suuremmat tekijä- ja yleisömäärät mahdollistavat laajemman kirjon aiheita, ja tapoja lähestyä niitä komiikan kautta. Yksi suunta kehitykselle on, että komiikka voi ottaa kantaa: se voi paljastaa ja kritisoida valtarakenteita eikä vain tukea niitä tai toimia niiden varjossa. Miten komiikan suhdetta valtaan voidaan tarkastella? Miten valta rakentuu stand-up tilanteessa, ja miten vitsi heijastelee valta-asetelmia?
Koomikko ja antropologi kävivät aiheesta keskustelun.
Keskustelijat
Marianna Keisalo on komiikkaa tutkiva antropologi. Hänen kenttätyönsä suomalaisessa stand up -skenessä on johtanut yhteistyöhön tieteen ja taiteen rajojen yli. Heikki Multanen on stand up -koomikko ja kouluttaja, joka on esiintynyt ja opettanut yli 10 vuotta. Heikki järjestää kesäisin leirejä, joissa koomikot kerääntyvät muutamaksi päiväksi yhteen puhumaan komiikasta ja osallistumaan workshoppeihin, lisäksi osallistujat toteuttavat komiikkaillan paikallisella klubilla.
Vuonna 2016 Marianna osallistui leirille tutkijan ja aloittelevan koomikon ominaisuudessa ja piti luennon huumorin tutkimuksesta. Heikki piti leirillä komiikan pikakurssin, joka teki Mariannaan niin suuren vaikutuksen, että hän kutsui Heikin Aarhusin yliopistoon pitämään saman kurssin antropologeille.
Marianna työskentelee Aarhusissa Digressions: a multidisciplinary study of the indirectness of the human imagination -projektissa post-doc tutkijana. ‘Digressions’ tarkoittaa aiheesta poikkeamista, mutkittelua, harhailua. Käsitteen kautta on tarkoitus pohtia, kuinka mielikuvitus, luovuus ja sosiaalinen elämä etenevät epälineaarisesti erilaisten sivupolkujen kautta, vaikka jälkikäteen näkisimmekin toiminnan logiikan ja kausaalisuuden.
Digressions -projektissa on mukana antropologeja sekä kirjallisuudentutkijoita ja tutkimusaiheina ovat muun muassa kirjallisuus, taide ja komiikka. Projektin vetäjä, myöskin stand up -komiikkaa tutkiva, professori Morten Nielsen innostui Heikin kurssista niin, että nyt on suunnitteilla pidempi seminaari.
Komiikalla on paljon annettavaa antropologialle ja etnografiselle tutkimukselle. Molemmissa pyritään kohtaamaan maailma avoimin mielin ja ymmärtämään sekä kommentoimaan ihmisyyttä. Molemmissa myös tarkastellaan asioiden keskinäisiä suhteita: tuttu ja vieras vaihtavat paikkaa ja valottavat toisiaan.
Heikki kommentoi huumorin tutkimusta ja yhteistyötä antropologin kanssa omasta näkökulmastaan näin:
“On äärimmäisen tärkeää tutkia komiikkaa, sillä huumorin valta, vaikutus ja merkitys on täysin aliarvioitu arkielämässämme. Tutkimus voi auttaa komiikkaa kehittymään kannustamalla sitä käsittelemään asioita, joita muut eivät sano ääneen – unohtamatta naurun vapauttavaa ja psykofyysisesti hyvää tekevää voimaa.
Tämä yhteistyö auttaa ehkä antamaan tieteelliselle yhteisölle ‘sisäpiiriläisen’ ajatuksia ja analyysia hauskuuttajan näkökulmasta. Samalla se auttaa itseäni kehittymään koomikkona ja ihmisenä, ja kohtaamaan oman tekemiseni analyyttisesti pelkän kriittisyyden sijaan. Analyyttisyyden ja kriittisyyden ero on siinä, että kriittisyys keskittyy toteamaan ‘tämä toimii, tämä ei toimi’ ja analyyttisyys kysyy ‘miksi tämä toimii, miksi ei, mitä yritän sanoa tällä’.”
Tämän kaiken pohjalta olemme käyneet monia kiinnostavia keskusteluja, joita halusimme jakaa myös artikkelin muodossa. Tekstin pohjana on Facebook Messengerissä käyty keskustelu. Mietimme eri aiheita ja päädyimme valtaan.
Keskustelu: Miksi valta?
Marianna: Mua kiinnostaa se, miksi sun mielestä valta on tärkeä, tai miksi valitsit sen aiheeksi nyt?
Heikki: Mietin tässä vähän sitä lähtökohtaa, että kun vitsi on aina set up -> punchline, mitä valta tekee sille rakennelmalle. Siinä missä vitsit on lähtökohtaisesti aina vallankäyttöä, vaikkakin valtarakenteiden murentamisen tasolla, niin onko esimerkiksi nää alt-rightin rasistiset tai sovinistiset herjaukset, joita he itse markkinoivat vitseinä, enää vitsejä, jos yleisö tuhoaa kaiken vallan vitsistä, eikä anna sille hyväksyntää?
Miksi valkkasin sen nyt, niin valta on yhteiskunnallisesti se pyörittävä voima, vaikka se onkin epämiellyttävä ajatus. Kuka saa käyttää valtaa, miten käyttää valtaa, ja onko koko vallankäytön ajatus vain saavuttaa suurempi valta. Pyörittääkö se itseään, vai onko siellä muita motiiveja taustalla.
Marianna: Millä tavalla vitsit on lähtökohtaisesti vallankäyttöä? Tarkoitan, että mun mielestä komiikka tai vitsien kertominen on vallankäyttöä – siinä yritetään aina vaikuttaa ihmisiin, saada heidät nauramaan – mutta onko vitsit sitä itsessään, siitä en ole varma. Vai löytyykö se valta tuosta set up-punchline -rakenteesta? Ja voiko se olla ikinä siinä tekstissä itsessään vai onko se aina tulkintakonteksti, mainitsemasi yleisö, joka määrää?
Heikki: Vitsin kertoja asettaa itsensä puheena olevan aiheen ylä- tai ulkopuolelle. Siinä mielessä vitsin kertoja ottaa vallan aiheesta, mistä puhuu ja osoittaa yleisölle voivansa ottaa niskalenkin asiasta. Yleisö palkitsee tämän joko hyväksymällä (nauramalla, myötäilemällä) tai luomalla vastareaktion. Vitsin kertominen on lähtökohtaisesti vallankäytön yritys. Toisaalta vitsin kuulijakunta määrittää, onko valta saavutettu yhteisymmärryksen kautta.
Tavallaan se valta voi olla esiintyjässä tai tekstissä itsessään. Jos on tarpeeksi voimakas tai kaunopuheinen esittäjä, ihmiset tuppaavat hyväksymään vallan pyrkimyksen vaikka yhteisymmärrys olisikin hukassa, koska vitsin kertoja rikkoo totunnaisen arvomaailman mukaiset kaavat ja käyttäytymismallit.
Diktaattorien tapauksessa ei ehkä puhuta komiikasta, mutta mekanismi taustalla on tavallaan sama. Saadaan suuri joukko ihmisiä myöntymään inhottavaankin asiaan, kun se muotoillaan oikeaan asuun. Ja set up -> punchline -rakenne on olemassa tavallaan sielläkin. Luodaan ensin ongelma, johon tarjotaan sitten ratkaisu. Politiikassa se menee helposti populismiin, mutta mekaniikka on sama kuin komiikassa.
Mikä valta?
Marianna: [näkee antropologisen vallan tutkimuksen vilisevän silmiensä edessä] Ei nyt vedetä mutkia suoraksi. :D Mutta tuo, että luodaan itse se konteksti, jossa toimitaan, on kyllä hyvä vertaus komiikan ja populismin välillä.
Heikki: Komiikassa helposti näkee yksilökeskeisen valtakäsityksen, koska komedian asetelma on niin usein antaja -> ottaja.
Marianna: Yksilö, rakenteet ja valta komiikassa on kyllä kiinnostavia.
Heikki: Vallan saaminen koomikkona on riippuvainen siitä antaako yleisö käyttää tätä valtaa. Silloin yleisö myös toimii yksilötason ulkopuolella ja semmoisena rakenteena, joka sen vallan voi antaa, vaikkakin jokainen yksilö itse valitsee tämän antamisen.
Eli olisi hauskaa määrittää semmoinen saturaatiopiste, missä valta on lunastettu.
Marianna: Ehkä me voitaisiin miettiä valtaa komiikassa kahdella tasolla: set-up punchline -rakenteessa sekä koomikon ja yleisön välisessä suhteessa. Kauhean isoja kysymyksiä molemmat, mutta kahden tason miettiminen voisi ehkä suhteuttaa niitä kiinnostavasti?
Heikki: set-up -> punch -rakenteessa olisi hyvä käyttää sitä mun hienoa kaaviota, jossa kuvataan, miten yleisö viedään matkalle ja lunastetaan valta. :)
Kun vitsiä lähdetään kertomaan, valta pyritään hakemaan aika absoluuttisena.
Set-up toimii koomikon metodina tuoda ihmiset siihen kontekstiin, missä halutaan operoida. Täten, jos set-up ei vastaa yleisön ennakkokäsitystä ympäröivästä todellisuudesta ja normistosta (vaikkapa: yksikään koiranpentu ei ole ikinä kakannut lattialle), niin koomikon valta yleisöä ja kuulijoita kohtaan heikkenee. Täten punchlinen pitää selittää todella vahvasti, miksi tämmöinen set-up on ylipäätään tehty.
Toisaalta komiikka parhaimmillaan on juuri sitä, että voidaan esittää olettamia, jotka lähtökohtaisesti ovat yleisön mukavuusalueen ja totutun maailmankuvan vastaisia. Silloin jää koomikon vallankäytön ja valta-asetelman varaan todistaa väittämänsä punchin kautta.
Kenen valta?
Marianna: Sinänsä kiinnostavaa, että tuossa se valta näyttäytyy hyvin kiisteltynä.
Heikki: Ja tässä kohtaa, kun digression – mutkien, käänteiden, pohdinnan ja harhailun – kautta tuodaan punchline, joka tarjoaa havainnon koomikon päätelmästä (huom. ei yleisön päätelmästä, vaan nimenomaan koomikon päätelmästä set-upin muodossa) valta annetaan hetkellisesti yleisölle. Heillä on valta joko hyväksyä päätelmä tai käydä sitä vastaan.
Marianna: Eli valtaa pallotellaan edestakaisin. Sen voi menettää. Ja ehkä komiikassa kumpikaan (esiintyjä tai yleisö) ei halua absoluuttista valtaa kuin hetkittäin?
Heikki: Periaatteessa joo, mutta valtaa ei voi myöskään saavuttaa ilman vuorovaikutusta.
Marianna: Tarkoitan, että valta-asetelman ehkä pitääkin vaihdella komiikassa vs. vaikka luento, jossa toki tarvitaan kuunteleva yleisö.
Heikki: Mutta jos ajatellaan esimerkiksi näitä ”te miehet olette semmoisia, ja te naiset olette semmoisia” -vitsejä, niin siinähän nimenomaisesti valjastetaan pienimmän yhteisen nimittäjän määrittämä valta tukemaan omia huomioita. Hyödynnetään enemmistöä saavuttamaan hyväksyntä, vaikka yleisössä olisi paljon tyyppejä, jotka ovat tätä vastaan.
Marianna: Tarkoitatko, että yleisön enemmistö päättää?
Heikki: Siksi onkin tosi kiinnostavaa esimerkiksi feministisissä komediailloissa, miten yksinkertaistavat ja stereotypioihin nojaavat jutut tuhoutuvat täysin jo yleisön yleiseen käsitykseen sukupuolesta ja perinteisistä valtasuhteista!
Yleisö ei varmaan ikinä ole yksimielinen, ja tavallaan yleisöllä on myös valta haastaa. Jos ajatellaan vaikkapa tilannetta, jossa 70 % yleisöstä on rasisteja ja 30 % ei ole, mutta yksi siitä 30% ilmoittaa koomikolle, että ”tuo oli vitun huono juttu”. Tällöin vähemmistö riistää vallan enemmistöltä siinä tilanteessa, vaikka enemmistö jakaa sen set-upin tuottavan maailmankuvan ja lähtökohdat.
Vallan kontekstit
Marianna: Tuossa tulee mukaan myös yleinen moraali ja diskurssit komiikkaillan ulkopuolella. Näkisitkö, että tämä mun ehdottama set up – punchline ja esittämistasojen erottelu ei oikein toimi? Että niitä ei voi erottaa?
Heikki: Niitä ei toki voi erottaa, koska kaikki set-upit ja punchit tapahtuvat olemassa olevassa kulttuurillisessa kontekstissa ja siinä mielipideilmastossa, mikä on milloinkin menossa.
Marianna: Juu, mutta se esitystilanne on omanlaisensa konteksti – haen myös ehkä vähän sitä, mitä koomikko miettii kirjoittaessaan vs. mitä vie lavalle.
Heikki: Se onkin hurjan iso kysymys taas kerran.
Marianna: Toi ajatus siitä, että joku yleisössä voi ilmoittaa eriävän mielipiteen… Voi olla sille yleisön jäsenelle aika iso kynnys tehdä niin, jos enemmistö nauraa koomikon vitsien mukana, plus pelko siitä, miten koomikko reagoi – mitä jos joutuukin itse naurun kohteeksi.
Komiikan valta
Heikki: Mahtava esimerkki on supersuositun jenkkikoomikko Louis CK:n ”of course, of course, but maybe” -rutiini Oh My God -spesiaalista. Siinä rikotaan valtavia tabuja ja moraalikoodeja, mutta tuodaan yleisö matkalle mukaan hyväksymään homma ajatuksen tasolla. Louis käyttää huomattavaa valtaa yleisöään kohtaan saadessaan heidät kuuntelemaan homman loppuun asti ja odottamaan lopputulemat päättelyketjussa, joka alkaa siitä, että pähkinäallergia voisi hävitä kokonaan, jos lopettaisimme lasten suojelun. Juttu päättyy punchlineen siitä, että käytössämme oleva uskomattoman hieno ja kehittynyt teknologia perustuu globaaliin epätasa-arvoon ja sortoon – ja me käytämme sitä jättääksemme ilkeitä nettikommentteja pytyllä istuessamme. Silti pohjalla on jotain, mitä kaikki on aina miettineet: ”Miksi tämä hyväksytty totuus oikeastaan on näin?”.
Marianna: Toisaalta sitten on se yleinen väite, ettei huumori voi aidosti vaikuttaa (en ole samaa mieltä) – sanoit tuossa, että “ajatuksen tasolla”. Louis’n jutunkin voisi kuitata vaan vitsailuna, että ”eihän se oikeasti…”
Heikki: Ehkä vallankumous ei synny vitsailemalla, mutta ne pienet aallot syntyy.
Marianna: Niin, itse ajattelen, että huumori voi kyllä vaikuttaa, mutta vaikutukset voi olla melko arvaamattomia juurikin huumorin monitulkintaisuuden takia. Eli joku juttu voi saada ihmiset ajattelemaan, mutta siinä on jonkun verran skaalaa, miten se vaikuttaa.
Heikki: Ihan hyvä pointti. Mutuna heittäisin, että osa Trumpin (ja persujen Suomessa) jytkyä oli se valtava huomio, mitä pilkalla saatiin aikaan. Siitä tavallaan nousi vastareaktio ottaa valtaa pois pilkkaajilta.
Mutta tässäkin näkisin kyseessä olleen nimenomaan valtasuhteet ja valta-ajattelu. Koomikonkin on hyvä olla aina altavastaajan asemassa, jotta yleisö antaa sen vallan herkemmin.
Marianna: Toi on kiinnostavaa – koetan tässä edelleen hakea esimerkkejä siitä, miksi komiikka on hyvin erityinen vallankäytön tilanne. Esim. luennoitsijan tai laulajan ei tarvitse olla altavastaaja, kun taas ajatus siitä, että koomikon pitäisi jotenkin alentaa itsensä toistuu aika usein. Tämä sopisi aiempaan ajatukseeni siitä, että komiikassa valta siirtyy edestakaisin. Koomikko pyrkii käyttämään valtaa, mutta asettaa samalla itsensä alttiiksi yleisön hyväksynnälle tai hylkäämiselle.
En ole kuitenkaan varma, että vitsi tai set up – punchline itsessään käyttää valtaa. Sanoit aiemmin, että vitsi asettuu aiheen ylä- tai ulkopuolelle, ottaa aiheesta niskalenkin.
Heikki: Näkisin, että kun aiheesta tehdään set up ja punch, niin aihe on pitänyt analysoida ja prosessoida jollain tavalla, joten siellä on enemmän tai vähemmän niskalenkki. Voi toki olla, että prosessointi on kesken sikäli, kun missään asiassa siitä voi tulla valmista. Mutta pelkästään se tilanne, että on altistanut aiheen digressiolle tarkoittaa, että se on pitänyt pyöritellä läpi enemmän tai vähemmän.
Koomikon valta ja hovinarrin kahleet
Marianna: Sanoit, että tutkimuksen kautta voidaan “osaltaan kehittää huumoria kannustaen sitä käsittelemään entistä enemmän niitä asioita, joita muut eivät sano ääneen”. Jos vallasta puhutaan, miten näkisit, että koomikon ja komiikan pitäisi käyttää valtaa?
Olet aiemmin puhunut siitä, että usein komiikka on ”pseudokapinaa” tai rakenteiden kevyttä tökkimistä, mutta tarvitsisi suurempaa emansipaatiota. Mainitsit ”hovinarrin kahleista vapautumisen”. Mä näen tässä taas yhteiskunnan rakenteiden eri tasot, mitä on turvallista kyseenalaistaa missäkin kontekstissa riippuen siitä, sopiiko se vallitsevaan tilaan.
Miksi ’hovinarrin kahleista vapautuminen’ on niin vaikeaa? Onko sieltä paluuta? Ja se on vaikeasti sovitettavissa siihen, mitä sanoit pienimmästä yhteisestä nimittäjästä – jos koomikon pitää sekä jakaa jokin konteksti yleisön kanssa että kyseenalaistaa se ja tarjota vielä vaihtoehtojakin.
Heikki: Nykypäivänä etenkin mainstream-komiikassa valta on nimenomaan etuoikeutetun valkoisen heteromiehen valtaa ja yleisö omalla tavallaan pakotetaan ottamaan sitä vastaan. Siksi komiikan sisällä tarvitaan esimerkiksi feministisiä komediailtoja ja paljon enemmän moninaisuutta, että valta saadaan painittua pois pakotetusta normistosta myös marginaaleille ”turvalliseen” vuoropuheluun.
Tähän taas tarvitaan koomikoilta perehtymistä ja sivistystä nykyisestä maailmanmenosta ja kykyä ottaa huomioon, että pienin yhteinen nimittäjä saattaa edustaa huomattavan epätervettä vallankäyttöä kuulijakunnalle. Koomikoiden ei pidä joutua sensuroimaan itseään, mutta on järkevää perehtyä vallankäyttöön, hierarkiaan, ja niiden mahdollisiin vaikutuksiin. Astumalla ulos omasta valtakuplastaan ja etuoikeudestaan voi tehdä hienoa komiikkaa.
Mikään vitsi ei tietenkään naurata tai miellytä kaikkia. Ikinä ei voi osua yhtenäiseen arvomaailmaan tai huumorintajuun, edes silloin, kun kertoo ‘kaiken kansan vitsejä’, koska on olemassa yleisö, joka ei pidä siitä helppoudesta ja halpuudesta.
Se ‘vuoropuhelu’, mitä tehdään valtasuhteissa yleisön kautta on enemmistön määrittelemää vuoropuhelua. Se olisi hyvä rikkoa, jotta saadaan komiikkaan sitä vaikuttavuutta, emansipaatiota ja perspektiiviä, mitä me tarvitaan vapautuaksemme narrin kahleista.
Lisää aiheesta
Marianna Keisalo: Naurattamisen salat
Louis CK 2013. Oh My God. HBO
Mad Talk Helsinki -podcast, jossa Raisa Omaheimo ja Jamie Macdonald juttelevat (englanniksi) feministisestä komiikasta.
Artikkelikuva: Kirsi Hellman
